Salaman koottua runokirjaa Runot luki huvittuneena siitä, miten vietävissä runoilija on ollut. Miten kevyesti hän on lainehtinut ajan virrassa toistaen sen teesejä, viitaten sen ismeihin, siihen oikeaan, miten arvattavasti hän on tähdännyt pilkkakirveensä niihin, joihin se on kuulunut osoittaa. Noinko tyhjää se aika olikin, onttoja kliseitä. Yhdessä runossaan Salama mainitsee tietyn ryhmän: luovat ihmiset - kuinka pidänkään heistä. Kissan viikset!
Kaikilla on ollut huulillaan samat mantrat, samat intonaatiot, on ollut sama askel, samat kuvat, kaikki samaa, samaa, samaa, sama kaiku askelten. Eikö tästä joukkosuggestiosta ikinä päästä? Luovuus on ollut puristettuna muottiin, ja ihmisen malli on otettu neuvostokansalaisesta. Suomalaisesta työläisestä on muokattu tiedostava - työläinen, opi perusasiat! Salamankin runossa betonimiehestä on tehty kultturelli karju. Monta työläisihailijaa muistan, mutta kukaan ei niistä ollut kulturelli karju, vaan pesunkestävä porvari. Haaveilivat autosta ja hevosvoimista.
Salaman runot ovat musta-valkoisia, toisaalla ovat syylliset ja pahan maailman aiheuttajat eli mystiset ne, lainoppineet, kirkonmiehet, herra professorit, lakimiehet, hienopierut ja toisaalla ovat viattomat marttyyriuhrit, kärsijät, poljetut: betonimies, toveri, montun pohjaa raapiva työmies, duunari, rakennusmies, rasvari, hyyryläinen joka maksaa rikkaan korkoja, täkkimies Linden.
Ne ovat tarpeetonta väkeä, jotka käyttävät yrittäjien palveluita. Kyytiä saavat ne, jotka hierotuttavat elähtäneitä sulojaan tai harjauttavat parturintuolissa viimeisiä karvojaan. Näitä syntisäkkejä on kehotettu vaihtamaan hillityt hajusteensa työläisen hienhajuun ja kirouksiin. Naispuolisia on kehotettu antamaan jonkun rasvarin vetää viikseen, koska muutoin naispuolinen on musta ja kylmä kuin Fiskarsin kattila kesäkuusssa. Erikoispilkkarunon saavat osakseen erikoissyntiset Raakel Wihuri, Armi Ratia ja Lenita Airisto, nuo työläisakat, jotka ovat tehneet tulosta eivätkä jakaneet vain pillua.
Varsinainen toverihenki puhkeaa kukkaan Salaman Maikki-runossa: Me mentiin landelle dokaamaan/ lastia jallusta kippuraan/ ja yhtenä oli Maikki// ja kun tultiin juovuksiin/ me ajateltiin siinä niin/ että nussitaan sitä kaikki.// Mut kun aloin/ se vastusti saatanasti/ käsin ja jaloin/ aina siihen asti/ kun Veksi vei/ sen kledjut lahdelle/ ja se pantiin alasti ulos.// Olihan siinä tulos:/ se suostu jakaan kahdelle/ mut kolmannelle - ei.// No,/ me laulettiin vaan tipitii:/ yksi pani kaks piti kii//ja kun aurinko teki nousuaan/ ja krapulaisina herättiin/ heti tunnettiin:/ oli tartuttu gonorreaan.// Me pantiin se menemään helvettiin/ sai painella kävellen kaupunkiin./ Ja kolme jätkää kippurassa/ ja naiset on huoria kaikki.//
Tekisi mieli sanoa, että runo on helevetin hyvä, rehellinen, parasta Salaman poetiikkaa muutaman herkemmän runon ohella. Runo kuvaa aidosti toverien sovinismia. Nainen on ollut huora tai kapakoitten neiti kiltti!, joka on juoksuttanut tovereille kurkun kostuketta, jotta nämä ovat jaksaneet laulaa laulujaan ja huoritella naisia ja neitikilttejä. Sovinismin maailma on ollut rikas ja radikaali, ja onneksi naiset ovat ymmärtäneet yskän. Hyvä toveritar ei ole pihdannut pilluaan.
Mikä muuten tekee runoilijasta tai runosta hyvän, kenties suuren? Yksi asia voisi olla se, ettei aika pure runoihin eikä tee niistä hassuja eivätkä runot jää roikkumaan vain oman aikansa kuvastimiksi.
29.7. Loma lähenee loppuaan. Pakkaillaan ja ajetaan huushollia alas. Merivesi on huippulämmintä ja näillä rannoilla putipuhdasta. Nyt vain odotellaan sitten Venäjältä saapuvaa superhellettä. On oltu naapurissa kesäloman lopettajaisissa ja juotu viiniä. Ilta pimenee, merihanhet pitävät melkoista meteliä. Viidestäkymmenestä hanhesta kaksikymmentä on jäljellä. Äänistä eniten tulenkin kaipaamaan merihanhia ja Halosen Jarmon koirien haukuntaa kesäyössä. Kaupunkikodissa ei kuulu niiden ääniä. Ja betoni hehkuu. Ja alkaa putkiremontti.
(Valokuva Iines, suurenee luettavaksi klikkaamalla)