26.4.2016

Hienoa, että ihmisellä on vaihtoehtoja



25.4. Lapsena makaan peiton alla ja odotan unta. Jos makaan selälläni, rintaranka alkaa jäykistyä, sen päälle tulee lauta, jonka alle puristuu kuin lakana mankelissa.  On käännyttävä kyljelle, jotta lauta helpottaa, rintakehä raukenee. Mietin, miten kummassa pystyn joskus synnyttämään, kun siinä on pakko maata selällään pitkiä aikoja. Lauta puristaa minut hengiltä. En voi koskaan synnyttää. En voi koskaan panna ketään, sanoo taas Karl Ove Knausgård.

Luen Karl Ove Knausgårdin romaaniminän lapsuudenaikaisista peloista. Minusta tämä on merkittävää kuvausta. Ensinnä hän pelkää, että hänestä kasvaisi liian pitkä: Niveliäni särki, oli särkenyt koko syksyn. Olin alkanut kasvaa. Yhdeksännen luokan luokkakuva oli otettu myöhään keväällä, ja siinä olin ollut keskipituinen. Nyt olin yhtäkkiä lähes satayhdeksänkymmentä. Suuri pelkoni oli se ettei kasvuni pysähtyisi siihen vaan jatkuisi jatkumistaan. Luokallani oli yksi minua pidempi poika, hän oli lähes kaksi metriä kymmenen senttiä pitkä ja laiha kuin riuku. Ajattelin monta kertaa päivässä kauhuissani että minusta tulisi samanlainen kuin hän. Joskus rukoilin Jumalaa, johon en uskonut, ettei niin kävisi.

Tästä ensimmäisestä pelosta ei nyt kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa ole kyse:  Toinen, vieläkin suurempi pelko tuohon aikaan oli se että munani oli käyrä silloin kun minulla seisoi. Olin epämuodostunut, munani oli vääntynyt, eikä minulla tietämättömyydessäni ollut aavistustakaan, voisiko sille tehdä jotakin, leikata tai jotakin muuta. Yöllä nousin, menin kylpyhuoneeseen ja sain sen nousemaan pystyyn katsoakseni oliko se muuttunut. Ehei, ei ikinä. Sehän kaartui melkein mahaan kiinni! Ja eikö se ollut myös vähän vino? Käyrä ja vino kuin jokin vitun puunjuuri metsässä. En siis koskaan voisi panna ketään. 

Olen nyt sivulla 128, eikä Karl Ove -nuorukainen vielä ole pannut ketään. Ymmärrän häntä täysin. Eikä minultakaan ole lauta hellittänyt. Edelleenkään en voi nukahtaa selälläni, vaan maatessani peiton alla lauta tulee jälleen, kuin paino rintakehän päälle. On pakko kääntyä kyljelle. Hienoa, että ihmisellä on vaihtoehtoja. Kyljistäkin voi vielä valita, vasemman tai oikean.

26.4. Aamulla soittaa yksi taloyhtiön puluoperaation järjestäneistä leskirouvista. Hän on huolestunut autojen pesupaikasta. On soittanut ympäristölautakuntaan ja pyytänyt sitä "kirjelmöimään" isännöijää laittomasta pesupaikasta, siinä kun ei ole viemäriä. Oikeasti häntä harmittaa seinänaapuri, joka jättää pesun merkitsemättä siniseen vihkoon, joka roikkuu narusta pesupaikan vieressä. Kuuntelen sujuvasti ja hauskuutan huolestunutta pienellä anekdootilla kymmenen vuoden takaa. Samalla annan todisteen kelpoisuudestani taloyhtiöön. Pesin nimittäin kerran koiran autopesupaikalla letkulla ja merkitsin tunnollisesti siniseen vihkoon että "Iines, koiranpesu".

Tässäkin olen kuin Karl Ove Knausgård. Antakaapas kun siteeraan häntä jälleen hieman: En  koskaan sano, mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano, mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä, joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, - -.

Karl Ove Knausgårdin teoksen ykkösosasta tulee kesän korvalla kirjoitus Einesbaariin, joten tämän kirjoituksen  tavoite ei ole keskustella Knausgårdin teoksesta ainakaan pajatsoa tyhjentäen. Hänen ryppynsä ovat niin kiehtovia, että kuviakaan hänen kasvoistaan ei voi sivuuttaa. Ja olkoon tämä kaikille kutsu tarttua Knausgårdiinsa viimeistään nyt.

(Valokuva Anders Hansson)

17.4.2016

Jahven monogrammi ja muita ihmeitä Kempeleen kirkossa


Tiesittekö te, että Kempeleen kirkon katossa on Jahven monogrammi? Tai että Samuel voiteli Daavidin Kempeleen kirkossa?  Tai että paimenet kumarsivat lasta Kempeleen kirkossa? Tai että viimeinen tuomio tapahtuikin Haukiputaan kirkossa? Veikkaan ettette tienneet. Nykynuoren tavoin moni voi kysyä jopa, että kuka hemmetti on Jahve? Teinille sopii sanoa, että Jahve on Jumalan nimi heprealaisessa raamatussa eli Vanhassa testamentissa. Vanha testamentti taas on Raamattu-nimisessä kirjassa, jota käytetään kirkossa.













Niin tai näin, hyvin olisivat nuo merkittävät tapahtumat voineet sattua Suomessakin. Minua ainakin kovasti liikuttavat nämä Mikael Toppeliuksen vanhat maalaukset, jotka on tahattoman lystikkäästi otsikoitu taiteilijasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin. 

Miksi ei siis edes yhden kerran nostaisi kissan häntää ja sanoisi, että kyllä, Suomi on hyvä maa, ihan hyvin Jahve on voinut käydä jättämässä monogramminsa Kempeleen kirkon vaatimattomiin  kattolautoihin. Ja ihan hyvin Haukiputaalla on voinut olla niin jumalaton meininki, että taivaissa on katsottu asialliseksi aloittaa käräjät Putaalta käsin. Ja onhan meillä ylipäänsä paljon hyvää, josta emme osaa ottaa hyötyä irti, koska yksinkertaisesti emme usko Suomeen. Muualla on aina paremmin ja hienommin. Mitään ei muka ole voinut Suomessa tapahtua. 

Tarvitaan esimerkiksi Michael Moore ulkomailta kertomaan meille, että meidän koulumme onkin superhyvä, ehkä paras koko maailmassa. Me kun olemme luulleet, että suomalainen koulu on vähintään paska. 

No jaa. Yksi hyöty tästä populistidokumentaristi Mooren ulostulosta lienee. Se kohdistuu tällä kertaa oppilaisiin, koska Moore on amerikkalainen ja sellaista nuori uskoo. Ehkä nuoret nyt siis vihdoinkin uskovat, että suomalaista koulua kannattaa käydä  eikä tarvita lisää poikamaista urheilua tai amerikkalaismallista kilpailua, eikä edes lisää vapauksia. 

Moore muuten puuttuu meillä negatiivisesti ainoastaan lahjakkaiden oppilaiden opetukseen. Kaikista kasvatetaan samanlaisia - hyvät eivät meillä saa loistaa. Itsekin olen pohtinut samaa. Meillä kehutaan oppilasta ylettömästi vain, jos kyseessä on heikompi tai tavallinen oppilas, joka edistyy oppimalla jonkin perusasian. Lisäksi heikommille annetaan helposti hyviäkin numeroita, jotta ero hyviin supistuisi. Voisi tosiaan olla niin, että jos lahjakkaille annettaisiin lisäkursseja, he karkaisivat liian kauas hitaammista. Ei kai Suomi hukkaa parhaita resurssejaan samanlaistamisen nimissä?

Antti Holmakin sitten ottaa ja karistaa lopullisesti kotimaan ja Punavuoren pölyt jaloistaan. Hän  häpeää Suomea ja lähtee Lontooseen, koska meillä on hirveä rasismi ja huomattava homofobia. Erikoisesti Terhi Kiemunki ottaa Holmaa päähän. 

Onhan Englanti totta vieköön edistyksellinen ja vapaamielinen, moderni yhteiskunta. Toivotaan Antille kaikkea hyvää, onhan hän loistava näyttelijä ja melkoinen runoniekkakin. Kenties Lontoon skidit ovat ihan kivoja. Jalkapallokentilläkin. 

Vaan minäpäs jatkan vanhojen suomalaisten kirkkomaalausten katselemista. Nämä Toppeliuksen maalaukset vetävät hyvinkin vertoja Pompeijin raunioitten seinä- ja kattomaalauksille.


10.4.2016

Papit ja piispat perheen asialla


Kannatan arkkipiispa Kari Mäkisen ja eri uskonsuuntien päämiesten esittämää tuoretta ajatusta siitä, että pakolaisilla on Suomessa oikeus perheensä yhdistämiseen eli tuottamiseen Suomeen. Asiassa on kuitenkin seikkoja, jotka tulee ottaa huomioon, ennen kuin päätöksiä tehdään.

Eihän voi uskoa, että piispat ja papit tarkoittavat sitä, että jos Suomi ottaa säädösten mukaiset 30 000 turvapaikanhakijaa vuodessa, jokainen saisi automaattisesti jonkin ajan kuluttua kutsua perheensä perässään. Tällöinhän pakolaisten määrä vähintään kolminkertaistuisi ja määrä olisi 30 000:n sijaan 90 000 pakolaista vuodessa. 

Jos Suomi ottaa tulevana vuonna EU:n yhteisten säädösten mukaan vaikkapa 30 000 turvapaikanhakijaa, tulijoiden tulevan perheluvun tulee kaiken käytettävissä olevan järjen mukaan sisältyä ennakoiden tähän lukuun 30 000, tai jos perhe tulee tämän luvun ulkopuolelta tai sen päälle, perheen kutsuneen turvapaikanhakijan tulee ansaita työllään tietty summa, jolla hän voi pääosin itse elättää perheensä. 

Näiltä perässä tulevilta naisilta lapsineen tulee edellyttää vakavaa kouluttautumista ammattiin ja suomen kielen opintoja, jos lapset ovat päivät päiväkodissa. Heittäytyminen pelkästään hunnutetuksi kotirouvaksi seinien sisäpuolelle ei terveeltä naiselta saisi tulla kyseeseen, ellei perheen pää siis elätä itse työllään täysin perhettään ja vaimojaan. Mukana seuraavat mahdolliset ja todennäköiset isovanhemmat voisivat toimia oman kulttuurin jatkajina perheessä, ja heidät voisi vapauttaa koulutuksesta.

Suomi voisi aivan mainiosti olla jälleen edelläkävijä - meillä on velvoittavia kunniakkaita perinteitä naisasiassa - ja aloittaa koko Euroopassa musliminaisten yhteiskunnallisen pakkokoulutuksen kasvattamalla naisia tasa-arvoon, uuteen äidinkieleen ja vapaaseen länsimaiseen kulttuuriin tarjoamalla vaihtoehtoja, kieltämättä kuitenkaan oman kulttuurin harjoittamista ja kunnioittamista. Opetus ei olisi manipulaatiota eikä propagandaa, vaan selkeää ja objektiivista yhteiskunnallista ja taloudellista tietoutta Suomesta ja muusta maailmasta. Kursseista tulisi selvitä hyväksytysti. Armovitosia ei annettaisi, ja kurssi ei olisi läpihuutojuttu.

Uskon, että yhteistyöstä SPR:n ja feminististen naisjärjestöjen kanssa voisi olla hyötyä niin, että järjestöt voisivat jopa käynnistää naisten tasa-arvokoulutuksen laatimalla yhteiskunnallisia opetuspaketteja ja kielikursseja. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, feministeillä ja SPR:n naisjaostoilla on ollut syvää kiinnostusta turvapaikanhakuasioihin.

Lopuksi: toisaalta tämä kirkon huoli turvapaikanhakijoitten perheitten yhdistämisestä tuntuu hieman farisealaiselta. Mitä nimittäin kirkko on tehnyt yhdistääkseen tai auttaakseen suomalaisia yksinäisiä ja eroperheitä?  Missä on pappien ja piispojen kannanotto ja suojan tarjoaminen yksinhuoltajaäideille ja -isille, yksinäisille miehille, työttömille? 

Mitä kirkon miehet tekevät torjuakseen joka toinen päivä tapahtuvan yksinäisen vanhuksen itsemurhan? Missä viipyy kannanotto yksinäisten lasten puolesta? Suomalainen lapsi on Unicefin tilaston mukaan maailman yksinäänsyövin. Edelleen. Pitäisikö lapsi yhdistää johonkuhun?

(Kuva elokuvasta Suomisen perhe)

4.4.2016

Dialogin vaikeus



Viikonlopulla osui blogimaailmasta silmiini kahden osapuolen välinen skisma, jota käytiin kummankin omalla foorumilla. Mielenkiintoinen efekti oli se, että osapuolet puhuivat toisistaan ja kumpikin omalle yleisölleen. Toinen oli haukkunut toisen ja toinen puolustautui. Jos kyseessä olisi ollut puhdasoppinen keskustelu ja aito dialogi, he olisivat kohdanneet toisensa samalla kentällä osoittaen sanansa toisilleen, ei valmiille fanijoukolleen.

Tähänkö on virtuaalidebatisssa tultu? Kuin näyttämöllä olisi kaksi henkilöä puhumassa toisilleen, mutta kumpikin erillään oman fanijoukkonsa kautta?

Skisma alkoi uuninpankkopoika Saku Timosen haukuttua omassa blogissaan kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaan Elina Lepomäen. Elina Lepomäki kirjoitti vastineen Timosen kirjoitukseen omaan Facebookiinsa. Kirjoitusten perään ilmaantuivat nopeasti kummankin omat kannattajajoukot: Lepomäen fanit Lepomäen Faceen ja Timosen fanit Timosen blogiin. Ristiinvaihtoa en juuri havainnut. Asia olkoon näin, siihen ei ole nokan kopauttamista, sillä verkostoituminen on verraton etu, ja uskollinen lukijakunta kullanarvoinen. Ne ovat hyvä asioita.

Pysäyttävä on kuitenkin Timosen omassa keskustelussaan esittämä kommentti "On ihan luonnollista, että Lepomäki vastaa samalla mitalla. Sitä kutsutaan keskusteluksi" .

Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee outo tunne. Kutsutaan keskusteluksi? Ollaan kuin nukketeatterissa, jossa kumpikin roolin suorittaja vuoron perään ja toisesta erillään yrittää vaikuttaa yleisön mielipiteisiin. Jäädään sitten omaan poteroon odottamaan  palautetta ulos heitetystä  syötistä tai jopa pommista. Ei mennä edes niin lähelle kuin entinen mökin akka, joka sanoi pullaa tarjotessaan: pastori on hyvä ja kastaa, tai maalainen ylioppilaspojalle: mitäs hän opiskelee.

Sitä jää kysymään, kenen etu on, jos viestintä mutkistuu ja siihen tulee väliportaita? Emmekö olekaan viestinnän mestareita upeine laitteinemme ja twittertaitoinemme? Olemmeko oppineet uuden keskustelukulttuurin ulkoistamalla puheen massoille? Ja mikä tärkeintä - emmekö enää hahmota yhtä ihmistä kerrallaan? Eikö teatterinäyttämölläkin ole tehokkainta, jos valokeilassa olevat kaksi ihmistä kohtaavat toisensa kasvokkain?