Nyt tulee juhannuspostaus

No  tervepä terve täältä lännen lounatuulista.  Onneksi merituulet ovat raikkaita, sillä kun mökkiin ensi kertaa astuu talven jäljiltä, kaikki haisee ummehtuneelta ja ehkä homeiseltakin. Tuuletus ja tulen sytytys raikastavat ilman ennen pitkää. Toinen vaihtoehto on se, että nenä tottuu hajuun.

Mökillä ollaan alkukantaisissa oloissa, mikä on kivaa, vaihteeksi. Sähköhellassa on kaksi levyä ja  uuni. Jos uuni on päällä, takalevyä ei voi käyttää. Ainoa ongelma on se, ettei aina muista, kumpi levy oli se joka toimi uunin kanssa. Puuhella vetää  tuulella, sateella ei kannata yrittää. Jääkaappeja on peräti kaksi, mikä lienee ylellisyyttä mökkioloissa. Toisessa on kannessa halkeama talven kylmilläänolosta, toimii silti, uskon. Pakastin toimii hienosti, kun teippaa oven jesarilla siihen asti, kun ovitiivisteet lakkaavat turpoamasta ja avaavat oven itsestään. Käsitiski on silkkaa juhlaa, ja sujuu laulaen.Vessan hanasta on ihan hyvä kantaa kuumaa vettä keittiön altaaseen. johon tulee vain kylmä vesi. Matka  on vain pari kolme askelta kuupan kanssa. 

Yrtitkin on helppo noutaa suoraan kokkauksen kuumimpaan hetkeen, nopeasti ja turvallisesti. Ne kasvavat saviruukuissa suoraan oven vieressä auringossa. Piti kirjoittaa tähän sujuvasti härveleiden nimi, joilla ruukut lepäävät, mutta nyt huomaan, etten muista puisten kelojen nimeä. Ne ovat peräisin tämän alueen entisen omistajan Olgan torpasta ja Olgan kankaankudonnasta.  Olga oli hurskas ja hyvä ihminen, ikäneito Jumalan armosta, tai toinen vaihtoehto: rangaistuksesta. Olga nimittäin antoi rukkaset kosijalle, joka ei miellyttänyt häntä. Mutta siis, kelvannut olisi, jos olisi suostunut.

'

Tässä kuvassa on pihan monivuotinen pesijä, kirjopsieppo, joka käy iltaisin katsomassa, mitä puuhailen. Voi olla, että tyyppi kiittää minua sopivasta pesäpöntöstä katajassa. Jos se jonain vuonna ei tulisi, miettisin, mitä olen tehnyt väärin.

Oikein hyvää juhannusta, kesän korkeinta hetkeä teille kaikille, rakkaat lukijat, Ottakaat tämä kasvattamani juhannusruusu ja pankaa se hiuksiinne, korvan taakse tai jonnekin. Viettäkää mukava juhannus. Älkää olko surullisia, vaan katsokaaa vaikka sittisontiaista kukassa, ei sekään sure, vaikka haisee luultavasti pahalle, mitä te sentään ette tee. Juhannus tuoksuu hyvälle.

Lupiini on hävitettävä vieraslaji, joka murskaa alleen kantasuomalaiset kissankellot ja päivänkakkarat. Tämä kesäpaikka on perustettu Olgan torpan maisemiin vuonna 1975. Tielaitoksen murskaamalla Olgan torpan pihalla kasvoi villejä lupiineja, joita lapsesta lähtien olen pitänyt kesäpaikan symboleina. Tiesimme äidin kanssa, minne tielaitoksen työmiehen ajoivat Olgan murskattua pihamaata, ja kävimme siltä pelastamassa joitakin lupiineja juurineen. Tuossa kuvassa ne nyt edelleen kasvavat. Voin vakuuttaa teille, ertä samassa penkissä viihtyvät sekä leinikit, kissankellot että valtavat raparperit, kuten näette, jos raparperin kuvasta tunnistatte.

 Lopuksi todettakoon, että mikä onkaan hienompaa kuin menneiden sukupolvien kädenjälki, joka näkyy näissä puutöissä. Kaksi maataloustyöpenkkiä ja peiliovi Olgan torpasta, alunperin keltainen. Penkit ovat matkalla keittiööni työtasoiksi tai ikkunalaudoiksi, ja peiliovi on nykyään mökin liiterinovi. Kannattaa huomata erikseen peilioven messinkinen ovenkahva, vaikka se roikkuu ja on tummunut. Sitä on painanut kädellään jo neljä sukupolvea. Olga, äiti, minä, tytär. Se pitäisi kiillottaa ja korjata. 

26.6. Iloksenne toisen juhannuspäivän lisäpostaus Ylen historiasivuilta.. Kas tässä, olkaat hyvät, arvon herrasväki!

(Valokuvat Iines 2022)

Kulttuurirelativismia?

”Tuntuu pieneltä ja nöyrältä olla tässä kauniissa paikassa, joka ilmentää islamin sanomaa rauhasta, monimuotoisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.”

Näin Jutta Urpilainen, EU-lähettiläämme, sosiaalidemokraatti Allahin armosta.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Tviittaushan on pötyä. En ryhdy tällä erää luennoimaan teille, tietäväiset,  islamin homovihasta ja homojen tappamisesta, en muihin uskoviin kohdistetuista tappokehotuksista, en naissukupuolen alistamisesta ja ihmisarvon halveksunnasta. Sen voisin toki kysyä, montako lesboa muslimimiehet ovat pudottaneet tornista alas. 

Arvaan, ettei yhden yhtäkään. Vai oletteko naisten osalta nähneet kuvia muista kuin raiskattujen naisten kivittämisistä? Orjuutettu musliminainenhan ei kotimaassaan yksinkertaisesti voi olla lesbo, koska häneltä on riistetty muukin seksuaalisuus. Omia haluja hänellä ei  voi olla aamutossua enempää.

Häpeä, Jutta Urpilainen, sillä nyt iskit hyvesignalointisi ja teeskentelysi kiveen. Kukaan, ei kukaan voi olla noin tietämätön ja naiivi. Ei edes Eva Biaudet.

Tämä tästä tuohduttavasta tviitistä. Lopuksi kauhistutan - tai ihastutan, miten vain haluatte - teitä tämän aamuisella kännykkäkuvalla akuutista vaaratilanteesta, johon jouduin trimmeröidessäni pitkää ruohoa talon länsinurkalta.

Siitä yhden trimmerinvedon alta paljastui ylläoleva näky, sahalaitainen kiemura ihan iisisti siinä liikahtamatta. Minä tietysti säikähdin ja sammutin vehkeen, tököttelin sillä käärmeeseen päin. Aina sanotaan, että käärme kyllä pakenee. Katin villat, tämän mäen kyyt eivät ihmistä väistä, eivät ole koskaan väistäneet.

Hetken jo luulin, että olen katkaissut siltä häntäpään trimmerillä ja ettei se pääse liikkumaan. Ihmettelimme siinä toisiamme varmaan kokonaisen minuutin tai parikin, ja mietin jo tappokeinoja. Ei minusta ole lapiolla tappajaksi. Niinpä otin pitkän oksan ja ajattelin heittää sen kauemmas talosta. Silloin se sihahti keppiäni ja luikahti itse kauemmas, ja näin että suippo häntäpää oli tallella. En ollut siis katkaissut luontokappaletta, vaikka se on minun syvästi pelkäämäni otus. 

Kulttuurirelativismia tämäkin: Minä en ole yhtään arvokkaampi elollinen kuin käärmekään luomakunnassa. Molemmilla meillä on paikkamme, kunhan emme tule liian likelle toisiamme. Vai mitä? Saako käärmeen tappaa? Saako homon tappaa, jos on muslimi? Mitä kaikkea meidän tulee suvaita ja mitä sitten taas ei? Onko Jutta nyt ihana uskontojen yhdistäjä?

Mistä kenkä puristaa?

Olipas elelipäs nainen, jonka mielestä kaikki oli pientä, laihaa, tai surkeaa. Kun hän muutti uuteen taloon, hän kaatoi ensi töikseen kirsikkapuun, jonka valkeita pitsikukintoja naapuri oli salaa aidan yli ihaillut. - Puun varressa on selvää lahoa, sanoi nainen, ja saha lauloi. 

Perennapenkistä hän poisti hortensian, jonka jalkapallon kokoiset kukinnot olivat syksyisin ihastuttaneet kadulla kulkijoita. Moni oli pysähtynyt nuuhkimaan pallukoita, jotka loistivat pimenevässä yössä kuin majakat. - Mitä lie rikkaruohoja, sanoi nainen ja antoi lapion laulaa. 

Kun korttelin väki pysähtyi katselemaan  hymyssä suin lehtikuusessa leikkiviä oravia, tuumasi nainen, että onpas laihoja oravia. Eikä aikaakaan, kun saha lauloi taas ja kuuset  olivat nurin. - Roskaavatkin, totesi nainen. 

Niin paljon on turhaa maan päällä, rumia puita, rikkaruohoja, takkuisia elikoita, paskovia puluja. Nainen tuhahteli, otti maassa olevan kepakon käteensä, asetti sen päähän taskusta ottamansa paperinenäliinan ja veti sillä rännin reunan puhtaaksi.

Luki sitten aamulla lehteä, jossa Venäjän mies, joku Dmitri Medvedev sanoi, että aikoo tehdä kaikkensa, jotta ukrainalaiset pyyhitään maailmankartalta. Nainen löi kantapäät yhteen ja riemastui. Vihdoinkin joku ymmärtää, mistä kenkä puristaa.  Kaikki turha on hävitettävä, ihmisiäkin on liikaa. Puhuvat ilmaston pelastamisesta eivätkä tee mitään. Ja nyt tulee tämä Dmitri ja tietää, mitä pitä tehdä. Väestöräjähdys, näin luki lehdessä. Se pilaa ilmaston kun kaikkea on liikaa, puita, pensaita, oravia, puluja, ihmisiä. 

Nainen leikkasi Medvedevin kuvan talteen ja kiinnitti sen nuppineulalla seinälle, television viereen. Maailmassa on sentään toivoa, kun joku ymmärtää, mistä kenkä puristaa. 

(Maalaus Felice Casorati)

Marko Hietanen ja hänen basistinsa

 

Edellisessä keskustelussa oli puhetta rap-musiikista, joka todettiin nykyajan runonlaulannaksi mutta josta itse en kovasti pidä, ainakaan Elastisen tai Milan Jaffin esittämänä. 

Jutun kuvassahan on hevirokkari  Marko Hietanen, oikealla, ja vasemmalla on hänen basistinsa. Marko Hietanenhan laulaa upeasti, tarvittaessa myös korkealta ja kovaa. Muistelen hänen voittaneen television viihteellisen ja hauskan  Masked Singers -laulukilpailun, jossa laulajat lauloivat naamioituneina hassuiksi olioiksi. Hietanen lauloi aidosti hyvin, mikä yllätti ainakin minut. Mainittakoon, että minut voi kyllä musiikillisesti yllättää aika helposti, sillä en ole perinyt sukuni musikaalisuutta samassa määrin kuin vaikkapa sisareni, joka on laulanut koulun hipoissa orkesterin solistina. Lisäksi hän pääsi joulukirkossa virsilaulannassa korkeammalle kuin minä, jonka ääni särkyi jo lapsena. 

Siis oikeastihan kuvassa ovat suistamolaiset runonlaulajat Iivana Onoila  ja Elessei Valokainen vuonna 1911, hurmaavat herrasmiehet. 

Tosin Valokaista ei mainita herrasmieheksi, vaan sanotaan, että hän herätti monesti oudoksumista mauttomalla muinaisaikuista pukua tavoittavalla ulkoasullaan. Hän myös taisi olla oikea linssilude, sillä hän tuppasi itsensä esiintymään Sortavalan laulujuhlille, vuonna 1906,  vaikkei  ollut varsinainen runonlaulaja. Kuulijat joutuivat pitelemään korviaan,  sillä sanottiin, että Valokainen ei osannut laulaa lainkaan, vaan hän saneli säkeensä liian kovaa ja rämisevästi huutaen. Tässä kohdin näen yhtymäkohdan nykyajan rappiin. Kenties Valokainenkin elehti käsillään sormia sojotellen, niin kuin rapparit tekevät, jostain minulle avautumattomasta syystä.

Ja ehkä onkin niin, että Elessei Valokaisen ansiot olivat enemmän luovia ja  mielikuvituksellisen kerronnan puolella, sillä häneltä mainitaan kerätyn runoja ja satuja, mm.  sukeltajamyytti, jonkalaisten kertomusten mukaan  alussa ei ollut taivas ja maa vaan  meri, jossa seisoi kultapatsas. Patsaan päällä istui Jumala tai Paholainen, joka käski jotakuta hakemaan maata meren pohjasta. Tästä maasta syntyi maailma. Maan hakija oli esimerkiksi  kuikka. 

Iivana Onoila taas oli hillitympää sorttia, ja myöhemmin hänen haudalleen  pystytettiin jopa muistokivi Karjala-seuran toimesta. Häneltäkin kerättiin runsaasti runoja ja satuja, ja hänet kutsuttiin Sortavalan laulujuhlille, jonne änkeytyi siis myös Elessei Valokainen. Onoila ryhtyikin  sittemmin keikkailemaan, eli  rappaamaan juhlissa ja koulujen tilaisuuksissa, usein myös Valokaisen  kanssa. 

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Musiikki ei yhdistä vain kansoja, vaan myös vuosisatoja. Koetan kouluttaa itseäni sivistymään eli ymmärtämään rap-musiikkia, sen vivahteita, esiintyjiä, nykyajan katurunoilijoita. Jos olisin vielä työssä, panisin kyllä oppilaat kirjoittamaan ja esittämään rap-oopperan tai -musikaalin.

Joskus myös epäilen, että samoin kuin Elessei Valakainen ei ollut laulaja Luojan armosta vaan omasta halustaan, niin moni rappaajakin on pikemminkin vähällä laulutaidolla varustettu yli-innokas esiintyjä, ekstrovertti tyyppi, joka tykkää olla estradeilla. Vai mitä?

(Kuva Iivana Onoila ja Elessei Valokainen)