Mikään luettu ei ole kiihdyttänyt minua päiväkausiin. Tämä blogiteksti sai vereni virtaamaan kuohkeammin.
"Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen."Antiaikalainen siinä arvioi Juha Seppälän Mr. Smithiä, uutuusromaania. Hän jatkaa.
"Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä.
Mr. Smith ei ole jännittävä eikä siinä ole ”toimivia” henkilöhahmoja. Se ei käyttäydy niin kuin nykyromaanin odotetaan käyttäytyvän, koska Seppälä muistaa, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa.
Ja ennen kaikkea: romaani voi myös käyttäytyä sikamaisesti, evätä lukijalta harmittoman pikkuporvarillisen lukuelämyksen."Minusta Antiaikalaisessa sorrutaan nyt puusilmäiseen ylimielisyyteen eikä välttämättä haluta ymmärtää, mistä kirjallisuudessa ja ylipäänsä sanateoksissa on kyse. Jää kummastelemaan, mistä tulee ajatus, että kirjan kielen tulee olla, kieli voi olla, saa olla, on - miten haluatte - sika joka syö lukijansa. Ja mistä alkaen elämys on ollut pikkuporvarillista? Ja vielä, millaista on harmiton elämys? Ja vieläkin, lieneekö ilmaisun heittäjällä todellista tietoa kirjojen lukijakunnan sosiaalipoliittisista jakaumista?
Ei ole kirjan kirjaa ilman lukijaa. Jos kukaan - tai nykymaailmassa: tarpeeksi moni - ei ota kirjasta koppia, se on ajan virrassa ajelehtiva irtokappale, kokoelma ortografisia merkkejä, joilla ei ole syntaksia. Kirjan tarkoitus ei voi olla sama kuin kuvan, jota katsotaan muotojen ja värien muodostelmana. Kirjan ja kuvan käytön funktiot voivat koskettaa toisiaan, mutta ne eivät ole samat.
Mitä merkitystä on kielellä tai tekstillä, joka on itseriittoisen ylensyönyt ja kääntyy pois lukijasta, röhnöttämään kyljellään ja piereskelemään tuulen alle? Maailma on näyttänyt ihmispololle jo niin monta kertaa persettä, ihminen on niin hätkäytetty, ettei hän välttämättä kaipaa sähköiskuja ja kuvan repimistä palasiksi. Kun oma mieli on säpäleinä, kaipaa ennemmin palapelin uudelleenkoostamista, puuttuvien palasten paikalleen asettamista.
(Piirros Gustave Dore)