23.12.2014

Me veisasimme kilpaa


23.12. Edellisjouluna kärvistelin  viisaudenhampaan kanssa. Myöhemmin todettiin, että se on haljennut, mutta kyseisenä ajankohtana sitä ei vielä tiedetty. Oma hammaslääkärini oli jo lomalla ja kunnallisen puolen hammashoitoon en ole koskaan päässyt. Nytkin kun koetin, en saanut aikaa, vaan sanottiin, että jos ihan mahdottomaksi äityy, menkää taksilla Turun Pulssiin tai sitten odottakaa, että oma hammaslääkärinne palaa lomalta. Nielin siis maksimiannoksen Buranaa, ja pääsin pyhien yli. Kun arki palasi, hammas asettui.

Jos joku muuten kummastelee, miksi kannatan lämpimästi yksityisen terveyssektorin voimakasta lisäämistä ja tukemista, niin syy on juuri tässä: kunnallinen terveydenhoito ei ole enää pitkään aikaan ollut kaikkien ulottuvilla. Muutenkin se etääntyy yhä kauemmas tavallisesta ihmisestä, joka ei asu suurkaupunkien alueilla. Täällä Pikkukaupungissa on vuoden loppuun viikonloppupäivystys vain 20 kilometrin päässä, mutta vuoden vaihteessa sekin poistuu  ja päivystys siirtyy 60 kilometrin päähän. Se merkitsee yhä enemmän kipuja ja kärsimystä ihmisille. Jos tämä on soteuudistusta, niin kunnallisesta terveydenhoidosta ei voi enää puhua. Ihmiset eivät tule odottamaan  ja jonottamaan sairauksiensa kanssa, vaan siirtyvät yksityishoitoihin vaikka viimeisillä rahoillaan. Tämä lienee soteuudistajien tavoitekin. Lisätään luokkaeroja. Vain rutiköyhät jäävät kipujensa kanssa pakosta kunnalliseen viivytyshoitoon jonottamaan milloin mitäkin.

- Takaisin meikäläiseen. Poistatin sitten lopulta sen haljenneen viisaudenhampaan marraskuussa, ja siitä alkoivat komplikaatiot. Ensin poistettiin ikeneen jäänyt pienenpieni luunsiru, Sitten poistokohtaan nousi kaksi kertaa "omituinen patti", jonkalaista hammaslääkäri ei ollut eläissään nähnyt.  Minä pyöritelin kauhuissani silmiäni operaatiovehkeet kitusissa. Ien putsattiin ja kirjoitettiin penisilliinikuuri. Kun se loppui kolme päivää sitten, alkoi julmettu korva- ja leukaperäsärky. Arvelin, että tässä menee nyt sitten toinen joulu peräkkäin pilalle saman hampaan ja korvan kanssa, ilman hoitoa.

Sattumoisin huomasin nettihaulla, että ennestään tuttu korva- ja kurkkulääkäri pitää yksityistä vastaanottoa vielä tänään. Sain kuin sainkin ajan.  Ei tulehdusta, ei mitään vaarallista, paikat ovat siistit ja puhtaat, vain ikäviä ja pitkittyneitä kipuja ja ihon hieman poikkeuksellista reagointia käsittelyyn poiston jälkeen. Lisää kuitenkin antibiootteja ja varalle vatsaystävällinen uusi särkylääke. Niiden kanssa voit ottaa vaikka pirtua, sanoi lääkäri, kun kysyin, voinko juoda joulupöydässä lasin punaviiniä. Jouluni on pelastettu.

Jäin kiitollisena miettimään, kuka tai mikä oli se pelastava enkeli, joka auttoi minua saamaan melkein mahdottoman lääkärinajan lähes suljetusta pikkukaupungista. Tämä pieni tapaus oli minun jouluihmeeni.  Tunsin nimittäin elävästi äidin läsnäolon, hän oli ihan lähelläni ja aistin hänet konkreettisesti elävänä energiana. Pillahdin itkuun, joka puhdisti pelot ja vähensi  kipua.

Tässä oli vielä semmoinenkin pieni ihme, että sain juuri sen ainoan ajan, jolloin olin vapaa lähtemään lääkäriin. En nimittäin yleensä puhu sairauksistani kenellekään läheiselle, koska en halua tuottaa huolta. Lääkärille soitin siis salaa, kun tytär meni ulos koiran kanssa. Tiesin, että hän oli menossa päivällä 12 aikaan syömään vanhojen koulukavereittensa kanssa, ja kun minulle ilmoitettiin puhelimessa, että on yksi aika jäljellä, kello 12.15., olin ratketa ilosta. Pääsen lääkäriin tyttären huomaamatta. Ja näin myös kävi. Sanoin olleeni ostoksilla, kun hän  kysyi, mitä olin tehnyt. Ja olinhan minä, ostoksilla apteekissa ja sitten vielä marketissa. En halua salata, mutta jostain syystä toimin aina näin. Kannan kipuni ja ehkä kuormanikin yksin enkä halua, että niistä tehdään numeroa.

Nyt on siis tulossa iloinen joulu. Särky on jo vähentynyt, vaikken aloittanut vielä antibioottikuuria enkä ole ottanut yhtään särkypilleriä. Tunne siitä, että jokin apu on saatavissa ja ettei maailma olekaan ihan suljettu paikka, on riemastuttava. Tämä pohjaa varmaan voimakkaaseen haluun selvitä yksin vaivaamatta läheisiä tai tuttuja. Jos näyttää siltä, ettei yksin selviä, kontrolli on menetettty, kaaos edessä. Onkohan tämä kontrollointihalua vai yleistä elämänpelkoa, en tiedä.

Huomenna tulee jouluvieras, tänään paistan vielä perunalaatikon ja nostan kuusen sisälle. Kinkunpaisto-operaatio on yön yli. Aamulla kinkku on murea ja hivenen ylikypsä. Joillekin joulu on iloinen juhla, monelle yksinäiselle surullinen. Minun jouluni on aika tunteellinen, iloinen mutta kaipuun täyttämä, sanoisin jopa harras, kaunis - mieleni halaa pientä patetiaa ja sentimentaalisuutta. Kaipaan äitiä ja kuolleita eläimiäni, Rubenia, von Kustia, Manua. Jos voisin, haluaisin käydä äidin haudalla, mökkipaikkakunnalla. Vaan siihen ei ole aikaa. Eikä kukaan muu halua semmoista. Voisin käydä ihan hyvin joulukirkossakin katsomassa, näenkö sieluni silmillä, miten siskoni laulaa polkkatukassaan Tulemme Jeesus pienoises, nyt Bee-eet-lehee-emiin seimelles.  Päässä punainen lentäjänlakki. Minulla oli samanlainen, ja me veisasimme kilpaa toisiamme vilkuillen. Tämä on hilpein joulumuistoni lapsuudesta.

Moni sanoo nykyään vihaavansa joulua. Haluaisin ymmärtää tämän.

18.12.2014

Possujen joulukonsertti

18.12. Sikarekka nurin. Satuin paikalle päivittäisellä sauvalenkillä Räikänmaantien maastossa. Ensin kuului ambulanssin ja poliisiauton ujellusta - maaseudulla tulee ensin vain yksi kumpaakin paikalle, ja nämäkin viipeellä. 

Kun sauvoin metsän siimeksestä kohti parkkipaikkaa, näin poistumistieni olevan tukossa. Suoran kulman muodostamassa kurvissa oli iso rekka nurin, kaatuneena farmariauton päälle. Tiellä oli kirkaspukuisia miehiä. Ja jostain kaikui infernaalinen kirkuna. Kyseessä ei ollut serafien ja kerubien joulukonsertti niin kuin ensin luulin, vaan 210 sikaa. Sikojen falsetti kohosi ambulanssin äänen yli -  prestissimo appenato.  

Utelias pintaihminen minussa pani käteni hamuamaan kännykkäkameraa ja ottamaan suhmuraisia kuvia tilanteesta. Lähemmäs en kehdannut mennä. Sikojen tuska hyökkäsi päälleni niin voimallisesti, etten ehtinyt ajatella mahdollisia ihmisuhreja. Poistuin paikalta ajellen vastakkaiseen suuntaan parin peräkylän kautta. Matkalla mietin, että minusta olisi ehkä pitänyt tulla toimittaja johonkin tunteilla pelaavaan halvahkoon lehteen. Olisin ehkä viihtynyt hyvin, paremmin kuin Parnassossa.

Mietin myös sikojen elämänkaarta. Ja muittenkin tuotantoeläinten. Lisäksi mietin - ajelin neljääkymppiä peilikirkkailla pikkuteillä -  maaseudun ihannointia, miten sitä pidetään luonnonmukaisena ja hyvänä ympäristönä eläimille. Kissan villat. Missään ei eläimillä ole niin ankeat oltavat  kuin tuotantoprosessin alkulähteillä.  Suurkaupungin yksiössä bernhardilaisella voi olla paremmat olot. 

Miettikää tekin nyt hetki sikaa, tai lehmää, tai hevosta. Vieläkö on villihevosia? Onko lehmä onnellinen kytkyissä navetan betonilattialla? Tai sika Sirkka-Liisa Anttilan tuotantolaitoksessa Forssassa? 

Ei, sanon minä, ei ole. Elämä suljetussa tilassa, kiitokseksi napautus päähän ja nirri pois. Barbaareja me kaikki olemme, myös salaatinpurijat. Ei se riitä, että on kasvissyöjä eikä se, että vapauttaa minkit ja ketut luontoon. Pisara meressä on ei-mitään. 

Koko elämä on julmuuksien summa, ja oikeastaan luontokin on julmuuksien summa, vahvempi syö heikomman, ja ihminen on kaikkein vahvin, vain kuolema on vahvempi. 

Lapsena ihailin Hertta Kuusisen silmiä. Hertta Kuusinen oli lehmä, jolla oli kosteat ruskeat silmät, soikeat. On hatara muistikuva, että pyysin Raakkelilta, lypsäjältä, lehmän silmää sitten kun se on kuollut. Tämä voi olla myös ajatus, jota en sanonut ääneen, mutta tuijotin ihastuneena silmää, joka oli kuin koru.

(Valokuva Iines)

15.12.2014

Onko viinan myyminen suomalaisille muka vaikeaa?



Nyt tulee sulka kokoomusnuorten hattuun. Mainittakoon heti kärkeen, että tämä on ensimmäinen laatuaan, nimittäin meikäläisen myöntämä tunnustus kokoomuksen poliitikalle kohtuullisen pitkän elontieni varrelta.

Napakat nuoret esittävät nimittäin, että valtion monopoliyritysten johdon palkkoja ja palkkioita leikataan, esimerkiksi ja ennen kaikkea Alkon. Puheenjohtaja Susanna Koski ihmettelee, onko viinan myyminen suomalaisille niin vaikeaa, että siihen tarvitaan nykyisen kaltaiset palkkiot. Naulan kantaan! Missään ei näe niin ripeitä ja määrätietoisia asiakkaita kuin pitkäripaisessa. Pahimmankin puliveivarin askel vie lähes viivasuoraan kohteeseensa, ja käsi nappaa horjumatta putelin. Samoin lie toimiston puolella. Myynti vetää, suhdanteet ovat  hyvät ja taantuma ei tunnu missään, päinvastoin, puodin ovi käy entistä vilkkaammin. 

"Tunne samassa veneessä olemisesta horjuu, koska nyt ja tulevaisuudessa työtä tekevää kansanosaa, jotka kantavat vastuuta myös muiden hyvinvoinnista on paljon vähemmän, kuin huollettavia. Näin emme voi jatkaa", sanoo puheenjohtaja Koski. Yhdestä pilkku-  ja yhdestä kongruenssivirheestä huolimatta lausahdus on täyttä rautaa.

Tässä on muuten vielä pienoinen luetelma muista valtionyhtiön johtajanpalkoista parin vuoden takaa: VR:n johtajan Mikael Aron palveluksista maksettiin  651 000 euroa vuodessa, Alkon toimitusjohtajan Jaakko Uotilan palkka oli 331 000 euroa, Itellan Risto Nieminen palkittiin 545 000 euron  ja Kuntarahoituksen Pekka Averio 546 000 euron vuosituloilla. 

Esimerkiksi Suomen pääministeri jäi alle 200 000 euron tuloillaan kauas kärjestä tällä listalla,  joka koostuu muuten lähes sataprosenttisesti miehistä. Mistä tämä sitten johtuu? Naiset eivät ehkä kehtaisi luoda itselleen tuollaista hyvä sisar -verkostoa veronmaksajien kustannuksella. Vaan kuka tämän verkon on luonut? Eduskuntako? 

Nyt tarkkana naiset, kun menette keväällä äänestämään! Yhteiskunta voisi toimia paljon inhimillisemmin ja oikeamielisemmin, jos saataisiin enemmän naisia päättäjiksi. Hyvä Susanna  Suski Koski, ehdotus on konkreettinen ja selkeä, sitä on helppo kannattaa yli puoluerajojen. Siinä taitaa olla nainen oikealla paikalla. Kumma vaan, kun tämä ehdotus ei tullut vasemmalta. 

(Lisää valtionyhtiön johdon palkkioita täällä).

11.12.2014

Sekamerkintöjä joulukuulta



9.12. On leivottu konjakkikakku. Oikeasti se on englantilainen hedelmäkakku, mutta reseptiin kuuluu monivaiheinen ja monipäiväinen konjakilla valelu, niin että konjakki tuoksuu huushollissa kaiken aikaa. Keittiön pöydän nurkalla on konjakki-vesi-sokeriliemi, joka upotetaan kakun sisuksiin vähitellen. Tuloksena on kostea ja mehevä joulukakku.

10.12. On mietitty sitä, millä kaikin tavoin ihminen voi tekeytyä yli-ihmiseksi. Nimittäin yli-ihmiseksi ei tekeydytä vain rintoja paukutellen ja uhoten, vaan myös vallan toisella tavalla.

Yli-ihmiseksi tekee itsensä se, joka arvioi muita. Se, jolla on agenda. Se joka suuttuu toisinajattelijoista eikä suvaitse heitä tontillaan. Se joka seurustelee vain samoinajattelijoiden kanssa. Se joka torjuu anonyymit puskahuutelijat. Se joka on sanoissaan vaatimattomista vaatimattomin, mutta antaa ymmärtää, että kaikki muu  on tyhmää ja turhaa. Se, joka on tietäjä. Semmoinen on Pentti Linkola. Sinä olet semmoinen, ja minä olen semmoinen. Vaan ei kukaan meistä tiedä oikeasti paljonkaan. Milloin tahansa voi tulla luonnonkatastrofi, joka pyyhkäisee kalastajaveneen kalastajineen pois, tai sinut ja minut. Siinä menimme tietoinemme niin että hurlumhei vaan.

Ainoa joka ei ole semmoinen, yli-ihminen, on se, joka kysyy eikä vastaa kysymykseensä. Se jolla ei ole mielipidettä. Se joka ei arvioi muita eikä muiden tuotoksia, saati olemista ja sijaintia tässä atmosfäärissä. Se joka antaa olla. Roskankin. Sillä jokaisella roskallakin on tarkoituksensa ja oikeus olemiseensa. Luontokin on ruma, kun se mädäntyy pimeässä kaamoksessa. Se on niin ruma, että se menee jo kauneuden puolelle. Näin kaikessa on kääntöpuolensa, ja juuri siksi on hyvä vain kysyä eikä liiemmin piitata vastauksista. Olisiko se niin, että tärkeämpää on se, miten sanotaan, kuin se, mitä sanotaan?

11.12. Tekstiviesti kilahti iloisesti. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on saapunut kirjastoon, minulle. Tänään Valtonen kertoi kirjastaan aamutelevisiossa.  Pidin hänen puheestaan, joka oli hyvin selkeää ja ikään kuin hämmentynyttä, mutta ei epävarmaa. Hän vähätteli kovasti kaikkialla korostettua neurologian tuntemustaan, mikä näytti olevan haastattelijalle yllätys, ja jatkokysymys taisi jäädä pois.  Jussi Valtonen on 80-luvulla vaikuttaneen karismaattisen lehtimies-papin Olli Valtosen poika. Olli Valtonen kirjoitti aikanaan uskonnollisia elämäntaito-oppaita tai -ohjeita. Yksi semmoinen lennähti minunkin hyllyyni, anopin joululahjana: Rakkaus yllätti minut.  Aina on ihmisiä, jotka lahjoittavat toisille kirjoja oman mieltymyksensä ja agendansa mukaan. Uskovaiset papintyttäret kuuluvat tämän ryhmän kantaviin voimiin, kaikella kunnioituksella heitä kohtaan.

Luin äsken lehdestä miehestä, joka on kihlannut kaksi naista, nainut nyt toisen, ja toinen on edelleen kihlattu. Pari viikkoa sitten televisiosta tuli ohjelma, jossa oli myös miehen ja kahden "vaimon" liitto, nukuttiin kolmen hengen sängyssä, ja lapsilla oli aina joku katsomassa perään. Minusta on suoraan sanottuna vähän hämmentävää se, että moniavioisuus on kielletty, kun kerran tarvetta on.  Näyttää selvästi siltä, että käsitystä liitoista voisi hyvinkin entisestään avartaa.

(Maalaus Ivan Aivazowski)


6.12.2014

Lottatytön luokkaretki



Joskus mietin, saiko äiti syöpänsä Tšernobylin katastrofista 26. huhtikuuta 1986, jolloin olimme tulleet mökille ensi kertaa sinä keväänä. Oli kylmä aurinkoinen päivä ja tuuli kävi idästä. Me muut lämmitimme tupaa sisällä ja äiti meni ulos haravoimaan, pöllyttämään maata ja lehtiä. Otti kasoja syliinsä ja pöyhötti ruskeita lehtiä työntökärryihin painellen niitä paljailla käsillään alemmas, kärräsi ne kompostiin, jota polki jaloillaan. Illalla palasimme kaupunkiin. Uutistenlukija sanoi, että Tšernobylissa vuotaa ydinreaktori, mutta mitään vaaraa ei ole. Jonain seuraavista päivistä sitten lehdissä kirjoitettiin, että suurimmat ydinlaskeumat osuivat Lounais-Suomeen, sinne mökkiseudullemme.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Fennovoiman puolesta äänestäneiden tuhovoimien nimet, joten jättäkäämme heidät ainakin pois seuraavasta eduskunnasta - ainakin minä jätän. Leikkaan nimiluettelon talteen enkä äänestä puolueita enkä ihmisiä, jotka sanoivat "jaa" Rosatomille, ja yleensäkin ydinvoimalle. Aikamoista rähmälläänoloa ja varsinainen itsenäisyyspäivän  lahja oman maan kansalaisille. Vaan mahtaako väki olla rähmällään vaaleissa vai seisooko se vain kovennettua? Se nähdään keväällä.

Tytärkin tuli käymään, toi tuliaisiksi kaksi sinivalkoista kynttilää. Sanoin, että tuossa on jo, piirongin päällä. - Mutta ikkunoihin myös, hän sanoi.

En ole moneen vuoteen asetellut ikkunoille kynttilöitä, mutta ilmeisesti perinteen on jatkuttava. Kaksi kynttilää joka ikkunalla. Tässä taloyhtiössä on kolmekymmentä asuntoa, ja vain muutamassa on elävät liekit ikkunoilla, muiden asuntojen edustalla on led-tuikkuja ja sähköisiä ketjuja täynnä välkkyviä valoja. Kauneimpia olisivat jää- ja lumilyhdyt, joiden sisällä palaa elävä kynttilä. Näitä emme ilmaston lämpenemisen vuoksi saa kuitenkaan ehkä enää koskaan ennen tammikuuta.

Lehdessä lukee, että itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen on varauduttu. Ilmeisen kirjoitustaidottomat anarkistit ovat jakaneet ohjeita "Luokkaretkestä lähiöst linnaan".  Jos mielenosoittaja otetaan kiinni, hänen on pyydettävä heti asianajaja paikalle, ja asianajaja odottaa häntä viimeistään poliisiasemalla -tyyliin. Myös poliisihevosten kiusaamisesta annetaan etukäteisohjeita.

Näin nämä nuoret, jotka me itse omine ideologioinemme olemme kasvattaneet vapaassa ja demokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa kaikilla on mahdollisuus kaikkeen, ja ainakin ilmaiseen koulutukseen. Jos ahteria riittää, vastaanhangoittelijatkin kannetaan systeemin läpi ja ihan ilmaiseksi kohti jonkinasteista ammattitutkintoa tai valmiutta ottaa osaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon itse maksetuin veroin.

Takaisin pieneen lottatyttöön, ja tuuliseen kevääseen 1986. Kymmenen vuotta tuon jälkeen puhkesi syöpä,  joka oli itänyt jo jonkin vuoden.  Ei siihen mikään auttanut, ja lopulta luutkin alkoivat sulaa, juuri kun oli tullut tieto, että tauti on voitettu. Syöpäsolut olivat pujahtaneet materiaaliin, joka on lujinta ihmisessä.

Vaan  kuvassa hymy on ikuisesti kaunis, ja rakastunut. Tuosta ei kestänyt kauan, kun  hymy sammui, eikä samanmoista enää nähty noilla kasvoilla, koskaan. Kun olin pieni, kaivoin äidin kirstusta esiin lakanapinon alle piilotetun sinikantisen albumin. Siellä oli kuvia nuoresta vaaleatukkaisesta kersantista, ja äidistä. Viimeisenä oli kuva syksyisestä kaupungista, jonka puiston penkillä istui äiti, surupuvussa. Toisessa samanlaisessa kuvassa istui äidin  sisko.  Oltiin matkalla Pohjanmaalle, sulhasen sankarihautajaisiin päivänä, jonka piti olla hymyilevän lottatytön hääpäivä.

3.12.2014

Hiusjäätä ja hyviä tyyppejä




Lehdessä oli uutinen hiusjäästä, jota muuan espoolaismies oli onnistunut kuvaamaan. Artikkelissa sanottiin, että hiusjää on harvinaista. Kissan villat, nuoret toimittajat ovat taas erehtyneet, kuten niin usein viime aikoina. Hiusjää ei ole harvinaista, vaan metsään meneminen on  harvinaista nuorelle someväelle.  Tiedoksi nuorille toimittajille, että ensimmäisinä pakkaspäivinä joka puolella metsää hohtaa lumenvalkoisia oksankappaleita, joissa on pitkä kissanpehmeä villa.  Villa on niin pitkää, että se voi olla jakauksella kuin pitkäkarvaisen koiran turkki keskeltä selkää. Sitä sopii vaikka silittää, ei pure.

Sanotaan, että hiusjään syntymekanismia ei tunneta tarkasti, mutta että se tarvitsee kehittyäkseen lehtipuun tai pensaan kuolleen oksan, jossa elää sienirihmastoa. Rihmasto toimii  sitten välittäjänä puun sisällä olevan kosteuden muuttuessa jääksi. Näin eloton ja elollinen luonto lyövät kättä toisilleen ja muodostavat elinkelpoisen symbioosin. Olosuhteitten pitää olla tuulettomat ja puun kosteuden riittävä, jotta hiusjäätä voi muodostua. Hyvin hienot hiukset työntyvät puusta tihein välein.  Tuo tuulettomuuskaan ei ole ihan totta, sillä tänään kuvasin kovassa tuulessa tässä olevat kuvat. Tosin hiusjää oli muodostunut eilen, jolloin niitä jo ihailin, mutta silloinkin metsässä puhalsi tuuli.

Nuo usein erehtyvät ja hiusjäästä tietämättömät lehtien toimittajat ovat mitä ilmeisimmin nykyään monesti hyviä tyyppejä ja someväkeä, jolla ei ole tietoa eikä perusteellista alan osaamista. Kielitaidosta heille ilmeisesti tärkein on englannintaito - suomeahan osaavat kaikki sen verran kun tarvitaan.  Ja oman kielen taidosta on tärkeintä osata laatia klikkauksia keräävät otsikot, leipäteksti on sivuseikka. Sisältö voi puuttuakin, siinä voidaan vatkata paria lausetta, joilla on löyhä side raflaavaan otsikkoon. Mihin tässä koulutusta siis tarvitaan? 

Vanhoille toimittajille annetaan jopa Ylen puolellakin kenkää, kuten konkariuutisten lukijalle Arto Nurmelle. Habitus ei liene miellyttänyt rautaista kokoomusjohtoryhmää. Vähän kumara vanhahko mies, joka puhuessaan joskus räpläsi kynää. Vaan ei sotkeutunut sanoissaan kertaakaan ja oli sympaattinen ja osaava.  Aikaa eläkkeeseen olisi ollut nelisenkymmentä työviikkoa ja kokonaisajassa pari vuotta. Myös pätevät varttuneet uutisnaiset Marjukka Havumäki ja Marjo Rein pantiin hanttihommiin takahuoneeseen, mikä tarkoittanee palkanalennusta ja merkittävää laskua tulevaan eläkekertymään. Vaan ehkä heille tehdään  vielä artonurmet ennen eläkkeen koittamista. 

Opetusministeri Krista Kiurukin on antanut ymmärtää, että opetus- ja kasvatusalan tehtäviä voivat hoitaa muutkin kuin pätevät ja korkeakouluttautuneet. Päiväkodeissa on entistä enemmän lastenhoitajia kasvatusalan maistereitten sijaan.  Vantaalla heitetään luokkiin tabletit ja luullaan, että opetuksen taso ja oppilaiden kyvykkyys kehittyy tällä keinolla. Täällä Pikkukaupungissa opettajat lomautetaan kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Se merkitsee sitä, että jos opettajat vuorottelevat lomautuksissa, koulu toimii koko vuoden vajaateholla ja oppilaat ovat puolukoita poimimassa tai hiihtämässä koko päivän kouluavustajan tai keittäjän kanssa. 

Vaan menkääpä ihmiset metsään katsomaan hiusjäämuodostelmia! Lehdet kannattaa jättää lukematta ja tilaamatta ja Ylen televisiouutiset katsomatta. Ja varokaa vanhenemasta! Ennen nimittäin ulkoistettiin ensinnä viimeksi taloon tulleet, nyt kauimmin talossa olleet vanhukset. Nuoret eivät näe siinä mitään pahaa. Päinvastoin, he ovat sitä mieltä ainakin kommenteissaan, että seniilit ulos ja hyvät tyypit sisään.

 (Valokuva Iines, 3.12.2014. Lisää kuvia hiusjäästä on kuvablogissani.)