29.7.2014

13. sivu: Kulturelli karju ja neitikiltti

28.7. Hannu Salaman romaaneja on tullut luettua, mutta ei runoja. Romaaneista en osannut innostua. Tabujen rikkomisesta, jumalanpilkasta ja krapulan ja viinanjuonnin kuvaamisesta ei ollut minulle paukuiksi - Saarikoski teki kaiken paremmin ja kauniimmin. Salama on miesten kirjailija, kun taas Saarikoski kuuluu naisille. 

Salaman koottua runokirjaa  Runot luki huvittuneena siitä, miten vietävissä runoilija on ollut. Miten kevyesti hän on lainehtinut ajan virrassa toistaen sen teesejä, viitaten sen ismeihin, siihen oikeaan, miten arvattavasti hän on tähdännyt pilkkakirveensä niihin, joihin se on kuulunut osoittaa. Noinko tyhjää se aika olikin, onttoja kliseitä.  Yhdessä runossaan Salama mainitsee tietyn ryhmän: luovat ihmiset - kuinka pidänkään heistä. Kissan viikset! 

Kaikilla on ollut huulillaan samat mantrat, samat intonaatiot, on ollut sama askel, samat kuvat, kaikki samaa, samaa, samaa, sama kaiku askelten. Eikö tästä joukkosuggestiosta ikinä päästä? Luovuus on ollut puristettuna muottiin, ja ihmisen malli on otettu neuvostokansalaisesta. Suomalaisesta työläisestä on muokattu tiedostava - työläinen, opi perusasiat! Salamankin runossa betonimiehestä on tehty kultturelli karju. Monta työläisihailijaa muistan, mutta kukaan ei niistä ollut kulturelli karju, vaan pesunkestävä porvari. Haaveilivat autosta ja hevosvoimista.

Salaman runot ovat musta-valkoisia, toisaalla ovat syylliset ja pahan maailman aiheuttajat eli mystiset ne, lainoppineet, kirkonmiehet, herra professorit, lakimiehet, hienopierut ja toisaalla ovat viattomat marttyyriuhrit, kärsijät, poljetut:  betonimies, toveri, montun pohjaa raapiva työmies, duunari, rakennusmies, rasvari, hyyryläinen joka maksaa rikkaan korkoja, täkkimies Linden.

Ne ovat tarpeetonta väkeä, jotka käyttävät yrittäjien palveluita. Kyytiä saavat ne, jotka hierotuttavat elähtäneitä sulojaan tai harjauttavat parturintuolissa viimeisiä karvojaan. Näitä syntisäkkejä on kehotettu vaihtamaan hillityt hajusteensa työläisen hienhajuun ja kirouksiin. Naispuolisia on kehotettu antamaan jonkun rasvarin vetää viikseen, koska muutoin naispuolinen on musta ja kylmä kuin Fiskarsin kattila kesäkuusssa. Erikoispilkkarunon saavat osakseen erikoissyntiset Raakel Wihuri, Armi Ratia ja Lenita Airisto, nuo työläisakat, jotka ovat tehneet tulosta eivätkä jakaneet vain pillua.

Varsinainen toverihenki puhkeaa kukkaan Salaman Maikki-runossa: Me mentiin landelle dokaamaan/ lastia jallusta kippuraan/ ja yhtenä oli Maikki// ja kun tultiin juovuksiin/ me ajateltiin siinä niin/ että nussitaan sitä kaikki.// Mut kun aloin/ se vastusti saatanasti/ käsin ja jaloin/ aina siihen asti/ kun Veksi vei/ sen kledjut lahdelle/ ja se pantiin alasti ulos.//  Olihan siinä tulos:/ se suostu jakaan kahdelle/ mut kolmannelle - ei.// No,/ me laulettiin vaan tipitii:/ yksi pani kaks piti kii//ja kun aurinko teki nousuaan/ ja krapulaisina herättiin/ heti tunnettiin:/ oli tartuttu gonorreaan.// Me pantiin se menemään helvettiin/ sai painella kävellen kaupunkiin./ Ja kolme jätkää kippurassa/ ja naiset on huoria kaikki.//

Tekisi mieli sanoa, että runo on helevetin hyvä, rehellinen, parasta Salaman poetiikkaa muutaman herkemmän runon ohella. Runo kuvaa aidosti toverien sovinismia. Nainen on ollut huora tai kapakoitten neiti kiltti!,  joka on juoksuttanut tovereille kurkun kostuketta, jotta nämä ovat jaksaneet laulaa laulujaan ja huoritella naisia ja neitikilttejä. Sovinismin maailma on ollut rikas ja radikaali, ja onneksi naiset ovat ymmärtäneet yskän. Hyvä toveritar ei ole pihdannut pilluaan. 

Mikä muuten tekee runoilijasta tai runosta hyvän, kenties suuren? Yksi asia voisi olla se, ettei aika pure runoihin eikä tee niistä hassuja eivätkä runot jää roikkumaan vain oman aikansa kuvastimiksi. 

29.7.  Loma lähenee loppuaan. Pakkaillaan ja ajetaan huushollia alas. Merivesi on huippulämmintä ja näillä rannoilla putipuhdasta. Nyt vain odotellaan sitten Venäjältä saapuvaa superhellettä. On oltu naapurissa kesäloman lopettajaisissa ja juotu viiniä.  Ilta pimenee, merihanhet pitävät melkoista meteliä. Viidestäkymmenestä hanhesta kaksikymmentä on jäljellä. Äänistä eniten tulenkin kaipaamaan merihanhia ja Halosen Jarmon koirien haukuntaa kesäyössä. Kaupunkikodissa ei kuulu niiden ääniä. Ja betoni hehkuu. Ja alkaa putkiremontti.

(Valokuva Iines, suurenee luettavaksi klikkaamalla)

25.7.2014

12. sivu: Elämä on visiitti

25.7. Oltiin Vanhassa Raumassa, vaikka helle paahtoi ihmistä lätyksi. Kadut olivat autoilta suljetut. Kurkittiin kapeilta kujasilta sisäpihojen pihakirppiksiä ja yksi löysi pari samanlaista jugend-maljakkoa, toinen Runot-kirjan ja kolmas osti iiriläisen runoilijanriipuksen kelttikorupajasta. Ikinä ette arvaa, kenen Runot-kirja se oli. 




Sisko pomppasi kesken katukierroksen yhteen kebab-baariin, koska hänen teki mielensä virvoketta. Hän löytää aina seuraa ja  äkkäsi baarin terassilta olutta juovan naisen,  istahti tuoppeineen muitta mutkitta naisen viereen turisemaan.  Nainen sanoi, että hänestä saa ottaa kuvan. Hymyili tummat lasit silmillä. 

Ihmiset ovat kivoja. Moni sanoi minulle, että ota vaan kuva ja että ilman muuta. Kaikki käy.  Oikeastaan mukavimmat ihmiset tapaa kadulta, kansan parista, ei gallerioista eikä saleista eikä edes kirjastoista, ei yliopistoilta eikä työpaikoilta eikä aina kotoakaan.  On sääli, että ihmiset eriytyvät omiensa pariin ja kadottavat kosketuksen katurahvaaseen. Suosittelen kaikille liikkumista turuilla ja toreilla ja antautumista jutusteluun ihmisten kanssa. Oman reviirin suojausten unohtamista.


Virvoituttuamme menimme sitten Kanaalinrannalle, ja siellä oli hattuja ja hameita. Naruhattukauppias oli otettu, kun pääsi kuvaan. Herttaisempaa ihmistä en ole tavannut sitten erään Toivon valitettavan poistumisen elävien kirjoista. 

Sisko sovitti puolihametta, minä jotain intialaista pitkää juttua. Päätimme sitten kuitenkin, että hippiajat ovat ehkä ohi. Naruhattuakaan en ostanut.  Tämän jälkeen juoksin kanaalinrantaa yhden soman kiinanharjakoiran perässä. Sen emäntä pisteli kuitenkin siihen malliin tassua toisen eteen, että en saanut kysytyksi koiraa kuvaan. Halusin siitä kasvomuotokuvan, jotan salakuva takaa ei tullut kyseeseen.

Vanhasta Raumasta kävelimme sitten Citymarketiin ja ostimme niin paljon tavaraa, että ne putoilivat käsistämme matkalla autolle. Etupäässä nesteitä, vesipulloja ja kanisterin, viinilaatikoita, vessapaperia. Sekä mustikkapiirakan ja pullaletin sekä kaksi pussia irtolakuja. 

Kun pääsimme kotiin, tuli yksi keltapaitainen sukulaismies kylään mökille ja istui kaksi tuntia kuumassa kahvipöydässä. Istuimme pöydän vieressä persposket hioten, otsa märkänä.

Oli sitten kuitenkin jollakin tapaa haikeaa erota vanhasta ihmisestä, ystävästä, ja todeta: ensi kesänä sitten taas, jos ollaan ja eletään.  Joka vuosi katsoo vuoden vanhempaa ystävää ja huomaa uuden uurteen. Elämä on  lyhyt visiitti, ihmisen aika on rajallista. Mitä täällä kannattaa nipottaa yhtään mistään ja korostaa itseään ja mieltymyksiään. Niillä ei ole lopulta mitään merkitystä.

(Kuvat Iines 25.7.)

23.7.2014

11. sivu: Ihmisen oikeudesta olla rauhassa julkisella paikalla



Sananvapauslain kahdestoista pykälä on ikävä pykälä. Se antaa luvan kuvata ihmisiä turuilla ja toreilla, vaikka nämä olisivat vain kauppaan menossa. Tämähän on vallan sopimatonta ja ennen kaikkea intiimin reviirin rajojen ylittämistä. Pitääkö tässä pukeutua muslimien kaapuun saadakseen olla rauhassa ajatuksissaan kaduilla kulkiessaan? Milloin tahansa ihmisen kuva voi päätyä sopimattomiin yhteyksiin internetiin ja feisbuukkeihin. Ihmiselle voidaan  nauraa ja häntä voidaan arvostella. Kassivalinta voi olla väärä, kasvot voivat kertoa väsymyksestä ja leuka  on valahtanut alas, hartiat painuneet kumaraan elämän huolista. Mitä ihmisetkin ajattelevat tästä?

Ehdotan, että mitä pikimmin säädetään laki, joka kieltää kaiken kuvaamisen julkisilla paikoilla, ellei kuvaajalla ole lupaa kuvaukseen. Jokaiselta kuvassaolijalta on erikseen kysyttävä, saako hänet ikuistaa. Näin saadaan myös parempia kuvia, kun ihmiset tietävät poseerata sopivasti ja hymyillä ystävällisesti kuvaajaa kohti, nostaa leukaa ja oikaista ryhtiä. Jää jälkipolvillekin kauniimpaa katseltavaa.

Onhan se nimittäin niin, että kuva lihavasta ihmisestä on ikävää katsottavaa, se on ihmisen pilkkaa, halventamista, josta pitäisi tulla kuvaajalle sakot. Tai jos kuvaan eksyy miehen nänni ja mies imee jätskitötteröä, niin kuva on sopimaton ja rietas, koska kuvateksti "imee tötteröä" ohjaa viattoman katsojan riettauteen, mieshän oikeasti vain syö jäätelöä.  

Lahkonjohtaja Alma Kartano oli johdonmukainen nainen. Häntä ei kuvaan saatu ennen kuin avonaisessa ruumisarkussa. Kannatan kartanolaisuutta! Samoin Pohjois-Koreassa ollaan oikeilla linjoilla, kun sovitusti saa kuvata kansan suurta surua tai hillitöntä iloa hallitsijan mielen suuntaisesti. Taustapiruna on kunnon sanktiot, ellei kyyneltä heru. 

Ei siis mitään yksittäisiä puskakuvia, joissa ihminen voidaan yllättää vaikka housut kintuissa. No semmoisen kuvaamisesta taitaa nyt jo tulla sanktioita, muttei riittävästi. Väinö Leskisen viinakassikin lentokentällä olisi saanut pieteettisyistä jäädä kuvaamatta ja Ahti Karjalaisen sivuaskelet siellä sun täällä. Ja mahtoiko Kekkonenkaan siellä palmussa hillua selvinpäin. Jäisi kansakunnalle puhtaammat muistot kun kuvaus olisi selkeästi säädeltyä ja valvottua ja mielellään vähän pushupattua, kuten Niinistön kaunis ja nuorekas punaposkikuva. Ja yksityisille kansalaisille jäisi hyvä mieli ja katurauha. 

Eiväthän valokuvat sitä paitsi ole taidetta niin kuin kauniisti kirjoitettu kirjallisuus tai jokin viehättävä maalaus, upea muotokuva. Kaikkein parasta on tietenkin, kun elää oikeasti ja aidosti ja kokee kaiken itse, katsoo omin silmin. Ei tarvita kuvakopiota.

(Valokuva Iines)

20.7.2014

10. sivu: Kampaajanapulainen ja muita kesäihmisiä




Kampaajan apulainen istuu ja odottaa, 
tuleeko joku otsatukan leikkaukseen. 
Suuremmat operaatiot tekee kampaaja. 



Sitä paitsi kampaajan tuoliin tulee istumaan 
miehiä toisensa jälkeen, 
nuoria, vanhoja, laihoja ja lihavia. 
Ne katsovat suoraan kampaajan apulaiseen.



Mies tykkää naisen käden kosketuksesta 
ja siitä, että nainen huseeraa vartaloineen ihan liki. 
Ei haittaa, vaikka muut miehet näkevät.



Kun mies syö jäätelöä, hänen tulee vilu. 
Siitäkin tulee vilu, kun Merja Kyllönen imee tötteröä.



Vaan taidetta arvioidaan parhaiten kanootin perästä ja kuivalla maalla. 
Fiksu ihminen ei tinkaa taiteilijan töistä,  
sillä yhtään samanlaista hirvitaulua ei ole.
Ainakin sarvissa on eroja. 



Väistykää ukot, leidi tulee ja piirtää viivan.
Köydenvetokilpailun päätuomaruus velvoittaa.



Suomalainen nainenko muka harmaa hiirulainen?
Ei, tulta pöksyissä ja kurvit kohdallaan. 



Ikään katsomatta. 
Vahvat reidet takaavat hurjan menon.

(Valokuvat Iines 19.7.2014)

15.7.2014

9. sivu: Joku kukka


Muuan tunnettu blogisti kirjoitti hiljakkoin kesähelvetistä, mökkielämästä.

Juuri niin, eikä tämä ole vain yksi näkökulma, vaan kenties koko totuus. Tunnetun blogistin kesähuvilalla haisi bensa, koska jerrykannua pidettiin sisällä portaikon alla. Meillä pidetään liiterissä, ja kaksi viimeistä kanisteria ovat alkaneet vuotaa, ensin hirsilattiaan, sitten sen läpi ja vapaasti luontoon. Bensa haisee koko pihan leveydeltä, ja hajuefekti on melkoinen. Jos oltaisiin kaupungissa, naapuri soittaisi palokunnan paikalle. Kukaan ei ole vielä kokeillut tulitikun raapaisua liiterin nurkalla. Toisaalta bensiini on haihtuvaa, etenkin merituulissa.

Vessan lattia on alati märkä, koska putkimies asetti vedenlämmityssäiliön ulostuloputken vapaasti lattialle roikkumaan - ennen se ulottui lattiakaivoon. Nyt sen täytyy olla noin, jotta säiliö saa hikoilla ja tipuskella luonteelleen ominaisella tavalla. Viisain kaikista on putkimies. Päästäkseen lavuaarille kuivin jaloin on suoritettava kumarrus vapaaseen etunojaan kohden hanaa. Lattialle asetetaan päivittäin eilinen hesari kuivaamaan kosteutta. Edessä on joko lattian tai putkimiehen vaihto. Edessä on paljon muutakin, kuten pehtoorin vaihto, ellei apua ala tippumaan näihin hoitohommiin. Huomennakin kaksi ihmistä tulee valmiiseen, naattimaan. Kun ovat saaneet kupunsa täyteen ja kohteliaisuudet on vaihdettu, alkaa jäkätys. Viinimarjapensaat ovat lannoittamatta ja leikkaamatta. No tule tänne lannoittamaan ja leikkaamaan, sinähän me marjatkin viet.

Vaan tiesittekö, että kärsimyskukka on toiselta nimeltään intohimonkukka, passion flower? Kukka kukkii vain yhden päivän.

(Valokuva Iines)


8.7.2014

8. sivu: Merkintöjä, helteen hajauttamia


7.7. Toholammilla kuoli neljä hyvää poikaa. Kaikki olivat sosiaalisia, avuliaita, iloisia nuorukaisia. Rauha heidän muistolleen. Jää vain yksi kysymys: miksi hyvät ja täydelliset pojat hurjastelivat autolla kaikki ilman turvavöitä? Ja miksi aina lähtevät väärät ihmiset?

8.7. Tämän postauksen piti olla videoraportti. Jopa innostuin sellaisen teosta ja tunsin hetken olevani omimmillani extemporepuheessani. Google tai Blogger ei päästä kuitenkaan kännykällä kuvattuja teknisesti kyseenalaisia raporttejani läpi, vaikka seisoisin päälläni. Kunhan keksin keinon saada videon ulos, raportoin teille asioita paremmalla onnella. Kesähelteillä se olisi jopa sopivaa ja kaikin puolin mukavaa puuhaa.  Sitä paitsi kun on äänihäiriöinen, pitäähän sitä muita vähän kiusata äänellään. Ihan sama kuin että ällä- ja ärrävikainen vaatii päästä pitämään pitkän puheen, jossa on paljon älliä ja ärriä.

Ulkona 28 astetta, talon kaikki luukut kiinni paitsi pohjoisen puolelta, josta taas kaikki ikkunat ovat auki. Ulkona on mahdotonta olla, edes varjossa. Niinpä juon kahvia ja olen sisällä ja odotan, että illemmalla pääsee ulos.

Täällä oli pari päivää muitakin, lapsi ja lapsen isä. Oli ääntä ja kakofoniaa, kun molemmat ovat kovia puhumaan ja vielä kovalla äänellä. Minusta pienempikin volyymi riittää, kun ollaan samassa huoneessa. Ensi viikolla tulee sisko Saksasta pariksi viikoksi, ellei miehen voinnissa tapahdu huononemista.





(Valokuvat Iines, Rastaanpoika kakkii kuvaajan uudelle autolle)

2.7.2014

7. sivu: Monimutkaisia laskutoimituksia


1.7. Kyläkaupan edessä myy mansikkaa tyttö, joka ei osaa laskea. Hänellä ei ole mukana edes kynää ja paperia. Tähän asti olen sattumoisin antanut hänelle tasarahan kolikoista, mutta nyt minulla on vain kymmenen euron seteli, kun ostan litran mansikoita ja puoli litraa herneitä. 

Tyttö menee sanattomaksi. Mitä maksaa puoli litraa herneitä, kun litra maksaa 3, 50 euroa? Ja entäs kun siihen on lisättävä mansikan litrahinta 5,50 euroa? Asian edistämiseksi - takanani on jonoa - lasken ääneen, että puolet 3 eurosta on 1,50 ja 50 sentistä on 25 senttiä eli 1,75 on herneitten hinta. Siihen mansikat 5,50 = 7,25 euroa. - Niin onkin, riemastuu tyttö, niin hänkin laski. Vaan taas tulee tenkkapoo: paljonko on annettava takaisin 10 euron setelistä? Jono seuraa kiinnostuneena toimitusta. - Mielestäni se on 2,75. Niin tyttökin oli ajatellut ja ojentaa minulle takaisin 3 euroa.  Onnistun raapimalla lompakon pohjia löytämään  vielä 25 senttiä takaisin. Vaan yhden tyttö osaa. Hän toivottaa joka kerran, surkeallakin säällä, jokaiselle ostajalle hyvää päivänjatkoa



2.7. Heinäkuu jatkuu laskutoimituksilla. Allani halkesi työtuoli, vanha jo ja vähän kallellaan, talvet kylmässä mökissä ja jalat halpaa muovia. Juu juu, siitä se johtui! Joka tapauksessa eteen tuli jäteongelma. Mihin panna isohko rikkinäinen työtuoli? Nyt ei ole tulossa jätelavaakaan, johon kerään naapurin kanssa muutaman vuoden välein mökiltä kamaa jätteisiin. Ei ole myöskään lähistöllä jätepaikkaa, mihin ison metalli-muovijätteen voisi viedä. 

Siispä aivot käyttöön, raks raks! Liiteristä työkalupakki, eli ruostuneet hohtimet, tongit, vasara. Tuoli osiin ja normaaliin jätekuljetukseen omaan jätelaatikkoon tien poskessa. Käsinojat irtoavat leikiten manuaalisella ruuvimeisselillä, mitä nyt viimeinen ruuvi on tiukassa, niin kuin yleensä. Tuoli on helposti kolmessa osassa. Vaan miten selkänojan saisi irti alaosasta? Otan ruostuneet rautatongit käteen ja alan vääntää. Kierreholkki irtoaa kevyesti, ja nyt tuoli on neljässä osassa, kun holkin laskee neljänneksi. Selkänoja tököttää kuitenkin vielä kiinni alaosassa. Ruuvimeisselillä ja väkivaltaa käyttäen (hakkaan tuolia rappusiin) onnistun pudottamaan pitkän kierremutterin ja nyt selkänoja irtoaa ja mutterin kanssa ollaan jo kuudessa osassa. Tämähän sujuu kuin rasvattu. 

Alan innostua tehtävästä. Montakohan osaa tuolissa kaiken kaikkiaan on, jos kaikki osat irrottaisi? Onnistun irrottamaan vielä pari helaa ja ruuvia, ja tuoli on nyt viidessätoista osassa. Maltan tuskin odottaa, että pääsen jatkamaan tehtävää ruuan jälkeen. Sataa, joten muutakaan ei ole ja meillä on sadekatos eli leveät räystäät pihanurkassa. Siinä homma sujuu. Lupaan kertoa teille, moneenko osaan tuolin lopulta sain. Mukana luvussa ovat tietenkin myös ruuvit ja holkit.

(Valokuva Iines)