Klapitusta ja katharsista

27.7. On klapitettu männyn runko. Puu uhkasi kaatua talvella naapurin talon päälle, ja naapuri ilmoitti kaadatuttavansa puun, joka sijaitsee minun puolellani. Minä olen se klapittaja. Istuin jakkaralla ja työnsin paksua pölliä koneen kitaan. Kone halkaisi pöllin, jonka tuskin jaksoin nostaa tukille, vai pukille, en tiedä, miten pitäisi sanoa. Mutta halkaisi nätisti. Sitten klapitin pöllin puolikkaat vielä puolikkaiksi ja nämä neljännekset vielä kertaalleen. Jokuset klapit jätin paksummiksi. Väliin nuuhkin puhdasta puun tuoksua, kun heittelin klapeja kasvavaan pinoon. Voisin klapittaa jatkuvasti.

Sisko leikkasi saunalla katon päälle ulottuvia pajuja matalaksi. Puitten roskat ovat ruostuttaneet räystäskourua rikki. Puiset vesisaavit ovat ääriään myöten täynnä sadevettä. Tytär tuli tabletti kädessä kiihtyneenä ilmoittamaan, että toimittaja ja kuvaaja tahtovat tavata ja haastatella, tulla jopa mökille kuvaamaan. No huhhuh, ei kai nyt tänne, eikun ihanaa, mutta mieluummin jonnekin muualle, tännekin voi kyllä tulla. Sopivat muualle. Menemme siskon kanssa henkiseksi tueksi kyytimään tytärtä, joka ryhtyi kiireesti pesemään parasta puseroaan ja suremaan ripsivärinsä ja puuterinsa jättämistä kaupunkiin. Saas nähdä, jännittävää on edessä.

28.7. Immos-älämölö jatkuu kiihkeänä ja etenkin media on kiimassa. Lyötiin vetoa, tai siis veikattiin, mikä on ykkösuutisaihe Ylen iltauutisissa. Kyllä, mielenosoitus. Foorumilla näkyi poliitikkoja ja taiteilijoita esiintymässä. Luulen, että osallistujat saivat voimaa osallistumisesta ja tunsivat tehneensä hyvää. Eivätköhän Facebookit täyty kohta selfieistä paikan päältä.

Hyvä niin. Ihmisillä on tarve osallistua yhteisiin hyväntekoihin. Muistan miten netissä sytytettiin surukynttilöitä tsunamin uhreille, ja lepattavan liekin alle kirjoitettiin oma nimi - suru yhdisti suomalaisia. Surupornon jälkeen ei olekaan aivan vastaavaa nähty, mutta tässä Immos-kohussa on jotain samaa, kansakuntaa yhdistävää tunteenpaloa. Olisi ehkä hyvä, jos Immonen voitaisiin hirttää julkisesti torilla. Tai ehkä polttaa roviolla. Jollain tavalla se kruunaisi ja puhdistaisi tämänkertaisen maansurun - viittaan katharsiksen kaltaiseen ilmiöön.

(Maalaus Albert Lynch)

Aarteen etsintää

22.7.  Hankittiin tänne  mökille metallinpaljastin, laite, jolla etsitään maastosta metalliesineitä. Laite piippaa herkästi syvälläkin oleviin kohteisiin. On kaivettu tähän mennessä esiin kaksi rahaa, ruostunut veitsenpää (?), useita ruostuneita taottuja rautanauloja ja uudemman ajan muttereita, pala rautaista rengasta, pala kupariputkea, mystinen metallilankakierukka, erilaisia härveleitä. Huomenna mennään peltoa kartoittamaan, koska siitä löytyi lapsuudessani vanha harvinainen raha, jota raumalaisen Länsi-Suomen toimittaja saapui kuvaamaan. Raha päätyi museoon enkä nyt muista, mikä raha se oli.

23.7. Löydettiin pellosta paksu rautakoukero, S:n mallinen - hevosvetoisen heinähäkin vetokoukku (?). Piharinteestä löydettiin kiinnostava esine, kuvassa keskellä näkyvä vanha teräaseen kärki, jonka toinen puoli terää on teräväksi taottu, toinen puoli on paksu. Voisi olla viikatteen tai sirpin terä, mutta löydös on aivan suora, ja työvälineiden kärki on yleensä ainakin hieman kaareva. Miekan osa? Vaan eikö miekka ole aina molemmilta puoliltaan terävä? Mikä pitkä väline tai ase voisi olla vain toiselta sivultaan terävä?

 24.7. Aamupäivällä käytiin Rauman kansainvälisillä markkinoilla. Käveltiin kaduilla ja poikettiin kirpputoreille ja kirjamyynteihin. Lindenin Seppo myi Mikael Agricolan paksua teossarjaa. Meinasin ostaa, mutta tulin järkiini, teokset olivat niin paksuja, etten olisi jaksanut rahdata niitä sylissäni pitkin Vanhan Rauman katuja autolle asti. Olisin tarvinnut kuljetuspalvelun. Paljon oli kyllä somia joutilaannäköisiä miehiä markkinoilla, mutten tohtinut edes kysyä heitä kantajiksi. Tyydyin ostamaan yhdeltä rattopojan näköiseltä laukun, semmoisen mummolaukun, joita nuoret naiset nykyään kantavat kädessään, ei olalla.

Iltapäivällä kaivettiin taas, metallinetsin piippasi ja liiterin nurkalle asentamani käärmekarkotin piippasi myös, koko mäki oli täynnä piipitystä. Mainittakoon, että käärmekarkotin on laite, joka lähettää valmistajan mukaan maansisäisiä värähtelyjä ja ääniä, niin että käärmeet kaikkoavat neljänsadan metrin säteeltä. No, meidän mäessä kyyt siirtyivät vain laiskasti ylemmäs, lähemmäs taloa ja ihmisiä, liiterin nurkalle. Olin astua yhden päälle liiterin portaan vieressä mennessäni hakemaan puita. Siirsin karkottimen ylemmäs, siihen missä luiron näin, mutta karkottimeni taitaakin olla pikemmin kutsulaite kärmeksille. Mene tiedä.

Löydettiin sitten lisää rautaa, metalliripustin, jossa mutkalle painunut tanko. Luultavasti myöhemmän ajan koriste-esineen osa. Löydettiin vielä lisää rautanauloja, joita enemmistö löydöistä on. Löydettiin myös pullonkorkki, tuntemattomaksi ruostunut, ja foliopaperia. Se suurin löytö on vielä tekemättä. Nyt jo haaveilen sellaisesta etsimestä, josta voisi säätää raudan etsinnän pois, ja jolla löydön voisi paikantaa kaivua varten. Olen aina ollut himona arkeologiaan, ja seuraavaksi pitää opiskella, miten vanhat rahat ja rautaesineet puhdistetaan hellävaraisesti ja oikeaoppisesti.

(Valokuvat Iines 24.7.2015)

Huom. Valokuvan kaksi ylintä vasemmanpuoleista esinettä ovat vanhoja löytöjäni, ilman metallinpaljastinta.

Kun nauru katoaa

Minua harmittaa nyt se, että ihmiseltä saattaa kadota huumorintaju hänen elämänsä varrella. Enkä tarkoita mitään sellaista, että elämä nyt on niin kurjaa, että näin tapahtuu väkisin, meille kaikille, jossain määrin. Ei. vaan parin päivän aikana lähelläni on ollut kaksi ihmistä, joille maailma on muuttunut yksitotiseksi paikaksi, jossa oma itse on naurun ulkopuolella.

Olen aiemmin kertonut sisarestani, jonka vanha ainekirjoitusvihko löytyi mökin laatikosta. Siellä oli herkullisia kuvauksia erilaisista aiheista, itsepohdintoja, jotka saivat minun ja tyttären kiemurtelemaan naurusta, kun luimme niitä ääneen. Huomautan jo tässä, että yhtä hyvin olisimme voineet lukea minun vanhoja ainevihkojani, tai tyttären teinipohdiskeluja, yhtä kaikki olisimme taatusti kiemurrelleet naurusta samalla lailla. Siskolla oli tällaisia lauseita: Kuka voisikaan olla yksinäisempi kuin vanki sellissään, vanki joka kärsii seitsemän vuoden linnatuomiota. Seitsemän alla näkyi siinä ensin ollut viisi, joka oli pyyhitty kumilla pois ja vaihdettu seitsemäksi. Toinen virke oli vaikka tällainen: Ennen kuin tutustuin maailmankirjallisuuden klassikoihin, luin --. Sisareni ei ole ikinä tutustunut maailmankirjallisuuden klassikoihin! Luimme niitä sitten kerran ääneen siskolle, joka nauroi mukana, mutta, kuten myöhemmin ilmeni, oli polttanut kallisarvoisen ainevihkonsa saunan takassa, koska häpesi kirjoituksiaan. Käsittämätöntä, ja kuitenkin toki käsitin, hyvinkin. En vain tullut ajatelleeksi, että vanhoja aineita voi hävetä, kun oma reaktio omillekin vanhoille aineille on oikea hörönauru. Kyse on huumorintajun puutteesta. Huumorintajuhan ei ole vitseille nauramista, vaan kykyä nauraa itselle tai omille heikoille puolilleen, joita muista löytää.

Eilen kävi ilmi, että eräs nuori mies, tyttären lapsuuden leikkitoveri ja sukulaispoika, on tyystin kadottanut huumorintajunsa. Muisteltiin lapsuudentoilauksia ja hassuja kommelluksia. Kun sitten huomaamattani aloin muistella sitä, kuinka tämä pikkuinen poika keksi jalassaan kaksi pientä hyttysenpistoa vierekkäin luullen niitä itku kurkussa kyykäärmeen pistoksi, nuori mies tulikin yllättäen hyvin aggressiiviseksi ja alkoi huutaa, että sen siitä saa, kun elää hysteeristen käärmepelkoisten naisten kanssa samassa mäessä - viittasi äitinsä ja minun käärmekammoon. Meidän kesäpaikkojemme mäki todella on edelleenkin kyitten reviiriä, ja lapsilla piti pienenä olla kumisaappaat jalassa ja muutenkin piti katsoa, mihin astui tai kätensä työnsi. - Tunnelma muuttui ikäväksi, ja muutkin iltaa istuvat alkoivat sanoa toisilleen jotakin epämieluisaa pientä nälvimistä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tasapaino palautui, ja viestiminen jatkui leppoisana. Jokin pieni kireä jänne siitä kuitenkin jäi kalvamaan.

Vielä myöhään yöllä mietin, että huumorintaju alkaa olla harvinainen kyky. Yhä useampi ei kestä itsestään mitään muuta kuin suoraa positiivista palautetta. Mitään heikkoutta ei saa olla ja mikä tärkeintä, sille ei voi koskaan nauraa, vaikka kaikki olisi tapahtunut kauan sitten, hamassa lapsuudessa tai nuoruudessa.

Vaan jos kyky nauraa itselle ja heikkouksilleen katoaa, mitä jää ihmisestä jäljelle? Mielestäni ontto kuori, vapiseva haavanlehti, tunteensa kuolettanut robotti. Ihminen ilman huumoria on arvaamaton eläjä, ikävä ja iloton ihminen, pelottava otus.

(Maalaus Paul Gauguin)

Moraalisaarna I

Niin monelta puuttuu sivistys. Vielä useammalta puuttuu myös yleissivistys.

Vaan omasta kehosta on tullut temppeli, jonka harjana on pakaristo.
Huipulla hääräävät business controllerit ja konsultit.
Kieli on vaihdettu englanniksi, mieli optimoiduksi.
Kaupat on vaihdettu Shoplandioiksi, metsät betoniksi.
Parhaus mitataan merkillä, ostovoima luotolla.
Kahvi kiireesssä ja aina pahvimukissa, kävelyä kadulla.
Lujaa menee. Minä ja mun pakarat.

Koivu on vaihdettu kuuseksi, kuusi koivuksi.
Jalava on pihlaja ja pihlaja on jalava.
Tolstoi oli höyryvoiman keksijä, Newton kuussakävijä, Suomi itsenäistyi vuonna 52 ja onks Kreikka hei Eurooppaa...
Mantereita on 26, hei mikä on manner.
Substantiivi, never höörd.
Kuka toi Gogän oli, olikse joku.. emmää tiedä.
Ruoansulatuselimet? Tuma, ohut soli, paksusuli, nenä, suu ja keuhkokurkku. 
Veden saastuttajia ? Likaiset jalat ja koko ruumis. Minä ja mun pakarat, me ei tykkää.

Ei monimutkaisia asiakokonaisuuksia, ei kulttuuria,  who cares. 
iPad, MacBook, Vuitton, Guess, Les Moules,  New York, minä ja mun pakarat. 

(Maalaus Paul Gauguin)

Tukilisäjenkka

Olen varma, että terveyskeskuksen naiset, nuo kirotut leveäperseiset satakuntalaisämmät vihaavat minua. Sen kerran kun käyn siellä, tapahtuu jotain kurjaa. Ensinnäkin minua odotutetaan kohtuuttomasti jo ilmoittautumishuoneessa, joka tälläkin kertaa on täyttynyt mustalaisista. Koko romaaniheimo on liikkeellä, kun yksi nainen on loukannut kätensä. Heidän jälkeensä luukulla raivoaa mutkalle vääntynyt mieshenkilö, joka on ketterästi hilpaissut ylös ilmoitushuoneen oven tukkivasta sähkömoottorituolistaan. Häntä on - muka - laskutettu liikaa terveyskeskuksen toimesta. Miehellä on mukana nippu papereita. Kun kolme kertaa on  laskutettu vuoden aikana, niin kuin kuuluukin, selittää ämmä ystävällisesti hymyillen ennestään tuettua. Odotan kärsivällisesti että mies siirtää härvelinsä syrjemmälle, jotta normaali ihminen pääsee asioimaan. Ilmapiiri tekee kiltinkin ihmisen hyeenaksi, joka puolustaa etujaan kynsin ja hampain - tarkoitan nyt itseäni. Terveyskeskukset ovat kuoleman esikartanoita, kammottavia paikkoja, joissa parasta palvelua saavat jo runsaasti tuetut.

Selkäni takana paljasjalkaista tatuoitua naista talutetaan tarkkailuhuoneeseen, ja nainen mörisee, ettei tule, ei tule, ei tule. Juoppojakin hoidetaan paremmin kuin kunniallista hyvätapaista kansalaista. Mustalaiset ovat vallanneet odotusaulan ja ottaneet tapahtumien kulun käsiinsä. Kätensä loukannut on kuin kapellimestari, joka johtaa orkesteria. Johdattaa keskustelun Kreikkaan ja haukkuu helleenit ja Putinin samassa lauseessa. Suvun vanhin on 89-vuotias, ja hän kyselee, löytyykö yhtään häntä vanhempaa. Valkoihoiset jurottavat, romanit posmottavat keskenään.

Kun siirryn sitten aulaan odottamaan, että saan antaa vaivaisen nestenäytteeni, minkä ajattelin tapahtuvan samantien, tatuoidulle juopponaiselle kiikutetaan kahvikuppia voileivällä. Minuakin pyörryttää, sillä en ehtinyt syödä mitään. Juopponainen  yrittää karata, kävelee paljasjaloin ulko-ovelle. Kun karkaaminen ei onnistu, menee ulos tupakalle. Tulee takaisin ja saa taas hoitajien huomion ja lääkäriltä hymyn, että taas täällä vai.

Ei ihme, ettei minun näytettäni ehditä ottaa. Mustalaisnainen pääsee sisään, samaten moni jälkeeni tullut. Käyn kysymässä niiltä leveäperseisiltä ämmiltä, miksi en pääse sisään, kun moni jälkeen tullut on päässyt. Voi voi, nauraa leväperä, ei täällä ajat pidä, tässä on moni tullut kiireellisesti ja ambulanssilla ja väliin on annettu aikoja. Siinäs kuulitte. Ne vihaavat minua, antavat väliin aikoja, vaikka minulla, yksin minulla on 13.40 ja kello on nyt 15.20. Yhtään ambulanssikuljetusta ei ole tullut.

Jaa että miksi minä siellä istun? No siksi, että terveyskeskuksen ämmät kadottivat kolme päivää sitten tuomani näytteeni, jonka oli määrä päätyä laboratorion viljelyyn lääkereseptiä varten. Olen melko vakuuttunut, että naiset kaatoivat näytteen viemäriin ja hävittivät putket, jotta voivat palvella juoppoja, narkkareita, mustalaisia, vammaisia ja muita tuettuja ehtivämmin. Tuettoman kandee olla terve.

Eremitaasista muistan parhaiten tuoleissa nuokkuvat mummot

7.7. Kaupungissa pyykillä. Naapurini Ludmila toi kesäkuun aikana postilaatikostani poimimansa mainosjakelut ja ilmaislehdet, oli ystävällisesti kiinnittänyt laatikkooni tarran Ei mainoksia. Suurin osa naapureista viettää kesää kotosalla kaupungissa, autot ovat katoksessa kuin talvisaikaan. Matkojakaan niin moni ei tee kuin päältä katsoen luulisi. Kysyin Ludmilalta, matkustaako hän lomallaan Pietariin. - Ei matkusta, ei jaksa, kun talvella joutuu työssä niin paljon matkustelemaan.

Miksi runsas matkustelu katsotaan hyväksi ja oikeaksi elämiseksi? Miksi pitää mennä, jotta muka elää, miksi elämässä pitää olla menoa ja vauhtia? Miksi jokin pitää nähdä itse sen sijaan, että saisi siitä enemmän tietoa kirjoista ja internetistä, katsomalla elävää kuvaa? Mikä itseisarvo se on, että on  omin silmin nähnyt Mona Lisan tai uittanut liikavarvastaan Firenzen suihkulähteissä tai istunut Eiffel-tornin kahvilassa voisarvea mutustaen baskeri päässä. Tai haistellut Toscanan ilmaa? Miksi se minä pitää lykätä joka paikkaan?

Miksi on tärkeää tutustua alkukantaisiin asujiin? Mitä uutta saa siitä, että menee kauas jumalan seljän taa ja posmottaa siellä jonkun hampaattoman paimenen kanssa keskustelua vuohen elämästä? Mitä lisäarvoa se tuo elämään, että siirtää ruhonsa uuteen paikkaan ja operoi sieltä käsin? Muuttaako se maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi, että lentoturismi lisääntyy kaiken aikaa, rahtilaivat täyttyvät nuukista matkailijoista, jotka pomppivat miehistön tiellä köysikasoihin sotkeutuen ja kysyen, milloin oikein lähdetään?

Vain tyhmä tai tietämätön ihminen avartuu matkustelemalla, sillä tieto ja elämykset ovat jo kansien välissä ja selluloidinauhoilla ja valovirtakuitukaapeleissa. Eikö olisi monin verroin suuremmat mahdollisuudet saada laajaa tietämystä ja elämyspohjaa tätä kautta, keskittymällä eikä hikoilemalla muiden turistien kanssa vessajonossa Niagaran putouksilla tai Taj Mahalin turistikojun edessä ostamassa kahtakymmentä huonosti kuvattua postikorttia kateellisille ystäville ja sukulaisille lähetettäväksi?

Minulla on Eremitaasista kirja, ja olen lisäksi käynyt siellä itse. Kirjasta muistan kauniit kuvat, joiden ääressä olen viettänyt tovin jos toisenkin, itse Eremitaasista muistan parhaiten käytävien päissä nuokkuvat mummot ja huoneitten välkkeiset ja prameat samettiseinät. Muistan lisäksi ihmetelleeni Tiepolon taulua, en sen sisältöä tai aihetta, vaan sitä, miten taulun pinta-ala voi olla niin suuri.

Sivuelämykset ovat aina kiinnittäneet huomioni, ja matkan anneista kaikki muu paitsi itse matkan kohde ja sen päänähtävyys on ollut merkitsevintä. Tässä mielessä toki voisikin mennä johonkin. Kun vaan keksisi, minne.