Nokkapokkaa

 

Korona kiristää hermoja vähän siellä sun täällä. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni käyn jatkuvaa jaakobinpainia sen kanssa, uskallanko lähteä marketteihin jouluostoksille tai vaikkapa kampaajalle leikkauttamaan kutrejani. Hiukset ovat kohta taas nutturapituudessa ja tämä on se ikä, jolloin nuttura niskassa ei ole enää pelkästään  viehättävä. 

Nokkapokkaa käy ilmeisen ärtynyt Jan Vapaavuorikin, joka on panemassa Sodomaa ja Gomorraa kuriin, ilmeisesti hallituksen patistamana. Ärtymys hallitusta kohtaan oli ilmeistä aamutelevisiossa, jossa häneltä tivattiin yhteistyön puutetta hallituksen kanssa. - Sitä pitää kysyä sieltä suunnalta, yhtään kutsua ei ole tullut, sanoi Vapaavuori.

Nokkapokkaa käy vähän sisäministeri Maria Ohisalokin BBC.n  tekemässä dokumentissa Suomen hallituksesta. Dokumentista on tänään saatu ensi maistiaisia iltapäivälehdessä.

Dokumentti on oletettavasti hehkutus  nuorista naisjohtajista koostuvasta hallituskombosta. Uskon, että esitystä tullaan ihastelemaan maailmalla ja mikäs siinä, saavutus tämäkin. Suomi mainittu.  

Se tulee antamaan lisää nostetta Marinille, joka mainitaan maailman nuorimmaksi pääministeriksi - Itävallan Sebastian Kurz sopivasti unohtaen. Johonkin on unohdettu myös viisikon vanhin nainen, puoluejohtaja Anna-Maja Henriksson, mutta väliäkös yksityiskohdista kun kerrotaan hyvää tarinaa.

Ennakkoväläyksessä esiintyy neljä nuorta ja taatusti pätevää ministeriä. Uskon, että erikoisesti amerikkalaisessa kulttuurissa ihastutaan raikkaaseen dokkariin, mutta varmaan myös vanhoillisemmassa Euroopassa. 

Vaan onko dokumentissa ollenkaan villoja hallituksen työn tuloksista, jos naiseutta, nuoruutta ja kauneutta ei lasketa ainoiksi dokumentin aiheiksi? Millä tavalla ministerit ovat onnistuneet työssään, jos koronan hoidosta annetaankin kunnia Suomen  kansalaisille? Hehän itse vaativat myöhässä olleelta hallitukselta toimia, jotka sitten kiitettävästi tulivatkin, möhlyjen kautta, mutta kuitenkin.

Itseäni kummastuttaadokumentissa  Maria Ohisalon kommentti siitä, etteivät viisi valkoihoista naista edusta kattavasti koko väestöä. Ohisalo viittaa lausunnollaan valkoihoisista naisista tietysti voimakkaasti  maamme tummaihoisiin ja ehkä muihinkin vähemmistöryhmiin.  

BBC toteaakin raportissaan rasismin nousseen Suomessa huolestuttavasti. - Itse saan tällaisesta muotoilusta paitsi näppyjä myös mieleeni väistämättömän ajatuksen, että Suomi olisi rasismeineen jotenkin poikkeuksellinen maa, erityisen rasistinen verrattuna kaikkiin muihin maihin. Olemme  mestareita haukkumaan itseään. 

On vaikea uskoa rasismin nousuun, jos ei ole koskaan livessä  nähnyt mustia kohdeltavan huonosti, mutta, anteeksi nyt vain,  on kyllä nähnyt mustan kohtelevan valkoihoisia opettajiaan huonosti ja nimittelevän heitä rasistiksi,  syyttä. Jos heiltä sitten gallupeissa kysytään, koetteko Suomen rasistiseksi maaksi, voin arvata vastauksen. Miten luotettavia Suomen rasistisuus -mittaukset ovat? Kuka ne on tehnyt, milloin ja miten? Millä perusteella joku on tulkittu rasistiseksi?

Tuossa BBC:n dokumentissa haastatellaan myös kahta asiantuntijaa, nuoria kauniita naisia hekin, tummaihoisia, vihreiden kansanedustaja Bella Forsgrénia ja Antirasistisen foorumin koordinaattoria Akunna Onwenia. 

Näiltä edustajilta kysytään dokumentissa, olisiko henkilö tullut valituksi pääministeriksi, jos hänen ansioluettelonsa olisi täysin sama kuin Sanna Marinin, mutta tämä olisi tummaihoinen. Forsgrén ja Onwen ovat sitä mieltä, että ei.  Itse luulen, että nimenomaan olisi, etenkin sosiaalidemokraattien piirissä, jossa seinät ovat leveällä ja salit avaria. Elämme intersektionalismin vahvaa tulemista, ettäs tämänkin tiedätte. 

Siihen ei kannata varmaan kiinnittää huomiota, että eihän kansa  Marinia  valinnut minkään ansioluettelon perusteella. Demarit hänet valitsivat.  Eikä sitäkään kannata huomata, että miehet puuttuvat kokonaan tästä BBC:n dokkarista. Nyt on tasa-arvo, nääs. 

(Valokuva Iines 11/2016)

Sulinari

 

Ihminen unohtuu joskus askareissaan miettimään mennyttä. Jokin pieni heräte vie ajatukset pois läsnäolevasta hetkestä. Itselläni herätteenä toimi taustalla hiljaa soiva radio, jossa kuulijat saivat arvailla toimittajan äänittämää salaperäistä ja poksahtelevaa ääninäytettä. Pieleen meni tälläkin kertaa, ei ollut popkornin paukkuminen. Pelkän kuuloaistin varassa erehtyy helposti.

Niin minäkin erehdyin muinoin ensimmäisessä opettajanpestissäni. Pyysin nimittäin kutakin oppilasta  sanomaan vuorollaan nimensä, jotta saisin sen kirjattua ylös listaani. Luokka istui  hiiren hiljaa, sanomista selvästi jännitettiin. Vaan hyvin kirjaaminen eteni, kunnes pienikokoinen poika keskellä luokkaa nousi seisomaan ja sanoi nopeasti henkäisten: Sulinari. 

Sulinari. Kynäni pysähtyi, nostin katseeni ja pyysin poikaa toistamaan nimensä saadakseni sukunimenkin muistiin. Sulinari, hihkaisi poika ja luokasta kuului naurunpyrskäyksiä. Noh,  lohdutin Sulinaria hymyillen, minunkin tyttärelläni on erikoinen nimi, jota ei ole almanakassa. 

Myöhemmin sitten poskeni punoittivat, kun selvisi, että poika olikin Ari Sulin, Sulin Ari. Tyypillistä meikäläistä reagoida noin, mennä heittämään luokalle lapseni harvinainen nimi, joka ei heille pätkääkään kuulunut!  Muka pojan lohduksi. 

Poikahan lausui itse nimensä tauottamatta putkeen, sukunimi ensin, vaikka nimi yleensä lausutaan etunimi edellä. Mainittakoon kuriositeettina, että kävin sitten varmuuden vuoksi kuulotestissä terveydenhoitajalla, ja hän totesi kuuloni erinomaiseksi. Epäilin kuuloani muutenkin, kun en kuullut aina takapulpettilaisten vastauksia. Vika ei ollutkaan minussa. 

Tämän jutun kuvassa ei muuten ole Sulinari, vaan siinä taiteilija Tyko Sallinen seisoo mietteliäänä Krapulaksi ristimänsä huvilan rappusilla, 1920-luvulla. Kuva liittyy sillä tavalla Sulinariin, että katselin sitä juuri silloin kun muistin oman väärinkuulemiseni kuunnellessani radiosta äänen arvausta. Näin jännittäviä polkuja ihmisen mieli voi kulkea! Väärinkuulemisesta Sulinarin kautta Tyko Salliseen. Sallinen alkoi kiinnostaa enemmänkin kerratessani hänen elämäkertatietojaan.

Mitä miettii siis kuvan mies, joka katsoo eteenpäin, pois kamerasta, ikään kuin kameran unohtaneena? Muistelen hänen olleen perhehirviö, joka lähetti salaa vaimoltaan yhden lapsistaan Ruotsiin, pois jaloistaan. Ja kun vaimo erosi Tykosta, Tyko otti väkisin perheen Taju-tyttären luokseen Krapulaan asumaan, ja kohteli häntä ankarasti ja huolimattomasti ryypiskelynsä takia. Erossa Taju oli määrätty äidilleen, mutta äiti oli oppimaton ja köyhä eikä osannut pitää puoliaan kuuluisaa miestään vastaan.

Taju - sittemmin kirjailija Irja Salla - vietti hirvittävän kauhean lapsuuden, josta hän tietojen mukaan päätti kirjoitti totuudellisen kirjan. Kirjasta Isä ja minä tuli kuitenkin äärimmäisen kaunisteltu ja ihannoitu kuvaus isän kanssa kasvamisesta. Loppuelämänsä Taju vietti Nikkilän mielisairaalassa. Olen lukenut Irja Sallan muut teokset, mutta tätä Isä ja minä -teosta en ole lukenut. Saan sen kuitenkin huomenna kirjastosta, jossa se oli siirretty jo varaston puolelle.

Arvaamaton on siis ihmisen mieli. Kuvan mieskin vaikuttaa rennolta ja leppoisalta kädet taskussa mietiskellen, vaikka hän on ollut hirmuinen mies. Kenties hän tässä kuvittelee seuraavaa maalaustaan. Tuo aikahan, 1920-luku, oli vauhdikas ja iloinen kymmenluku, kun elettiin ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeistä riemullista vapautumisen ja uudistushengen aikaa.  

Kuvassa on muuten paljonkin samaa kuin minun isässäni. Tumma mies, mietiskelee kissanrusetti kaulassa. Paitsi että minun isäni oli lempeä mies ja hänellä kädet eivät olisi olleet taskussa vaan selän takana. Ehkä siksi näen tässäkin kuvassa jonkinlaista seesteisyyttä. Tai sitten mies on vain krapulassa.

(Valokuvassa Tyko Sallinen Krapulan portailla 1920-luvulla, kuva Hyvinkään taidemuseo)

Lasta ei saa tukuttaa

 

Kysyn tätä nyt suoraan: Onko maailmaa rakennettu paremmaksi vihervasemmistolaisilla arvoilla jo liian kauan. 

 Nytkin on vireillä voimakkaan vasemmistolaiseen "kaikki oppivat kaikkea kun vaan ilmaiseksi ja hyvällä tukutetaan"-ideologiaan perustuva koulunkäynnin pidennyshanke. Pudokkaathan putoavat muka siksi, että kirjoja ei ole maksettu eikä koulutusta tuotu väsähtäneen nuoren eteen digillä varustettuna. 

Päivähoidon puolella kaikki lapset päivähoitoon -idea on samankaltaiseen ideologiaan perustuva vahva neuvostohenkinen hanke, vaikka se tarjoiltaisiin kermakastikkeella ja hörhömäisin lupauksin yhteiskunnan huolenpidosta ja lasten paremmasta tulevaisuudesta. 

Katin kontit ja kilin kellit. Lukekaa tänäinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jossa Aino Saarisen tuore väitöskirja kyseenalaistaa raikkaan ennakkoluulottomasti lasten päivähoitoa ja koulunkäyntiä ohjaavat menneen ajan vihervasemmistolaiset ajatusmallit. 

Aino Saarinen sanoo, että meillä vallitsee varsin yksioikoinen käsitys, jonka mukaan kaikkien lasten pitää päästä osallisiksi varhaiskasvatuksesta päiväkodeissa ja että päiväkodissa vietetyn ajan uskotaan parantavan lasten sosiaalisia taitoja ja oppimiskykyä. 

Itse muistan kulttuuri- ja opetusministeri Li Anderssonin sanoneen, että varhaiskasvatus on suorastaan pelastus lapsille, joiden kotitaustassa on ongelmia. Tämä onkin varsin yleinen mantra, jolla erimieliset ajatukset on torpattu lähtökuoppiinsa. Tätä lapsen tai nuoren pelastusmantraa käytetään nyt myös koulunkäynnin pidentämishankkeessa. 

On mielenkiintoista nähdä, miten Saarisen tuoretta väitöskirjatutkimusta tullaan kommentoimaan hallitus- ja eduskuntatasolla - vai kommentoidaanko sitä mitenkään. Se nimittäin ei ole kovinkaan työllisyysystävällinen eikä ilmeisesti halua työntää kaikkia äitejä tai isiä työmarkkinoiden vapaasti käytettäväksi. 

Saarisen väitöskirjan mukaan nimittäin liian varhainen päivähoidon aloitus voi kasvattaa riskiä aggressiiviseen käytökseen. Kansainvälisissä tutkimuksissahan tämä on jo osoitettu, mutta meillä on asiasta oltu hiljaa. Ehkä vain professori Liisa Keltikangas-Järvinen on ollut ainoa kritiikin ääni, jota ei tyystin ole voitu vaientaa. 

Sanoohan sen järkikin, että jos lapsi viettää jopa 40 - 50 tuntia viikossa päiväkodissa, se näkyy jossakin lapsen käytöksessä. Muissa maissa näin pitkät hoitopäivät ovat  harvinaisia, ja niissä aika voi olla vain kymmenisen tuntia viikossa. Meillä laaja ja monituntinen päiväkotihoito on nähty vain edistyksellisenä.  

On joskus surullista katsoa pienten lasten pihaleikkejä. Olen itse kummastellut sitä, että lapset puhuvat nykyään huutamalla, vaikka mitään tarvetta ei siihen olisi. Karjutaan, hakataan tavaroita ja kaikesta näkee, että lapsi on rauhaton ja vihainen. 

Tämän uuden tutkimuksen mukaan - ja toisin kuin usein luullaan, päiväkoti ei ole välttämätön lapsen sosiaaliselle kehitykselle. Se voi joidenkin lasten kohdalla olla jopa haitaksi, sanoo Saarinen, sillä lapset ovat temperamentiltaan hyvin erilaisia. 

Siunaan mielessäni tätä tutkimustulosta, jonka olen  "tiennyt" aina ja josta olen täälläkin kirjoittanut, useinkin. Ääniherkkänä ymmärrän hyvin myös sen, että erityistä huomiota pitäisi kiinnittää päiväkotien ja peruskoulujen meluun ja häiriköintiin, joka aiheuttaa lapsissakin stressiä. Ja lopuksi, tiedoksi Li Anderssonillekin, että jos lapsen kotona on ongelmia, ne eivät katoa laittamalla lapsi päivähoitoon eivätkä nuoren koulunkäyntiä pakkopidentämällä.

Milloin meillä uskalletaan oikeasti puhua laitostamisesta, kaiken ottamisesta yhteiskunnan haltuun? Sillä kun on toinenkin nimi. 

Elomme päivät eli Vihreänä kateudesta

 

Hohhoijaa. Taas se alkaa. Verotietojen julkistus. Rikkaiden kadehtiminen ja veroparatiisien tuomitseminen. Minun käy jopa sääliksi Portugalin ja etelän maitten eläkeläispakolaisia, jotka ovat halunneet muuttaa halpaan maahan, lämpimään ilmastoon elääkseen siellä hieman mukavammin kuin Suomen korkean verotuksen piirissä. Laskelmat on tehty monella loppuiäksi.

Nyt on Suomen verokarhun kärttyisä käsi iskenyt yli merten ja mannerten portugalinsuomalaistenkin eläkeläiskukkaroihin. Joukossa on tietysti vuorineuvoksia ja tosi rikkaita, enkä minä heitä niinkään sure. Joskaan en kadehdikaan. Ei ihan tyhmä ja laiska kerää miljoonia. Kyllä siellä korvien välissä muutakin täytyy olla kuin sahanpurua.

En yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että jonkun pitää antaa jopa puolet, ylikin tuloistaan siksi, että tienaa enemmän kuin muut. 

Sanon  marisijoille: menkää ja tehkää sama tekin. Suomessa on ilmainen koulutus ja opintie ja tutkinnot ovat auki jokaiselle mökin tytöllekin. Opiskelkaa kutaleet, älkää valittako ja kadehtiko parempiosaisia.

Helsingin Sanomatkin polkee jalkaa päätoimittajan suulla, että mehän mennään nyt verokone.fi-julkaisulakkoon ja mullitellaan, kun jotkut rikkaat ovat kieltäneet tulojensa julkaisun. Me ei julkaista mitään!

No ei tee kiusaa Hesarin uhmakkuus. Tietoja saa utelias avuliaasta iltapäivälehdistöstä yllin kyllin. Ylekin on jo keskustellut rikkaimmista oikein asiantuntijoitten avulla. Ei muuta kuin lisää herravihaa kansan keskuuteen. Ahneita sikarikkaita, meidän rahat viedään veroparatiisiin perkele.

Kunpa voisin yhtyä kuoroon. Vaan kun minussa ei ole rahtuakaan ymmärrystä tälle verotulojen pällistelylle. Ei kai köyhyys lopu veroja korottamalla ja jakamalla kaikki raha tasan sulle - mulle ja mun lapsille ja sairaalle isoäidille -periaatteella? 

Ja milloin intimiteettilaki saadaan koskemaan myös yksilön tuloja ja omaisuutta? Sen täytistäkö minun tuloni kenellekään muulle kuuluvat! Tai Björn Wahlroosin? Minä kiitän Björniä Suomen elättämisestä miljoonaveroillaan.