23.2.2017

Kortinpeluusäännöt

Hieman pelottaa lausua sanaakaan Ranskan äärioikeiston presidenttiehdokkaan, Marine Le Penin huivitempusta. Kirjoittaisin mieluusti niin kuin Iltalehden kolumnisti Alan Salehzadeh: Feministit, ottakaa mallia Le Penistä! Mitä todennäköisimmin joku kaivaisi korttipakan taskustaan ja heittäisi Iineksen lounaspöytään äärioikeisto-,  persuus- tai rasismikortin.

Entä jos teenkin niin kuin Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similä tänäisessä kolumnissaan, jota valitettavasti ei löydy nettiversiosta, ja otsikoin juttuni Villen tapaan näin: Le Penin härski huivitemppu (HS 23.2.2017). Tuleeko sovinismikorttia? Vähän epäilen, niitä ei nykyään jaeta. Harmi, että HS on sulkenut juttunsa nettiversion ulkopuolelle, joten siitä ei pääse keskustelemaan.

Taustaksi uutisaiheesta mainittakoon sen verran, että Marine Le Pen vieraili alkuviikosta Libanonissa. Hänen oli määrä tavata sunnimuslimien suurmufti Abdel-Latif Derian, joka etukäteen edellytti naisen peittävän päänsä huivilla hänen edessään, oletettavasti suurmuftiuden vuoksi.

Tähänhän tämä naikkonen ei suostunut, vaan peruutti tapaamisen. Toimittaja Ville Similä kirjoittaa kolumnissaan nasevasti, että teko ei ollut ollenkaan naisten oikeuksien puolesta, vaan röyhkeä poliittinen temppu, koska Libanon on edistyksellinen ja vapaamielinen maa. Similä kirjoittaa myös, että huivipakko on harvinainen.

Niin tai näin. Jutun päätavoite ei ole suomia huivipakkoa tai Le Penin huivitemppua, vaan sitä, että sanoi tästä asiasta mitä tahansa, kortinläiskintä alkaa välittömästi. Jos Iines sanoo, että ihailee Le Penin huivitemppua, se tulkitaan aivan yleisesti Le Penin kaikinpuoliseksi ihailuksi. Iinekselle ehdotetaan Laura Huhtasaaren äänestämistä - eikös hän ole lisäksi teiltä päin?


Ihmisiä voi mielestäni mainiosti syyttää laiskasta ajattelusta. Kirjoituksen tyhjiä aukkoja - niitä jää aina välttämättä - täytetään oman mielen ennakkoluuloilla, peloilla ja uhkakuvilla olettaen ne muillekin tosiksi. Rakennetaan aukkoihin mahtavaa olkiukkoa, jonka varaan perustetaan koko oma jatkoviestintä. Pohdiskeleminen ei totisesti ole päivän sana.

Ilmiöistä ei voi kirjoittaa olematta itse ilmiö tai sen ilmiön suorittaja. Kummallista! Enemmän kuin pohdiskelemista harrastetaan jopa haban pumppausta, fitnessiä. Proteiinin liika syönti taitaa kutistaa sukupuolielinten lisäksi myös aivoja. Ei ihme, että masturbaatiokin on lisääntynyt merkittävästi yhteiskunnassa.

Minua on syytetty milloin homofoobikoksi, milloin rasistiksi, milloin Ilja Janitskinin ja MV-lehden seuraajaksi, rajakiksi. Koskaan en ole haukkunut seksuaalisuuden mitään suuntaa - tyttäreni kummi oli vanha ihana homo, paras ystäväni taloyhtiössä on maahanmuuttaja, iloitsin EU:n rajattomuudesta enkä halua rajoja kiinni edes susilta tai karhuilta. Olisin vain halunnut ne lapset ja naiset tänne ennen miestulvaa.

Miten kirjoittajan siis tulee olla ja elää, ettei saisi kortteja kasvoilleen? Eikö asioita pitäisi katsoa monesta näkökulmasta eikä kapean putken läpi, putken, johon mahtuu vain yksi näkökulma? Ja vielä: kaikkein ilkeimmät kortit minuun on lätkäisty sieltä tietynvärisestä kuplasta käsin. Ei se silti estä minua edelleenkään äänestämästä punaväriä. Suren vain ihmisten henkistä heikkoutta, mielen laiskuutta. Ajatelkaa, älkää lätkikö kortteja!

18.2.2017

Oikeat vastaukset


Muuan professori on esittänyt, että poikien syrjäytyminen ja heikkojen oppilaiden huono koulumenestys johtuu suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Köyhiä ja syrjäytyjiä on entistä enemmän. 


Toinen vika koulun huonouteen ovat opettajat, jotka elävät pumpulissa ja operoivat vain mukavuusalueellaan eivätkä ymmärrä syrjäytyneiden ongelmia. Niinpä heidän tulisi nyt muuttua.  Poikia tulisi motivoida ottamalla käyttöön heidät luontaiset kykynsä, joita opettajat eivät professorin mukaan tunnista. Ettäs tiedätte, kaikki Suomen opettajat, maailmalla tosin ykkösiksi rankatut. Tehkää tilaa pojille.

Eivät ole vanhemmatkaan tyytyväisiä opettajiin, jotka kiusaavat vanhempia turhilla Wilma-viesteillään.  Niinpä poiminkin tähän alle lauantain ratoksi lehdestä  muutamia tosielämän esimerkkejä vanhempien postaamista Wilma-viesteistä. Viestin perässä on Iineksen oikea vastaus rutisevalle vanhemmalle:

Meidän poika sai Wilma-merkinnän ja tunnin jälki-istuntoa kun voiteli leipänsä ”voinottoveitsellä” leipäpaikalla.” (Hyvin menee)
Jos teidän poika voiteli voileipänsä tarjoiluveitsellä, hän hidasti tahallaan ruokajonoa. Teidän poika kyllä tietää, ettei leipää voidella tarjoiluveitsellä, vaan omalla veitsellä ja omalla paikalla.
Ensimmäistä luokkaa oli käyty kaksi viikkoa, kun opettajalta tuli huolestunut Wilma-viesti, että lapsi ei osaa vieläkään lukea. No oppimaanhan sinne kouluun oli tultu... En huolestunut asiasta.” (Sake )
Nyt Sake  on  pihalla. Kahdessa viikossa ei missään Suomen koulussa opeteta lasta lukemaan. Ei edes yritetä. Saken kannattaa  perehtyä poikaansa vaikka lukemalla tämän kanssa yhdessä kirjaa.
Wilma oli aikoinaan se suurin vitsialusta/turhake! Poikanne on välitunnilla osallistunut kavereidensa kanssa muurahaisten syömiseen, keskustelettehan kotona…” (Äimänkäkenä)
Äimänkäen olisi kannattanut opettaa pojalleen ajoissa, ettei kärpäseltäkään revitä siipiä. Muurahaisilla on osansa luonnon kiertokulussa, mutta ei koltiaisten hampaissa. Lähdepä Äimänkäki vaikka luontoretkelle lapsesi kanssa katsomaan muurahaiskekoa. 
Wilman tulon jälkeen oli opettajilla sormi herkässä ja tuli (kai uutuuden viehätyksestä) jos jonkinmoisia viestejä ja varsinkin tuntimerkintöjä. Parhaita oli kynä kotona, puuttui pyyhekumi, väärät liikuntavaatteet (oli ne mitä liikuntasuunnitelmassa luki, mutta opettaja olikin vaihtanut lajia), ei ollut sisäpelikenkiä (aiemmin tullut viesti, että kenkiä ei saa käyttää, koska kaikilla sellaisia ei ole). Nyt teini jo amitsussa, mutta tuntuu sielläkin olevan vanhan koulukunnan viestinlähettelijöitä.” (Voihan Wilma)
Nimimerkki on lyönyt laimin huolellisuuden opettamisen pojalleen. Koulu ei ole ehtymätön kynä- eikä kumivarasto, vaan jokainen saa työvälineen kestosäilytykseensä. Koulu ei huolehdi huolimattoman välineistä. Saman menon jatkuminen amitsussa kertoo enemmän nimimerkin lapsosesta kuin opettajista.
Eräässä yläasteen koulussa poikani sai jälki-istuntoa, kun kavereiden kanssa halusi tehdä kotitalouden tunnilla vanukasta. Kotitalouden opettaja, joka otti tästä itseensä, oli nimeltään Paula. Kirje kotiin ja jälki-istunto?” (Tiina)
Poikasi ei ole nähtävästi kertonut, että Paulan jääkaappi ei ole kotijääkaappi. Siellä on jämptisti ne ainekset, joita kullakin kotitaloustunnilla tarvitaan. Jos poikasi ottaa jääkaappiin varatun kerman tai munat, pääateriaksi suunniteltu janssoninkiusaus jää tekemättä. 
Open mielestä muksu ollut LIIKAA KIPEÄNÄ, ensin flunssa, perään vatsatauti ja taas hetkosen kuluttua kuumetta ja nuhaa, astmalääkärikäyntiä, puhalluskokeita jne. Minkä taudeille voi? Tästä lähtien muksu meneekin kouluun vaikka yrjö lentäisi!” (Esukka) 
On pelkästään hyvä asia, että opettaja seuraa muksusi poissaoloja. Runsaat poissaolot kertovat ongelmista ja johtavat muksun jälkeenjäämiseen opetuksesta ja muista oppilaista. Kiitä siis opettajaa, joka jaksaa olla huolissaan muksusi taudeista. 
”Wilmasta tosiaan kuuluu välillä kummia: pojalla oli eka- tai tokaluokalla hajonnut koulusta saatu viivoitin. Se oli liukunut pulpetinkantta avattaessa saranoiden väliin. Seurauksena Wilma-merkintä, jossa otsikkona ”Koulun omaisuuden turmeleminen”. Otsikon perusteella odotin ”hieman” vakavampaa rikosta…” (MUSTA TUNTUUUUU) 
Keskustelehan lisää kullanmurusi kanssa. Et oletettavasti tiedä kaikkea viivottimen rikkoutumisesta. Opettaja ei tee merkintää yhdestä tahattomasta rikkoutumisesta, eikä koulu ei ole ehtymätön viivoitinvarasto. Opeta pojalle totuudenrakkautta!
”Ykkösluokalla opettajani oli laittanut merkinnän siitä, kun luokkatoverini oli lyönyt minua. Minun olisi kuulemma pitänyt olla hiljaa, ettei olisi minua tarvinnut lyödä.” (Markku)
Markulle suuta soukemmaksi ja tiedoksi, että miettii uudelleen sitä, mitä huuteli ennen tappelua. Lyöminen on väärin, mutta niin on huutelukin. 

14.2.2017

Leninillä kylpypäivä



Kovasti en ole mikään Happy Valentine -ihminen. Mutta  eihän se nyt pahakaan ole välillä kiittää teitä, arvoisat lukijat ja kommentoijat, myös puskakommentoijat ja vakituiset anonyymit, sulkakynän ahkerasta leiskutuksesta ja nasevastakin kritiikistä ja vastaanhangoittelusta. Kiitos! Vaisu olisi se kirjoitusalusta, jossa hyrisisi vain bloginpitäjän totuus ja jossa energia kuluisi toisten selkääntaputteluun ja oman vaatimattoman mutta ah niin loistavan egon nostoon. 

Työssänikin  koetin opettaa itselleni, että  ei riitä se, että opettaa mediakritiikkiä opetussuunnitelman mukaisesti. Eli nykypäivään sovellettuna se olisi, että se ei riitä, että opettaa oppilaan suhtautumaan kriittisesti uutisiin ja asioihin, niin että hän oppii tunnistamaan vihapuheen ja valemediat. 

Ei, vaan kaikkien pienten märkäkorvien tulee oppia epäilemään ja kritisoimaan eniten omia mielipiteitään. Papukaijamerkin saa se neropatti, joka oppii lisäksi satirisoimaan ja parodioimaan omaa itseään, olemaan itseironinen, sietämään vastapuolta ilman hirveitä hirttohaluja. Olen hieman suruissani siitä, etten pääse soveltamaan oppejani tämän päivän kasvavaan nuorisoon. (Oi Jumala, miksi sinä veit minulta äänen, instrumenttini. Kun taas Leena-Marja, joka oli turhautunut ja huono, sai pitää äänensä, joka oli lisäksi ruma. Kysyy Aino Inkeri Ankeinen.)


Itsekriittisyyden riemulaulusta sujuva hypähdys tähän päivään. Päivän poliittisesti tärkein uutinen lienee vaihteeksi jokin muu kuin Trumpin toimet tai Ruben Stillerin eroaminen Ylen Pressiklubista. Kaikki kunnia Stillerille persoonallisesta ja hauskasta toimittamisesta, mutta kyllähän se loppuvaiheessa oli jo puhdasta suunpieksäntää, agendaa ja Susanna Kuparista, kolmella yhtä kiintiöpersua tai muuta piruparkaa vastaan. Sipiläkin todettiin syyttömäksi syytöksiin, ja tämä taisi panna maljat yli laidan vähän  yhdellä ja toisellakin Ylen tähtitoimittajalla. 

Nyt asiaan. Painopiste on tällä kertaa lopussa: päivän tärkein uutinen on poimittu Helsingin Sanomista. Tosin uutistekstiä ei linkissä näy kuin maksaville, mutta lööppi riittänee tässä kiireisessä maailmassa. 

Vladimir Iljits Lenin joutuu nimittäin taas kylpyyn. Hänen balsamoitu kehonsa kun pitää kylvettää joka toinen vuosi. Muumiota käsitellään oletettavasti silkkihansikkain ja pieteetillä, kenties jopa kuplivassa vaahtokylvyssä ja musiikin säestyksellä. Loput voitte kuvitella itse. 

(Valokuvassa Buster Keaton)

4.2.2017

Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko!




3.2. Kirpputorilta tarttui mukaan  kahdella eurolla Karin piirroskirja Kerro kerro kuvastin, vuodelta 1961. Kuvissa seikkailee pulskia isäntiä, patamustia rovasteja, pässiksi naamioituneita vennamoja, laihoja duunareita, kansallispukuisia suomineitoja, venäjän kielen aakkoskirjaa tavaavia siloposkisia kekkosia, pärinäpoikia sekä tietysti paljon virkavaltaa, ennen kaikkea poliiseja, joita jekutetaan  olan takaa.

Ympäristönä on paljolti kaupunki teknillisen kulttuurin hähättelyineen, mutta usein myös maaseutu, jonka tanssipaikan edustan traktorit tukkivat, joten muodostuu maaseudullekin "pysäköintipropleema". Kun Helsingissä on sattunut kaksi aseellista pankkiryöstöä, istuu maaseudun Säästöpankin portailla pakkasessa Itaraisen isäntä, koska "sillä on tili pankissa".

On myös mustahattuisen miehen kitkeriä havaintoja ja nuorison tarkkailua, on jopa uudiskielen pällistelyä. Tunnetuiksihan tulivat aikoinaan Karin uudisehdotuksista mm. haarasoipio (sello), meniö (auto), kimppameniö (bussi), moniläpiö (klarinetti),  jättisahio (kontrabasso) ja  nenästin (nenäliina).

Kari Suomalaisen kaltaista valtavirroista piitaamatonta nerokasta taiteilijasivaltajaa ei ole nähtykään sitten Kari Suomalaisen. Hänen jälkeensä silloisen median henkinen ilmapiiri yhdenmukaistui ja valtavirtaistui, ja kuten ylläolevasta kuvasta huomaa, olemme edelleen siinä, mihin Suomalainen työnsä joutui jättämään Sanoma osakeyhtiön erotettua hänet. Kuva on mitä ajankohtaisin.

4.2. En ole varmaan ainoa, joka kaipaa  Kari Suomalaisen oivalluksia tähän aikaan, juuri tähän päivään ja nimenomaan Helsingin Sanomien etusivun vasempaan alanurkkaan. Erottaessaan Suomalaisen lehti menetti paljon, eikä menetetty ole tullut takaisin. Valitettavasti, sillä aukko on iso.

On sääli, että Suomessa viestinnän henkinen ilmapiiri on uhkaava ja ahtaaksi kuroutuva. Nettipoliisien määrää kasvatetaan merkittävästi, ja ääri-ilmaisijoita vaaditaan giljotiiniin.   Miten sitten kuvailmaisu, miten kaikenlaisten graffitien ja mielenosoituskylttien kuvat ja tekstit, jotka uhkaavat milloin maahanmuuttajia, milloin rasisteja, milloin poliiseja, milloin mitäkin? Uhkaako valvonnan lisääminen myös kuvailmaisun ja mielenilmaisun vapautta?

Mitenkä lienee laulun laita? Saako Suomessa vielä laulaa vaikkapa heimamboota, kun joku voi tulkita sen italiaanojen pilkaksi? Vai?

Mieluummin minä näkisin, että sanan ja kynän ja siveltimen säilä heiluu purevastikin. Onhan meillä jumalavita laki turvanamme. Siihen vedotkaamme, jos meitä on loukattu, mutta älkäämme estäkö ilmaisun vapautta millään saralla.