Ainoa joululahja ja nimet mieltä kiehtovat

27.12. Ensin pieni joulutarinan tynkä, joulukirje joka liikuttaa minua jostain syystä suuresti. Haluan kirjata sen blogiini, teille luettavaksi. Sitä paitsi ihailemani Kemppinenkin kirjoitti blogissaan kirjeenvaihtoa joululta. Tässä minun ehdotukseni samasta otsikosta:

Hei I

Erityinen kiitos W:ltä siitä paidasta. Et uskokaan, kuinka hän siitä iloitsi. Se olikin hänen ainoa joululahjansa. Jouluaatto meni rauhallisesti. Söimme ankanrintaa. Sitten W. meni jo puoli kahdeksalta nukkumaan. Sen jälkeen minä avasin paketin ja kuuntelin suomalaisia joululauluja CD:ltä. W  sitten joskus kolmen ja viiden välillä nousi ja avasi pakettinsa, ja kun aamulla nousin, hän nukkui olohuoneessa uusi paita päällänsä ja kynttilät ja valot paloivat.  

Eilen oli ruokana helmikanaa, perunapullia ja salaattia. W söi vain perunapullia ja kastiketta. Hän on niin omituinen, viime päivinä todella kummallinen. On kuitenkin rauhallinen. Tänään joskus aikaisella aamulla oli taas mennyt olohuoneeseen nukkumaan ja kynttilät ja valot paloivat.  Sitten aamulla puolikahdeksalta sanoi, että täytyy syödä, ei aamiaista, mutta söi taas pari perunapullaa soosin kanssa. Tänään hän on nukkunut olohuoneessa jo kolme kertaa, ja kun kysyin ruoasta, sanoi, ettei tarvitse nyt mitään. Minä lämmitän nyt itselleni sitä helmikanaa ja laitan salaattia. Valitettavasti en nyt voi antaa parempia uutisia, mutta asia on niin kuin on,  ja on vain toivottava parasta. Joka tapauksessa yritän pitää itseni kunnossa. Parhaat terveiset ja kiitos paketista. L.

 
28.12.  Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Kummallinen tunnelma, päivä ei valkene ollenkaan. Aamuvalaistuksesta siirrytään suoraan iltavalaistukseen. Ulkoilusta ei tule mitään, sataa, tuulee. Maailmalla ei tapahdu mitään, vain Sini Saarela palaa Suomeen, Allegro-junalla. Mietin, onko häntä varten teurastettu syötetty vasikka ja juhlitaanko häntä kotona. Sanooko äiti moitteen sanaa? 

Ip. On selattu erilaisia nimikirjoja ja historiikkeja, tutkittu erilaisia nimiä. On opittu, että kaikki sukunimet ovat suojattuja, niitä ei tarvitse  erikseen suojata. Aikaisemminhan Suomalaisuuden liitto ylläpiti luetteloa suojatuista sukunimistä, mutta luettelolla ei ole mitään juridista merkitystä.  En ole kuitenkaan varma, voiko ihminen vaihtaa nimensä vaikka miksi. Aikamoinen kirjavuus nimistä yleensäkin vallitsee, sillä tänään luki lehdessä, että uudeksi pojannimeksi on hyväksytty mm. Kielo, mutta ei sitten taas Pääskyä. Tytön nimeksi oli hyväksytty Raparperi. Sitä en muista, hyväksyttiinkö Pommiina vai ei. 

Nimet kiehtovat mieltä ja paljastavat menneitä, ne ovat kuin pieniä reikiä, joista voi kurkistaa omaan ja muiden historiaan.  Sukunimien kehityshän Suomessa ja muuallakin on noudattanut kolmiportaista kaavaa: yksilönnimi,  yksilönnimi + lisänimi,  lisänimen muuttuminen pysyväksi sukunimeksi yksilönnimen rinnalle. Jos haluaa päästä varhaisen sukunimen juurille, voi joissain tapauksissa pohtia lisänimen tehtävää, suhdetta nimenhaltijaan. Ahti Saarelaisen asuinpaikasta ei liene epäselvyyttä, ja samalla aukeaa muutakin henkilöhistoriaa. Vaikeampia tapauksia on paljon.

Kehitys ajoittuu niin, että pakanuuden aikana suomalaisilla oli vain yksi nimi, sama jota käytettiin myös talosta. Kristinuskon myötä ihmiset saivat kasteessa uudet nimet, ristimänimet, ja vanhat pakanalliset nimet jäivät talon- ja sukunimiksi. Omassa suvussani esiintyy mm. nimi Suikki talon- ja esi-isän sukunimenä, jonka  esi-isä vaihtoi sitten myöhemmin toiseksi, siksi, joka on minunkin tyttönimeni. On jäänyt kiinnostamaan se, mitä Suikki on voinut tarkoittaa. Sukkela tulee ensimmäisenä mieleen. Muitakin mielleyhtymiä nousee esiin.

(Maalaus Ryckaert, David the younger) 

Joulukortteja

Kaksi joulukorttia, joista en osaa valita.

Saatte siis kaksi korttia.

Viettäkäät rauhallinen ja iloinen joulu. Tai olkaa viettämättä,

jos ette pidä joulusta tai olette yksin.

On aika pienestä kiinni,

etten minäkin olisi yksin.

Joulu onkin suuren yksinäisyyden ja herkistymisen aikaa,

ja moni hengähtää helpotuksesta, kun joulu on ohi.

Taas selvittiin yhdestä joulusta.

Joulukalenterin kuudes ratsu: Aikuiset nettikiusaajina

19.12. On päästy joulukalenterin  kuuteen ratsuun, luojan kiitos, hevosenkuvat loppuvat. Nyt pohdin vähän ikäviä ajatuksia, nimittäin bloggaajan kiusaamista. Olen puhki kyllästynyt siihen, että muuan suuresti arvostamani bloggaaja mitätöi minua toistuvin väliajoin kommenteissaan omassa ja muiden blogeissa.  En tiedä, mistä ja miksi ivaaminen  ja mielestäni tahallinen väärinymmärrys alkoi.  Alkuun pidin häntä ystävänä. Nyt hän pelottaa minua, koska on älykäs, lahjakas, kultturelli, kiistattoman hieno ihminen. Koska hän ivaa ja halveksii minua sanoillaan, katson voivani minäkin kertoa tästä sanoilla. Uskon, että hänellä on jokin agenda, jokin ajatus minusta, joka on varmaan oikea - hän ei voi olla väärässä - mutta se ei ole saavuttanut minua. Puran tämän ymmärtääkseni myös itseäni.

Useimmitenhan nettikusaamista pidetään lasten ja teinien touhuna. Kiusaaja  on ylivilkas poika tai kiero tyttö, ja uhri kiltti lihava lapsi tai nörtti teini. Kiusaaminen voidaan osoittaa, ja sille voidaan tehdä jotain. Ainakin kiusattu voi muuttaa pois tai vaihtaa koulua tai nettiympäristöä.

Vaan entäs jos blogikiusaaja on aikuinen, ja kiusaaminen on taitavasti kudottu verkko, jota tyhmempi ei edes huomaa? Jos kiusaaja on viisi- tai kuusikymppinen lahjakas ja ansioitunut nettikirjoittajayksilö, joka omissa kirjoituksissaan antaa mitä humaaneimman vaikutelman itsestään? 

Aikuinen blogikiusaa ilmeisesti useimmiten verhotusti, mutkan kautta ja nimiä käyttämättä, mutta selkeän tunnistettavilla viitteillä, ja usein samoilla virtuaalilaineilla,  joilla myös kiusan kohde liikkuu. Kiusa tapahtuu lisäksi niin hienovaraisesti, että kiusakirjoittaja jopa pystyy samalla kääntämään muita puolelleen iskevällä sanonnallaan. Erikoisen hyvää kasvualustaa verhotulle kiusalle ovat niiden viattomien  kirjoittajien blogit ja mielet, joiden kirjoittaja on ollut eri mieltä jostakin asiasta kiusan kohteen kanssa - pienissä ympyröissä kuitenkin piirit pyörivät ja erimielisyyksiäkin sattuu. Näihin kiusaaja käy pudottelemassa nuolenkärkiään kohteestaan ja harrastaa samalla manipulaatiota kohdetta vastaan niin hienovireisesti, ettei pirukaan sitä ensilukemalta tunnista. Ei kestä kauan kun piilomanipulointi väkisinkin vaikuttaa.

Kiusaamisen kohteen on vaikea puhua asiasta, koska selvää nimeämistä ei ole tapahtunut, ei alatyylistä sanailua eikä suoraa herjaa eikä kiusa ole runsasta, vaan harvaa ja satunnaista mutta säännöllistä, aina tilaisuuden tullen. Kiusan kohdetta luultaisiin mitä todennäköisimmin vainoharhaiseksi, joka kääntää sanat itseensä liian herkästi ja pahoittaa mielensä helposti. Näin pienikin valitus saataisiin kääntymään kohdetta vastaan. 

Millaista tämä hienovarainen ja fiini kiusaaminen sitten oikein on? - Annanpa muutaman omakohtaisen esimerkin. 

Kiusaaja saattaa esimerkiksi omassa blogissaan mollata sitä bloggaajaa, joka tunnetusti vetää blogikirjoituksensa pois, jos siihen ei tule heti tarpeeksi kommentteja. Kun tekstinsävetäjä huomaa ivan ja koettaa avata asiaa kiusakirjoittajalle vastauskommentilla, jossa selvittelee onnetonta tapaansa hävetä itseään ja kirjoituksiaan, tämä vastaa kylmästi: ymmärrän, että tarvitset tuon selityksen.  Häpeä on kuitenkin todellista ja kumpuaa ihmisen sisältä, ei ulkoisista tapauksista, mutta sitä humaani ja lahjakas ei halua ymmärtää, hän tietää sinut, älä selitä. - Näin fiiniä ja hienovireistä, mutta väitän, että tällainen mitätöi enemmän kuin vaikka siaksi haukkuminen.

Toinen esimerkki. Kiusakirjoittaja saattaa esimerkiksi kirjoittaa jonkun muun blogiin vaikkapa näin lupsakkaasti  kiusakohteestaan, joka asuu Somerolla rivitalossa -  jonka omasta pihasta kohde on kirjoittanut blogiinsa: 

Uneton Seattlessa -leffan olen nähnyt ainakin kolme kertaa. Mietin millainen sen suomalaisversio olisi. Sukseton Somerolla? Erona vain se, että siinä missä Sam kohtaa Annien pilvenpiirtäjän huipulla ja they live happily ever after, sukseton ei saa itseään rivitalopihaansa kauemmas, vaan jää passiivis-aggressiiviseen maailmaansa maailman tappiin saakka.

Hauskaa sanailua, lahjakas kirjoittaja, ihan kiva ponnekas pieni kommentti. Sitä paitsi sukseton Somerolla sointuu hupaisasti.  Tyypillistä aikuiselle älykkäälle kiusaajalle tuntuu kuitenkin olevan, että kiusakirjoittelu koetetaan osoittaa suoraan  kohteen persoonaan, ei asiaan, josta on kyse. Ei haittaa vaikka arvio on väärä. Kohde ei  ole aggressiivinen, vaan pikemmin sen vastakohtainen, passiivisuuskin on kyseenalaista, jos sana ymmärretään muuna kuin matkustelun puutteena.

On vielä niinkin, että eihän hienoviritteisestä ivaamisesta voi itseään munaamatta edes kertoa kenellekään, ei edes blogissaan, koska se on surullista blogilukijoiden hyväksikäyttöä itsetunnon vahvistamiseksi. Näinkin on kiusakirjoittaja kirjoittanut kohteestaan, viitaten suoraan siihen blogiin eli Iinekseen. Taitavasti rakennettu verkko somerolaisen päänmenoksi pienissä piireissä. 

20.12. Voin vakuuttaa, että tavoitteeni ei ole saada päänsilityksiä eikä käyttää ketään hyväksi itsetuntoni rakentamisessa. Tiedän kyllä arvoni, vaikka olenkin hyvä häpeämään, paras tuntemistani ihmisistä. En ole erityisen onneton tai kärsivä. Minua vain harmittaa. 

Lähden siitä, että kiusakirjoittaja kiusaa oikeasti ja koettaa tehdä kirjoittamiselleni hallaa. Koska välitän ihmisistä ja suhtaudun heihin lämmöllä, välitän tästäkin. Sanon suoraan: painu sinä kiusakirjoittaja siitä vaikka hornaan.  Kun viittaat minuun ivoillasi, käytä seuraavaksi koko nimeäni. Kyllä sinä senkin olet onkinut selville.

Nyt on tartuttava konjakkiin. Vien Edlalle joulupullon, ja joudun istumaan siellä jonkin aikaa, kun hän muistelee miestään. 

Joulukalenterin viides ratsu: Etna uhkailee

16.12. Kello neljäntoista radiouutisissa sanottiin, että Etna-tulivuori uhkailee purkautumisella. Sitä ei sanottu, kuka Etnaa on haastatellut. 

Sekin sanottiin, etteivät sadepisarat ovatkaan kyyneleen muotoisia, vaan pallomaisia ja muistuttavat mieluummin pihvitomaattia. Vaan minkähän muotoinen  kyynel sitten on? Uutiset alkavat käydä peräti mielenkiintoisiksi. Minun korvani kun sulkeutuvat automaattisesti, kun kuulen sanan Talvivaara, Syyria, rakenneuudistus, EU,  Katainen. Tämmöisiä Etnan uhkailuja ja pisarauutisia kuuntelee höröllä korvin. 

17.12. Tänään uutisissa sanottiin, että äidinkielen heikko taitaminen uhkaa suomalaislasten menestystä. Perään sanottiin syyksi,  että opettajat käyttävät omien oppialojensa erikoissanastoa, minkä vuoksi etenkin maahanmuuttajataustaisilla nuorilla oppiminen voi olla vaikeaa.  Mielenkiintoinen oli myös lehdessä oleva kysely lukijoille, jonka mukaan 60 prosentin mielestä suomalaisten suomen kielen osaaminen ei ole heikkoa. Perässä seuraava keskustelu tuki tätä lukua. Kielellä ei ole väliä, kunhan ymmärtää, mitä joku tarkoittaa. Isoja kirjaimia, pilkkuja ja sääntöjä ei tarvita. Tämä tukee monien minunkin entisten oppilaitteni näkemystä: kaikkihan suomen kieltä osaavat, joten sitä ei tarvita kouluissa. Hyvä ystäväni on sitäkin mieltä, että tieteen kirjoitukset ja opinnäytetyöt tulisi aina laatia englanniksi, ei ollenkaan suomeksi.

Niin tai näin. On kyllä kieliseikkoja, joihin pysähtyy, jotka kiusaavat, kun niitä kohtaa kirjoitetussa ja puhutussa mediavirrassa. Yksi on omistusliitteen poisjättö substantiivin perästä, ja toinen vaikkapa tekstin rakenne, joka muodostuu yhä useammin yhden virkkeen kappaleista. 

Kun se sitten toisaalta on niin, että puhuttu kielihän on kirjakielen perusta, niin käyttökieltä ei paljon passaa mennä ohjailemaan. Tämä linjahan kielitoimistollakin on. Mikään ei enää ole kunnon virhe. Vielä muutama vuosi sitten monikon partitiivi sanasta moni oli vain monta, nyt myös kaksinkertainen partitiivi montaa on käypää kieltä, koska niin moni sanoo niin. Virhettä ei siis voi tehdä montaakaan kertaa, kun se ei enää ole virhe. Tähän tyytykäämme, kieltä ei voi määrätä ylhäältäpäin; se on romantillinen näkemys. Korva tottuu ennen pitkää, vaikka alkuun herkistelisikin hieman. 

Muuan henkilö oli muuten kovin tuohtunut siitä, että kouluttautuneet ihmisetkään eivät osaa kieltä. He käyttävät sanaa tunnettuus, vaikka pitäisi sanoa tunnettavuus. 

(Maalaus Adam Albrecht)

Joulukalenterin neljäs ratsu: Jeesustelua ja varmoja tietäjiä

12.12. En pidä ihmisistä, jotka sanovat, ettei Jumalaa ole. Voin ymmärtää, jos he sanovat, että minä en usko Jumalaan.  Se on koruton ja selvä lause, sitä ei voi kiistää. Kullakin on uskonsa, ja uskoa se on uskomattomuuskin. Erityisen tylyltä tuntuu se, kun ihminen sanoo: en usko henkiolentoihin. Siinä heitetään jopa agnostikon kasvoille märkä rätti. 

En pidä niistäkään, joiden on taide ja joiden on tiede.  He ovat teoreetikkoja, jotka kontrolloivat ja hallitsevat taiteenaloja sanoilla, he ottavat keskustelut haltuunsa, he määräävät trendejä ja tulevaisuuksia. He eivät ehkä innoitu omista prosesseistaan, eivät koskaan haltioidu, vaan toimivat kuin vaatturi, joka piirtää ensin kaavat ja leikkaa sitten kankaasta oikean palan, jonka kiinnittää toiseen palaseen tuskitellen. Voi olla, että tulee puku, hyvänlainenkin. Se on kuitenkin mitä todennäköisimmin samankaltainen kuin kaikki muut puvut.

En ehkä pidä ihmisistäkään, joiden katsomus ylipäänsä on varma. Eritoten kammoan niitä, jotka varman katsomuksensa turvin ilkeilevät muille. Nyt kuuluu ilkeillä eliitille, koska  se on jakanut Suomen kansan kahtia. On syntynyt suuri luokkajako. Itse jään miettimään eliitin koostumusta. Edellisessä A-studiossa yksi Tampereella ollut nuori mies sanoi, että eliittiä ovat vallanpitäjät, jotka on tuhottava, eliminoitava yhteiskunnasta. Jäin vain miettimään, säästäisikö tämä nuorukainen Paavo Arhinmäkeäkään. Eliittiä on tietenkin se sunnuntaina juhlinut sikajoukkiokin, ja sekin tulee tuhota. Ehkä kannattaa noudattaa sitten kättelyjärjestystä, niin saadaan pinon alimmaiseksi kaikki ontuvat ja liikuntakyvyttömät vanhukset. 

En muuten kanna huolta syrjäytyneistä, en homoista enkä vähäosaisista. He pärjäävät ilman minun julkista jeesusteluanikin. Saa luvan riittää se, että olen aina maksanut veroni mukisematta, ja maksan edelleen hyvänlaisen summan. Jakakaatten se. Voin antaa vähän lisääkin.

Jos jonkin puolestapuhuttavan ryhmän valitsen, valitsen ne maailman naiset ja tytöt, joiden ihmisarvo on toisten taskussa, usein heidän maanmiestensä. Ei ole olemassa muuta ihmisryhmää, jolla ei olisi niin arvotonta osaa. 

13.12. No nyt minun lapseni kävi allekirjoittamassa sopimuksensa kustannusyhtiössä. Hieman häntä taisi hirvittää, kun oli kehuttu aika paljon. Oli myös puhuttu kirjan kääntämisestä englannin kielelle. Senhän tytär saisi tehdä itse, jos haluaa. Jatkossa taidan saada kirjoja 50 prosentin alennuksella. Kenties sitä voisi itsekin yrittää. Kuitenkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jään odottamaan haltioitunutta innoittumista.

Joulukalenterin kolmas ratsu: Veet Tammerkoskessa

Tampere-keskusteluihin en enää pyri, mutta en malta olla näin lopuksi ihmettelemättä poliittisten vasemmistonaisten jokseenkin yksinkertaisia lausuntoja. Ahkerana ja peräti tunnollisena vasemmiston äänestäjänä olen pettynyt!  Ja entistä enemmän hukassa poliittisen suuntani kanssa. 

Anna Kontula teki poliittisen itsemurhan mitätöimällä tapahtumaa ja puolustamalla rähinöijiä, jotka olivat ilmeisen infantiileja ja puhetaidottomia. Se mikä puhuttiin, puhuttiin verhoutuneena kaapuihin kuin itämaan tietäjä tai musliminainen. Eihän tämmöinen voi kuin naurattaa, kun joku tohkaa silmät kaavun raosta välkkyen jotakin, mistä ei saa selvää.

Vasemmistoliiton nuorten puheenjohtaja Li Andersson pani vielä paremmaksi. Kun se vika olikin poliisin, joka ratsasti vähän väärin, ei hän itse tolla tavalla olisi ratsastanut.  Tuotiin hevosia vaikka siellä oli mailoja pystyssä! Ja väripanoksia ja raketteja ja paukkupommeja. Että miksi ne hevoiset siihen mailan kärkeen ja pommien keskelle tuotiin,  oli vähän vaikea sohia niillä mailoilla kun hevoiset olivat tiellä. 

Ettäs tiedät nyt Tampereen poliisi. Jos näkyy jatkossa mailoja pystyssä ja on paukkuvaara, hevoiset talliin, koirat kiinni  ja mies miestä vastaan, urheasti kuin Jukolan veljessarja Toukolan poikain kanssa painimaan. 

Seitsemän veljestä pääsikin taas yllättämään. Kirja on tulossa Einesbaariin keskusteltavaksi. Tarkoitukseni oli silmäillen kerrata kirjan tapahtumajärjestys ja poimia kielestä joitain paloja. Vaan totiseksi lukemiseksihan se meni, ja huomasin istuvani kirjan kanssa tuolissa ja syventyväni  ajan kanssa veljesten huimiin seikkailuihin ja kielen monikerroksiseen iloitteluun. Mahtaako vieläkään löytyä Suomenmaasta Kiven ylittänyttä kielen ja mielen taitajaa? 

Lainaamani Thomas Bernhard tuntuu kapoiselta ja kitsaalta Kiven rinnalla, ja on kai niinkin, että rinnastusta ei pidä tehdä. Kunhan mainitsin, että minäkin koetan lukea ensimmäisen Bernhardini selvittääkseni hänen aiheuttamansa yleisen ihastuksen syyt, mutta en voi mitään sille rajoittuneisuudelleni, että minusta yhteen pötköön kirjoitettu teksti on vastenmielistä luettavaa. Vika on tietenkin minun, ei Bernhardin, joka varmaan tahtoo näyttää jotakin pötkötekstillään. Jos joulunpyhät saamme terveenä ja rähinöittä elää, lupaan lukea Bernhardin. Kukaties hänestä vielä tulee mielikirjailijani. Ostin kyllä Tammen keltaisen pokkarinkin, kun vaikutti harmittomalta mutta ei ihan skeidalta. Punainen morsian. Takakansi lupaa tutustuttaa minut Albanian oloihin. Tässä vielä joulukuun kolme ratsua, Tampereen uljaitten ratsupoliisien kunniaksi:

Joulukalenterin toinen ratsu: Tuntematon sotilas?

Sain juuri puhelinsoiton tyttäreltäni ja olin pudota tuoliltani. Hän on saanut WSOY:ltä kustannussopimuksen nuortenromaanikäsikirjoituksestaan. On kaikessa hiljaisuudessa neljän vuoden ajan prosessoinut käsikirjoitustaan. Nyt kirja on päätetty julkaista juuri pidetyssä palaverissa, ja hän menee allekirjoittamaan sopimuksen ensi viikolla.

Ihmettelinkin, mitä hän tuhersi koneellaan huoneessaan yksinään kesälomillaan, kun muut olivat ulkona ja rannoilla. Yksi asia vain. Hän sanoi, että hän ei tahdo julkaista kirjaa omalla nimellään, ettei kukaan tunnista häntä. Minusta tämä on kummallista, koska kyseessä on ilmeinen ansio, jonkinlainen menestys, lahjakkuuden näyttö, josta voisi olla hänelle myös hyötyä esimerkiksi niin yksinkertaisessa asiassa kuin opettajan viran vaihtaminen. Nykyinen virka hyvin hankalien oppilaitten parissa nimittäin selvästi syö häntä ja tekee työpäivistä kurjia. Hän on hyvä kurinpitäjä ja hyvä kutsumusopettaja, mutta helpompaa olisi päästää irti hyvästä opettajuudesta ja antaa mennä oppilaitten ehdoilla, olla kiva kaveriopettaja, joka sallii eikä oikeasti välitä. Lisäksi hän on saanut homekoulustaan astman ja on toistuvasti lyhyillä sairaslomilla homeen syötyä äänen pihinäksi.

Syksymmällä muistan lukeneeni jonkun blogista, että anonyymi kirjoittaja ei herätä mielenkiintoa. Mieleeni jäi myös ajatus, että anonyymilla kirjoittajalla ei voi olla mitään sanottavaa, hänet kannattaa ohittaa. Jäin aistimaan tunnetta, että bloggaaja oli vihainen anonyymeille ja oli varma asiastaan. Onko siis niin, että vain omalla ristimänimellään kirjoittava on kiinnostava? Merkitseekö anonyymius tai pseudonyymius väistämättä epäkiinnostavuutta?

Samanlaiseen nuivuuteen ano- tai pseudonyymikirjoittamista kohtaan olen törmännyt useasti. Kun aloittelin blogiuraani,  teksteistäni kiinnostuivat aluksi myös ne, joiden kirjallisuus on, ja jokunen runoilijakin kirjoitteli minulle sähköpostiin kirjeitä omalla nimellään. Antoi ymmärtää sitten, ettei voi jatkaa anonyymin kirjoittajan kanssa. Ymmärsin vasta myöhemmin, että tavoitteena oli vain henkilöyteni paljastaminen.

Hassua. Tässä tyttäreni tapauksessa  en ihan ymmärrä pseudonymiteetin siunausta, mutta blogimaailmassa jopa puollan sitä. Luotan enemmän anonyymikommentoijan  rehellisyyteen kuin nimellään kirjoittavan. Nimellään kirjoittavaa sitoo nimittäin säällisyys ja nimen imago. Anonyymia ei sido mikään muu kuin omatunto. 

Joulukalenterin ensimmäinen ratsu: oikea suunta

En osaa päättää kumman kuvan valitsen kalenterini ensimmäiseksi luukuksi. Sen joka menee eteenpäin  vai sen, joka menee taaksepäin ( 1). Ehkä valitsen eteenpäin menevän, koska se on positiivinen. Kenties palaavan ratsun on maalannut vasenkätinen taiteilija tai se, jolla hallitsee vasen aivolohko.  Sen meno on hieman vaisumpaa, vähän surullista. Eihän kellokaan käy taaksepäin.

Toisaalta ovathan suunnat toisin esimerkiksi heprean kielessä. Ovatko ne siis väärin? Tekstiä kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mikä läntisen ihmisen aivorakenteessa merkitsee ratsun palaamista lähtöpisteeseen. Ihan kuin kuva, joka kuvankäsittelyssä käännetään peilikuvakseen.  Tämänkökin takia karsastamme muukalaisia, kun he kirjoittavat niin hassusti, sijaitsevat väärinpäin? 

Suuntaisuus on kuin standardi, joka määrää monta asiaa, vähän  kuin aanelonen, joka määrää teollisuutta kuin pieni monarkki. Aanelonen on määrännyt muiden paperituotteiden muodon ja lokerikkojen ja laatikkojen koon, kirjoituspöytien koon, arkistojen  ja viime kädessä koko toimiston koon. 

Nyt siellä jo ajatellaan, että eihän aanelonen enää päde. Paperistahan päästään nyt eroon, paperituotteet ovat mennyttä aikaa. Toistaiseksi pätevät,  ihmiset eivät välttämättä ole valmiita luopumaan hipelöitävistä ja nuuskittavista paperituotteistaan. 

Jotenkin voisi jopa odottaa, että joku nousisi barrikadeille puolustamaan paperilaskua, paperireseptiä, paperikirjaa, paperitiedotetta, elävää koulutusta ja ihmisten tapaamista kasvoista kasvoihin. Nyt kun hallitus työntää vanhukset peräkamareihin kuolemaan kodinomaisissa olosuhteissa, tulee yhä enemmän muistisairaita ja huonokuntoisia ihmisiä, joille digitaidot eivät ole kasvaneet selkärankaan kiinni. Miten heidän käy? Tuleeko aika, jolloin kone pingahtelee peräkamarin nurkassa itsestään signaaleja,  kun johonkin ohjelmaan tulee muistutus tai lasku? Entä jos vanhus kiskaisee töpselin irti seinästä ja vetää itsensä kaulakiikkuun? Tuleeko paikalle robotti, joka auttaa vanhusta.  Hupaisia pieniä robottiukkoja on jo nähty vanhainkodeissa. 

Ehkä kouluihinkin voitaisiin tuotaa pieniä robotteja ohjaamaan oppilaita. Näin eritoten järkyttävän Pisa-romahduksen alla. Syyhän on opettajien, jotka eivät osaa viihdyttää oppilaita ja ovat jääneet ajastaan jälkeen digiosaamisessa. Tänäänkin Helsingin Sanomissa kaksi oppilasta kirjoittaa, että Wilma pilaa heidän elämänsä, kun opettajat kirjoittavat sinne negatiivisia kommentteja. Pitäisi kirjoittaa positiivisia, kitettävät nämä isänmaan toivot. Helsingin kouluviraston rouvat ovat varmaan samaa mieltä.

Lopuksi tässä joulunodotuksessa vielä sananen suunnista ja niiden ihmeellisestä vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteen. Muutama vuosi sitten blogeissa esitettiin ahkerasti pyörivän tytön kuvaa. Jos tyttö pyöri myötäpäivään, ihminen käytti oikeaa aivopuoliskoaan ja testin mukaan oli luova ja taiteellinen, jos tyttö pyöri vastapäivään, ihminen käytti vasenta aivopuoliskoaan ja oli looginen, järkeen pohjaava. Muistan, että aiemmin tyttö  pyöri  vastapäivään ja vaihtoi välillä myötäpäivään. Nyt tyttö näyttää pyörivän enimmäkseen myötäpäivään, mutta vaihtaa sitten jalkaa ja alkaa pyöriä vastapäivään. Keskittymällä saan tytön vaihtamaan suuntaa. Ehkä tämä suuntaisuus ei lopulta merkitse muuta kuin että, aivot ovat sopeutuvaista sorttia.


(1) MUOKKAUS 10.12. Poistin toisen hevosen kuvan saadakseni kuvasarjan yhtenäiseksi ja nousevaksi.

Kulttuurieliitti on kuollut, eläköön kulttuuri

Cheek venyttää popissa menestymisen rajoja, ja sosiaalisessa mediassa koulukiusaaja-asenteen omaksuneen Cheek-kriitikoiden kuoron pilkkakirves kohoaa heti, kun Cheek lausuu julkisuudessa edes puolikkaan sanan. Näin kirjoittaa Mikko Aaltonen Helsingin Sanomien Näkökulma-kolumnissaan tänään. Kuitenkin on puhe ilmiöstä, jolle pop-musiikkikulttuurissa vetää vertoja vain Bruce Springstreen ja U2, jotka ovat myyneet stadionkeikkansa Helsingissä loppuun yhtä nopeasti - tunnissa. 

Voisiko tässä Cheek-kriitikoiden koulukiusaaja-asenteessa, jonka esilaulattajana toimii somasti lihavoitunut kulttuuriministeri Paavo "Arhis" Arhinmäki, olla kyse distinktiosta, erottautumisesta? Distinktio on ranskalaisen Pierre Bourdieun luoma luokkateoria,  jonka mukaan yläluokka haluaa erottua keskiluokasta, joka taas haluaa erottua työväenluokasta. Avainsanoja ovat tyylitaju, maku ja estetiikan taju.  

Näin Cheek-kiusaajat haluaisivat erottua Cheek-sonnasta.  Minusta tässä on järkeä, ja näin minä sen näen, oman paremmuuden korostamisena. Toisaalta sanotaan Cheekin tarinan sekä tarjoavan nuorille toivoa paremmasta että parodioivan luksuskulttuuria. Nuoret tahtovat Cheekin, ja päivittelyn ja tuomitsemisen  sijaan kannattaisi ehkä miettiä, miksi tahtovat. 

Vaan keitä nämä Cheek-kiusaajat ovat bourdielaisen teorian mukaan? He ovat punavihreitä parnassolaisia ja klassisen koulukunnan kasvatteja, joilla tietenkin on makua, tyylitajua ja estetiikka verissä eikä vihapuheesta tietoakaan. Kun he puhuvat, ei se ole vihapuhetta vaan ansaittua arviota,  he ovat tietenkin oikeassa, koska he ovat samalla älyllinen eliitti.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytikäinen tosin väittää, että Bourdieun distinktion voi haudata marxilaisten analyysien hautuumaalle, koska tutkimukset puhuvat muuta. Pari brittisosiologia Oxfordista on nimittäin löytänyt neljä erilaista kulttuurin kuluttajaryhmää:

1. yksiruokaiset, jotka kuluttuvat vain populaarikulttuuria
2. kaikkiruokaiset, joille kelpaa kaikki hömpästä oopperaan
3. vähäruokaiset, jotka nauttivat niukasti kulttuuria
4. passiiviset, jotka eivät käytännössä kuluta kulttuuria lainkaan.

Se, mikä on uutta, on se, että tutkijat eivät siis löytäneet bourdielaista kulttuurieliittiä, joka suosii korkeakulttuuria mutta hyljeksii populaarikulttuuria. Lyytikäisen mukaan kulttuurieliittiä ei löydy enää Suomestakaan, vaan Suomen kulttuurirahaston tekemän tutkimuksen mukaan meillä on suurin piirtein samat ryhmät kuin Britanniassa. Toisaalta kulttuurissa luokkaerot näkyvät siinä, että suurkuluttajat ovat yhteiskunnan hyväosaisia, ne joiden taide on, ne jotka eivät ole leipäjonoissa. Yhtä lailla siis uupperaväki kuin punavihreä parnassoväki määräävät tahdin ja kuuntelevat mieluummin jazzia [dsassia] kuin jenkkaa.

Muuan Augustin päivä

Teepannun August oli ostanut jo syksyllä,  heti sen jälkeen kun Edla oli kävellyt häntä vastaan taloyhtiön pihalla, istahtanut rollaattorin penkille selin menosuuntaan ja alkanut puhua. Sitä puhetta jota Edlalla riitti. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, taas ollaan naapureita. Jotain  hapanta tulvahti Augustin suuhun, olisiko ollut aamulla syöty anjovis.  Oliko Edla muuttanut hänen naapurikseen? Kerran he olivat asuneet samassa pihapiirissä, mutta sitten August oli muuttanut pienempään asuntoon vaimon kuoltua. Täällä isossa kerrostalossa hän oli luullut saavansa elää rauhassa tarvitsematta pelätä turhia ovikellon soittoja ja kyläänkutsuja. Vain yksi naapuri oli osoittanut halua lähempään tuttavuuteen. Oli luvannut käskeä hänet joskus iltakahville katsomaan veljensä ottamia karhunkuvia. Augustin teki mieli sanoa, että niitä haaskalla houkuteltujen  karhujen kuvia oli internetti pullollaan, ei hän semmoisista piittaa, kopista otetuista. Mietti sitten useana päivänä syitä, miksi ei menisi, jos kutsuja tulisi ovelle pyytämään. Hampaita olikin särkenyt sopivasti, ja sen hän päätti sanoa, sitä piti varalla, maisteli sanoja ja muotoili  valmiiksi suuhunsa. Opetteli sanomaan ne rennosti ja pahoitellen, hieman hämmästyneesti, että tämmöistä nyt piti sattua. Mutta entä jos hän häkeltyisi kun menisi avaamaan ovea, myöntyisi ennen kuin muistaisi repliikkinsä? Jospa ei avaisi ovea ollenkaan, olisi kuin ei olisi kotona? Ei voinut, katoksessa oleva auto kavaltaisi hänet, ja kutsuja voisi tulla uudelleen, kun arvelisi hänen olevan lyhyellä käynnillä jossakin lähellä. Tai jospa vain menisi, eihän siellä kauan tarvitsisi istua ja olisihan siinä ohjelmaa, katsoa valokuva-albumia jota pitelisi polvillaan tai kääntelisi pöydällä sen sivuja, sanoisi  jostakin kuvasta, että ohhoh, on se komea peto ja että hienoja kuvia, ajatella, että karhun on nähnyt, täytyisi itsekin.  Ovikellon soittoa ei kuitenkaan kuulunut, vaikka muutaman kerran näkyi miten kutsuja kulki pihalla, joskus vilkaisten hänen ikkunaansa. Vuoden kuluttua hän kuuli, että kutsuja sairasti dementiaa. Kuin vastapelaajan shakkinappula olisi suistunut pelistä pois, ei mikään lähetti tai ratsu, ei sotamies vaan oikein kuningatar. Vasta silloin helpotti ja mietti, että jos nyt kutsuisi, voisi mennäkin, voisi kiittää ja olla ilahtuvinaan.

Kun Edla nousi rollaattorin istuimelta ja kääntyi menosuuntaansa, August  meni sisälle. Mieli oli hämmennyksissä. Miten tässä nyt jatkaa elämistä ja olemista?  Milloin tahansa voisi ovikello soida. Viimeistään Augustin päivänä tammikuussa Edla tulisi kukkansa kanssa, oikein kukkakaupasta käy ostamassa, ei mitään marketin valmiiksi nuokkuvaa tarjousnippua. Oli hän itsekin käynyt viemässä sille jouluna konjakkipullon, joka oli saanut sen suun maireaan hymyyn. Sitä hän oli vähän pelännyt, että jos se avaa pullon ja tarjoaa hänelle. Vaan ei hän olisi voinut, kun oli antibioottikuuri. Siis kotona, lääkekaapissa, varalle otettu. Vaan sitä ei tarvinnut Edlalle kertoa.

Tammikuun seitsemännen  päivän aamuna August imuroi olohuoneen, erikoisen tarkasti itämaisen punaisen maton, jonka päällä ovaalin muotoinen kahvipöytä oli. Pyyhki nahkasohvan märällä rievulla ja katsoi, että ylimääräiset tavarat oli korjattu pois, villasukat lattialta, nenäliina televisiotuolista. Ja että eteisessä oli tyhjä vaateripustin ja kenkärivissä tyhjä paikka. Ei menisi sitten aikaa niitä järjestellessä. Keittiössä hän otti esille teepannun, jonka teräskyljet kiilsivät uutuuttaan. Laski pannun täyteen vettä ja pyyhkäisi vielä levyltä muruset, etteivät ne käryäisi kun levy kuumenee. Asetti neljä kääretortun viipaletta vadille. Ei liikaa eikä liian prameaa. Katsoi että siihen mahtuu neljä myöhemmin leikattavaa pullansiivua ja viisi mustikkatäytteistä kaurakeksiä. Nosti tarjottimelle teekuppiparin, lautaset ja lusikat ja pienen sokerimaljan. Neljä teepussia vadille. Edla oli viimeksi moittinut naapuria, joka antoi  vain yhden teepussiin, jota lirutettiin toiseenkin kupilliseen, siis molempien. Kun ovikello soisi ja Edla olisi saatettu sohvaan istumaan, hän käynnistäisi operaation. Ottaisi Edlan tuoman kukan, sanoisi hakevansa sille maljakon jolla verukkeella pääsisi keittiöön. Napsauttaisi siellä päälle lieden ja toisi tullessaan valmiiksi katetun tarjottimen. Nostaisi huomaamattomasti kupit ja pullavadin sekä sokerikon Edlan eteen pöydälle. Hakisi vielä kukkamaljakon,  ja siinä se olisi, loppu hoituisi itsestään samoilta istumasijoilta, suuta pieksämällä. Voisi aloittaa sanomalla kukasta jotain. Mitäs sinä nyt tommoista. Sakset. Missäs ne olivat. Viimeksi Edlan tuomassa kukassa oli ollut teipattuna virkistysainetta pienessä pussissa ja hän oli joutunut etsimään saksia kauan saadakseen pussin irti. Oli ollut hermostuttavaa, ja aikaa oli hassaantunut. Nyt August nosti sakset keittiön tiskipöydälle valmiiksi. Kaikki sujuisi kuin tanssi.

Kahteen mennessä ovikello ei ollut vielä soinut, ja Augustin alkoi tehdä mieli voileipää ja kahvia. Jospa Edla joisikin kahvia? Kaikki menisi uusiksi. Pitäisi vaihtaa kupit ja kaataa maitoa kermanekkaan. Panisiko varalle kahvijauheen suodattimeen? Ei, teetä se joi. Viimeksi hänellä oli ollut pannussa aamukahvia, kun Edla oli tullut kukkasensa kanssa. August oli väistynyt ovelta ja Edla vyörynyt sisään ja jäänyt seisomaan eteiseen. August oli huomannut vasta myöhemmin, että hän unohti ottaa Edlan takin, ja siinä se istui sohvassa takakenossa, takki päällä, kengät jalassa. Edla ei ottanut kahvia, sanoi ettei juo sitä. August tyytyi siihen ja siinä he istuivat toisiinsa nähden vinosti ja Edla itki tuoretta leskeyttään. August sanoi kauniisti, sen hän osasi, ja kyyneleet virtasivat Edlan poskilta vuolaammin. Lähti sitten kirkastuneena pois. Vaan nyt August muisti, että Edla joi teetä ja vesi oli valmiina uudessa teräspannussa, kun vain Edla nyt tulisi. Iltapäivällä, kun jo hämärsi, ovelta kuului kolinaa ja August meni voileipä kädessä kurkistamaan ikkunasta. Se olikin naapuri, joka tuli töistä. Myöhään illalla August avasi television ja tyhjensi teräspannun. Ehkä sillä vielä olisi käyttöä, vaikkei hän juuri teetä juonut. Kääretortun viipaleet August söi uutisia katsellessa. Pani keksit takaisin laatikkoon ja pullat muovipussiin. Aamuksi olisi hyvää.

Kun hän oli pieni poika, koululainen, äiti pani aina Augustin päivänä tuolin hänen vuoteensa viereen lahjapöydäksi.  Jo edellisiltana hän oli jännittynyt, ei saanut unta kun vahti tuolia. Jossain vaiheessa hän kuitenkin aina nukahti, ja aamulla olivat lahjat tuolilla.  Yhden nimipäivälahjan hän nyt muisti, ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, ettei muita lahjoja muistanut. Virsikirja ja uudet alushousut. Oliko hän toivonut omaa virsikirjaa? Housuja hän ei ainakaan ollut toivonut.

(Maalaus Richard Berg, August Strindberg)

Itikö siitä kaunis kukka?

Kerroin tuolla  edellisen keskustelun syövereissä suhteestani suomalaiseen hippiaatteeseen, tai siihen, millaiseksi se Suomen jälkilaineissa muotoutui. Oli puhetta sinipaidoista ja enemmistöläisistä, ja mitä niitä nyt oli. 

En tunnistanut sinipaitoja. Luulin  että kommentoija viittasi niillä porvarispoikiin, etenkin kun oli puhetta, että niiden ei tarvinnut kulkea kupla otsassa, koska niillä oli rahaa ja naisia. Mainitsin, että tuttavapiiriini kuului vain punapaitoja. Olin lisätä vielä että parrakkaita punapaitoja. Totuus on se, että eniten minua kiehtoivat poikien parrat ja muu habitus, sillä he olivat varsin söpöjä ja halusin enemmän suudella heitä kuin kuunnella puhetta pääomasta ja kansanrintamasta. Laukkuuni kiinnitin Maon pinssin, joka jäljitteli luunväristä kameekorua. Sekin oli söpö. Marimekon minihame päälle, vesirajaan, ja olin tiedostava vapaita tuulia hengaileva hippietypy. Koskaan en laittanut harteille sitä venäläistä jykevää mummonhuivia. Taittelin sen pöytäliinaksi Rioja Tinto -pullojen alle. Hippietypyn kuului antaa kaikille tarvitseville, muu oli pihtausta ja porvarismia, itselle haalimista. Ihminen oli vapaa antaessaan. 

Kun sitten paljon jälkeenpäin oma jälkikasvu selittää  ajatuksiani jotenkin, vakioselitys on hurja taistolainen nuoruus. Tämä naurattaa, makeasti vieläpä. 

Eilen hippi, tänään ? No, kyllä vieläkin olen ensin vähäosaisen puolella, mutta en jaksaisi kuunnella ainaista rutinaa enkä jaksaisi sitä, että rikotaan ja revitään, jotta saadaan uutta ja puhdasta itämään. En vaikka Diktoniuksen Jaguaari onkin lempirunoni. Jaguaari suutelee kukkaa on kuitenkin kauniimmin sanottu kuin niin kauan on raadeltava kunnes kauneus täydellisenä maan mullasta voi itää.  Vaikka on tuokin kaunis, siinä on voimaa ja volyymia.

Eniten huono omatunto minulle jäi siitä, kun yksi parrakas ja kaunis ystäväni hyökkäsi Kultaisessa Hirvessä vai oliko se Olavin Krouvissa yhden sotaveteraanipapan kimppuun, sanallisesti toki. Hän pommitti mykäksi mennyttä miestä miksi-kysymyksillä ja vaati edesvastuuseen isänmaallisuudesta, joka oli porvarien sodanlietsontaa. Että oliko se sitten sitä Diktoniuksenkin hyväksymää raatelemista. Itikö siitä kaunis kukka?

Tänä päivänä olen niin ymmälläni, etten tiedä kunne kuljen poliittisella kentällä. Ihailen sitä, että joku on säilyttänyt aatteensa rikkumattomana koko elämänsä. Kunpa itsekin pystyisin olemaan uskollinen yhdelle.

(Maalaus William Blake)

Hämeestä Savoon

9.11. Kotikirjastosta eksyi käteeni Johannes Linnankosken Pakolaiset. Kuinka ollakaan, en voinut laskea käsistäni tätä pientä helmeä, vaikka minulla on alakerrassa auki parikin kirjaston kahden viikon kiirelainaa ja viisi muuta neljän viikon uutuutta, mm. paksu ja himottava Aale Tynnin elämäkerta. 

Pikkukaupungin tragikoomisia puolia on se, että uutuuskirjan saa valpas ja hereillä oleva neitsyt nopeasti, mutta sitten saattaakin tekstiviesti piipata tunnin välein, että uusi kirja on noudettavissa. Näin tapahtuu etenkin syksyisin, kun kirjoja tulee Finlandia-ehdokkaiksi ja joulumyyntiin. 

Takaisin Linnankoskeen, jonka kuvia etsiessä osui haaviini yllä kumottava Teuvo Puron teatterikuva Ikuinen taistelu, Linnankosken teoksesta sekin. Linnankoskihan ei ollut aikanaan eikä kai vieläkään monen mielestä vakavasti otettava klassikko. Oikeastaan vain Pakolaiset on kunnon kamaa niiden mielestä, joiden kirjallisuus on. Niin minunkin. Laulu tulipunaisesta kukasta lienee paras Suomi-filminä. 

En tällä erää kirjoita Pakolaisista sen enempää, mutta koettakaa huviksenne, nykyajan lapset, miltä teos teistä maistuu. Saatan kirjoittaa siitä Einesbaariin, vaikkei kukaan stadilainen olisi jaksanut lukea tätä pientä mietteliäästi etenevää maalaishelmeä loppuun asti. Pakolaisuusteemaa voisi ehkä soveltaa nykyajan maahanmuuttajiin. Voisi pohtia kypsän viisaasti, millä hiivatin oikeudella kokonainen ja vielä raskaana oleva laajennettu perhekunta änkee Hämeestä Savon sydänmaille sen maita ja mantuja, sen hedelmiä kuluttamaan ja oraita polkemaan. Tokko ne osaavat äestää niin kuin savolaiset? Ja kun vävy kuuluu olevan nuorempi kuin appensa! Mitä lie jumalatonta sakkia.

10.11. Vaan onnea kaikille isille, vaikka tangoissa heiluukin märkä lippu ja nurkissa viuhuu. Sisällä on hyvä syödä kakkua ja pelata koko perheen kesken vaikka sanapelejä. Minäkin nostin jo eilen illalla isän kultakehyksisen valokuvan piirongin päälle, kynttilän viereen. Eri puolille kuin muiden jo menneiden kuvat: äidin, koiran, kissan. 

Oman lapseni isä oli - on - kelpo isä. Tästä blogista löytyy vain yksi negatiivinen maininta hänestä, ja se on jäänyt minua vähän kaivelemaan, että niin kirjoitin, virtuaali kun on osoittaunut hyvin tulenaraksi maaperäksi mille tahansa lausumalle eskaloitua helvetillisiin sfääreihin. Kuka tahansa hyvä ihminen voi kaivaa puukon kupeeltaan ja alkaa sohia sillä hakien kohtaa, johon terä uppoaisi.  No, huvinsa kullakin. 

Omassa lapsuudessani olin isän tyttö, isän polvella istuja. Ehkä juuri siksi en olekaan pitänyt hänen hautaansa tai hänen valokuviinsa kovin kiinteää yhteyttä. - Mieluummin luen hänen paperiarkistojaan, etsin hänen sanojaan, mieltään. Eli en ole siis käynyt haudalla hautajaisten jälkeen. En syytä välimatkaa Satakunnasta Hämeeseen, ja voi olla, että vielä menen katsomaan, onko siellä enää hautaa. 

Mutta siis, miksi ihmisiä ei vain voitaisi aina polttaa ja panna uurnaan, jolle voisi kukin tehdä mitä haluaa? Sirotella maanviljelijän tuhkat kynnettyyn sarkaan ja emännän vaikka kamarin ikkunan alle pelargoniapenkkiin? Tai heitettäisiin yritysjohtajan pölyt yrityksen katolta alas vienolla tuulella. Syntyisi hienoja hetkiä, hienoja tilanteita, jos niistä tehtäisiin runo tai katkeamaton lyhytfilmi. Jokunen uurna varmaan saisi kyytiä jorpakkoonkin.

(Valokuva Teuvo Puro)

Ai kun oli lyhyt reissu

"- Ai kun oli lyhyt reissu. Mä todella nautin elämästä. ROT IN PIECES."

Mä oon Jolli-Setä Banaani ja mä pääsin siis vapaaksi, kun toi yks vohla on jo selvää pässinlihaa, tai siis naudanlihaa, hih.

Se oli niin tyhmä, ettei se suostunu meidän huumekuriiriksi,

ja niin me päätettiin tappaa se vuotamasta asioita.

Meitsi ei siedä vasikoita, kattokaas,

ja nyt elämä taas maittaa, voi jeesus.

Tulin tähän raadon blokiin näyttämään,

ett lehmä sai mitä ansaitsi. 

Että silleen. Kiitti vaan Suomen oikeuslaitos, ootte tosi reiluja.

Alensitte meijän tuomiot. Kiitti siis ihan vitusti.

(Valokuva ja tiedot IS)

Ahneella on

Mainokset ovat tulleet suomalaiseen  Youtubeen. Ainakin googlevetoista Chrome-selainta käytettäessä jokaisen katsomani musiikkiesityksen alkuun oli röyhähtänyt mainoksia. Yhdessä väitettiin, että tietokoneeni toimii vajavaisesti ja minun on parasta klikata nyt mainos auki ja ostaa taikaluu. 

Tämähän on hitonmoista valehtelua. Koneeni toimii hyvin. Mainostaja ansaitsisi sakot harhauttamisyrityksestä.

Olen aiemmin sadatellut nettisanomalehtien tarjoamien videoiden ja pelien - mahjong, pasianssi - pakkomainoksia ja siunannut mielessäni Youtubea sen kuluttajaa arvostavasta mainoksettomasta linjasta.  Vaan nyt tämäkin systeemi pilasi itsensä. Ellei klikkaa sieltä ja täältä, joutuu mainosriekunnan uhriksi.

Vaan jos valitsee selaimeksi Firefoxin, välttyy Youtuben mainossaasteen pakkokatselulta, luki yhdessä nörttikeskustelussa. Nappasin tuon yllä olevan matkamiehen Firefoxin selaimella, ja totisesti, minulla ei siinä ole mainossaastetta, vain Tuomarin ja Aija Puurtisen pistämätöntä veisuuta, jota rakastan. Miksi muuten vanhoja upeita virsiä ei lauleta enempää räkäisellä äänellä? Kurjillehan ne ovat laaditutkin. Olen hieman kyllästynyt Samuli Edelmanin siloiseen kirkkolauluun. Tom Waitsinkin räkäisyys on suloista. Leonard Cohen voisi olla vielä räkäisempi, joskin korutonkin töykeys puhuttelee, jos silmät viestivät syvyyttä. 

Maailma on rikkaitten Google-ihmisten, yritysjohtajien ja ennen kaikkea ahneitten ihmisten. Ahneella on, ahneelle kertyy. Uusista verotiedoista voi aika hyvin lukea ihmisten ahneusasteita.  Epäonnistuneet johtajat keikkuvat tulotilastojen kärjessä, ja maallikolle alkaa pikku hiljaa selvitä, että maailmassa pärjää taloudellisesti upeasti vain yritysjohtaja. Maailmassa ei rikastuta muulla kuin elämäntehtäväksi  jalostetulla ahneudella. 

Yritysjohtajien yhteinen ominaisuus ei ole siis älykkyys, vaan pikemminkin häikäilemättömyys. Eivät ollilat, eelopit, siilasmaat, alkiot, vehviläiset ja granit  ajattele muitten hyvää, ei heidän motiivinaan ole muitten auttaminen. Eivät he halua  muuta kuin voittoa itselleen ja luonnollisesti johtamalleen yritykselle eeloppia lukuunotttamatta - tai ehkä hän onkin vain ainoa nalkkiin jäänyt. Yrittäjältä vaaditaan myös sieluttomuutta, tunteettomuutta ja  asioiden priorisointia materian hyväksi.  

Viimeisellä portillakaan Pietarin luona yritysjohtajan silmissä ei siinnä rakkaan ihmisen silmäpari tai itse Herra,  niin kuin kurjan matkamiehen. Verkkokalvolle ovat piirtyneet ikuiset setelinkuvat. Takataskustaan hiipuva yritysjohtaja koettaa vielä löytää setelit, joilla taivaspaikan voisi ostaa ovelta.

Luottakaa Jumalaan ja pitäkää ruutinne kuivana

Tein kiinnostavan havainnon etsiessäni aforismeja luottamuksesta. Havaittavissa nimittäin oli, paitsi se, ettei aforismeja juurikaan löydy, myös se, että luottaa-verbin perinteinen merkitys - uskoa johonkuhun tai johonkin -   on jollakin tasolla romahtanut, profaanistunut raamatullisista usko-toivo-rakkaus-sfääreistään. 

Kirjojen lisäksi turvauduin haussa tietysti  Googleen. Kirjoitin hakukenttään luottaa, jolloin tuloksena ensisivulla oli lähinnä sanakirjamäärittelyjä ja jokunen ralliviite: Rosberg luottaa F1-kisojen vetonaulaan tai Räikkönen luottaa Ferrariin. Pankkimaailmakin oli esillä: Nordea luottaa Sampoon ja Wahlroosiin. 

Kiinnostava havainto on siis se, että luottaminenkin näyttää olevan ulkoistettu, kuten niin moni muu asia kasvatusta myöten tässä yhteiskunnassa. Luottaminen on siirretty erillisille virkamiehille ja toimijoille,  ja toiminnan harjoittamiseen liittyy rahaliikennettä. Luottamusmies hoitaa työelämän luottosuhteen kriisejä, jotta työmies ja sitä kautta työmarkkina (sic!) voi paremmin, ja luottoa voi ostaa pankista vakuuksilla. Vakuudetta luotto ei järjesty. Rehellinen pläsi ei enää riitä, vaikka hattu olisi kourassa niin kuin Koskelan Jussilla pappilasssa.

Mutta siis, yllä olevat havainnot vasta toisella haulla. Kirjoitin ensin nimittäin vahingossa hakukenttään luottaaa. Tulokset olivat varsin värikkäitä, ja luotto oli tässä osastossa edelleen omissa käsissä eikä siihen liittynyt rahaliikennettä: 

masa niin luottaaa mun ruuanlaitto taitoihin
voiko veli venäläiseen luottaaa
eikö aikatauluunkaan voi luottaaa
miksei keneenkään voi luottaaa
luottaaa hallitksee
luulin et joihinkin edes voi luottaaa mut paskan vitut saatana

Itse olen havainnut, että luottaminen joutaakin hyvin tulla siirretyksi varsinaisille toimijoille ja virkamiehille, sillä usko, toivo ja rakkaus ovat suurin valhe, mikä ihmiskunnalle on konsanaan syötetty. Varsinkin toivolla on köyhää kansaa vedetty nenästä ja tarjottu kylmää kättä, kirkasta kruunua ja taivaspaikkaa käyväksi vastineeksi kärsimyksistä ja pitkistä työpäivistä. 

Enää köyhää ei vedetä höplästä. Eikä nettikirjoittajia. Jokainen meistä tietää, että täällä ja siellä virtuaalilaineilla ei oikeasti piitata kuin omasta imagosta, jota rakennetaan jopa päivittäin. Naamakirjassa luodaan positiivista luonnekuvaa, omien ihanteiden mukaista persoonaa, blogeissa painetaan lajitovereita matalaksi ja mitataan  oman ideologian mukaisella ahtaalla muotilla. Jos ei siihen mahdu, vika on tietenkin muotitettavassa, ei omassa muotissa. Julminta on se, että muottitestien tulokset puretaan ilkeiksi sanoiksi, joita ei ikinä saa virtuaalilaineilta pois. Ne on sanottu, niillä on kiusattu, ne ovat tehneet tehtävänsä, egoa on nostettu muita painamalla. Kauneimmankin kullanmuruttelun ja lipevien sanojen alla on liian usein omahyväisyyttä. Ja jos jossain, niin juuri siellä. Muistakaatte, että Anneli Auerkin piti suosittua perheblogia. Luottakaa siis vain Jumalaan ja pitäkää ruutinne kuivana.

(Maalaus Nikolai Seleschuk)

Tennissukat roskasäiliössä

Eilen oli  roskasäiliön kannen päälle nostettu likainen tennissukkapari. Sukat oli oiottu huolellisesti,  toisessa kantapäässä näkyi pieni reikä. Roskalaatikkokyttääjä, jollainen on riivannut taloyhtiötä jo pitkään. Osoittaa tuhlaavaisen asukkaan syntejä. Katsokaa syntistä aikaamme. Tuhlataan ja mässätään. Heitetään parsittavissa oleva sukka pois. Varretkin ehjät ja teriöt. Hävetkää.

Sukkapari ei ollut tällä kertaa minun. En minäkään nimittäin parsi tekokuitusukkaa, en parsi edes villasukkaa, vaan pidän jonkin aikaa reiällistä versiota ja heitän sukat sitten pois. Minusta on järkevää olettaa, että parsitun reiän vieressä olisi kohta uusi reikä. 

Kohtasin kuvausreissulla puistossa pipopäisen mieshenkilön, joka huikkasi että mitäs kuvaat. Uusi naapuri taloyhtiöstä, kenties tennissukkaparin jättänyt syntisäkki. Hän oli ollut pitkällä lenkillä katsomassa lapsuuden kotimökkiään, yli kolmekymmentä vuotta muualla asunut. Kävi ilmi, että hän on sisareni entinen luokkatoveri, ja minä olin hänen pikkuveljensä luokkatoveri. Tuohon aikaan oli tavallista, että lapset tulivat maailmaan vuoden välein ja sitten pantiin korkki kiinni.

On muuten kummallista, millaisessa sumussa olen varhaisimman nuoruuteni elänyt. En muista samoja ulkoisia tapahtumia, joita aikalaiset muistavat. Ihan kuin olisin elänyt eri maailmassa ja eri aikaan kuin toiset. Eilen kohtaamani naapuri muisteli, millaisia suurtapahtumia paikkakunnalla oli ollut, kun koko pikatie oli suljettu, kun joku kuuluisa rallitähti tuli paikkakunnalle, sekä Spede Pasanen. Tienvarret olivat mustanaan kansaa. 

Laskin nopeasti mielessäni, että tuo suurtapahtuma oli tapahtunut vuosi vanhempieni eron jälkeen, aikana jolloin minulla ei ole säilyneitä muistikuvia ulkoisesta, vaan vaikka vain siitä, kun äiti pani meidät lapset jenkkikassi kourassa hakemaan yksin jääneen isän pyykkejä siitä keltaisesta vinosta talosta, josta olen kertonut ja pannut kuvankin kuvablogiin. Äiti pesi jonkin aikaa isän lakanat ja pani taas meidät viemään ne takaisin. Isä istui laihana yksin vinossa talossaan, Työmies-tupakki suussa ja sanoi että koirankin veitte. Tätä sumuaikaa, jolloin ulkoinen maailma kutistui ympäriltä, kesti ylioppilaaksituloon saakka. Tuntuu kummalliselta havaita nyt vasta, että toiset ovat eläneet erilaisessa maailmassa, ovat pitäneet hauskaa ja olleet vapaita, muistelevat nauraen kepposiaan ja kaikenlaista mukavaa. Minut jokaisen oppikoulutoverin muistaminen ja miettiminen saa vakavaksi ja oikeastaan surulliseksi. Miltähän olisi tuntunut olla huoleton ja iloinen nuori tyttö? 

(Maalaus Jarmo Mäkilä)

Siemen Marialle

Homo saa lapsen!  Neekeri Jani Toivola on raskaana! Vaan miten Toivola voi saada lapsen, kun homot eivät saa adoptoida? Tämä oikeus on vain heteropariskunnilla, joilla ei ole merkintää rikosrekisterissä eikä sosiaalihuollon kortistossa, vaan merkinnät ovat pankkitilin saldopuolella. 

Miten Toivola on siis tullut raskaaksi?  Onko hän kiilannut adoptiojonon ohi? Vai onko hän pannut siementään koeputkeen ja hiiri on tullut ja vienyt siemenen Marialle?  Ja tuleeko mulatti vai musta? Nyt riittää lehdillä spekuloitavaa, ellei Toivola avaudu Sarasvuolle tai Tuomas Enbuskelle.

Ja miten äiti voi jättää vauvansa salolaisen kerrostalon kylmälle penkille, pakastuvaan yöhön? Eikö tätä lasta ei voisi antaa vaikka Kaikkos-Taiveahoille, kun he niin kovasti haluavat lasta?  Varmasti keskeyttäisivät luisteluharjoituksensa, jos saisivat tämän lapsen. 

Täytyy myöntää, että minun tulee sääli Satu Taiveahoa, kun hän  joutuu kärsimään miehensä törttöilystä. Hän on viaton niihin ja menettää muka joidenkin rahajuttujen vuoksi äitiyden, elämän tärkeimmän asian. Kaikkonenkin vaikuttaa lämpimältä ihmiseltä, jolla on huumorintajua. Lasten kanssa pitää olla nimenomaan huumorintajua, ja sen tulisi olla yksi tarkkailtava asia, kun lapsia valitaan adoptiovanhemmille. 

***

Tänään tuntuu, että talvi tulee. Hallituksen puheenjohtajan vaimo soitti aamulla tunnin puhelun. Olen joutunut mukaan taloyhtiön kähinöihin, tai siis minua yritetään vetää puolelle ja toiselle, ja eri tahot ovat uskoutuneet meikäläiselle tänä syksynä. Kumpikin kärhämän osapuoli pommittaa huolillaan ja tahtoisin ymmärtää kumpaakin. Tämänaamuinen soittaja on vanhempi lapseton vaimo, ja sitäkin mietin, olisiko hänellä helpompaa, jos hän olisi saanut olla äiti. Miksi lapsettomat naiset ovat joskus vähän hankalia?


(Maalaus Hieronymus Bosch)

Syyspaasaus: Paha vartija vei Sulolta ilmapallon

Voi pyhä jysäys näitä curlingvanhempia. Nyt on lehdessä iso uutinen siitä, että paha vartija vei Hulluilla päivillä hilluneelta kaksivuotiaalta Sulolta iskän hänelle pyytämän ilmapallon, joka ei ollut yleisölle jaossa. Iskä nimittäin halusi, että Sulo näkyisi paremmin ihmismeren keskeltä, tämä kun oli iskän mukaan vähän villi ja meneväinen. Iskä jopa videoi pahan vartijasedän irrottamassa ilmapallonarua, joka oli sidottu villin ja meneväisen käsivarteen.  Nyt tuo video kerää sympatiaa ja olalletaputuksia somessa.

Minua iskän toimet ärsyttävät, koska näen niissä heijastuman yhteiskunnan lapsenkasvatuksen tilasta. Sitä ei ole, siis kasvatusta, lapsen tietyissä tilanteissa väistämätöntä kieltämistä.  Joku muu tai jokin muu, tarvittaessa vaikka Hullujen päivien keltainen ilmapallo, on vastuussa meidän lapsestamme. Ristiriitaista tietenkin sitten on, että tottelemattoman lapsen kanssa ollaan huuli pyöreänä ja ihmetellään, kun se ei tottele, vaikka sille sanotaan, oikein huudetaankin.

Miten olisi siis ihan yksinkertainen tenavan ohjaaminen ottamaan väistämättömät kiellot ja ihmiselämän rajoitukset huomioon? Se tapahtuisi ihan niin, että iskä ja äiskä sanoisivat kotona sille villille ja vapaalle Sulolle, että ei, Sulo, et voi karata yöpaita päällä ulos. Ei, Sulo, et voi saada nyt karkkia. Ei Sulo, et voi katsoa tätä telkkariohjelmaa. Ei, Sulo, et saa leikkiä nyt, on nukkumaanmenoaika. Ei, Sulo, ei. Ei, Sulo, voit itkeä, mutta se ei auta sinua saamaan karkkia. Ei, Sulo, et saa juosta marketissa. Kulje iskän kanssa ja pidä kädestä kiinni, katsellaan yhdessä leluja. Mikä tässä niin vaikeaa on? Lapselle läsnä oleminenko?

Ei, ei ja vielä kerran ei. Monet nuoret vanhemmat eivät tee näin, he eivät yksinkertaisesti pidä lapselle minkäänlaista kuria, koska he ovat suvaitsevia vanhempia (lue: pelkäävät lastensa vihaa). He ovat itsekin saaneet mitä todennäköisimmin ns. rajattoman kasvatuksen, joka alkoi 70-luvulla. Tarvittaessa he sitten höyhentävät päiväkodintädin tai opettajan, jos ne eivät ymmärrä lasta, jota ei saa panna erityisopetukseen, vaikka sillä olisi kauas paistava sosiopatia tai skitsofrenia. 

Jos ei lapsena opi ottamaan vastuuta teoistaan, miten sitä oppisi ottamaan myöhemminkään? Jotenkin tuntuu siltä, että jos joistakin, niin näistä curlingkasvatetuista pikkusuloista tulee sitten niitä sossun elättämiä Tatuja, jotka keinottelevat tuilla eivätkä yksinkertaisesti viitsi ottaa itsestään vastuuta menemälllä opiskelemaan tai töihin. Tämä on ikävää, sillä se syö uskottavuutta todellisilta tuen tarvitsijoilta, joita tahdon sentään uskoa olevan enemmän kuin sossu-Tatuja, joista lehdet ovat kirjoitelleet. Näitä jotka saavat yli tuhat euroa kuukaudessa tekemättä mitään, terveinä ja muuten toimintakykyisinä, aikomatta mitään. Sitten nämä lasketaan syrjäytyneisiin ja mietitään, millä päänsilityksellä ja lisäporkkanalla heidät saataisiin vastaamaan elämästään. Olen sanonut aiemminkin, että minusta terveelle ja iloiselle nuorelle, joka ei mene töihin eikä ota vastaan opiskelupaikkaa, ei tule maksaa penniäkään sosiaalitukea. Ehdottomasti ei. Ymmärrän sen, että kaikki terveetkään eivät halua tehdä töitä, mutta silloin pitää myös elää yhteiskunnan palvelujen ulkopuolella.

(Maalaus Berta Hanson)

Joutilaan kalenterissa

6.10. Joutilaan kalenterissa yksikin merkintä on kiusallinen. Nyt siellä on tämän kuukauden kohdalla peräti kolme merkintää. Kiusallisia ne ovat siksi, että niihin kaikkiin pitää reagoida, niissä kaikissa joutilaalta eläjältä edellytetään osallistumista, aktiviteettia, niin kuin kuuluu sanoa. Neljäskin aktiviteetti oli tulla, mutta sen onnistuin torjumaan. Minua pyydettiin käymään Helsingissä kuun lopulla, kirjamessuilla. 

Ne kolme muuta ovat terveydenhoitajalla käynti, taloyhtiön pihatalkoot ja syyslomavieraan mahdollinen tulo. Harmittomin on terveydenhoitajalla käynti, vaikka sitä jännitän eniten. Kyseessä on melko viaton verenpaineen mittaus. En ole suostunut ostamaan mittaria itse, koska minulla on vieläkin muistissa äidin alituinen mittarin surina kesämökillä ollessamme. Hän polkaisi mittarin käyntiin aamupuuron poristessa puuhellalla. Merkitsi lukeman muistiin ja oli yleensä huolestunut. Sitten mittari surisi päivällä pari kertaa ja illalla vielä kaiken lopuksi. Jos paine oli koholla, äiti arveli, että se on menoa nyt. 

Käyn siis hoitajalla, joka ystävällisesti mittaa paineen ja juttelee samalla mukavia. Saan valittaa hänelle samalla kaikki mahdolliset terveyshaitat, joita elimistössäni kulloisellakin hetkellä muhii. Aina on jotain - tiedättehän yksinäiset vanhenevat naiset. Heillä, tai meillä, on milloin mitäkin jokaisessa elimessään. Milloin kuivuutta, milloin märkyyttä, ja mikään ei ole normaalia eikä hyvä merkki. Korvissa suhisee, silmissä heijaa muutakin kuin syksyn lehtiä, vatsaa vääntää ja oikean pikkuvarpaan kynsivalli on tulehtunut.  Netissä on varma tieto, että vaiva voi olla merkittävä oire vakavasta ja harvinaisesta sairaudesta. Nenäni päälle tuli kerran pieni punainen patti. Netti kertoi, että kyseessä  olisi pysyvään satulanenään johtava polykondriitti, mutta erikoislääkäri oli toista mieltä ja määräsi antibiooottikuurin, jolla patti lähti. Vaan siitä olen hyvilläni, että verenpaineet ovat olleet kunnossa  ja kaikkien putkeen otettujen nesteitteni arvot normaaleja. Joutilas voi siis hyvillä mielin  asettua makuuasentoon rentoutumaan - istuminenhan on epäterveellistä ja kansanuskomuksen mukaan levittää pakaroita.

7.10. Pihatalkoot ovat vain vähän kiusalliset, ja joskus niissä on jopa hauskaa. Olen kohtuullinen haravankäyttäjä enkä omaa sitä heikkoutta, että pysähtyisin nojailemaan haravanvarteen. Haravoin rivakasti, ja harjoitan sosiaalista vuorovaikutusta sen verran ettei päästä sanomaan. Talkoissa kuulee mielenkiintoisia asioita asukkaista, jotka eivät osallistu vaan lymyilevät kaihdinten takana. He ovat yleensä juuri niitä, jotka tekevät kaiken toisin kuin yhtiöjärjestyksessä sanotaan. Panevat avoimia kakkavaippoja pahvikeräykseen, eivät litistä pahvilaatikoita, tuhlaavat tolkuttomasti yhtiön vettä, kiusaavat autonomistajia panemalla vanhoja polkupyöriään uopuusien autojen kylkiin kiinni. Juoppojakin he ovat ja huumeittenkäyttäjiä, koska heillä palaa valo vielä keskiyön jälkeen. Tässä kohtaa saatan sävähtää ja miettiä, että minuako tarkoitetaan, minulla kun palaa valo aina keskiyöhön asti. Haukutaan myös himotuulettajat ja sanotaan, että kun kulkee pihalla, näkee selvästi, keilllä on ikkuna auki, ketkä tuhlaavat lämpöä harakoille. Tässä on oltava pokkana, sillä minulla on aika jokin räppänä auki, en voi olla keskuslämmitystalossa, jossa kaikki luukut ovat kiinni. Tukehdun kuumien betoniseinien sisälle, ellen saa raikasta ilmaa.

Tuo kolmas kalenterimerkintäni lupaa siis minulle syyslomavieraan, ehkä. Se on hauskaa, mutta merkitsee suunnittelua ja hankintoja, joita en muuten tee. On tehtävä muutoksia rutiineihin, on jätettävä valokuvausreissut metsään. On istuttava sisällä ja mentävä ulos syömään. On mentävä ehkä shoppailemaan. On puhuttava ääni väsyksiin. 

Tuo että minua pyydettiin seuraksi Helsingin kirjamessuille, havahduttaa miettimään metsäläisyyttäni. Kaapissa ei ole enää hyviä naisvaatteita saati ajanmukaisia korkokenkiä, vain miehiset kamppeet luonnossa samoamista ja valokuvaamista varten, farkkuja, erilaisia luonnon väreihin sulautuvia takkeja, pipoja ja huiveja. Työaikaiset vaatteet roikkuvat vaatehuoneessa, kaikki ne hameet ja jakkupuvutkin, joilla ei ole käyttöä, joihin en enää osaa pukeutua. Viimeksi olen ostanut mustan villabaskerin, lenkkitossut ja kutittavia perussukkahousuja farkkujen alle. Haaveilen mieluummin uudesta objektiivista. Uutisistakin eniten kiinnostaa Haapavedellä nähty karhu. Kun nyt eivät menisi ampumaan sitä.

(Valokuva George Marks)

Bruno Laakko ja Lepakot

29.9. Helsingin Sanomissa oli edellisviikon sunnuntaina erään miehen kaksi kihlailmoitusta, kahden eri naisen kanssa. Väliä kihlatapahtumilla oli viikko. Naiset olivat parikymppisiä, mies viisikymppinen. Ilmeni, että kaikki kolmikosta olivat kihloissa toistensa kanssa myös pareittain, naiset olivat symbioosin alkuperäinen kihlaperussolu, johon mies liittyi kihlaamalla molemmat. 

Keskustelupalstoilla alkoi kiihkeä keskustelu, jossa miesväki taputteli kihlaajaa selkään ja piti kovana karjuna. Naisväki oli kriittisempää, ja yleisin arvelu hemaisevien typyköitten kihlaamiseen oli kimppakivan pito, ja motiivina kaunotarten saamiseen pidettiin miehen rahaa. Mies oli ammatiltaan lumenpudottajayrittäjä. Sitten oli niitä peruspositiivia ihmisiä, jotka onnittelivat kolmikkoa lämpimästi ja toivottivat onnea rakastuneille.

Kun lähes joka toinen solmituista avioliitoista päättyy eroon, ja avoliitoista kaiken järjen mukaan vähintään sama määrä, onkin varmaan tullut aika miettiä ihmisten välisiä seksisuhteita uudelleen. Miksi mennä ollenkaan naimisiin, kun ihminen luonnostaan kiintyy elämänsä varrella useisiin ihmisiin myös seksin alueella? Seksihän liittojen pohjana on, ja käytäntö on osoittanut, että ihminen kaipaa vaihtelua, etenkin jos parisuhteen toinen osapuoli osoittautuu erilaiseksi tarpeiltaan ja tavoiltaan. Eihän lapsilla ole nykyliitoissakaan pysyvää turvaa. 

Kahden kihlanneen miehen symbioosissa on taatusti enemmän lämpöä ja rakkautta kuin monessa kulahtaneessa tapaliitossa yhden puolison kanssa. Kolme ihmistä hehkuu rakkautta ja seksiä. Ajatelkaa sitä onnen määrää, mikä asunnossa leijuu. Ja kun mieli on vapaa, voi tuostakin lähteä litomaan ja uusia tulee tilalle. Mikäs sen somempaa.

30.9. Tänään minua on harmittanut Sini Saarela. Miten ihminen, hento tyttönen, joka tarvitsee lääkkeitä ja on perusterveydeltään hieman heikko, menee riehumaan Greenpeacen kumiveneeseen Petšoranmerelle Siperiaan.ja koettaa nousta venäläiselle porauslautalle arktisen pisteen tuntumassa? Järki hoi, Sini, hieman realismia kehiin! 

Mistä näitä hemmoteltuja sinisilmiä oikein sikiää, näitä jeand'arceja, jotka uskovat, että elämä on kaunis, kaunis, kaunis, kaunis? Ja luonto ihmeen ihana? Kysyn vaan. Ja mistä niitä yhdeksänkymppisiä mummoja tulee, jotka uskovat, että anova puhe pehmittää murmanskilaistuomarin? Kun ei se mitään pahaa tarkoita, se meidän Sini. Tämäkin mummo jo tuhannesti ryssän kauhut kokenut.