Milloin maailmanpiiri on laaja?

Edellisessä keskustelussa muuan kommentoija sanoi, että Sofi Oksasen maailmanpiiri on laajempi kuin Frans Eemil Sillanpään, mutta silti pieni Ahtisaareen verrattuna. Toinen kirjoittaja sanoi, että tuskin oli, koska silloin kun Eemeli oli nuori mies, Suomi kuului Venäjän Imperiumiin ja Eurooppa oli käytännöllisesti katsoen rajaton ja että vasta EU on mahdollistanut vastaavan vapauden liikkua.

Kysymys maailmanpiirin laajuudesta on kutkuttava. Voisin itse ajatella nimittäin niin, että maailmanpiiri suppenee kaiken aikaa. Elämme avaruudessa tutkittujen ja kontrolloitujen kehien sisässä, ja nämä kehät muodostuvat lopulta kohtaloksemme ja tappavat humanismin ja muut kaunotieteet. Merkkejä teknokratian voimasta näkyy jo, ja pahalta näyttää.

Toisaalta voisi kai ajatella, että maailmanpiiri on aina laaja, oli aika mikä tahansa ja kulttuuri mikä hyvänsä. Siellä se on, se maailmanpiiri, milloin lätyn, milloin kolmikerrospyramidin, milloin navoiltaan litistyneen pallon muotoinen. On alisia tuonen ilmoja, maanpäällisiä paikkoja ja ylisiä ilmoja, kaikissa oma väkensä, omat haltijansa ja uskomusolentonsa, jotka auttavat ihmispoloa kosmoksen luomisessa. Kyse maailmanpiiristä liittyy näihin maailmoihin, mutta sisältää myös ihmisen perskohtaisen pään sisällön, luulomäärän jota tietomääräksi kutsutaan, siis tiedon, joka on kaikin puolin suhteellista. Kuka voi siis sanoa, että Sofilla on mahdollisuus tietää enemmän kuin Frans Eemilillä tai päinvastoin - tai että Ahtisaari tietää enemmän kuin meidän äiti?

Meillä voi tietenkin olla tarkahko tietomäärä Sillanpään maailmanpiiristä, koska olemme hänen jälkeensä tulleita ja asiat ovat loksahdelleet sijoilleen perspektiivin myötä ja koska meillä on Internet, mutta se kaikki mitä ajattelemme Ahtisaaren ja Oksasen maailmanpiiristä, ei ole vielä validia tietoa vaan luuloa, koska olemme samassa kehässä, samalla aikajanalla, samassa pisteessä jopa. Moni asia muuttuu historian ja tieteen kehityksen myötä. Eikö siis kysymys ihmisen maailmanpiiristä ole aina aina absurdi?

Mielestäni, jos nyt oikein saivartelemaan äidyn, laajin elämänpiiri on magiaa harjoittavalla aboriginaalilla, koska hänen tietomääränsä on vähäinen - hänellä on siis mittaamaton maailma tutkittavana, vailla ääriä, vailla ainuttakaan jo tutkittua kiintopistettä. Aboriginaali kuitenkin osaa ja tietää sen, miten selvitä hengissä ravinnonsaannin suhteen ja monesti sairauksien hoidossakin, kun taas nykyihminen ei tiedä miten säilyä hengissä yksin maailmassa, koska osaaminen ja tieto on lokeroitu kapean sektorin osaajille, joista olemme riippuvaisia. Näin siis aboriginaalin tieto on suhteellisesti suurempaa kuin nykyihmisen.

Voisiko siis sanoa, että nykyihmisen maailmanpiiri on suppeampi kuin menneen ajan ihmisen, ja lisäksi, paha vieköön, se suppenee koko ajan? Maailmanpiirillähän on nyt tieteen ja tutkimuksen asettamat kontrolloidut rajat ja kehykset, on siis valmiita kehiä isompien kehien sisässä. Ihminen matkustaa ilmastoidussa äänettömässä välineessä aikavallit murtaen mantereelta toiselle, näkemättä vilaustakaan maiseman- ja kasvullisuudenmuutoksista, tuntureista ja vuorista, puhumattakaan siitä, että voisi virvoitella katsettaan radan varrella solisevassa purossa saaden uusia innoituksia kaikesta näkemästään ja kuulemastaan.

Ei tuossa tarvitse enää ajatella ja tietää, niin kuin Frans Eemilin tai aboriginaalin. Me siis kutistamme maailmaa luodaksemme kaaoksesta kosmoksen, ja kaiken järjen mukaan tämä merkitsee samalla maailmanpiirin supistumista.

(Maalaus Kalervo Palsa)

Kevätpäiväkirja 2. sivu

Kusti tuli minulle joulukisuksi. Se jäi sitten vielä vähäksi aikaa, kun täällä sillä on tilaa enemmän ja rauha koiralta, joka vei siltä lokoisat vanhuudenpäivät. Tuossa se siis vielä on ja nukkuu kevätauringossa, ikkunan alla, koskaan käyttämättömiä pöytäliinoja sisältävän liinavaatekaapin päällä. Pian Kusti tullaan noutamaan, koska kaikki pöydät täyttyvät kylvöspurkeista ja kukkalaatikoista, jotka se kuoputtelisi, ja isoimpiin jopa pissisi. Kun silitän Kustia, sen nahan alla tuntuu pahkuroita, joita ei ennen ollut. Sormeni tietävät jo pahkurat ja ottavat ilmaa niiden kohdalta, etten satuttaisi sitä ja itseäni.

Olen kuin piesty. En osaa mitään, en ymmärrä mitään, suhtautumistapani on pielessä, olen väärässä, ja minun kirjoitukseni herättävät kiihtymystä ja aggressioita, ne ymmärretäään jollakin tavalla, jota en tarkoita enkä tunnista. Ei näillä eväin mitään kirjoiteta, sillä en minä kiihtymystä tai närkästymistä tahdo. Enkä sitä, että minut nähdään oudossa valossa, jossa en ole.

Eikä tämä ei ole marttyyriutta, sillä autius on suuri ja huuleni puristuvat toisiaan vasten lukittuina, mykkyyteni on täydellinen ja luultavasti muistutan Pianon mykkää esittäjää suun ilmeiltäni. Voisin hyvinkin kantaa kaulallani hopeaketjussa rasiaa, jossa on pieniä irtopaperilappuja, ja kirjoittaa niihin vain sanan tai pari ja ojentaa paperin asianomaiselle, niin kuin Pianossa nainen teki. Kirjoitti nopeasti ja miettimättä ja ojensi paperin tyynesti, kasvot vahamaisina. Ottakaa tai jättäkää, tässä ei ole sarkasmia eikä tämä ole satiiri. Toimikaa niin kuin paperissa lukee.

Puhumistakin olen harjoitellut, sillä nyt kelpaa kun on kissa talossa. Koetan sanoa men-nään syö-mään, ja se onnistuu tavuittain. Ruokaa ei onnistu, ellen pysähdy tavurajalla ja hengitä siinä välissä. Voi-sin mai-ni-os-ti pu-hu-a näin, hengähtäen jokaisella tavunrajalla. Perheeni ei yleensä jaksa odottaa, että saan sanottavani loppuun, eivätkä ystäväni. Paljon jää sanomatta.

Minulla on tili paikallisessa osuuskauppamarketissa, ja jännitän aina uutta kassatyttöä. Vanhat tuntevat jo numeroni ja koetankin mennä tutulle, koska tilini numerosarja sisältää pitkiä numerosanoja. Olisin onnenpekka, jos numero olisi vaikka yksi-neljä-neljä, mutta se on muotoa kah-dek-san yh-dek-sän seit-se-män. Kassan lisäksi toinen ongelmakohta kaupassa on liha- ja kalatiski, jossa pitää pyytää ostettava. Lo-hi-me-dal-jon-gi on minulle mahdottomuus puhevamman paljastumatta, joten pyydänkin useimmiten sormea osoittamalla, jos medaljongi sattuu olemaan lähinnä lasia. Muuten ei onnistu. Lohta voin myös sanoa, tai kuhaa, ja silloin myyjä yleensä ottaa puheen johdon, ja kysyy että filee vai kokonainen vai puolikas. Filee käy minulta hyvin, muttei enää että pyrstöpala, kiitos. Niinpä nyökkään vain, kun myyjä osoittaa paksua niskapalaa, jota en olisi välttämättä halunnut. Joskus, kun puhe kulkee paremmin, ja itseluottamus on pinnassa, ostan viisikin lohimedaljongia pakastimeen, ja lisäksi kuhafileitä ja ahvenfileitä. Ne riittävät pitkäksi aikaa. Perunoita saa pussissa, pyytämättä.

Täällä olisi yhdessä talossa koiranpentuja varattavissa. Seitsemäntoista sekarotuista, juuri sellainen bastardisekoitus, josta pitäisin. Luppakorvainen ja isokokoinen. Mökillä kyyt ovat alkaneet nousta alarinteestä kohden taloa, kun pihapiirissä ei ole enää koiran hajua. Liiterissä on kaksikin nahkaista hieman kaluttua potkupalloa ja valjaat sekä talutushihnoja. Ruben niissä viimeksi oli.

(Valokuva 22.3. Iines)

Kirje kotiin

Vihdoinkin huorat ovat saamassa oikeutta ammattinsa tasa-arvoistamiseksi. Jo pari vuotta sitten tekemäni ehdotus huorien kutsumisesta perheen illallispöytään on saamassa siivet alleen. Ehkä tämän jälkeen voimme katsoa huoria silmiin, kutsua heitä ystäviksemme ja nimetä ammatin muiden verotettavien ammattien joukkoon nimikkeellä seksinmyyjä.

Ei se huoria auta, että suvaitsemme heitä pimeässä ja salaa, ja suomme heille, kuin vähämielisille, etuuden verottomaan tuloon. Näin vain pönkitämme kurjuuden summaa maailmassa, yksinäisten häpeää ja puutteenalaisten nurkantakaisia noloja purkauksia.

Saattakaamme toiminta päivänvaloon ja perustakaamme opintolinjat ammattioppilaitoksiin alalle kouluttautumista varten. Olisi myös mahdollisuus ammattikorkeakoulu- tai yliopistotasoiseen kouluttautumiseen, jolloin etevimmille aukenisivat ovet jopa ulkomaille asti, korkeatasoisten julkisuuden henkilöiden palvelukseen.

Nyt siis kirje kotiin, täältä jostain, ja kohteliaisuuskutsu isän pikkuystävälle tai äidin ikämiespojan leikkikalulle perheen illallispöytään, tasaveroiseksi ihmiseksi kristallikruunujen tai halogeenilamppujen loisteeseen, viettämään aikaa koko perheen kanssa. Kun lapsetkin saavat luontevasti tutustua ja suhtautua elämän koko kirjoon kotonansa, laajenevat samalla heidänkin ammatinvalintamahdollisuutensa taas yhdellä mahdollisuudella, ilman ennakkoluuloja.


PS Tekstissä on häpeilemättä hyödynnetty Ihmissuhteet ja tasa-arvo -blogista löytyneitä linkkejä.

Eläköön humanismi ja persjalkaisuus

Ymmärrän hyvin Veronika Honkasalon väitteen (HS 14.3.) , että maahanmuuttoa tutkivat eivät halua enää esiintyä omilla nimillään, koska anonyymien heitä kohtaan harjoittama aggressiivinen herjaaminen on niin voimakasta.

Juuri tätä samaa vihamielisyyttä olen koettanut kuvata blogikirjoituksessani Pedon merkki. Tästä myös mm. Akuliina Saarikoski puhui. Mutta siis - näistähän ei saa Suomessa puhua, vaan pitää vaieta. Moni on siis hiljaiseksi herjattu. Itsekin olen menettänyt halun kirjoittaa ajankohtaisista aiheista. Samoin kaikesta muustakin, oikeastaan, kun en kovasti halua kirjoittaa vain itsestäni, tai siitä, miten minä maailman koen tai miten maailma suodattuu minun lävitseni tai miten sieltä jostakin pusertuu esiin ylläripylläri - Minä, iloksenne ja ekshibitioneerattavaksenne. Jätän tämän etevämmille kirjoittajille, sillä blogimaailmassa on ihmisiä, jotka muutenkin tietävät kaiken paremmin. Sen, miten asioihin tulee suhtautua.

Tuntee itsensä ihan runoilija Anna Ahmatovaksi, jolla on jäljellä kenkien kokoinen aidattu alue, jolla suu muovaa sanoja, äänetikin. Mikä on turvallista puhua? Missä sanomisessa tai suhtautumistavassa ei olisi vikaa?

Makasin äsken piikkimatolla kuin fakiiri, selkä paljaana, ja tunsin ensin kirvelevää kipua, sitten raukeutta, ja alkoi nukuttaa. En antanut itseni vaipua uneen, sillä aluksi piikkimatolla saa maata vain kymmenen minuuttia päivässä. Nyt niska tuntuu lämpimältä ja rennommalta, kireys on pois. Ostin piikkimaton marketista ja lisäksi ostin mustat kapeahkot farkut. Siniset farkut ovat perseestä puhki, niin ahkerasti olen istunut niillä kannon nokassa, kesken valokuvareissujen, lukemassa blogiini saapuneita kommentteja. Kun jokin menee rikki, heitän sen pois, en korjaa enkä kierrätä, vaan vien roskiin. Valmistaja saisi tehdä kunnon tavaraa. Farkkuihinkin voitaisiin valmiiksi laittaa kaksinkertainen persus, sillä ihmisillä on tapana istua erilaisilla karkeillakin alustoilla.

Pitäisi saada huusholliin ompelija päiväksi töihin. Siitä lähtien, kun Irma Ylärotu leikkasi käsityöstäni sotkuun mennen langan ja käski selvittää sen kotona äidin kanssa, olen kammonnut ompelutöitä, paitsi ristipistokirjontaa ja pitsinvirkkuuta, koska niitä tehdessä voi seikkailla ajatusten valtakunnassa ja olla samalla tekeväisen näköinen. Mökillä on joka ikkunassa Iineksen kalastajanlangasta virkkaama kapea yläkappa, kamareissa leveämpi alakappa, joissa jokin kuvio, kuten mökki, jonka savupiipusta nousee hattaroita. Mökin vieressä on mänty tai koivu, en muista kumpi se oli, ehkä mänty, koska sen oksat on helpompi virkata. Vessan ovessa on kehystetty ristipistosoikio, jossa kranssin keskellä lukee Toalett. Mutta neulaa ja lankaa en käteeni saa käytännön ompeluksia varten.

Ompelijani saisikin farkkujen jälkeen eteensä pinon pyyheliinoja, joista puuttuu ripustinkoukku. Käytän nykyään vain niitä pyyhkeitä, joissa koukku on tallella, ja koukuttomat pinot säästyvät vissiin perikunnalle. Olen ostanut jopa kanttinauhaa, valmiiksi, kaksi vuotta sitten, koukkuja varten. Kahden takkini oikeassa taskussa on reikä pohjassa. En voi pitää niissä muuta kuin kännykkää, koska kolikot ja avaimet putoavat niistä takin vuorin väliin, paikkaan, josta niitä on hankala saada pois. Lisäksi yksien hyvien rintaliivieni toinen olkain on liian löysä. Minun piti kerran leikata se poikki, kun se oli mennyt sellaiselle kierulle, jota en saanut auki. Ompelin sen takaisin, ja vahingossa liian väljäksi. Lisäksi nuo juuri ostamani mustat farkut pitäisi lyhentää lahkeesta, sillä minähän olen lyhyt ja persjalkainen. Kunpa äiti eläisi vielä. Vein hänelle häpeilemättä kaikki omani ja lapseni korjausta vaativat ompelukset, ja hän teki lakanat ja verhot, omin käsin tai siis ompelukoneella.

Vielä olen miettinyt Himasen humanismilausuntoa humanistin tavoin, pinnallisesti. Sehän on hyvä, että meille tarjotaan arvoja eikä etuseteleitä. Arvot meiltä kadoksissa ovat, rahaa saa seinästä ja töistä ja sossusta. Muuan kirjailija väitti nimittäin blogissaan, että humanisteja ei tarvita yhteiskunnassa juuri ollenkaan. Meninkin heti esittämään mielipiteeni ja muistutin kirjailijaa lukkarin opetuksista. Ilman niitä veljekset olisivat kai vieläkin metsissä. Yhteiskunta ilman humanismia on markkinatori tai teknokratiayhteiskunta, sikäli mikäli termin sisäistän osapuilleenkin oikein.

Kevätpäiväkirja 1. sivu

Tytär lähetti tekstarin: Muuttoauto tilattu! Hän muuttaa Risto Räppääjän maisemiin, noihin kauniisiin värikkäisiin taloihin, joista jokainen on erilainen kuin toinen, erikokoinen, erimuotoinen, erivärinen, ja taloissa on erilaisia ikkunoita ja ranskalaisia parvekkeita. Ympärillä vihreää.

Kunpa nyt sitten vain olisi ensi vuonnakin töitä, kun nykyinen sijaisuus loppuu keväällä ja uudesta ei ole tietoa. Tosin hän tekee nytkin kahta työtä yhtaikaa, sitä hanttiduuniakin, joka turvaa kesän ajan tienestit odotellessa uutta sijaisuutta tai kenties jopa jatkuvaa työtä. Virkoja on turha toivoa muutaman kuukauden kokemuksella. Nykyinen paikka on kyllä hyvä, sillä hän on kylmiltään joutunut korjaamaan ylioppilaskokeitakin, tosin hyvässä ohjauksessa.

Joskus luulin, että lapseni on herkkä ja hauras eikä pärjää yksin. Muistan kun olin saattamassa häntä opiskelemaan, ensimmäistä kertaa pois kotoa, johonkin opiskelijoitten soluasuntoon. Siellä ei ollut ketään vielä viedessämme tavaroita, tytär oli ensimmäinen. Suihkuhuone oli ankea, seinä lohkeillut ja lattia siivoton. Levitimme mummin kutoman leveän maton boksin lattialle ja järjestimme vähäiset tavarat. Istuin sängyn reunalla ja katsoin, kuinka tytär leikki matolla ryntäilevän kissan kanssa. Lähdin siitä sitten kotiin. Saatoin vain lapseni maailmalle.

Mutta siis, hänpä on pistänyt tuulemaan ja näyttää pärjäävän tässäkin elämänvaiheessaan, nyt jopa ilman apuani. Jotenkin saan hänen energisyydestään itsekin uutta voimaa ja mietin, että jospa vihdoinkin itsekin muuttaisi vähän vilkkaampaan kaupunkiin, myisi asuntonsa ja ostaisi uuden pienemmän, kun tässä on liikaa siivoamista ja huolenpitoa yhdelle, kahdessa kerroksessa ja kahdessa pikku pihassa, kun on se rapistuva kesäpaikkakin hoidettavana. Pankki tarjosi, suorastaan tyrkytti uutta autolainaakin, että ei muuta kuin kävely autokauppaan ja valitsemaan uusi menopeli kaksitoista vuotta vanhan auton tilalle.

Niin - kun ei ole ottanut uutta miestä, voi ostaa auton ja helliä itseään kaikin tavoin. Öisiä tarpeita varten voi tilata vaikka muotoillun dildon, jos niin tahtoo, ei miehistä kuitenkaan taida olla muuta kuin harmia, ainakaan minulle, joka taidan olla hieman vaikea ja hankala luonne lähisymbioosissa. Tai sitten en vain ole kohdannut tarpeeksi haasteellista miestä, joka arvostaa naista tasa-arvoisena kumppanina, ihmisenä. Lisäksi ikäiseni miehet alkavat olla jo väsyneempiä kuin itse olen. Ymmärränkin hyvin naista, joka ottaa itseään nuoremman miehen. Naisethan ovat miestä vireämpiä viisikymppisinä ja vanhempinakin, he elävätkin pidempään.

Nyt on muuten turha sanoa, että tämä blogikirjoitus henkii miesvihaa. Ei hengi ei höngy. Tässä puhuu vain kokemuksen syvä rintaääni. Kun niitä ajattelevia ja valistuneita miehiä on ilmeisesti vain isommissa kaupungeissa. Perään sitä on lähdettävä.

Räystäät tippuvat edelleen. Paksu lumimassa on kurkistellut monta päivää yläkerran ikkunan räystään päältä, pitkin kirkkain jääpuikoin, mutta ei vaan tipahda. Alla on puutarhapöytä, joka saattaa romahtaa, jos massa putoaa. Pöytä on vaan niin lumen alla, etten saa sitä nyt irti, joten jätän sen luonnonvoimien armoille.

Nettipöljän kotona ei ole peiliä

Nettipöljyys on totta, siis tuo asia, josta Tuulikki Ukkola kirjoitti taannoin Hazard-kohun yhteydessä tarkoittaen sillä mm. aggressiivisia Hazardin lesbohuorittelijoita. Myös Uuden Suomen Markku Huusko kirjoittaa tänään nettimänteistä osuvan kolumnin.

Minusta tuntuu, että blogiani kiusaa, suorastaan yrittää tuhota nettipöljä nettimäntti, jolla on poliittinen agenda. Häiriköinti on kokoaikaista, ja ilmenee tätä nykyä keskustelujen sekoittamisena aggressiivisilla anonyymikommenteilla. Harmillista on, että nettipöljä nettimäntti herjaa valitsemaansa blogikohdetta joskus myös muissa laajalevikkisissä blogeissa. Tunnusomaista on, että nettipöljien nettimänttien omat blogit vuotavat kuin ruuhi, niissä ei juuri lukijoita näy.

Kunpa Bloggerista saisi teknisesti jonkinlaisen lähestymiskiellon yhdelle pöljälle kerrallaan. Lähestymiskielto nettipöljille nettimänteille on käytössä esimerkiksi Näkökulman keskustelufoorumilla, jonka keskustelu pysyykin hyvänä myös selkeälinjaisen moderoinnin vuoksi. Tällainen rajoitettu lähestymiskielto olisi minusta parempi kuin mikään ennakkosensuuri tai jälkimoderointi, siksi vähäinen nettimänttien lukumäärä kuitenkin on. Blogi tai muu foorumi voidaan usein palauttaa normaaliksi vain sulkemalla yhdeltä pöljältä pääsy. Olen vakuuttunut, että blogipohjiinkin voisi liittää tällaisen yhden kirjoittajan boikottiin asettamisen, koska jos kerran ministerien ja tasavallan presidentin henkeä uhataan nettiareenoilla tai facebookeissa, niin kohta myös meidän vähäisempien mutta ilmeisen vaarallisiksi koettujen nettikirjoittelijoiden. Suuri osahan kirjoittaa varsin vähäisesti intimiteettinsä salaten, osa nimellään.

Nettipöljät nettimäntit eivät koohaa kuitenkaan kaikkialla, vaan kohde valikoidaan huolella vaikuttajiksi koetuista naisista, joskus myös miehistä, vilkkaiden ja älyllisten foorumien tai keskustelublogien joukosta. Kohteilla on usein yhteisiä piirteitä, jotka liittyvät sellaiseen naiseuteen, joka ei tyydy olemaan suu kiinni ja hiljaa ja pitämään tukanleikkuupäiväkirjaa hupaisista pikku sattumuksista tai kulttuurin ei aloilta.

Nettipöljä kokee uhkaa ennen kaikkea maahanmuuttoministerissä, koska pelkää kaikkea uutta ja vierasta. Hän on yleensä vähätuloinen ja raivoissaan maahanmuuttajille, jotka ostavat hänen rahoillaan kännyköitä ja televisioita ja loisivat kotona tekemättä työtä. Hän vihaa myös presidenttiä, koska tämä on nainen ja koska tämä sallii maahanmuuton ja homouden olemalla mitä todennäköisimmin itsekin lesbosetalainen ja piilonaimissa.

Kun joku ruma vaikuttajatantta sitten avaa suunsa ja puhuu ihmisen tasa-arvon puolesta, kokee nettimäntti olonsa turvattomaksi ja affektoituu torjumaan mörköä. Hän koettaaa ottaa sen haltuun (vrt. magia) nimittelemällä sitä eri nimellä: lesbo, huora, femakko, telaketjufemakko, lihava. Tässä on kyseessä sama ilmiö, joka tavataan muinaissuomaisilla. Kun karhua nimitettiin otsoksi tai mesikämmeneksi tai metsän omenaksi, vaara väistyi ja karhu samaten, pahaa tekemättä.

Peiliä nettipöljän nettimäntin kotona siis ei ole. Voivoi. Minulla on vaatehuoneessa tarpeettomana Uudenkaupungin P. Virtaselta ostettu vanha kanalanikkuna, jonka pikkuruisissa ruuduissa on peräti kaksitoista peiliä. Lahjoitan peilin nettimäntille, joka uskaltaa tulla hakemaan.

(Maalaus Gustave Caillebotte)