Ikaros lensi aurinkoon

Ikaroshan lensi kohti valoa, aurinkoa. Tai sanotaanko niin, että koetti lentää, isänsä tekemillä tekosiivillä. Hän lensi nimittäin hurmoksissaan liian lähelle kuumuutta, ja sulkien kiinnitysvaha suli. Isä, Daidalos, poimi sitten rakkaan poikansa ruumiin merestä. 

Valoa kohti on ihmisen mieli edelleen, täälläkin. Vaikka nyt ilma on sumeana talvista pyryä, harmaata vedensekaista mähmää, ja pimeyttä,  on valoa tullut iltaan jo muutama minuutti lisää. Tämä on positiivinen tieto, joka lisää hyvää mieltä ihmisen rinnassa. 

Itse ainakin nukun jonkinasteista talviunta. Kunpa edes maassa tapahtuisi jotain kivaa, kun yksilötasolla olemme suljettuina koronan sisään. Kunpa vaikka joku poliitikko ilahduttaisi jollakin kivalla päätöksellä, joka koskisi vaihteeksi juuri sinua, rakas lukija, eikä aina syrjäytymisuhan alla olevia. 

Jos katsoo sanomalehtiä ja koko mediaa sillä silmällä, ei mitään kivaa ole uutisissa. Sveitsiläinen lehtikin haukkuu Suomen koulusysteemin maanrakoon. Olemme romahtaneet koko maailman ykkössijalta keskitason alapuolelle. Urheilussa tällainen olisi kansallinen katastrofi.

Opettajat ovat tienneet tämän jo kauan ja puhuneet inkluusion (= kaikki pyritään opettamaan samassa luokkaryhmässä, heikot erityisoppijatkin) ja ilmiöopetuksen kammottavista tuloksista, mutta eihän heitä ole kuultu. Opetushallituksessa pyörivät virkamiesten propellit vinhasti näiden tyylien puolesta.  

Tyypillistä on myös se, että ns. arvostetut mediat eivät mainitse tätä uutista. Se jää iltapäivälehden tehtäksi, vaikka uutinen on täyttä asiaa ja tärkeä. Olisin odotanut, että asiaa käsitellään vaikkapa Ylen ajankohtaislähetyksissä ja Helsingin Sanomissa. Toimittajana olisin itse kutsunut opetusministerin A-studioon. Eihän mikään ole tärkeämpää kuin lasten koulu.

Vaan nostettakoon valoon yksi  kiinnostava positiivinen uutinen tältä päivältä. Vihreiden Atte Harjanne! 

Mieshän yllättää iloisesti. Hän nimittäin sanoo, että Suomen pitäisi lunastaa kiireesti Nato-optionsa, koska se vahvistaisi tänä päivänä näissä Venäjä-oloissa Suomen turvallisuutta.

Ovatkohan vihreiden pääjäsenet eli naiset samaa mieltä? Mitä sanoo Sauli Niinistö? Onko Atte Harjanne lentämässä vahasiipineen liian lähelle aurinkoa? 

(Maalaus Charles Paul Landon 1799. Valokuva Iines 2016)

Talvipäivänseisauksena

Talvipäivänseisauksenahan me suuntaamme katseemme horisonttiin. Joko näkyy valoa taivaan ja maan rajapinnassa? Jo näkyy! Vaikka päivä on lyhimmillään, illassa on minuutti enemmän valoa kuin eilen. Aamuun emme vielä katso, sillä siellä pimeys on jäänyt jalastaan kiinni ja polkee samoilla sijoilla aina uudenvuodenaattoon asti. 

Onneksi keskelle pimeyttä ja pitkää kaamosta tulee joulu, tuo vakava ja harrashenkinen riemullinen juhla, jolloin suomalaisella on tapana muistella menneitä jouluja ja viedä kynttilöitä kuolleiden omaisten haudoille - lapsuuden joulun kaiho on tavoiteltavin tunnetila. Se kun äiti leipoi pellillisen torttuja, joita ei saanut maistaa ennen aattoa,  ja isä haki pyörän tarakalla salaa metsästä kuusen ja tuoksutti  kuusen oksaa elävän kynttilän liekissä. Ja äiti motkotti, että pitääkö sitä nyt koko kuusi polttaa. Ah lapsuuden jouluja joulukirkkoineen ja hartaine sävelineen. Sisko lauloi täysin rinnoin että Tulemme Jeesus pienoises, nyt Peeetlehemiin seimelles,  sä valos loistaa meeeiiille suo ja joulurauha meiiillle tuo. Tapanina tortut oli jo syöty ja kinkunpala kaluttu,  ja arkeen siirryttiin  mutkattomasti.

Vaan tulisiko meidän ottaa oppia muinaisilta roomalaisilta, jotka viettivät Saturnaliaa iloiten ja remuten, vähemmän hartaina?  Joulummehan kyllä periytyy roomalaisilta tirisevine possupaisteineen ja lahjanantoineen, mutta roomalaisilla Saturnaliasta tuli karnevaali,  rempseä ja  suosittu juhla, jota vietettiin jopa seitsenpäiväisenä 17. -  23. joulukuuta talvipäivänseisauksen aikoihin. Vakavamieliset asiat oli kielletty, ja Saturnalian lieveilmiöitä olivatkin raju ryypiskely, ylensyönti, karkeat kepposet, muulloin kielletty uhkapelaaminen ja irstailu. Ikään kuin yhdistelmä suomalaista joulua ja vappua.

Itse taidan olla kallellani mieluummin hurskaaseen ja vakavamieliseen jouluun. Vierastan esimerkiksi ruotsalaista kepeää tomtegubbar-rallattelua. Vaivun mieluusti kaihoisiin tunnelmiin ja muistelen menneitä rakkaita, myös kaikkia eläimiäni, Manua, Kustia, Pontusta, Pandaa. Ja kaikkein kaunein joululaulu on Sulo Saaritsin Taas kaikki kauniit muistot. Uusin harras joululaulusuosikkini on tämä erään lukijan viime jouluna vinkkaama laulu.

Hyvää joulua, rakkaat lukijat! Olkoon teillä kaikilla sillä tavalla runsas joulu kuin itse haluatte!

(Maalaus Roberto Bombiani, hs.fi)

Ikuinen nuha ja kaamos

Laskeutukaamme joulun odotukseen tämän takapihani näkymän kautta. Rautatienomenapuu, rujosti leikattu syksyinen torso, on saanut verhokseen tuikkuvalot, ja välkkyy lumoavana yksisenttisessä ensilumessa. 

Valojen ohjelmointia en tosin oppinut käyttämään, mikä olisi toivottavaa tässä ikuisessa pimeydessä. Kun painan ajastinta, jonka pitäisi sytyttää ja sammuttaa valot kuuden tunnin  välein, valot alkavat välkkyä kuin ilotalossa. Niinpä ne palavat manuaalisesti operoituna ilman ajastusta ja ilman korkeataajuuksista välkettä. 

Lapsena naapurissani asui Anneli, jolla oli ikuinen nuha. Hänellä oli  nenäliina nyrkissä, rutistettuna. Sillä hän pyyhkäisi tavan takaa nenäänsä, joka oli silminnähden täynnä vihertävänkeltaista valumatonta räkää. Sierain oli ikään kuin laajentunut paljosta tukkeesta. Lääkäri oli sanonut, että Annelilla on ikuinen nuha.  Se ei lähtisi koskaan pois, ja räkä olisi siellä aina, sieraimessa, molemmissa sieraimissa. 

Annelin äänessä oli nasaalinen sointi, muistan että ännät olivat pelkkää deetä. Addeli. Muistan myös kotona matkineeni Annelia, kun se puhe oli jotenkin kiehtovaa, lystiä ännätöntä dee-puhetta. Ei siinä julmuutta ollut, mutta minua nauratti se puhe. Pääsin aika pitkälle ilman änniä. 

Ei kukaan sanonut, että Anneli kuuluu vähemmistöön, häntä täytyy kohdella tavallista hellemmin, koska hänellä on kiintiö. Nauraa ei saa vaikka tulisi miten paljon pelkkää deetä.

Annelista tuli muistaakseni sosiaalialan laitoksen johtaja, että kyllä hän hyvin pärjäsi maailmassa aikanaan. Sitä en tiedä, miten ikuisen nuhan kävi. 

Sen tiedän, että yksi Sirpa ja Outi kuolivat. Toisella oli vinot silmät ja sydän väärällä puolella kehoa, toisella sinervät huulet ja synnynnäinen sydänvika. Paljon oli monin tavoin vikuuntuneita, sairaita ja kuolevia lapsia ennen tämän hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden syntyä. Ettäs tämänkin tiedätte. 

Vaan koettakaa kestää tämä kaamos, rakkaat ystävät. Pimeys on myös kaunista.  Talvipäivänkeikaukseen on enää viisi päivää! Silloin päivä pitenee illasta alkaen jo minuutilla.  

(Valokuva Iines; Rautatienomenapuu joulukuussa 2021)

Vuoden turhake?

Vuoden turhakkeeksi on valittu liha.

Siis mitä ihmettä. Lääkäri määräsi minut kesällä syömään paljon punaista lihaa, koska rautavarastoni eli ferritiinitasot olivat  hänen mukaansa melkein tyhjät, ehkä dietoraalisista syistä, niin kuin diagnoosissa luki. 

Itse en tunnista dietoraalisia syitä, koska en laihduta enkä veganoi, vaikka varmaan pitäisi. Totta on kuitenkin, että olen syönyt punaista lihaa hyvin vähän, vain silloin tällöin ja satunnaisesti. Lihapullat kerran kahdessa viikossa, spagettikastike vielä harvemmin, koska en pidä pastasta eli  vehnäjauhomössöistä. Pizzankin valitsen aina lihattomana. 

Verisestä pihvistä näen painajaisia, ja minun on vaikea ymmärtää kokkien medium-käsitettä pihvistä. Mediumissahan lihakimpale on keskeltä raaka eli punainen, mehukas, niin kuin ihmisillä on tapana maiskutellen sanoa. Barbaarista, ihmissyöntiin verrattavaa. Pienenä en suostunut syömään nakkeja, koska ne olivat sormia. Minun lihani on kuivaksi paistettu kimpale. Haaveilen entisajan kuivatusta lihasta, jota vuoltiin puukolla paistin kyljestä ja syötiin niin että hampaissa narskui. Näin ainakin kuvittelen.

Lisäsin siis viime kesänä ruokavaliooni pihvin silloin tällöin, ja minulla se tarkoittaa ohutta lehtipihviä hyvällä maustevoilla ja rapsakoilla ranskalaisilla.  Lihapullia syön myös  enemmän, ja laitoinpa kokeeksi maksajauhepihvitkin. Vaan en laita toiste, ei ollut minun juttuni edes puolukkahillolla. Ostin sen sijaan rautatabletteja ja sainkin rautavarastot nousemaan. 

Sanotaan, että lihaa ei saisi syödä  nautojen metaanipäästöjen vuoksi. Tavallinen suomalainen lypsykarjalehmä hönkii laskelmien mukaan 680 litraa metaania päivässä. Jos yhden Mansikin tuottamat metaanit lasketaan yhteen, on se hönkinyt 10 vuodessa yli kaksi miljoonaa litraa metaania.

Nyt ei täydy kuitenkaan pihvinsyöjän oikopätä ryhtyä veganoimaan, koska sillä ei  olisi käytännössä juurikaan vaikutusta. Se ei näkyisi millään tavalla ilmastossa, sanovat asiantuntijat. Jos suomalaista karjaa aletaan boikotoimaan, me toisimme lihan tänne ulkomailta.

Itselleni siis liha ei ole vuoden turhake, vaan nähtävästi terveyden elinehto. Ja koska ihminen ei elä taloudessa, jossa eläimillä on yhdenvertaiset oikeudet kuin ihmisillä, niin miksi emme söisi eläinvainajia kunhan niitä ei kasvateta julmasti tehotaloudessa. 

Viittaan tässä lihayhteydessä vielä neandertalinihmiseen, ihmisen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin. Aamun arkeologisessa tiedeohjelmassa Ylellä todettiin, että neandertalinihminen söi kaikkea elollista mikä liikkui, ja se oli henkiinjäännin elinehto. 

Tiesittekö muuten, että kuvassa olevasta pitkäkarvaisesta ylämaankarjasta tulee onnellisia pihvejä?  Siihen on syynä leppoisa ulkoilmaelämä ja rodun helppohoitoisuus. Pihvinsyöjän omatunto ei soimaa, kun lautasella on elämänsä vapaana kulkeneen naudan lihaa.

(Valokuva Iines) 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Oikein hyvää huomista itsenäisyyspäivää, rakkaat lukijat! Tämä on jo toinen peräkkäinen kerta, jolloin emme näe Suomen katsotuinta televisio-ohjelmaa, linnanjuhlia vastaanottimistamme. Sääli, sillä televisiointi on saanut kansakunnan kokoontumaan yhteen, ja juhlasta on riittänyt kirjoitettavaa ja keskusteltavaa seuraavaksi viikoksi. 

Usein on ollut myös kiihkeitä mielenosoituksia, kuokkavieraiden railakkaita  tempauksia hevospieksäjäisineen ja ikkunan rikkomisineen; monenlaista jännittävää ja katsojaa hellivää on ollut tarjolla. Tämähän on sohvaperunalle mitä mukavinta. 

Nyt ei taida olla muuta kuin Jennin järjestämää runonlausuntaa ja eskosalmisen ja seelasellan  dialogeja isänmaasta. No, nykytanssia voi toki olla, jotain väkevää, ehkä jormauotista tai uutta nousevaa kykyä. Arvaan, että lisäksi on lasten raikkaita  esityksiä. Ehkä saamme vihdoinkin nähdä vilauksen myös Aarosta ja uudesta koirulista. 

On nimittäin esiintynyt arvelu siitä, että Jennistä voisi kokoomus saada hyvän presidenttiehdokkaan tulevaksi kaudeksi. Viittaan tässä yhteydessä USA:n Clintoneihin. Hyvistä presidenttiehdokkaistahan on valtava pula joka puolueessa. Jopa ryvettynyt Haavisto on vihreissä kaivettu uudelleen kiillotettavaksi. Jenni voisi tosiaan tehdä Hillaryt. Hän on puhdas pulmunen. Voiko hänestä edes keksiä mitään negatiivista?

Niin tai näin, kansa presidenttinsä valitsee, annetuista ehdokkaista. Suomi on hyvä maa ja on ansainnut parhaan mahdollisen presidentin. Toisaalta Suomi haluaa aina olla kaikessa ensimmäinen, edistyksellisin ja paras, erottuvin. Voisimme toki miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että ehdokkaissa olisi ei musta Mannerheim, vaan ruskea Sauli? Ernest? Husu? Tai transseksuaalinen henkilö? Kelet? Pääsisimme varmasti Timen kanteen.

(Maalaus Klaus Welp)

Musta joutsen jäätyvällä Loimijoella

Jostain olin lukevinani, että kaksi irakilaismiestä ujuttautui salamatkustajina rekan alla Suomeen. Miehet tulivat Valko-Venäjältä.                                                   

En tunne rekanalusolosuhteita, mutta voin kuvitella, että kyyti on ollut hurjaa. Toisaalta olen uskovinani, että rekan alla on myös koloja, joissa pysyy hyvin. Ehkä rekkakuskikin on ollut tietoinen salamatkustajista, ja on ajanut ehkä hivenen varovammin töyssyistä. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sanoo  sisäministeriö, joka on nyt ollut sitä mieltä, että paperittomia maahantulijoita ei voi olla, vaan kaikki tulee hyväksyä maahamme. Koska olemme hyviä ihmisiä, meillä on tapana puhua paperittomista ihmisistä, kun tarkoitamme laittomasti maassa olevia. 

Alan kallistua sisäministerön kannalle. Jos joku tänne kaamokseen ja hyisiin  pakkastuiskuihin haluaa, niin avot, tervetuloa vaan, jos on varaa elää kalliissa maassa. Mikä ettei. Omat veromarkkani haluan kyllä kohdentaa mieluummin vaikka nuorten mielenterveystyöhön ja sairaiden lasten rahastoihin sekä omaishoitajien palkankorotukseen. Tulijathan ovat lähes poikkeuksetta nuoria vetreitä uroita, jotka pärjännevät omillaan, niin kuin me muutkin, työsarkaamme puurtavat, sairaat, vanhukset ja vammaiset. 

Onhan näillä potrilla pojilla ollut varaa maksaa tuhansia euroja matkasta hyvinvointivaltioon. Itse tunnen pari vanhusta, joilla ei raha riitä edes monipuoliseen ravintoon. Matkasta parempiin oloihin heillä ei ole varaa haaveilla. He tulevat kuolemaan köyhinä. 

Tällä kirjoituksella en halua vähätellä enkä mitätöidä oikeiden pakolaisten hätää enkä erilaisilla leireillä kituvia ihmisiä. Jostain syystä vain leireille jäävät aina ne kaikkein köyhimmät ja heikoimmat ihmiset,  ja vahvimmat ja ilmeisesti rikkaimmat tulevat tänne meille, jotain kautta, useimmat hyvissä vaatteissa merkkipuhelimin varustettuina. 

Olen alkanut miettiä sitäkin, onko maahanmuuttajien ottaminen tänne pohjoiseen lopultakaan muuta kuin käänteistä orjakauppaa. Tänne halutaan halpaa työvoimaa, paarialuokkaa, jota voidaan hyväntekijäjärjestöjen toimesta ensin paapoa ja sitten  sijoittaa asumaan slummeihin, kerrostaloihin halpoihin lähiöihin, voidaan kouluttaa lahjakkaimmatkin heistä lähihoitajiksi ja Wolt-kuskeiksi ja pizzanpyörittäjiksi, tehtaisiin hihnan jatkoksi. Miten tämä olennaisesti eroaa mustien ihmisten rahtaamisesta viidakoista maissipelloille ja suurkaupunkien tehtaisiin? 

Tätähän suvaitseminen on: nenänvartta pitkin katsomista itseä alemmas. Suvaitsemisen sijaan tulijoita voisi arvostaa tasavertaisina kumppaneina vaatimalla heiltä monenlaisia asioita,  velvoittamalla heitä kotoutumaan ja oppimaan kielen sekä kulttuurin eettiset tavat, jos ne tulijoilla poikkeavat merkittävästi yleisistä länsimaisista humaaneista ihmisarvokäsityksistä. 

(Valokuva Musta joutsen jäätyvällä Loimijoella)

Syntiruskeista vitivalkeiksi?

Meillehän opetettiin jo lastentarhassa, että jos kalauttaa Pekkaa hiekkalapiolla päähän tai vie Markun lelun ja pyytää anteeksi, synti on pesty pois. 

Tarhojen ja koulujen opetus on kantanut hedelmää varsinkin poliittisessa maailmassa, jossa  hairahtuneet ovat anteeksipyynnöllä muuttuneet syntiruskeista vitivalkoisiksi. Muistamme Hussein al-Taeen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen itkunsekaiset avautumiset sekä muut eduskunnassa kömmähtäneet ja anteeksipyynnöllä synnittömiksi muuttuneet. 

Sanoinko tuossa yllä muuten väärin, huomaamattani? Pitäisikö nykyään sanoa syntivalkeista vitiruskeiksi?  Apua. Loukkaantuuko joku, kun ruskea yhdistetään syntiin ja valkea synnittömyyteen? 

Ilmahan on nyt sakeanaan anteeksipyytöjä  perjantaisen Marja Sannikan keskusteluohjelman jäljiltä. Sannikka ja Yle  ovat jo  ehtineet kumarrella  itään ja länteen ja pyydellä anteeksi ohjelmansa kaikilta osapuolilta ja katsojilta. Sannikka on pyytänyt anteeksi erityisesti Ebrahimilta, jopa monta kertaa, koska Ebrahimille tuli turvaton olo.

Minä puolestani kiitän Yleä ja Sannikkaa siitä, että näyttivät kerrankin, mitä sekopäinen woke-kultti oikeasti on: totalitaristinen kireä uskonlahko, jossa toisinajattelijaa ei edes kuunnella vaan painetaan rautasaappaalla pää maata vasten. Ohjelmassa toimittaja Renaz Eberahimi käyttäytyi juuri näin Valtaojaa kohtaan. Kas tässä poimin teille palan keskustelusta:

Valtaoja:  Esimerkiksi nyt tämä pahamaineinen N-sana. Se on aivan eri juttu, jos sitä käyttää tuolla joku kansanedustaja, joka puhuu, anteeksi vain, hyppivistä neekeriukoista, kansanedustajiahan saa aina siteerata, kuin jos Peppi Pitkätossulla onkin neekerikuningasisä. Pitää katsoa mitä tarkoitetaan, eikä pelkästään sitä sanaa itseään.

Ebrahimi:  Tää on ensinnäkin ihan järkyttävää, että mä olen tällaisessa tilassa, missä valkoinen ihminen ruskean ihmisen vieressä kaksi kertaa käyttää tuota N-sanaa niin kuin ihan tahallaan. Tämä on musta ensinnäkin todella epämukava, epäsensitiivinen ja turvaton tila tällä hetkellä. On tosi ikävää, että mä olen tässä tilassa ja joudun tähän keskusteluun tällä tavalla.

Keskustelu jatkui tätä rataa, syytösten tulvana Valtaojaa kohtaan. Sannikka ei palauttanut keskustelua asiaan vaan antoi Ebrahimin möyhätä. Jos asia kiinnostaa teitä hiukankin, kehotan katsomaan Areena-linkin videosta edes palasen. Keskustelu kaikkineen kestää alle puoli tuntia. 

En ryhdy tässä toistamaan Ebrahimin syytöksiä. Totean vain, että minua tämä woke-kultti pelottaa ja kuulen sen rautasaappaiden yltyvänä kopinana.  Kirjarovioita on maailmallakin, historiaa kielletään, klassikkoteoksia boikotoidaan, afrikantähtiä muutetaan, vähemmistöjä saa "pilkata" vain toinen vähemmistöläinen. Esimerkiksi Ebrahimi on soittanut julkisessa toritilaisuudessa musiikkia, jossa esiintyi neekeri-sana kymmeniä kertoja. Jälkiselitys: se oli sallitun ryhmän itsensä esittämää.

Tämän intersektionaalisen feminismin edistäminen on  meillä kirjattuna jopa hallitusohjelman eettiseksi tavoitteeksi. Muistan erityisesti sisäministerin korostaneen tätä suuntaa, jossa tiettyjen ryhmien edut ja tuntemukset muodostavat ohituskaistoja ja kävelevät ns. tavisten etujen yli. Ebrahimi sanoi keskustelussa, että valkoisen valtaväestön edustajana Valtaojalla ei ole oikeuksia sanoa asioita samoin kuin vaikkapa ruskeilla.

Enemmän kuin hallitusohjelman eettisyyteen luotan tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisaloon, joka sanoi ohjelman alussa, että woke on asenne, totalitarismia, jota tulee vastustaa, koska ihmisen pitää saada ajatella ja sanoa vapaasti. Woke-kultin mukaan ei saa.

(Maalaus Caroline Jennings, Apology)

Änkyröitä ja omapäitä

 

Änkyröitähän on monenlaisia. On istujia, seisojia, koronapassin vastustajia ja Emma Kari, uusi vihreä ympäristöministeri, jonka  vastuupuheita oiotaan jo ennen kuin pesti on virallisesti alkanut. Suomi on sitoutunut suojelemaan metsistään kolmekymmentä prosenttia, lupaa kirkassilmäinen ministeri. Paperilla tosin lukee, että EU on sitoutunut suojelemaan vesi- ja maa-alueistaan kolmekymmentä prosenttia. Ehkä Suomen nyt sitten pitää olla tässäkin paras. 

Vaan mistä näitä änkyröitä ja omapäitä sikiää?  Mistä on yhtäkkiä tempaistu 50 000 allekirjoitusta koronapassin vastustajien adressiin? Mikä niissä rokotuksissa ihmistä pelottaa? Uskooko 50 000 kansalaista tosissaan salaliittoteorioihin? Keitä nämä ihmiset ovat, kun persujakaan ei voi olla noin paljon? Terveysintoilijoita, jotka uskovat hopeavesiin ja luontaishoitoihin? Vasemmistoväkeä, joka vastustaa rokoteteollisuuden suuria voittoja? 

Joskus mietin, eikö näillä rokoteänkyröillä ole isovanhempia tai vanhempia, joita he haluaisivat suojella tartunnoilta rokotuttamalla itsensä. Eivätkö he tunne vastuuta yhteiskunnan yhteisestä taistelusta pandemian kukistamiseksi? Mekö olemme kasvattaneet nämä tyhmät kansalaiset, jotka eivät usko koko pandemian olevan tottakaan? 

Minusta suomalainen koulu on epäonnistunut näiden änkyröiden kohdalla. Se päästää porttiensa läpi lähes lukutaidottomia nuoria. Joka kahdeksas nuori lukee niin huonosti, että hän ei tahdo siitä selvitä, ja jo viiden sivun novelli voi olla lukiolaiselle niin pitkä teksti, ettei sen lukeminen tahdo onnistua. 

Miten sellainen ihminen pystyy siis arvioimaan lukemaansa, jos jo tekninen osaaminen takeltelee? Moni nuori käyttää vain pikaviestityyppistä ilmaisua pienine alkukirjaimineen ja erikseen kirjoitettuine yhdyssanoineen. Minna Rytisalo, Kuusamon lukion äidinkielenopettaja, antaa HS:ien teemanumerossa (nro 5/1921) esimerkkejä kielestä, jota lukiolaiset saattavat tosisssaan käyttää:

Tämä asia ei tee järkeä.

Kirjat eivät ole minulle mielenkiintoisia.

Hän on suuri kannustamaan omaa joukkuettaan.

Pienet asiat tekevät ison merkityksen.

Kotitaustalla on myös valtava merkitys änkyröiden kasvatuksessa. Jos kodista puuttuvat kirjat ja sanomalehdet, ollaan tekstityhjiössä eikä lukutottumusta pääse syntymään. Maaperä on erityisen otollinen änkyräksi kasvamiselle.

En tiedä, katseletteko te koskaan asuntoesittelyjä netissä, vaikkapa etuovi.comissa. Minäpä katselen, ja teen teräviä havaintoja ihmisten elintavoista. Jos asunnossa on kirjahyllyjä, klikkaan kuvan suuremmaksi ja tavailen kirjojen nimiä. Tällaiset asunnot hönkivät usein persoonallisuutta sisustuksessa. Niissä on lämpöä.

Surullinen havainto on kuitenkin se, että suurimmassa osassa suomalaisia koteja ei enää ole kirjoja ollenkaan, ei ainuttakaan hyllyä kirjoille. On vain joitain cd- ja pelikoteloja, jossain kodissa lähes seinä täynnä. On hirvittäviä vahvistimia, subwoofereita ja jättitelevisioita. Näkee, että tuolla eletään kovan äänen keskellä. Ainoa teksti voi olla jokin teksti taulussa seinällä - Carpe Diem tai vastaava tuttu klisee.

Voisi maalata tähän loppuun kauhukuvan, jota äidinkielen asiantuntijat nykyään esittävät. Elämme kohta maailmassa, jossa lukutaitoiset pitävät valtaa ja ohjaavat lukutaidottomia. Voidaan jopa luoda algoritmit,  joiden avulla nämä lukutaidottomat voivat nappia painamalla ja klikkailemalla kuvakkeita valita, mitä haluavat ostaa tai valita. Pelottava kuva, jopa karmaiseva!

Heja alla mina vänner!

                                                                  

Heja, alla mina vänner!  Nyt är det dags att skriva igen på svenska, till svenska dagens äran och också till äran av alla våra bortsömnade svenskspråkiga älskingarna. Jag har inte svenskspråkiga släktingarna, men många människor har.

Jag älskar svenskan, alltså svenska språket, har alltid älskat. Det gör ingenting, om man gör fel, huvudsaken är, att ni förstår min text. 

Har jag någonsin berättat för er, att jag hade den bästa lärärinnan i världet, Minna, i lärskolan? Hon lever ännu här i småstad, men känner mig inte mera, när jag ser henne i market. Hon läser produkternas etiketter, och tittar inte människor. Hon är mycket mager och gammal. 

Men det förstår jag inte, att många hatar svenskan. Dom vill ta svenskan bort från skolan. Det är fel! Vår historia vilar sig på svenskan, på svenska nomenklatur.  Mer än hälften av de finska lånorden har kommit från eller genom svenska språket. Och vi måste minnas, att den största del av alla ord är lånord i finskan.

I dag läste jag  i boulevardmagazine en sorglig historia om en man, som var pappa till en av mina elever. Denna pappa är en välkänd konsthandlare, en mycket stilig man, som en filmstjärna. Jag minns till och med att jag blev lite kär i honom, när han gick på en hemmadag för att också lyssna på mina lektioner i sin dotters klass. 

The bulevardmagazine berättade,  att den här lilla pojken till min student hade  dött i en dagisolycka, när någon ställning hade fallit på honom. Dottern själv dog senare av en sjukdom, som uppenbarligen orsakats av sorg. 

Det sorgligaste är,  att ännu ett barnbarn dog lite senare av mannen.

Även den vackraste av oss möter ibland döden. Ingen är säker från sorg. Det är värt att komma ihåg denna heliga dag.  Och en ära till Gustav Adolf, som dog den 6. november 1632. 

Om exakt en månad firar vi redan Finlands självständighetsdag! Heja Finland! Vi har en rik multikultur.

(Pilapiirros Pertti Jarla)

Rasian arvoitus

 

Ellei naisella olisi lahjarasiaa sylissään, arvelisin, että junaa tavoitteleva kaahaava henkilöauto ajaisi naista takaa. Voisin kuvitella, että nainen on karannut mieheltään, ja hurjistunut mies ajaisi häntä takaa. 

Vaan tämä siis vain, jos naisella ei olisi rusetilla solmittua rasiaa sylissään. Lahja muuttaa kaiken, vaikka auton lataus kuvassa muodostaa voimakkaan jännitteen kiitäessään kohti junaa. Voisi puhua jopa draaman kaaresta etenkin kun taivaanrantaa vasten erottuvat mustat linnut.

Mikä siis on naisen ja autonajajan suhde? Onko sitä? Taiteilija on valaissut tummassa illassa ajavan pikkuauton huomiotaherättävästi myös takaa ja korostamalla taivaanrannan auringonlaskun kajoa. Tai auringonnousun, miten vain tarinaan sopii.

Nainen on jokseenkin levollinen, ja ikään kuin tapahtumain yläpuolella,  mutta koiran olemus kielii  varuillaanolosta. Sen pää ei lepää tassujen päällä eikä naisen sylissä, kuten voisi olla raukaisevassa junankolkkeessa. Jotain on tapahtumassa.

Naisen päällä on ykköset, mutta kaulus repsottaa. Ei ihan täydellistä. Koiran vieressä on juhlava pikku laukku. Matkalaukkukin naisella on, ja sen hän on asettanut vastapäätä itseään tyhjälle istuimelle. Laukku on pienehkö ja kaunis, kukikaskuosinen. Kyllä sinne yöpaita mahtuu.

Ja toisaalta. Jos nainen olisi menossa vain vanhan tädin luo sukulaisvisiitille, miksi naista tavoitteleva kaahaava auto olisi niin merkityksellisessä osassa kuvassa? Minne nainen siis menee? Mitä hänellä on rasiassa? Miksi rasia ei ole kukikaskuosisessa laukussa?

Sanon vielä sen, että minusta tuon lahjapaketin tilalle naisen syliin voisi sopia hyvin, ja ehkä jopa paremmin kaunis ja koristeellinen tuhkauurna. Jospa naisen pieni poika on kuollut ja nainen haluaa mennä sirottelemaan lapsen tuhkat tiettyyn paikkaan Michiganissa, jossa he asuivat ennen. Isä kiitää autolla perässä, kun surusta sekaisin oleva äiti on lähtenyt yksin matkaan. Ja vielä kerran toisaalta: surusta sekaisin olevalla äidillä ei olisi kahta laukkua mukanaan.

Vai mitä?

(Maalaus Andrea Kowch)

Pohjolan häät

 

Silloin Pohjolan emäntä

Pani kutsut kulkemahan,

Airuhut vaeltamahan,

Itse tuon sanoiksi virkki:

Ohoh, Ilmar pikkarainen,

Orjani alinomainen!

Kutsu rahvasta kokohon,

Miesten joukko juominkeihin, 

naisten lauma kaunokainen,

piika pieni pimperoinen,

Kutsu kurjat, kutsu köyhät,

Sokeatki, vaivaisetki,

Rammatki, rekirujotki,

Sokeat venehin soua,

Rammat ratsahin ajele,

Rujot re´in remmätellös!

elä kutsu  Väinämöistä

elä vanhaa naista älä miestä,

elä valittajaa laisinkaan.

Kutsu nuori Pohjan kansa,

Abreun Anna, soma Sanni,

Alma sekä Benjamiini

Kaikki Setan, Kalevalan kansa,

Elä kutsu Cheekkii, elä Paulaa

Kyllä meille hyvä laulaa!

 Joskus herään kylmän hien vallassa. Tämä voi toki johtua siitä, että elämän vauhtipyörä on kiihtynyt yhä hurjemmaksi. Viikot, kuukaudet, vuodet sujahtavat ohi ennen kuin  huomaakaan. Jatkuvasti on joko joulu tai juhannus. Takana on taatusti pidempi suora kuin edessä. 

Sekin on täysin mahdollista, että mitään ei pitäisi enää ihmetellä. Koko ajan putoaa nimittäin yhä enemmän kelkasta, ja maailma muuttuu hullummaksi. Esimerkiksi nuoret alkavat tuntua vinoon kasvaneilta, ja he ovat ehdottomasti väärässä. 

Sitä jopa kysyy, olemmeko me paaponeet nuoret pilalle? Nykyajan nuori ei siedä yhtään mitään, se ei kestä rajoituksia elämässään. Se ei viitsi ottaa rokotusta, koska ei pidä koronaa itselleen vaarallisena. Vanhukset eli yli viisikybäiset  kuolee sen mielestä muutenkin pikapuoliin ja karanteenissa ei pysty olla. 

Tämän kasvattamamme oikeuksistaan tietoisen nuoren vuoksi koronaluvut ovat räjähtäneet uusiin ennätyksiin, etenkin kun itsekin nuorisoon samaistuva pääministerimme julistaa kavereineen  uuden vapaan ja rajoittamattoman elämän taas alkaneen. Nyt on aika elää ja nauttia, ilmoittaa pääministeri medialle. Maskit veks ja ryhmät koolle, bailut käyntiin Ilmarin johdolla. Viis siitä, vaikka Suomi hohtaa EU-kartalla tulipunaisena huutomerkkinä. 

(Hiilipiirros Johan Kortman, Ilmarinen saapuu Pohjolaan) 

Sana sunnuntaiksi: Luoja varjele

Luoja varjele minua katsomasta yhtäkään luotua  nenänvarttani pitkin ja pitämästä itseäni hänen auttajanaan. Älä anna minun tiedostaa ylemmyyttäni kehenkään.

Älä anna minun langeta suvaitsemisen syntiin, vaikka toinen olisi  erivärinen, erimuotoinen  ja hänellä olisi eliitin määrittämä uhristatus. Emme me Luojan luodut  ole täällä toisiamme  sietämässä emmekä toistamme  määrittämässä. 

Luoja varjele minun ymmärrystäni niin, että en lankeaisi tietämisen syntiin, sillä mikään ei pitele ihmistä niin kuin  tieto. 

Luoja varjele minua  uppoamasta ylimielisyyden, itsepetoksen ja ennakkoluulojen suohon! Anna minun kuulla, mitä minulle sanotaan. Älä anna minun täyttää ketään omilla ajatuksillani.

Luoja varjele minua  lukkiutumasta nuoruuteni idealismiin: aatteen lumoon, siihen harhaan, että  olen edistyksen puolella, kun vannon lynkkaajien nimeen. 

Ja Luoja, varjele minua siltä ihmisen heikkoudelta, että en olisi alati valmis muuttamaan mielipidettäni, jos löydän paremman. Anna minun olla etsijä loppuun asti, älä anna liekkini sammua.

(Maalaus: Rembrandt 1630)

Hirveä haloo

 

Hirveä haloo on noussut taas Elokapina-ryhmittymän istunnosta. Tulisivat tänne provinssiin istumaan, niin täälläkin tapahtuisi jotain hulvatonta. Voisin viedä jopa mustaviinimarjamehua paleleville ihmisille. Ja voisin rukoilla heidän puolestaan, jotta ilmasto pelastuisi. Kyllä Jumala varmaan auttaa, kun nätisti pyytää. Ja voin lisätä muutaman avemarian, jos joukossa on vaikka joku katolisesta kirkosta eronnut piispoihin suivaantunut ihminen. Kyllä hyvät ministerit varmaan julistavat ilmastohätätilan, kun nuoret näin nätisti pyytävät tärkeää asiaa. Ollaan nyt kaikki näiden nuorten puolella pahaa vastaan.

"TÄssÄ TAPAUKSESSA faktisen kiristyksen kohteena on Suomen eduskunta, jolta pyydetään mahdotonta ja päästään näin suorittamaan itse oikeutettua kansalaistottelemattomuutta.

Tämän jälkeen mennään väkivallattomasti istumaan keskelle näkyvää pääväylää, jonne on etukäteen tiedotuksen keinoin agitoitu paikalle paitsi omat, myös vastustajat, media ja poliisi.

Sitten odotetaan väkivallattomasti, että tilanne eskaloituu, jotta päästään keräämään pisteitä siitä miten asiattomat huutelijat vastustivat rauhanomaisia mielenosoittajia tai poliisit kohtelivat kaltoin paikallaan istuvaa aktivistia. Näitä kuvia levitetään paitsi suomalaisessa myös ulkomaisessa mediassa." (Tommi Rasilainen/ Tamperelainen  2.10.)

 

Vaan sitä en ymmärrä, miksi ihmiset ovat kiukkuisia nuorille ja miksi poliisi puuttuu asiaan, kun nuoret eivät tee mitään pahaa. Eivät rääkkää kissoja eivätkä huutele ohikulkijoille paitsi Sebastian Tynkkyselle, jolle saakin huudella, koska hän on persu. 

"PAHOITTELUNI, mutta ette saa minun sympatiaani. Ratsastatte hyvällä asialla mutta teillä ei ole oikeutta monopolisoida ilmastonmuutoksen vastustamista. Työ on käynnissä monella rintamalla ja toivon todellakin että saamme tehtyä riittävän paljon riittävän nopeasti jotta teemme mahdollisimman vähän pysyvää vahinkoa biosfäärillemme.

Ennalta suunniteltu ja laajalla organisaatiolla toteutettu rikos on järjestynyttä rikollisuutta oman näkemykseni mukaan.

Se, että se tehdään niin sanotun hyvän asian puolesta ei poista tätä yksinkertaista tosiasiaa – maailmassa on yllin kyllin huonoja esimerkkejä miten käy kun jokin ryhmä määrittelee oman aatteensa lain yläpuolelle." (Tommi Rasilainen/ Tamperelainen 2.10.)

Uskotaan nyt vain näitä nuoria, joiden tehtävä on pelastaa maailma. Siunataan heitä ajatuksissa, sanoissa ja töissä, ja  tehdään  kiltisti  oma osamme ilmaston puolesta. Kyllä kiltit elonkipinät neuvovat, miten elää puhtailla luonnontuotteilla ilman mukavuuksia.  Ja tulkaa tänne maaseudulle, jos siellä kaupungeissa on liian paljon vaarallisia höyryjä ja liikaa saastuttavia koneita.  

Voidaan ottaa vaikka hevoset taas kyytipojiksi ja jokaiselle oma lehmä maitotuotteita varten, ja oma peltosarka vegaaneille kauramaidon viljelyä varten.  Ja voidaan ihan vaikka tappaa siat lätistä,  jotteivat vieraat pahastu elikoista ja kasvissyöjät saa houkuttelevia hajuja takapihalleen. Täällä kuluu aika työtä tehdessä, luontoa tarkkaillessa ja metsässä samotessa. Fatim Diarralle voisin sanoa, että ei ole anketa ollenkaan, tulee vaan tänne vaikka sillä sähköpyörällään ja ottaa vaikka Iiris Suomelan tarakalle keikkumaan, sisaristuimelle. 

(Maalaus Andrea Kowch)

* 

(Jälkikirjoitus: Elokapinasta on täällä keskusteltu jo useinkin. Sopii siis jutella jutun alla muistakin aiheista, ellei teema ”Mitä Elokapina oikeasti haluaa ja onko se mahdollista” anna mitään uutta.)

Miksi nainen juoksee?

Olen viehättynyt Andrea Kowchin kuvista. Ne ovat pikkutarkasti piirrettyjä, suorastaan pedanttisesti, mutta kuitenkin ne uhkuvat latautunutta voimaa, kytevää tunnetta tai uhkaa piilevästä vaarasta, tulossa olevasta räjähdyksestä. 

Ihminen on Kowchin kuvissa kontrollissa, kasvoiltaan  kuin vahanukke, ympäristö ja detaljit kuhisevat ja kiehuvat, luovat toiminnan ja jännitteen kuvakerrontaan. 

Ylimmässä maalauksessa on nainen melkein katsojan sylissä. Koiran takavartalon liikerata paljastaa, että vauhdilla mennään katsojan läpi, ja naisen vasen käsi hakee tasapainoa jakusta. Toinen vaihtoehto on se, että nainen haluaa riisua jakun ja perua sen, mitä äsken tuli tehtyä.  Värit ovat syksyn sumentamat, maassa on puidun viljan sänki, taivas on tumma, korpit ilmassa. Sato on korjattu.

Miten minusta nyt tuntuu, että nainen on kolkannut miehensä tuonne heinälatoon. Lyönyt heinätalikolla takaraivoon. Saanut tarpeekseen alituisesta munanvatkaamisesta ja leipomisesta,  lemmikkieläinten tappamisesta  ja kaiken kauniin ja suloisen päätymisestä ravinnoksi. 

Vai mitä sanotte? Miksi nainen juoksee ladosta? Kolkkasiko miehensä? Vai palaako hänellä uunissa kakku pohjaan? 

Entä sytyttikö nainen lopuksi vielä tyhjentämättä jääneet heinäkärrytkin tuleen? Vai kuvitteleeko hän vain kaiken? 

(Maalaukset Andrea Kowch. Jos kuvat kiinnostavat, ne kannattaa klikata suuriksi.)

Pössytellen

 

Tämä ei pyri olemaan kannabisjuttu, sillä sellaisia on jo kirjoitettu pilvin pimein.  Ilma on sakeanaan mielipiteitä tuon kääryleen tiimoilta. Tässä pyritään pohdiskelemaan olemisen mielettömyyttä ja satunnaisuutta.

Ja mitä Vihreisiin tulee, niin puolueessa saa minun puolestani kukkia populismikin, muiden kukintojen ohella. Siitä lähtien, kun puolue unohti vihreän luonnon ja alkoi kukkia sementtierämaassa, olen minä koettanut unohtaa puolueen. 

Sitä paitsi eikö se mennytkin niin, että jos kahvikin tuotaisiin nyt markkinoille, se kiellettäisiin huumaavana aineena tai epäterveellisten vaikutustensa vuoksi? Mikä tässä siis on oikein ja mikä väärin? Ihmisellä on rajallinen aikansa täällä maan päällä, joten pössytelköön kuka mitäkin myrkkyä tahtoo, omapa on asiansa.    

Itse en ole pössytellyt koskaan enkä kauheasti haluaisi buustata itseeni keinotekoista energiaa, raikasta ruokaolutta ja paria viinilasillista lukuunottamatta. Elleivät omat voimavarat riitä, niin saapi olla. 

Ja tarvitseeko ihminen lopultakaan neonvärejä, epileptistä välkettä, viivyteltyä tantraseksiä tai ylipäänsä yliviritettyjä nautintoja,  ekstremeä? 

*

Lehdessä oli tänään kirjoitus miehestä, Langista, joka oli elänyt elämänsä  viidakossa. Mies päätyi sinne, kun vuonna 1972 ilmapommi osui Langin perheen kotiin tappaen hänen äitinsä. Vietnamin sotaa pelästynyt isä  otti vauvaikäisen pojan mukaansa ja pakeni syvälle viidakkoon. Heidät löydettiin vasta vuonna 2013, eivätkä he tienneet sodan loppuneen jo aikaa sitten.

Mies ei tiennyt edes, että maailmassa on olemassa naisia. Hän söi viidakon pieneläimiä ravinnokseen ja hymyilee onnellisen näköisenä jotakin jyrsijää sisälmyksineen syöden kuvissa, alkeellisen elämänsä keskellä. 

Kaikki on suhteellista, ettäs tiedätte. Pössyttelykin.

Viisikon uudet siekailut

 

On huhuttu, että hallituksen voimajyrä on perhe- ja peruspalveluministeri, ja muut seuraavat kunnioittavasti perässä.  

Pääministeri ja valtiovarainministeri tulisivat samaisen lähteen mukaan hyvinä kakkosina, mutta hekin perhe- ja peruspalveluministerin talutusnuorassa. Mene tiedä, voipi olla panetteluakin. Hyviä ovat kaikki ministerit. Ei käy kateeksi, sillä vaikeaa työtä he tekevät, nämä nuoret naiset, joita moni setämies uhossaan tytöttelee ja samalla katselee sillä silmällä.

Koko hallituskombohan kokoontuu parhaillaan Säätytalolla. Budjetti on ilmastopuoleltaan levällään, ja se tulisi saattaa tasapainoon. 

Eiköhän pian ilmesty pääministeri kertomaan, että budjetti on paketissa ja valtiovarainministeri kertoo hymyillen, että veronkorotuksia ei nyt voitu välttää, ja vain tieteestä leikataan. Velkaa otetaan  tarpeen mukaan. Valtakunnassa kaikki hyvin, kun koronakin on hoidettu maailman parhaiten ja Suomella on Euroopan tiukin rajavalvonta.

Joka tapauksessa kaikkihan alkoi siitä, kun Sanna, Annika, Maria, Anna-Maja ja Li viettivät kesälomaa kukin tahollaan, kuka Säkylässä, kuka Helsingissä, kuka Tampereella ja kuka missäkin. Harminaan heillä oli tieto tulevasta kinkkisestä  budjettiriihestä, jonka kanssa jouduttaisiin arvatenkin heti sotajalalle tapoja vailla olevan häpeämättömän opposition kanssa. 

Onneksi viisikko sai muuta ajateltavaa, kun valtionpankista löytyi - abdakadabra -   ihmeellinen taikaseinä. Se pelastaisi budjetin! 

Vaan kun pääministeriltä yllättäen katoaakin tärkeitä papereita, muun muassa avustajan laatima budjettiriihen työjärjestys ja avustajien laatima koronan uudistettu hybridisuunnitelma, viisikko huomaa olevansa keskellä uutta, huippujännittävää seikkailua. 

Kuinkas sitten käykään. Sanna, Annika, Maria, Anna-Maja ja Li päättävät lähteä Kesärannan lauteille ideariiheen. Tilaavat palan painikkeeksi kylmiä aterioita (keitettyjä munia, tomaattia, kinkkua, vastapaistettua mutta jäähtynyttä  leipää, suklaa- ja hedelmäkakkua), jotka viilentävät mukavasti  tunteita ja antavat uutta puhtia hybridisuunnitelman uudistamiseen ja budjettiriihen työjärjestyksen laatimiseen. 

Ylen kylläisinä ja vatsat tyytyväisyydestä inisten päätetäänkin iloisenraukeina antaa työ tutun emeritan tehtäväksi yön aikana.  Jospa se vähän tutkisikin samalla, jotakin. Emerita tekee kuin tekeekin, harmaa pää tutisten ja postaa tuotokset  ministereille.  

Ja ennen kuin kukko aamulla kolmasti kiekaisee, Kesärannasta nousee valkoinen savukiehkura. Viisikko rientää valmiit brosyyrit kainalossa saunanraikkaana Säätytalolle puintihommiin, ja sillä tiellä he parhaillaankin ovat. 

Kauhea varstanläiske kuuluu, joten varmasti siellä jo tulostetaan uutta budjettisopimusta medialle, joka päivystää talon ulkopuolella. Ja me näemme aivan kohta hymyilevän viisikon  ja happy endin: Pidetään huolta maailmasta, niin maailma pitää huolen meistä.  On hienoa olla globaali suomalainen.

(Valokuvissa ja linkin videossa naisvoimistelun historiaa)

Lehmätkin lentäisivät eli konditionaalin kulta-aikaa päättäjäpuheessa

RUNO LEHMÄTKIN LENTÄISIVÄT

Tällainen koronapassi olisi, jos.

Kahden metrin turvavälit tapahtumista poistuvat kun.

Toivon, että mahdollisimman pikaisesti voimme tästä päättää, jos ja kun.

Eduskunta aloittaa työnsä ensi viikolla. 

Tartuntatautilain muista muutoksista päätetään myöhemmin.

Käsittelyyn tämä menisi ensi tiistaina.

Päätös hybridistrategian päivittämisestä tehtäisiin ensi viikolla.

 Voisimme turvallisesti ryhtyä miettimään rajoitusten purkua jos.

Koronapassi  olisi vapaaehtoinen, koska jos ja kun.

 Tapahtumat ja ravintolat voisivat pysyä auki.

Kun alueella jouduttaisiin ja jos ja kun ja

jos otettaisiin vapaaehtoinen passi käyttöön, niin.

Sitten rajoitukset eivät kohdistuisi näihin toimijoihin.

Esitys  voitaisiin antaa  ehkä kuun puolivälissä, jos.

Päätetään tänään tai huomenna - öh

tai tulevana vuonna tuohikuussa.

Itse toivon, että meillä olisi siitä olemassa esitys parin viikon kuluttua.

Itse toivon, että mahdollisimman pikaisesti meillä olisi asia valtioneuvoston istunnossa joko tänään tai huomenna tai parin viikon kuluttua, jos ja kun.

*

(Teksti koostettu tämän päivän nettilehtien teksteistä vain lievästi virkkeen muotoa  mukaillen ja lisäämällä yksi öh-sana ja vanha runosäe. Teksteissä kahden eri ministerin kommentteja.)

Mielenwikaisuuden oireita?

Join tässä juuri makoisat iltapäiväkahvit, kapselikahvit kapselikoneesta. Aamuisin keitän tavalliset suodatinkahvit, mutta iltapäivisin valutan mukillisen kapselista. Joskus olen huomannut lievää huimausta kahvit juotuani, mutta toisaalta, ketä nyt ei tämä maailmanmeno huippaisi aina välillä. 

Toisin kävi pyhäjokisen Aleksi Waaralan, joka oli hiljakkoin osoittanut mielenwikaisuuden oireita. Hän oli sumpit juotuaan kirmaissut ilmeisessä kahwehumalassa ulos owesta, emäntä perässään. Vaan ei tawannut emäntä miestään, joka katosi metsään. Nyt toivotaan jonkun hyvän ihmisen korjaavan mielenwikaisen ja palauttavan hänet kotiinsa.  -  Eiköhän nälkä ajanut mielenwikaisen kotiin ennen pitkää. Näin vuonna 1911.

Toisaalla lehdessä haetaan hourujenhoitajaa virkaan waiwaistaloon.  Waiwaishoidon esimiehen mukaan "Hoitajat owat vapautetut asumasta yhdessä hulluin kanssa".  Maksetaan myös korvaus siitä, että ei saa pitää sikaa, vaan kaikki ruoan tähteet on jätettävä waiwaistaloon.

Mielenkiintoista. Mitenkähän mahtoi waiwaistalon biojätehuolto pelata, jos sikaa ei saanut pitää? Sehän oli ennen kätevistä kätevin jätehuoltopiste. 

***

Oheiset leikekuvat ovat Ylen Äkkilähtöjä menneisyyteen -sivuilta. Sivuilla on riemastuttavia poimintoja lähihistoriasta ja ylipäänsä menneisyydestä Suomessa. Kun nyt hulluista on puhe, niin teepä joutessasi testi siitä, mikä hourujenhoito sinulle määrätään. Teetä siis diagnoosi itsellesi 1900-luvun mielisairaalassa ruksimalla mieleisesi vaihtoehdot täältä. 

Voin kertoa, että minulla on konstitutsionaalinen häiriö, jonka parannuskeinoksi suositellaan insuliinishokkia. 

Archie Bunkerin tuoli hajosi

 

Tätä kutsutaan nykyään kai retrotuoliksi. Ostin tällaisen* tummanruskean version joskus 90-luvun alussa Laitilan kirpputorilta muistaakseni 40 markalla. Tuoli on aitoa nahkaa, kotimaista valmistetta, ja peräisin 60-luvulta. Viikko sitten se hajosi kestettyään istujia siis kuutisenkymmentä vuotta. Tähän eivät nykyiset lastulevy-tekonahkahuonekalut pysty. Tuolin muotokieli on sitä paitsi varsin kaunis edelleen.

Ensin retrotuolistani kului oikean käden alla oleva käsinojan nahka puhki, 2010-luvulla, ja fyllit alkoivat paistaa reiästä läpi. Vaan siitä selvisin, kun leikkasin käsinojan pehmukkeen alta reiän kokoisen nahkapalan ja liimasin sen reiän päälle. 

Sitten pari vuotta tämän jälkeen katkesi niskatyynyn toinen kiinnityshina. Sen korjasin solmimalla katkenneen hihnan ehjään hihnaan. Solmu näkyi ja oli  ruma, mutta tyyny pysyi paikoillaan. 

Seuraavaksi kului vuonna 2020 vasemman käsinojan pehmukkeen nahka puhki. Fyllit alkoivat pursuta ulos. Reikä oli suuri eikä niin isoa nahkapalaa saanut mistään tuolin alta tai takaa. Aloin siis peittää reikää tummalla shaalilla, jonka asettelin kauniisti tuolin selkänojalle niin, että sen pää ulottui käsinojaa peittämään. 

Viikko sitten tuolin jalka murtui. En ollut huomannut, että metallinen  jalka oli vuosikymmenten saatossa hapertunut, ja nyt se petti istujan. Katastrofi. 

Tuoli on ollut kuin äidin syli, lohtupaikka, rentoutumispaikka, jossa saa täydellisen lepuutuksen kipeisiin hartioihin ja särkevään selkään. Mikään muu paikka kotona ei ollut yhtä tärkeä. Minne nyt oikaisen väsyneen  ruotoni? Missä saan levon, missä voin katsoa elokuvaa ja nukahtaa ihanasti ennen elokuvan loppua?

Mielenkiintoista, että selkäni kipeytyi samantien tuolin hajoamisen kanssa, iskias iski alaselkään ja kinttuun. Niinpä marssin paikalliseen huonekalukauppaan ja koeistuin kaikki mahdolliset tv-tuolit ja mekanismituolit. Kauheita upottavia härveleitä, tekokuituja ja vaahtomuovia. Lyhyenä ihmisenä takapuoleni ei ulottunut aina tuolin selkänojaan, ellen ojentanut jalkojani suoriksi vaakatasoon. Suomalainenhan on tunnetusti  persjalkainen, joten tuolien ergonomia on useimmiten pielessä. 

Kunnes sitten istuin toisessa huonekalukaupassa huvikseni Stresslessin tv-tuoliin. Se otti minut vastaan kuin prinsessan, tarjosi heti selkänojan tuen ristiselälle ja hartioille ja keinahti kivasti torkkuasentoon. Se oli siinä. Kun en tuhlaa, en polta enkä liiemmin hassaa rahojani viinaan, voin ostaa laadukkaan tuolin.  Ettäs tämänkin tiedätte taloudenpidostani. Huomenna tuolia tuodaan riemusaatossa kotiin. Luulen, että selkäni paranee samantien. En ole sohvallaistujatyyppiä. Useimmat sohvat eivät sovi istumiseen ollenkaan.

Olen muuten havainnut, että useilla tutuillani on samanlainen herkkä  kiintymyssuhde tuoliin kuin minulla. Huushollissa on yksi mielituoli, ja ihminen istuu aina siihen, ei viereiseen samantapaiseen. Tuoli on oikeasti tärkeä asia. Maailma murtuu, jos tuoli viedään alta. Millä tai missä te muuten mieluiten  istutte?

* Tuoli on bongattu Emmi Anniinan blogista

Kesäpäiväkirja, sivu 8: Paluu kotiin ja asioiden juurille

 

Jokapäiväinen mökkielämä päättyy tähän ja olen siirtänyt itseni ja huushollini takaisin Pikkukaupunkiin. Parasta ovat arjen mukavuudet. Ei enää nyrkkipyykkiä pesualtaassa, ei käsitiskiä, ei epämukavaa suihkua pienessä vessankopperossa, ei savuavaa pesää, ei bioämpärin vientiä punkkeja kuhisevan heinikon läpi tontin takalaidalle kompostiin, ei muurahaispesän myrkyttämistä takkahuoneesta, ei kaatuneen pajupuun raivausta polulta, ei naapurin kutsumista hätiin trimmereineen. - Vaan eipä enää  hiljaista istumistakaan omenapuun alla kirjosieppoperheen elämää seuraillen ja kahvia siemaillen. 

Kesän aikana on vastapäisestä rivitalosta taas yksi vanha rouva kuollut, yli yhdeksänkymppisenä. Matalassa rivitalossa asuu enimmäkseen yksinäisiä vanhoja leskivaimoja, miehensä jo ammoin haudanneita, tänne keskustaan Pikkukaupungin äärimmäisistä korvenkylistä ja saloilta muuttaneita, talonsa myyneitä ja osakkeen ostaneita monilla vaivoilla rasitettuja naisia. Monilla on varaosia kehossaan, usealla jo uudet polvet, jokusilla sekä polvet että lonkat. Muutamassa kodissa käy kerran päivässä ateriapalvelu luovuttamassa muovirasiaan käärityn lämpimän aterian. Kunpa luoja varjelisi ihmistä koskaan joutumasta moisen muoviaterian varaan! 

Ja sitten päivän postilla, lainaus Lauri Hokkasen teoksesta Kenen joukoissa seisoin, s. 63:

Teos on syvästi ajatteluttava, ja sen jokainen virke on täynnä tietoa ja merkitystä. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että Suomen taistolaisliikkeen aikaa katsotaan siinä kiihkottomasti sisältäpäin, mutta ulkona ollen. Tällainen näkökulma on meillä harvinainen etenkin, kun kirjasta puuttuu kaikenlainen agenda ja pyrkimys olla oikeassa ja  mustata jokin taho tai jotkin ihmiset. Asiat vain todetaan: näin tapahtui, näin oli, tässä on fakta, ota tai jätä. Tämän ajan kokenut löytää teoksesta alkumetreiltä lähtien paljon omia ajatuksiaan ja epäilyjään.

Olen vasta kirjan alussa, sillä lukeminen on hidasta mahtavan tietomäärän vuoksi. Koko ajan esiin pomppaa unohtuneita nimiä ja asioita, ja Hokkasen tapa yhdistää asiat antaa tällaiselle tietoaukkoiselle naisihmiselle kokonaiskuvaa tapahtuneista asioista. 

On tietysti otettava huomioon myös se, niin kuin kommentoijakin jo muistutti edellisessä keskustelussa, että kyseessä on yhden puoluetehtävistään erotetun ihmisen, joka leimattiin CIA:n agentiksi ja kerettiläiseksi,  näkökulma. Jollain toisella henkilöllä on taas toisenlainen näkökulma, jossa Hokkanen ehkä on tehtävässään epäonnistunut.

Vaan emmekö me ole jo kuulleet tuhannesti sen toisen näkökulman? Nyt on aika antaa Hokkasen näkökulman puhua. Minä jatkan lukemista ja kuuntelen hartaasti Hokkasen selkeää puhetta. Hän oli varsin looginen ja hyvä puhuja Ylen aamutelevisiossa taannoin. 

(Valokuvat Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 7

Ihanat päivät meri-ilmastossa jäävät nyt taakse, ja palaan tänne mökille jatkossa vain päivävisiiteille. Nykyinen kombomme hajaantuu maailman tuuliin, pari pääkaupunkiseudulle,  yksi Keski-Eurooppaan ja yksi suomalaiseen pikkukaupunkiin.

Huomaan, etten viihdy yksin mökillä, en ole ihan kokonaan yksineläjä, sillä kaipaan yhteyttä toisiin, puhekumppania, vaikka puhun äärimmäisen huonosti nykyään.  Välillä jään haukkomaan ilmaa, kun sanoja ei tule. En tiedä, onko koronan aikainen eristäytyminen mykistänyt ääneni lopullisesti, vai johtuuko tukkeutunut puhekykyni edelliskeväisestä pienestä lisäkilpisrauhasen  leikkauksesta, aivan äänihuulten vierestä. Joka tapauksessa tunne siitä, että puhumalla ilmaiseminen kapeutuu entisestään, tekee minut hiukan ahdistuneeksi. 

Annan tunnustuksen lähimmilleni, jotka useimmiten jaksavat odottaa, että saan jotakin sanottua, mutta välillä luovutan, kun en jaksa vaatia heitä odottamaan, että minäkin saan sanoa mielipiteeni. Olen hiljaa ja vain kuuntelen, kun muut puhuvat.

Olen miettinyt mahdollisuutta ottaa pitkästä aikaa botox-ruiske äänihuuliin kokeillakseni, auttaisiko  se puhumistani. Monella dysphonia spasmodicaa sairastavalla auttaa, minulla ei tehonnut yhtään, kun kokeiltiin viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Jospa nyt pyydän lähetteen ja reissaan Tyksiin  piikille. Millaista mahtaisi olla saada puhua vapaasti ilman, että puhe juuttuu kurkun salpaantumiseen? En osaa enää kuvitella sitä. 

Kuvassa ulkomaan ihminen Uudenkaupungin makasiinirannassa. Olimme matkalla syömään rantamakasiinin terassille. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, mutta siskoni on maailman kiltein ihminen. Hän on painunut hieman kumaraan, koska on sairastunut osteoporoosiin. Jokaista askelta on varottava, ettei kompastu ja saa luunmurtumaa. 

Meille ihmisille annetaan monenlaisia koettelemuksia elämämme varrella. Mikä on ihmisen taittumisen raja?  Joskus ajattelen, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. En tiedä. Kärsimys kuuluu elämään. Ei tiedä, pääseekö sisko enää Suomeen. Nyt hän halusi tulla, kahden raskaan vuoden tauon jälkeen, takana suruvuosi miehen kuoltua ja sen päälle koronavuosi Saksan tiukoissa rajoituksissa ja totaalisuluissa. Toivomme vain, että hän ehtii nyt ajoissa alta pois, takaisin kotiinsa, ennen kuin Saksakin julistaa Suomen riskimaaksi, kuten Viro juuri teki. Se merkitsisi testiä ja mahdollista karanteenia kotimaassa.

(Valokuvat Iines 07/2021)

Kesäpäiväkirja, sivu 6: kesäpäivän lumoa

Lumo on vallannut Olgan vanhan keinutuolin. Se on oikeastaan hyvä, sillä keinutuolin jalaksessa on näkymätön halkeama, ja ihmisistuja joutuu varomaan, ettei tuoli hajoa alta.  Lihavan kissan tuoli vielä kestää.

Täällä on uitu ja katseltu meren pintaa viistäviä tervapääskypoikueita, laineilla kelluvia joutsenia, leikitty pikku dronella ja laineilla kiitävällä hurjalla veneellä, radio-ohjattavalla. Vielä kun saisi sup-laudan ja sähköpotkulaudan! En tiedä, mistä tämä vehjehinku on tullut. Ehkä siitä, kun viime kesänä koronaeristyksen aikaan katselin ikkunasta ulos ja näin, miten soma nuori tyttö ajoi sähköpotkulaudalla pitkin kävelykatua hurjaa vauhtia, vapaana koronasta ja kaikesta, vaalea pitkä tukka tuulessa hulmuten. Tyttö ei liikahtanutkaan, ja lauta kiisi eteenpäin kuin uuteen aikaan vanhan maailman läpi. Jos olisin nuori tyttö, minä voisin olla se tyttö. Kiehtovaa!

*

Lopuksi, innokkaana paasaajana, ihmettelen  tietysti jotain yhteiskunnallista asiaa eli uutisten tietoa: sisärajavalvonta Schengen-maista päättyy nyt. Uutistenlukija lykkää lyhkäistä, sillä sisärajavalvonta, se ”Euroopan tiukin”, on vuotanut koko ajan ja ollut ainakin välillä olematonta. Viikko sitten täyteen buukattu Frankfurtin kone sai purkautua vapaasti ilman pienintäkään kontrollia maahamme. Missään ei näkynyt koronatestaajia. Kukaan ei kysynyt rokotuspasseja, ja tulijat olivat ihmeissään. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että Huuhkaaja-faneja on ehkä syyllistetty turhaan deltavariantin levittämisestä. Meille on mitä ilmeisimmin tultu kontrollitta muualtakin.

Samaan aikaan ilmenee, että sekä THL että STM ovat rikkoneet  65 - 69-vuotiaiden AstraZeneca-rokotuksissa perustuslakia, yhdenvertaisuuslakia ja potilaslakia, ja ne eivät korjanneet käytäntöä  kehotuksista huolimatta. Tämä ei lisää luottamusta hallituksen koronatoimiin, jos sellaisia vielä ylipäänsä on tulossa. 

*

Ja kaiken lopuksi loppukevennys. Mitäpä te olette tänään syöneet pääateriallanne, jos teillä sellainen on ollut? Minä en voi kehua nyt kokkaustaidoillani kun kerron, että meilläpä oli S-marketin lämpöpisteestä ostetut kananrinnat ja kermaperunat. Kermaperunat toisten toiveesta, itse en tee enkä syö niitä oma-aloitteisesti koskaan. En tykkää sörsseleistä, jotka uivat liemessä. 

(Valokuva, Iines 07/2021)

Kesäpäiväkirja, sivu 5: vallankumouksia siellä sun täällä

Suoritin äsken vallankumouksen. Hävitin muurahaispesän. No, en minä sitä hävittänyt olisi, ellei se olisi ollut sisällä, saunan takkahuoneessa, jossa kohta tuleva ulkomaanihminen nukkuu lomallaan.

Ensin ihmettelin kauniilla lakatulla lattialla olevia eristevillan möykkyjä, joita oli nakerrettu seinän hirsien välissä olevista  täytteistä. Luulin hiirten tekosiksi. Sitten aloin katsella lattialla ristiin rastiin vaeltavia muurahaisia, kusiaisia, niin kuin lapsena sanottiin. Sinnehän ne menivät seinän viereen, jonne oli pykätty kohoava keko, pitkulainen. 

Minulla ei ollut mukana kummempia tuhoamisvälineitä, kun harja ja sihveli, johon aloin kauhoa kekomassaa. Ja heitin ulos puskien taakse pitkässä kaaressa. Kymmeniä kertoja. Mitäs tulivat sisälle. Luontoon ne kuuluvat, ulos. 

Vedin lattian ja nurkat vielä oikein pahanhajuisella amerikkalaisella desinfiointiaineella, Sanytolilla, joka räjäyttää koronabasillit. Nyt räjäytettiin muurahaisyhdyskunta taivaan tuuliin. Kyllä luonto on ihmeellinen.

Maailmalla taas ei tapahdu mitään, hallituskin lienee lomalla. Tytti Yli-Viikari on antanut lausunnon, siteeraten tällä kertaa Shakespearea:” Kun iso pyörä pyörii mäkeä alaspäin, kannattaa hellittää otetta tai se taittaa niskat.” 

Joskus ihailen Tyttiä, joskus taas mietin, että hän on kuin kirjaesimerkki narsistista: ei näe omaa syyllisyyttään eikä kyseenalaista itseään, niin kuin ihmisen mielestäni kuuluu aika ajoin tehdä. Niin tai näin, hänen viestintänsä on jopa hauskaa. 

Muuten olen sitä mieltä, että pieniä ovat Tytin synnit suuryritysten ja ammattiyhdistyssektorin äijien voittoihin ja kultaisiin kädenpuristuksiin ynnä muuhun mammonaan verrattuna. 

Vaan suurin synti taitaa kuitenkin olla Jussi Halla-ahon Areena-puhe uudesta kulttuurivallankumouksesta. Se on herättänyt jo hätää hallituspuolueissa, ja kumous on kiirehditty kieltämään. Eihän meillä mitään ole, ettäs tekin tiedätte. Valtakunnassa kaikki hyvin. 

Tämä asia tuli mieleeni, kun tein äsken sanaristikkoa. Nimittäin vihjeenä oli "tyttökaveri" ja ristikkoon tuli "ystävätär".  Opettajatar, johtajatar. Näin sanottiin joskus, ei nyt. Huutia ristikontekijälle.

Miten minusta tuntuu, että kielioppikin on kokenut vallankumouksen. -tar/-tär-johdin on taatusti julistettu pannaan, sillä se viittaa vain cis-naiseen. Tämäkin tiedoksenne. Olkaa valppaina! Ei hervahduksia edes helteillä.

Kieli viestii

 

 

Mennä viikolla saimme uusimmat tiedot siitä, mitä Tytti Yli-Viikari nyt kantoi kainalossaan viimeisimmässä oikeusistunnossa. Tällä kertaa kyseessä ei ollut filosofinen teos eikä runokirja, vaan iso punainen A. 

Tämäkös herätti taas kiinnostusta melkein  enemmän kuin Yli-Viikarin tekemä mahdollinen rikos. Lukeneimmat meistä tietävät, että kyseessä voisi olla viittaus ihmisen leimaamiseen poltinmerkillä hänen rikoksena pidetystä teostaan. Nathaniel Hawthorne on nimittäin kirjoittanut jo vuonna 1850 teoksen The Scarlet Letter (suom. Tulipunainen kirjain).

Romaanissa Hester Prynne -niminen nuori nainen synnyttää lapsen, mutta ei suostu paljastamaaan lapsen isää. Puritaaninen yhteisö pakottaa Prynnen seisomaan häpeälavalla kolme tuntia ja alistumaan näin julkiselle nöyryytykselle. Prynne joutuu myös kantamaan punaista A-kirjainta lopun elämänsä tekemänsä aviorikoksen merkiksi. 

En jää tässä pohtimaan Tytti Yli-Viikarin sinänsä kekseliästä käyttäymistä, niin mielenkiintoista kuin se onkin, vaan ihmettelen toista viestinnällistä asiaa. Kielen arvoa viestinnässä ja etenkin suomen kielen hyvän  hallinnan merkitystä. Sitä vähätellään nykyisin, kun kansainvälisyyttä korostetaan. 

Luin nimittäin iltapäivälehden tuoreinta varoitusta yritysten ja kansalaisten huijaamisesta viesteillä. Ihmettelen näitä joka kerta. Miten yksinkertaista on huomata viesti huijaukseksi. Vai mitä? Katsokaapa alla artikkelista lainattua kuvaa ja suurentakaa sitä klikkaamalla kuvaa:

Viestissä on kymmenkunta töppöä suomen kielen virhettä ja huonoa ilmaisua, jonkalaisia Posti Group ei tee, huolimatta karmeasta nimestään. Pahimpana kielimokana pidän toisen tekstikappaleen virkettä, jossa on alkeellinen pronominin korrelaattivirhe:  ” - - maasta, jonka kaupallinen arvo on yli 22 euroa - - . ”  Toinen on vaikkapa tämä : Osta Pin-koodi -  75 EURO.

Jos yrityksen työntekijät ja yksityiset kansalaiset hallitsisivat suomen kielensä hyvin, huijausviestit eivät löytäisi ainuttakaan uhria. Jokaisessa on kielimokia. Kannattaa siis opiskella hyvä äidinkielentaito ja edellyttää myös maahanmuuttaneilta - myös naisilta - suomen kielen hyvä luku- ja kirjoitustaito. Se on heidän oma etunsa.

Tämmöistä painavaa asiaa kesähelteillä, kun on ensin hikoiltu nurmikon leikkuussa ja risusavotassa, istuttu pihalla hikeä laskemassa paarmojen ruokana ja juotu litra vettä. Tehkäähän joutessanne kielitaidon testi ylläolevasta viestistä. Onko siinä teistä mitään epäilyttävää? Entä Tytti Yli-Viikarissa, jota fanitan sikana?