28.1. Tänään oli keväistä. Metsässä paistoi aurinko ja samalla satoi, ilma oli täynnä suihketta ja mätkähdyksiä, sulaa vettä, lunta ja jäätä, kristallin välähdyksiä ja spektrin heijasteita, kun tykkylumi valui tullessaan alas jossakin veden olomuodossa. Pisarat kimalsivat, vastavalo oli mustaa, maa oli valkeanaan polveen asti, ilma oli raikasta hengittää. Punatulkkupari oli korkealla oksistossa, mutta ei antautunut kuvattavaksi. Oli niin kaunista, että kävin kahdessa eri metsässä, en malttanut mennä sisälle. Kun sitten maltoin, oli pakko paistaa lettuja ja syödä vino pino mansikkahillon ja kermavaahdon kanssa kuin silloin, kun lapsi oli pieni ja tultiin hiihtämästä tai pulkkamäestä.
Olen nyt vähän maho tuottamaan blogitekstiä, vähän alamaissa, ehkä jokin virus jäytää sisuksiani. Luin Kreetta Onkelin Kutsumusta, ja hän sanoo, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä sellainen elämä, joka tuottaa kirjailijan, jonka tuntee siitä, että on vain pakko kirjoittaa, ei ole vaihtoehtoja. Minusta ei taida koskaan olla edes omakustannekirjailijaksi, koska olen niin kunnollinen, katson että säännöt ja sopimukset ovat kaikkien parhaaksi, eivät kiusaksi. Lisäksi pitäisi elää toimeentulon kipurajalla, pitäisi heittäytyä rahattomaksi ja pitäisi olla lapsi, joka syyttää väärästä kasvatuksesta. Pitäisi antaa viinin viedä eikä panna korkkia kiinni.
29.1. Harmi, etten koskaan siis kirjoita kirjaa, sillä minulta puuttuu heittäytyvä ote kunnottomuuteen ja lisäksi kunnianhimo. Kunnianhimolla voisi vääntää jonkin tekstikokonaisuuden kasaan, ainakin omakustanteeksi. Toisaalta taidan sittenkin olla enemmän kuvallinen aistija. Näissä blogiteksteissäkin yleensä on ensin kuva, josta syntyy virike ja sitä kautta sitten tulee sana. Esimerkiksi tämä juttu versoi tuosta eilisestä valokuvasta. Otsikko taas versokoon tekstin lopusta, johon toivoakseni tulee raivoisa kliimaksi.
Ihmiselle voisi muutoinkin siis olla huvia kunnottomasta elämästä. Tuhlaisi kaikki rahansa, alkaisi juoda oikein vaan viimeisen päälle, niin että olisi viinanhimo ja tulisi lähdettyä ulos ovesta kapakoihin ja baareihin kohtaamaan muita samassa jamassa olevia kunnottomia, huonoa ja rikasta elämää eläviä. Tulisi laulettua ja naitua. Kuulisi kurjista kohtaloista ja olisi osallisena elämän vereslihassa. Sitten voisi kirjoittaa siitä kurjuudesta, miten herää eikä muista miten siihen paikkaan joutui ja kuka vieressä makaa. Hyvinvointihan on tylsää, ketä se kiinnostaa?
(Valokuva Iines 28.1.)
Nainen katsoo ikkunasta ulos - tai sisään, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet. Hän näyttää joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tai metsästäjä peuraa odotellessaan.
29.1.2011
24.1.2011
Keisarilla ei olekaan vaatteita
22.1. Aamulla olin vanhan pururadan takaisessa lumimetsässä, umpihangessa polviani myöten kuvaamassa jotakin, mitä nyt luonto eteeni antaisi. Antoi nämä pyrstötiaiset, tosin hyvin etäältä, niin että kuvatessani en tiennyt varmaksi, mitä lajia kuvasin, kunhan kuvasin. Tsirityksestä kyllä olin tuntevani ne, ja temppuilusta, sillä pyrstötiaiset ovat vekkuleita akrobaatteja, jotka laulavat syödessäänkin kuin nunnat laaksossaan. Kotiin kahlatessani päätin ostaa punaiset lumikengät. Lumikengillähän pääsee vaikka umpihankisen niityn yli.
Tunsin lievää pettymystä, kun Kemppinen oli nukahtanut ajaessaan kesäpaikkuntani halki jokin aika sitten. En jäänyt miettimään, ajoiko hän itse vai oliko kyydissä. Rauman Pyhän Ristin kirkossa hän oli vielä ollut hereillä, koska kehui paikan talvi-idylliä. Mutta että minun sukuni asuinsijat ovat niin tylsää seutua, että Kemppisen silmät menevät kiinni ja maiseman läpi kuljetaan nukkuen. Olisi ollut hienoa, jos Kemppisen silmät olisivat arvioineet tuttuja maisemiani, sanoneet puoltavan sanasen. Tästä hän ajoi, tästä on Kemppinen mennyt, olisin voinut kesällä sitten ajatella, näitä katuja on ajettu. Mutta että nukkua nyt läpi kulttuurimaiseman, entisen merenpohjan, josta vanha kansa sanoi, että sitten kun päättömät hevoset ajavat tätä tietä, on maailmanloppu lähellä. Kun lapsena pääsin äidin enon kyytiin Volkswagenilla, eno kertoi tämän vertauksen juuri kun auto kynti pitkin sitä merenpohjaa. Luulin, että maailmanloppu tulisikin samantien. Ei tullut, vain pakoputki irtosi Vermuntilan kohdalla, putosi kolahtaen maahan, ja matka päättömällä hevosella keskeytyi tylysti.
23.1. Minulla on tilattuna kaksi Arto Melleriä, Pääkallolipun alla ja Runot, ja Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Hustvedt on alkanut vapista ja kiinnostua tätä myöten neurologiasta. Minullakin on neurologinen sairaus dysphonia spasmodica, jota ammoin pidettiin hysterian muotona: ihminen alkaa puhua kuin pupu pelästyessään jotakin, menettääpä joskus kokonaan puhekykynsä. Nyt neurologiset sairaudet on tapana erottaa hysteriasta, mutta minua kyllä kiinnostaa, miksi Hustvedt niin auliisti nyökkii hysterialle, omalla kohdallaan ja ilmeisesti yleisemminkin. Arvelisin, että minä en ole hysteerinen, vaikka voin pelätessäni ahdistua suuresti. En kuitenkaan riehu, huuda enkä hikoile, vaan mieluummin mykistyn ja menen suppuun, joksikin aikaa, kunnes alan toimia poistaakseni ahdistuksen.
24.1. Tänään mietin aamukahvipöydässä, että jos lukee vain hyviä päivälehtiä ja niiden nimellä julkaistuja mielipidekirjoituksia, tulee tietämään vain virallisen totuuden, sen joka kulloinkin muodostetaan tapahtumain pohjalta, sen joka annetaan.
Jos lukee juorulehtiä ja anonyymeja kommentteja, tietää sen sijaan, mitä oikeasti tapahtuu, silloin kun asioita ei vielä selitetä eikä mielipiteitä muodosteta. Tietää senkin, miten toimittaja on ostanut julkisuuden henkilön sinne palmun alle avautumaan. Näkee tästä, miten vietävissä ihminen on, eikä nielaise toimittajan eikä julkisuuden henkilönkään sanaa sellaisenaan, vaan katsoo koko kuviota. Timo Soini on iso vauva. Niinhän se on, siinä se tuli se koko ideologia Jaakonsaaren suusta juorulehdessä. Keisarilla ei olekaan vaatteita. Mutta tiesittekö, että pyrstötiaisella on vaaleanpunaiset vatsakarvat?
(Valokuvat Iines 22.1.2011)
19.1.2011
Hyökylän Vaari ja Soitin-Laineen tuubat
Olipas kerran Hyökylän Vaari ja pikku Mirjami. He asuivat Turun kaupungissa, samassa rapussa. Pikku Mirjami oli päivät yksin kotona. Tai ei hän yksin ollut, isä oli kotona, mutta hän naputti tietokonetta takahuoneessa päivät pääksytysten eikä huomannut, kun Mirjami otti punaisen pikkutakkinsa ja astui ovesta ulos. Tällaisella karkureissulla Mirjami oli kohdannut Hyökylän Vaarin, ja heistä oli tullut ystävät.
Eräänä päivänä he kulkivat Puutorin katuja kohden pikkuruista puotia Mariankadulla. He olivat matkalla Siemen-Floraan ostamaan kuorittuja auringonkukan siemeniä, sillä Hyökylän Vaari ruokki sepelkyyhkyjä ullakkokamarinsa ikkunalaudalla. Tosin puluruokinta oli taloyhtiössä kielletty, mutta mikäs tässä maailmassa ei olisi kiellettyä, sanoi Vaari puluille. Pulut nyökyttelivät myötämielisinä ja katselivat ikkunan takaa suoraan huoneeseen.
- Vaari, mennäänkö katsomaan Soitin-Laineen ikkunaa, kysyi Mirjami ja katsoi Hyökylän Vaariin odottaen. Vaarin parrassa oli lumihiutaleita, sillä oli talvi ja matalapaine täyttyi juuri Turun yläpuolella.
- Mikässiinä. Hullumpiakin asioita maailmassa on tehty, sanoi Hyökylän Vaari.
Mirjamia nauratti Vaarin hullumpiakin asioita. Vaari oli kiva. Koskaan se ei sanonut ei niin kuin isä, vaan aina että mikässiinä tai hullumpiakin asioita maailmassa on tehty. Ja aina tehtiin, niin kuin Mirjami ehdotti.
Kulkivat sitten lähelle Aurakatua, Mariankadun päähän, ja siellä oli Soitin-Laine. Mirjami näki kaukaa vihreän neonvalon hehkun talvisen lumihämärän läpi, ja hänen sisikunnassaan läikähti ilon värähdys. Olisiko ikkunassa nyt saksofoni? Kerran oli ollut, kultainen, ja Vaari oli näyttänyt kuinka saksofoni soi. - Tunturiin, pieni kukkanen vain, noussut keskelle on, vuorten sinistyväin, oli Vaari laulanut kaihoisalla äänellä. Vaarilla oli hieno saksofonin ääni, sellainen, että se nousi kuin maan sisältä. Jospa Vaari taas esittäisi sen tunturin pienen kukkasen.
Vaan ikkunassa olikin kiemurainen saksofoni! - Ei se ole saksofoni, sanoi siihen heti Hyökylän Vaari. -No mikäs tuo on ja miten se soi, kysyi Mirjami vähän pettyneenä, mutta ei kovin paljon. Uusi soitin oli vielä hienompi kuin saksofoni ja se sädehti kultaisena loisteputken vilkkuvassa valossa.
- Se on tuuba ja sillä soitetaan marssimusiikkia, vaikka näin että A las barricadas, a las barricadas, por el triunfo de la Confederación! A las barricadas, a las barricadas, por el triunfo de la Confederación! Hyökylän Vaarin parralle satoi lisää lumitähtiä hänen laulaessaan tuubana Mariankadun päässä, pikku Mirjamin katsellessa kiinteästi ikkunassa lankojen varassa roikkuvaa, hiljalleen keinuvaa tuubaa.
- Oi, se oli vähän kuin kaksi pientä elefanttia marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, nauroi pikku Mirjami.
- Niin olikin, tuuba laulaa kuin elefantti espanjaksi.
Lähtivät siitä sitten Siemen-Floraan ostamaan paperipussillisen auringonkukansiemeniä. Mirjami tiesi, että kuoret olisivat paljastaneet taloyhtiön asukkaille talolle vaarallisen puluruokinnan, ja muistutti Vaaria, että pitää ottaa kuorittuja siemeniä, ettei tule kuorivuoria.
(Maalaus Marc Chagall)
Eräänä päivänä he kulkivat Puutorin katuja kohden pikkuruista puotia Mariankadulla. He olivat matkalla Siemen-Floraan ostamaan kuorittuja auringonkukan siemeniä, sillä Hyökylän Vaari ruokki sepelkyyhkyjä ullakkokamarinsa ikkunalaudalla. Tosin puluruokinta oli taloyhtiössä kielletty, mutta mikäs tässä maailmassa ei olisi kiellettyä, sanoi Vaari puluille. Pulut nyökyttelivät myötämielisinä ja katselivat ikkunan takaa suoraan huoneeseen.
- Vaari, mennäänkö katsomaan Soitin-Laineen ikkunaa, kysyi Mirjami ja katsoi Hyökylän Vaariin odottaen. Vaarin parrassa oli lumihiutaleita, sillä oli talvi ja matalapaine täyttyi juuri Turun yläpuolella.
- Mikässiinä. Hullumpiakin asioita maailmassa on tehty, sanoi Hyökylän Vaari.
Mirjamia nauratti Vaarin hullumpiakin asioita. Vaari oli kiva. Koskaan se ei sanonut ei niin kuin isä, vaan aina että mikässiinä tai hullumpiakin asioita maailmassa on tehty. Ja aina tehtiin, niin kuin Mirjami ehdotti.
Kulkivat sitten lähelle Aurakatua, Mariankadun päähän, ja siellä oli Soitin-Laine. Mirjami näki kaukaa vihreän neonvalon hehkun talvisen lumihämärän läpi, ja hänen sisikunnassaan läikähti ilon värähdys. Olisiko ikkunassa nyt saksofoni? Kerran oli ollut, kultainen, ja Vaari oli näyttänyt kuinka saksofoni soi. - Tunturiin, pieni kukkanen vain, noussut keskelle on, vuorten sinistyväin, oli Vaari laulanut kaihoisalla äänellä. Vaarilla oli hieno saksofonin ääni, sellainen, että se nousi kuin maan sisältä. Jospa Vaari taas esittäisi sen tunturin pienen kukkasen.
Vaan ikkunassa olikin kiemurainen saksofoni! - Ei se ole saksofoni, sanoi siihen heti Hyökylän Vaari. -No mikäs tuo on ja miten se soi, kysyi Mirjami vähän pettyneenä, mutta ei kovin paljon. Uusi soitin oli vielä hienompi kuin saksofoni ja se sädehti kultaisena loisteputken vilkkuvassa valossa.
- Se on tuuba ja sillä soitetaan marssimusiikkia, vaikka näin että A las barricadas, a las barricadas, por el triunfo de la Confederación! A las barricadas, a las barricadas, por el triunfo de la Confederación! Hyökylän Vaarin parralle satoi lisää lumitähtiä hänen laulaessaan tuubana Mariankadun päässä, pikku Mirjamin katsellessa kiinteästi ikkunassa lankojen varassa roikkuvaa, hiljalleen keinuvaa tuubaa.
- Oi, se oli vähän kuin kaksi pientä elefanttia marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, nauroi pikku Mirjami.
- Niin olikin, tuuba laulaa kuin elefantti espanjaksi.
Lähtivät siitä sitten Siemen-Floraan ostamaan paperipussillisen auringonkukansiemeniä. Mirjami tiesi, että kuoret olisivat paljastaneet taloyhtiön asukkaille talolle vaarallisen puluruokinnan, ja muistutti Vaaria, että pitää ottaa kuorittuja siemeniä, ettei tule kuorivuoria.
(Maalaus Marc Chagall)
15.1.2011
Mieli oli kirkas ja tyhjä
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tietää. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän unohtaa.
Eilen seisoi Esson pihalla ja mietti, mikä se vika olikaan, jonka halusi korjauttaa. Oikeastaan oli kaksikin vikaa, joiden vuoksi ajoi Esson pihaan, ja yhtäkkisessä talvikirkkaudessa muistaa vain lukitusongelman. Päävika haihtuu mielestä kuin joku olisi deletoinut aivojen tietovirrat. Seisoo siinä ehkä kymmenen sekuntia, kunnes onnistuu palauttamaan päävian muististaan: vasen etuvalo on pimeä.
Helpottuneena menee sisään, mutta pettymysten sarja jatkuu, huoltomies on lähtenyt lounaalle. Tuo muistikatko tulee vielä aamuyön uneen. On matkalla kotiin, ja seisoo hissien edessä, mutta ei muista asuinkerrostaan. Kolmatta epäilee, mutta ensimmäinenkin olisi mahdollinen. Koskaan ei siinä unessa pääse perille, vaikka äitivainajakin odottaa huolestuneena, että onko sattunut jotain.
Ei nuorena olisi luullut, että se menee näinpäin: vanhetessa kaikki kasvaa ja loitttonee yhä etäämmälle. Sitä luuli, että mennään eteenpäin ja saavutetaan tavoitteita ja elämän visioita. Mutta mitään ei saavuta, unelmat karkaavat, valmista ei tule, ei ole aluetta tai lohkoa, jota voisi hallita sanoen, tässä se on, sinut osaan tai sinut hallitsen.
Lukemattomien kirjojen määrä kasvaa kuin kirjat olisivat monistumiskykyisiä soluja. Vaikka aloittaisi heti ja lukisi täysipäiväisesti, ei koskaan saisi kirjallisuutta kiinni, runous vuotaa kuin seula, romaanit karkaavat käsistä, tietokirjallisuus luiskahtaa otteesta kuin saippuapala. Myöhästyy viimeisestäkin junasta. Miettii, että jos nyt ottaisi koiranpennun, se voisi olla viimeinen koira, jos oikein häijysti käy, ainakin toiseksi viimeinen. Ei ota sitten koiraa, kun ei halua laskea hupenevien päiviensä määrää.
(Maalaus Ivan Babenko)
PS Esson nimi muutettu kirjallisis-esteettisistä syistä, oikeasti seisottu Teboilin pihalla.
Eilen seisoi Esson pihalla ja mietti, mikä se vika olikaan, jonka halusi korjauttaa. Oikeastaan oli kaksikin vikaa, joiden vuoksi ajoi Esson pihaan, ja yhtäkkisessä talvikirkkaudessa muistaa vain lukitusongelman. Päävika haihtuu mielestä kuin joku olisi deletoinut aivojen tietovirrat. Seisoo siinä ehkä kymmenen sekuntia, kunnes onnistuu palauttamaan päävian muististaan: vasen etuvalo on pimeä.
Helpottuneena menee sisään, mutta pettymysten sarja jatkuu, huoltomies on lähtenyt lounaalle. Tuo muistikatko tulee vielä aamuyön uneen. On matkalla kotiin, ja seisoo hissien edessä, mutta ei muista asuinkerrostaan. Kolmatta epäilee, mutta ensimmäinenkin olisi mahdollinen. Koskaan ei siinä unessa pääse perille, vaikka äitivainajakin odottaa huolestuneena, että onko sattunut jotain.
Ei nuorena olisi luullut, että se menee näinpäin: vanhetessa kaikki kasvaa ja loitttonee yhä etäämmälle. Sitä luuli, että mennään eteenpäin ja saavutetaan tavoitteita ja elämän visioita. Mutta mitään ei saavuta, unelmat karkaavat, valmista ei tule, ei ole aluetta tai lohkoa, jota voisi hallita sanoen, tässä se on, sinut osaan tai sinut hallitsen.
Lukemattomien kirjojen määrä kasvaa kuin kirjat olisivat monistumiskykyisiä soluja. Vaikka aloittaisi heti ja lukisi täysipäiväisesti, ei koskaan saisi kirjallisuutta kiinni, runous vuotaa kuin seula, romaanit karkaavat käsistä, tietokirjallisuus luiskahtaa otteesta kuin saippuapala. Myöhästyy viimeisestäkin junasta. Miettii, että jos nyt ottaisi koiranpennun, se voisi olla viimeinen koira, jos oikein häijysti käy, ainakin toiseksi viimeinen. Ei ota sitten koiraa, kun ei halua laskea hupenevien päiviensä määrää.
(Maalaus Ivan Babenko)
PS Esson nimi muutettu kirjallisis-esteettisistä syistä, oikeasti seisottu Teboilin pihalla.
9.1.2011
Kaikkivoipaisuuden harhat
Milloin keskuuteemme tulivat nämä ihmiset, jotka nostavat myrskyn, jos jokin uhkaa heidän rajatonta vapauttaan tehdä mitä tahtovat? He ovat ihmisiä, joiden mielestä heillä on vapaa nautintaoikeus kaikkeen, mikä jollain estradilla tarjolla on. Kukaan ei saa estää heitä kopioimasta elokuvia tai musiikkia koneelleen, ilmaiseksi, koska se kerran internetissä on. Kukaan ei saa rajoittaa heidän pääsyään internetiin, koska internet on jokamiehen oikeus, aina ja kaikkialla, vaikka kesken koulutehtäviän teon. He ovat ihmisiä, joille ei sanota ei.
Olen hämmästyneenä lukenut erään Timin nostattamaa myrskyä Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla, enkä ole itsekään malttanut olla osallistumatta keskusteluun parilla kommentilla.
Timi on suivaantunut koulunsa harjoittamasta nettivalvonnasta, ja tahtoo opettajat kuriin lainaamansa rikoslain pykälän nojalla. Opettajilla on pääsy koulun koneilla käytävään viestiliikenteeseen, eli he voivat omilta koneiltaan nähdä oppilaan senhetkisen työn tilanteen ruutukaappauksena ja antaa tarvittaessa palautteen heti ja suoraan. Timi kokee tämän siis oppilaan viestintävapauden rikollisena loukkauksena.
Korostan sitä, että minä en tunne kyseisen koulun käytäntöä, enkä tiedä onko koneiden käytössä ollut väärinkäytöksiä opettajien tai opiskelijoiden osalta. Tuntuu vain peräti oudolta, että opettaja ei voisi ottaa osaa opiskelijan suorittaman tehtävän työporosessiin antamalla palautetta tai valvomalla, että opiskelija tekee työtä eikä surffaa netissä viihdemielessä kesken oppitunnin. Tämä on ikiaikaista ja tavallista opettajan työnkuvaa, eikä sitä harjoitettaisi, jos siihen ei olisi tilausta. Itsenäiseen tehtävänsuoritukseen varmaan kaikkialla pyritään, mutta oppilaspalautteen perusteella on käynyt ilmeiseksi, että enin osa kaipaa jatkuvaa ohjausta ja opettajan vahvaa läsnäoloa työn eri vaiheissa.
Opettajille kuuluu Timin mukaan vain oppilaan lopputuotoksen arviointi. Jos näin olisi, mielestäni oppiminen on ymmärretty väärin. Oppimisen tarkoitus ei aina ole tuottaa yksinkyhättyä raporttia, joka on kasattu netistä miten sattuu - näin usein käy juuri niillä, jotka eivät ota vastaan ohjeita eivätkä tahdo välipalautetta ja ohjaajan puuttumista työhönsä. Olen joutunut antamaan useita tehtäviä takaisin, koska ne on kopioitu eri puolilta nettiä hallitsematta lähdeviitteiden merkintää. Tuloksena voi olla hankala tilanne, raivokas oppilas, joka ei ymmärrä, miksi tehty työ ei kelpaa. Oikeastihan oppiminen on jatkuva prosessi, ei kertarysäys. Parhaisiin tuloksiin päästäänkin yhteistyöllä ja elävällä dialogilla opettajan ja oppilaan välillä.
Sandy Hotchkiss kirjoittaa teoksessaan Miksi aina minä ajastamme, joka palkitsee ja ruokkii kokonaisvaltaista narsismia kasvatuksessa. Lapsille ei edelleenkään aseteta rajoja, heitä ei kielletä, ei kotona eikä koulussakaan. Kaikki hoidetaan silittelyn ja hyväksynnän kautta, niin että lapsille on muodostunut ylimaallinen käsitys omasta rajattomasta omnipotenssistaan, kaikkivoipaisuudestaan. Kaikki on sallittua, maailmassa ei ole rajoja, kaikki on lapsen ja lapsella on oikeus jatkuvaan nautintoon.
Koulu tukee tätä narsismin pakkosyöttöä . Lapsille annetaan liian hyviä numeroita, vaikka suoritus olisi oikeasti huono. Huonoja numeroita ei saa antaa, lapsia en panna kohtaamaan omien kykyjensä rajoja, jotta he eivät pety. Näin lapsen minuus vääristyy ja kaikkivoipaisuuden tunteet ovat joskus huikeita. Lapsia ei opeteta kunnioittamaan aikuisia, ei ikätovereita, vaan viesti on itsekkyyttä korostava: sinä olet maailman herra, sinulla on oikeus kaikkeen mitä tahdot, ota se itsellesi ja nauti, kenelläkään ei ole oikeutta estää sinua tai kieltää sinulta asioita. Lyö takaisin, älä alistu, älä ole nöyrä, älä ole mamis.
Sitten kasvaa näitä pieniä laihoja lapsia, jotka kuvittelevat panevansa koko koulun tahtonsa alle ja opettajat juridiseen vastuuseen siitä, että he tekevät työtään.
(Juliste Mieczyslaw Gorowski)
Olen hämmästyneenä lukenut erään Timin nostattamaa myrskyä Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla, enkä ole itsekään malttanut olla osallistumatta keskusteluun parilla kommentilla.
Timi on suivaantunut koulunsa harjoittamasta nettivalvonnasta, ja tahtoo opettajat kuriin lainaamansa rikoslain pykälän nojalla. Opettajilla on pääsy koulun koneilla käytävään viestiliikenteeseen, eli he voivat omilta koneiltaan nähdä oppilaan senhetkisen työn tilanteen ruutukaappauksena ja antaa tarvittaessa palautteen heti ja suoraan. Timi kokee tämän siis oppilaan viestintävapauden rikollisena loukkauksena.
Korostan sitä, että minä en tunne kyseisen koulun käytäntöä, enkä tiedä onko koneiden käytössä ollut väärinkäytöksiä opettajien tai opiskelijoiden osalta. Tuntuu vain peräti oudolta, että opettaja ei voisi ottaa osaa opiskelijan suorittaman tehtävän työporosessiin antamalla palautetta tai valvomalla, että opiskelija tekee työtä eikä surffaa netissä viihdemielessä kesken oppitunnin. Tämä on ikiaikaista ja tavallista opettajan työnkuvaa, eikä sitä harjoitettaisi, jos siihen ei olisi tilausta. Itsenäiseen tehtävänsuoritukseen varmaan kaikkialla pyritään, mutta oppilaspalautteen perusteella on käynyt ilmeiseksi, että enin osa kaipaa jatkuvaa ohjausta ja opettajan vahvaa läsnäoloa työn eri vaiheissa.
Opettajille kuuluu Timin mukaan vain oppilaan lopputuotoksen arviointi. Jos näin olisi, mielestäni oppiminen on ymmärretty väärin. Oppimisen tarkoitus ei aina ole tuottaa yksinkyhättyä raporttia, joka on kasattu netistä miten sattuu - näin usein käy juuri niillä, jotka eivät ota vastaan ohjeita eivätkä tahdo välipalautetta ja ohjaajan puuttumista työhönsä. Olen joutunut antamaan useita tehtäviä takaisin, koska ne on kopioitu eri puolilta nettiä hallitsematta lähdeviitteiden merkintää. Tuloksena voi olla hankala tilanne, raivokas oppilas, joka ei ymmärrä, miksi tehty työ ei kelpaa. Oikeastihan oppiminen on jatkuva prosessi, ei kertarysäys. Parhaisiin tuloksiin päästäänkin yhteistyöllä ja elävällä dialogilla opettajan ja oppilaan välillä.
Sandy Hotchkiss kirjoittaa teoksessaan Miksi aina minä ajastamme, joka palkitsee ja ruokkii kokonaisvaltaista narsismia kasvatuksessa. Lapsille ei edelleenkään aseteta rajoja, heitä ei kielletä, ei kotona eikä koulussakaan. Kaikki hoidetaan silittelyn ja hyväksynnän kautta, niin että lapsille on muodostunut ylimaallinen käsitys omasta rajattomasta omnipotenssistaan, kaikkivoipaisuudestaan. Kaikki on sallittua, maailmassa ei ole rajoja, kaikki on lapsen ja lapsella on oikeus jatkuvaan nautintoon.
Koulu tukee tätä narsismin pakkosyöttöä . Lapsille annetaan liian hyviä numeroita, vaikka suoritus olisi oikeasti huono. Huonoja numeroita ei saa antaa, lapsia en panna kohtaamaan omien kykyjensä rajoja, jotta he eivät pety. Näin lapsen minuus vääristyy ja kaikkivoipaisuuden tunteet ovat joskus huikeita. Lapsia ei opeteta kunnioittamaan aikuisia, ei ikätovereita, vaan viesti on itsekkyyttä korostava: sinä olet maailman herra, sinulla on oikeus kaikkeen mitä tahdot, ota se itsellesi ja nauti, kenelläkään ei ole oikeutta estää sinua tai kieltää sinulta asioita. Lyö takaisin, älä alistu, älä ole nöyrä, älä ole mamis.
Sitten kasvaa näitä pieniä laihoja lapsia, jotka kuvittelevat panevansa koko koulun tahtonsa alle ja opettajat juridiseen vastuuseen siitä, että he tekevät työtään.
(Juliste Mieczyslaw Gorowski)
2.1.2011
Tämä levy ei nyt oikein soi
"Ei kirkumista, vaan: Iines näki kissan hännän liekehtivän, ihmetteli tätä suuresti, meni lähemmäksi ja sanoi: "Tiedän, että olet se kissa mikä olet, mutta häntäsi ei pidä käristymän!" Ja hän otti kissan hännän käsiinsä. Ja katso: tuli ei häntä polttanut, eikä kissa ollut säihkähtynyt. He iloitsivat ylen suuresti, sekä kissa että emäntä että kaikki, jotka tästä kuulivat. Mutta Iines kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. " (Anonyymi)
Tutkistelu johti käytännön ongelmiin. Ihmeestä toettuani ja tuuletusikkunat suljettuani huomasin nimittäin, että tapahtumaketjulla oli arkisia seuraamuksia ja velvoitteita. Olin nimittäin laskenut märän talouspaperitollon avatun Kellokosken prinsessan päälle. Paperitollo oli ruskistunut ja nokinen, ja kaikki tämä oli tarttunut kirjan lehteen, kostuttanut sen ja muutkin lehdet ja saanut ne ikävästi kupruilemaan. Kirjastonhoitaja huomaisi heti vaurion.
Koetin puhdistaa sivua varovasti Fairyyn kostutetulla rievulla, mutta palaneet tahrat eivät himmenneet. Kävi sen sijaan niin, että sivun kulma irtosi kolmionmuotoisena palasena. Tököttelin sen takaisin märkään sivuun, ja painelin kiinni repeämään - paperihan on massaa joka puristetaan kokoon, järkeilin.
Tarvittiin vielä tuet, valkoiset, jotta painomuste ei tartu ja sivut suoristuvat. Irrotin seinäkalenterin taustapahvista palaset sivun murtumakohdan molemmin puolin ja suljin kirjan varovasti. Päälle asetin painoksi Ihmishirviöt - maailmanhistorian julmimmat ihmiset, Muinaisajan ihmeet ja Kotilieden vuosikerrat vuosilta 1945 ja 1932. Viritys tuntui hyvältä mutta sydänalaa kiersi raskas huoli, joka ei liittynyt rahaan, vaan kuvaani kirjaston asiakkaana. Tämä olisi jo kolmas kerta, jolloin olen tuhonnut kirjaston omaisuutta, tahtomattani ja kömpelyyttäni.
Ensimmäisen kirjani jouduin korvaamaan aika kauan sitten, ja tämä tapaus oli poikkeuksellisesti hauska ja tapahtui kaikenpuolisen huvittuneisuuden merkeissä. Jopa naurettiin siinä korvaustilanteessa, kun kaivoin seteliä lompakostani, varsinkin kirjastonhoitaja nauroi kovasti. Kirja oli nimittäin Koirankasvatuksen käsikirja, ja tuhonnan suoritti koirani järsimällä kirjan selkämyksen. Tämä on sama koira, joka joskus söi yöllisen miesvieraan nahkakengät ja minun punaiset korkonahkasaappaani.
Toinen korvaustapaus oli äärimmäisen nolo, sillä pilasin kirjaston Bach-levyn kaadettuani valkoviinilasini sen päälle. Kuivasin ja puhdistin levyä, ja mietin, ettei kukaan huomaa vähäistä vettynyttä cd-levyn pahvikuorta. En siis maininnut mitään palauttaessani levyä, vaan minut otettiin kiinni kirjaston hyllyrivien välistä, jossa virkailija sanoi, että tämä levy ei nyt oikein soi. Pulpahdin puhumaan hätääntyneesti joko kalvenneena tai punoittaen - en muista kummin - miten colani oli kaatunut levyn päälle ja miten olin sitä puhdistanut.
En ollut halunnut väistää rahallista korvausta, vaan häpeän, joka koitui nyt ylleni kaksin verroin. Samaista minut käräyttänyttä tukevaa ja tummakulmaista virkailijaa pelkään hieman vieläkin, ja ennen kaikkea sitä, onko hän taas vuorossa, kun menen palauttamaan Kellokosken prinsessaa. Kieltämättä olen miettinyt, voisinko vain palauttaa kirjan, muina miehinä. Vaan en pysty teeskentelemään. Jospa taas joudunkin kiinni, virkailija tulee perääni ja sanoo, että tämmöistä tuhrua ei tässä ennen ollut, kulmakin on irti.
Mitä te tekisitte minun tapauksessani? Otan mielelläni vastaan neuvoja. Yksi kehittelemäni ratkaisumalli on se, että ostan kirjakaupasta uuden Kellokosken prinsessan ja tarjoan sen muitta mutkitta ja hymyillen kirjastolle. Pyydän tuhriintuneen laitoksen omakseni, koska kirja oli minusta hyvä ja sattui pieni vahinko, kissa syttyi tuleen. Toimisiko tuo?
(Maalannut Cornelius Arendtz)
Tutkistelu johti käytännön ongelmiin. Ihmeestä toettuani ja tuuletusikkunat suljettuani huomasin nimittäin, että tapahtumaketjulla oli arkisia seuraamuksia ja velvoitteita. Olin nimittäin laskenut märän talouspaperitollon avatun Kellokosken prinsessan päälle. Paperitollo oli ruskistunut ja nokinen, ja kaikki tämä oli tarttunut kirjan lehteen, kostuttanut sen ja muutkin lehdet ja saanut ne ikävästi kupruilemaan. Kirjastonhoitaja huomaisi heti vaurion.
Koetin puhdistaa sivua varovasti Fairyyn kostutetulla rievulla, mutta palaneet tahrat eivät himmenneet. Kävi sen sijaan niin, että sivun kulma irtosi kolmionmuotoisena palasena. Tököttelin sen takaisin märkään sivuun, ja painelin kiinni repeämään - paperihan on massaa joka puristetaan kokoon, järkeilin.
Tarvittiin vielä tuet, valkoiset, jotta painomuste ei tartu ja sivut suoristuvat. Irrotin seinäkalenterin taustapahvista palaset sivun murtumakohdan molemmin puolin ja suljin kirjan varovasti. Päälle asetin painoksi Ihmishirviöt - maailmanhistorian julmimmat ihmiset, Muinaisajan ihmeet ja Kotilieden vuosikerrat vuosilta 1945 ja 1932. Viritys tuntui hyvältä mutta sydänalaa kiersi raskas huoli, joka ei liittynyt rahaan, vaan kuvaani kirjaston asiakkaana. Tämä olisi jo kolmas kerta, jolloin olen tuhonnut kirjaston omaisuutta, tahtomattani ja kömpelyyttäni.
Ensimmäisen kirjani jouduin korvaamaan aika kauan sitten, ja tämä tapaus oli poikkeuksellisesti hauska ja tapahtui kaikenpuolisen huvittuneisuuden merkeissä. Jopa naurettiin siinä korvaustilanteessa, kun kaivoin seteliä lompakostani, varsinkin kirjastonhoitaja nauroi kovasti. Kirja oli nimittäin Koirankasvatuksen käsikirja, ja tuhonnan suoritti koirani järsimällä kirjan selkämyksen. Tämä on sama koira, joka joskus söi yöllisen miesvieraan nahkakengät ja minun punaiset korkonahkasaappaani.
Toinen korvaustapaus oli äärimmäisen nolo, sillä pilasin kirjaston Bach-levyn kaadettuani valkoviinilasini sen päälle. Kuivasin ja puhdistin levyä, ja mietin, ettei kukaan huomaa vähäistä vettynyttä cd-levyn pahvikuorta. En siis maininnut mitään palauttaessani levyä, vaan minut otettiin kiinni kirjaston hyllyrivien välistä, jossa virkailija sanoi, että tämä levy ei nyt oikein soi. Pulpahdin puhumaan hätääntyneesti joko kalvenneena tai punoittaen - en muista kummin - miten colani oli kaatunut levyn päälle ja miten olin sitä puhdistanut.
En ollut halunnut väistää rahallista korvausta, vaan häpeän, joka koitui nyt ylleni kaksin verroin. Samaista minut käräyttänyttä tukevaa ja tummakulmaista virkailijaa pelkään hieman vieläkin, ja ennen kaikkea sitä, onko hän taas vuorossa, kun menen palauttamaan Kellokosken prinsessaa. Kieltämättä olen miettinyt, voisinko vain palauttaa kirjan, muina miehinä. Vaan en pysty teeskentelemään. Jospa taas joudunkin kiinni, virkailija tulee perääni ja sanoo, että tämmöistä tuhrua ei tässä ennen ollut, kulmakin on irti.
Mitä te tekisitte minun tapauksessani? Otan mielelläni vastaan neuvoja. Yksi kehittelemäni ratkaisumalli on se, että ostan kirjakaupasta uuden Kellokosken prinsessan ja tarjoan sen muitta mutkitta ja hymyillen kirjastolle. Pyydän tuhriintuneen laitoksen omakseni, koska kirja oli minusta hyvä ja sattui pieni vahinko, kissa syttyi tuleen. Toimisiko tuo?
(Maalannut Cornelius Arendtz)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)