Kevätpäiväkirja 1. sivu: Kielipoliiseilua ja Jumalan kirkkautta, naiset!

24.4. Tänään luen, että Kemppisen blogissa on 2 363 kirjoitusta ja 49 234 kommenttia.  Kemppinen onkin kunnioitettavan tuottelias ja naisellekin uutta antavainen, huolimatta vahvasta miehisestä tematiikastaan. Sitä paitsi hänen kommenttiosionsa seuraaminen on hupaisaa. 

Minulla on hieman lyhyemmältä ajalta vain 571 kirjoitusta, mutta niiden perässä komeilee 50 058 kommenttia. Kiitos kommentoijat, tästä saavutuksesta! Noteeraan sen korkealle!  En näe nimittäin asiaa niin, että blogistin tulee räjäyttää pajatso antamalla kaikkensa. Tällainen mykistää helposti muut, eikä  luennointi liene  blogin tarkoitus. On viisasta antaa muiden  poksauttaa paukut. Vähän kuin koulussa, jossa hyvä opettaja kuuntelee, kun oppilaat keksivät ruudin. En tahdo kuitenkaan antaa sitä vaikutelmaa, että blogisti neroudessaan tietää, mitä tuleman pitää. Ei alkuunkaan, vaan tilaisuus oppia ihmisestä uutta on suuri, kun jättää tilaa tai hieman provosoi.

Se minua vielä blogiasioista hämää, että Kemppisenkin blogissa  puhutaan blogin kirjoittamisesta, kun tarkoitetaan päivän pärettä, yhtä juttua. Näin Kemppisen blogissa on siis 2 363 blogia. Miten yhden kirjoituksen nimi voi olla sama kuin kokonaisuuden nimi? Minusta suhde tuossa on sama kuin kirjalla ja sen luvulla. Kirjoittaa kirja kirjaan? Kirjoittaa luku kirjaan? Järkikin sanoo, kumpi on looginen.

Miksi edes Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ei kerro, mikä on blogikirjoitukselle paras nimi? Kaipaan isän kättä! Blogi blogissa ei mene minun kynnykseni yli. 

Onneksi on päästy blogaamisesta ja blogaajasta! Vielä pari vuotta sitten blogaajat blogasivat tosissaan. Kunpa tutkimuskeskus sanoisi selvästi edes sen, että blogaaminen on mokaamista. Nyt hyväksytään luokattomasti kaikki, mitä joku puhuvainen esittää. Kielellä on väliä, ja rajoja voi asettaa.  Kaikki mikä kieleen tulee, ei ole kielen äännerakenteen mukaista. Rokki ~ rokkaaminen, blogi ~ bloggaaminen. Blogaaminen on samaa kuin rokaaminen.

25.4. Käyn aamutuimaan eräässä paikassa istumassa odotushuoneessa. Huoneessa on pitkä mies, joka alkaa paasata muille istujille uskonnoista. Hän sanoo, että tulee ottaa Jeesus Kristus vastaan, niin ei joudu helvettiin. - Ei sinne kenenkään mennä tarvi, sanoi mies nojaten kyynärpäillään polviinsa ja pyöritellen lippalakkiaan.  - Ottaa vaan Jeesuksen Kristuksen vastaan. - Harhauskontojen perään ei saa mennä, paasaa mies.  Yksi mummu kysäisee, että mitäs ne harhauskot ovat. - Kaikki nämä buddhalaisuus, hindulaisuus ja muut, sanoi mies kirkkain otsin. - Ne on harhauskontoja. Ovi aukenee ja miehen numero huudetaan  sisään.  - Jumalan kirkkautta, naiset, tervehtii mies laboratorion väkeä ja sulkee oven perässään. Kun menen sisään verenpaineen mittaushuoneeseen, paineeni on vähän koholla. Kun mitataan toinen kerta ja olen unohtanut Jumalan kirkkauden naisille, paine on laskenut normaaliksi. Nyt kirjoitan tätä juttua kahvia siemaillen ja lähden kohta ulos.

(Valokuva Iines: Kevätmetsässä. Kuva kannattaa katsoa suureksi klikattuna.)

Pölvästejä riittää

Taipalsaarelainen Kimmo Pennanen äimistelee tänäisessä Helsingin Sanomissa opettajien kauhistumista siitä, että Helsingin kaupunki on viemässä määräaikaisten opettajien heinäkuun palkan. "Mikä vastuullisesti ajatteleva työnantaja palkkaa määräaikaisen työntekijän sellaiseksi ajanjaksoksi, jolle ei ole osoittaa työtä?" hän kysyy.  Mies ihmettelee opettajien ahneutta ja saavutettujen etujen vanhahtavaa puolustamista. Hänelle on tuttava lisäksi kertonut, että opettajan ammattiin ei olisi tulijoita ilman 2,5 kuukauden palkallista kesälomaa.

Vieläkö on näitä muitakin pölvästejä kuin Pennanen, jotka eivät tiedä, että opettaja ei  saa oikeaoppista kuukausipalkkaa, vaan tavallaan vuosipalkkaa, joka on summaltaan yhdeksän kuukauden palkka jaettuna kahdellatoista kuukaudella? Tämä on totuus opettajan palkanmaksun määräytymisestä. Palkanmaksun vinouma on siksi, että opettaja ei ennen saanut kesäajalta palkkaa, vaan eli kolme kuukautta palkatta kunnan vuokra-asunnossa viljellen peltosarassa itselleen kesän ruuat. 

Kun muutos tehtiin, se tapahtui niin, että yhdeksän kuukauden vuosipalkka jaettiin sellaisenaan kahdelletoista kuukaudelle sitä  korottamatta. Näin yhden kuukauden palkka pieneni merkittävästi, eikä kyseistä vajetta ole kurottu umpeen vuosikymmentenkään aikana. Päälle ovat tulleet  normaalit korotukset, joita kaikki palkansaajat saavat.

Mitä helsinkiläisiin määräaikaisiin opettajiin tulee, heitä on peräti kuusisataa. Vantaakaan ei lehtitiedon mukaan maksa epäpäteville tai alle kolme vuotta työskenneille opettajille palkkaa kesäajalta. Tämä palkan maksamatta jättäminen on kaupungin viesti opetustyön halveksunnasta ja opettajien eriarvoisesta kohtelusta. Määräaikaiset tekevät samaa työtä kuin lehtorit ja viranhaltijat.

Kuukauden palkan vieminen opettajalta merkitsee koko vuosipalkan alennusta. Alennus vaikuttaa eläkkeisiin ja lomarahoihin ja palkanmaksupäivästä riippuen voi merkitä puolentoista kuukauden taukoa palkanmaksussa. Monen velkaisen opettajan tilanne vetää hiljaiseksi ja vie ansaitulta lomalta hohdon. Mitä merkinnee palkan vieminen henkisellä tasolla opettajan itsetuntoon? Osa työtovereista on samassa junassa, mutta osa sitten taas ei. Toista kuritetaan, toista ei. Lyhytnäköistä toimintaa ammattiryhmälle, jonka oma eetos on tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kaikessa toiminnassa.

Kaupunki voi mennä itseensä ja kysyä, miksi määräaikaisia pidetään niin paljon, miksi heille ei perusteta virkoja? Päteviä opettajia on jopa työttömänä. Suurin ja tuottavin sijoitus tulevaisuuteen on tietenkin lapsen koulunkäynti ja hänen saamansa hyvä opetus.

Minä ihailin villiä voimaa, minä nöyristä lapsista nöyrin

Joskus olen sydämetön naisille, kanssasisarilleni, joita viedään sivuvaunussa niin että heikkoa tekee. Miksi he eivät aja itse? Miksi he tekeytyvät heikoksi ja antavat miehen hallita, lyödä ja lopulta  tappaakin. Miksi emo ei turvaa  edes pentujaan?

Juuri nyt median estradilla on narsisteja, jotka ovat lennättäneet uhrinsa pilvien päälle omantunnontuskia kärsimättä, surren ehkä vain sitä, että ei tullut enempää uhreja ja sitä, että oma napa ryvettyi. Esimerkiksi Laajasalon perhesurmaajasta kirjoitettiin, että hän ei osoittanut oikeudessa katumusta teostaan.

On aika kummallista lukea, miten jopa asiantuntijat koettavat ulkoistaa perhesurmien syyt yhteiskuntaan, ikään kuin koko perhe surmattaisiin esimerkiksi köyhyyden tai osattomuuden takia. Lehdissä kysellään kiivaasti, miksi yhteiskunta ei tee mitään ehkäistäkseen perhesurmat. Psykiatrian asiantuntijoiden mukaan joukkosurmien  syyt ovat kuitenkin yksilön sisäiset syyt, ja taustalla on  useimmiten jokin persoonallisuushäiriö, esimerkiksi narsismi tai läheisriippuvuus. Persoonallisuushäiriöhän ei ole sairaus, joten henkilö on juridisesti vastuullinen teoistaan, toisin kuin mielisairas, joka on syyntakeeton. Juuri tästä rajanvedosta on kyse Anders Breivikin tapauksessa.

Persoonallisuushäiriö on suhteellisen pysyvä ja parantumaton ajattelu- ja käyttäytymismalli, jonka taustalla on usein traumatisoituneita lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi Uhrilampaiden psykopaatti Hannibal Lecter ei ollut mielisairas, vaan nimenomaan persoonallisuushäiriöinen. Hän ajatteli älykkäästi ja kristallinkirkkaasti, mutta oli sisältä kuollut, tyhjä taulu, tunteeton kone.

Se ajattelumalli, että perhesurmien syitä ulkoistetaan yhteiskuntaan ja vaaditaan yhteiskunnan joukkotoimia, ei johda siis mihinkään, koska syyt surmiin ovat syvästi inhimillisistä traumoista kumpuavia persoonallisuuden häiriötiloja, jotka syntyvät varhaislapsuudessa. Jos jotakin halutaan muuttaa, käsitys ihmisen varhaiskehityksestä tulee nostaa pöydälle ja miettiä korjausliikkeet sinne, ennaltaehkäisevästi. Ihminen ei häiriinny pelkästään yhteiskunnan vaikutuksesta surmia tekeväksi, perimmäinen syy on aina sisällä.

Ja mitä yhteiskunta ylipäänsä voisi edes tehdä persoonallisuushäiriöiselle perhetyrannille, kun nämä ongelmat kerran vaietaan jo etukäteen kuoliaaksi? Naisia lennätetään sivuvaunuissa eivätkä he syvästi manipuloituneina eväänsä väräytä,  vaan ovat hiljaa ja eristäytyvät muusta maailmasta, koska se on useimmiten persoonallisuushäiriöisen tavoite.  

Esimerkiksi uusimman, juuri tapahtuneen perhetragedian äitiä luonnehdittiin muita ihmisiä pakenevaksi. Tämä on tyypillistä narsistin uhrille, jota saattaa kotona odottaa syyttelevä ja harhainen ristikuulustelu käydystä pihakeskustelusta. Persoonallisuushäiriöinen ei tunnusta edes perheenjäseniään erillisiksi ihmisiksi, vaan itsensä jatkeiksi, joiden tehtävänä on sulautua häneen ja palvella häntä, unohtaa omat tarpeensa täysin ja kokonaan. Siksi perhe lähtee mukana ja ennen itseä, kun häiriöinen niin päättää. 

Surullista vain, että sieltä sivuvaunusta ei ilmeisesti enää osata halutakaan pois. Se kiihdyttää minua värisevään raivoon saakka. Miksi naiset antavat tämän tapahtua? Miksi he eivät lähde lapsineen ajoissa, koska ennusmerkkejä on ennen tragediaa, pakostikin? Miksi he eivät ota asioista selvää? Kaikki tieto on saatavilla.

Naisen elämää 7: Rengasliikkeessä

Rengasliikkeestähän tulee tietenkin ensinnä mieleen sormuskauppa. Sormuskaupasta taas tulee mieleen muinoinen kihlahinkuni ja suuri ensirakkauteni, joka soitti minulle kun olin jo  unohtanut ja tyytynyt elämässäni vain bloggailemaan. Pyysi rikkaalta virkanaiselta avustusta vaalikassaansa, pyrkiäkseen poliitikoksi Arkadianmäelle.  Ei olisi tullut mieleenikään antaa. Pudotin luurin korvaansa.

Tällaisia en kuitenkaan muistellut Rengasliikkeessä, jossa tänään tein kaupat. Tosin ennen kauppoja sain  odottaa minuuttikaupalla, kun edelläni asioiva paikallinen isäntä jahkasi vaivaisen kahden renkaan ostoa. Kaupat taisivat lopulta syntyä, päätellen siitä, että isäntä liikahti ovelle päin ja sanoi, että palvele vaan tätä - nyökkäys minuun päin - ensin, niin siirretään vanhat  renkaat ulkoa hallin puolelle.

Myyjämies tiskin takaa katsoi minua mykkänä ja arvelin, että no niin, nyt on vuoroni. Sanoin, että tarvitsen  uudet kesärenkaat, tuohon autoon - viittasin ikkunasta näkyvään siniseen autooni.  Kokoa 175 metriä/65. Ei kun ei metriä, vaan jotakin korjasin. 

Myyjämies nousi tiskin takaa ääneti kuin haamu ja astui  ulos ovesta, jota edellinen asiakas piteli auki. Syöksyin tämän mykän perään, sillä arvelin, että no niin, nyt mennään katsomaan autoni renkaita ja varmistamaan oikea koko. Ei menty, vaan myyjä meni auttamaan edellistä isäntämiestä nostamaan niitä kahta vaihdettavaa rengasta sisälle halliin. Peräydyin takaisin tiskin eteen seisoskelemaan ihan kuin en olisikaan yrittänyt tunkea ulos miesten perään.

Mykkämies tuli sitten takaisin ja sanoin, että ottaisin halvimmat hyvät kotimaiset renkaat. Neljä kappaletta, täsmensin ja katsoin, tuleeko reaktiota. Tulihan sieltä, kolme sanaa: Kotimaiset on kalleimmat. Herahti vielä kolme lisäsanaa viittauksen kera: Nuo on halvimmat.

Ostinkin sitten halvimmat ulkomaiset renkaat, ja pyysin asentamaan ne autooni ja hävittämään vanhat. Koko neljän renkaan ostotoimitus kesti ehkä viisi minuuttia, kun edellinen mies oli jahkannut kahta rengastaan parikymmentä minuuttia, jonka ajan seisoin ja vaihdoin jalkaa.

Istuin sitten asennuksen ajaksi odottamaan ja  huomasin, että olin sijoittanut peräni  pyörivälle työtuolille, tiskin tuntumassa. Ehkä se oli asentajien piipahdustuoli. Nurkassa olisi ollut korkeaselkäisiä asiakastuoleja kiintein jaloin, kahvikannun ja sokeripalakulhon vierellä. En kehdannut vaihtaa paikkaa, vaan istuin niin kuin tuoli olisi oikeinkin mukava. Tosiasiassa sen selkänoja jousti liiaksi takakenoon ja olin luonnottomassa asennossa. Olin lukevinani puhelintani, sillä missään ei ollut ainoatakaan lehteä enkä tiennyt, mihin olisin silmäni pannut. Ilmalämpöpumppu katon rajassa, ikkunoitten edessä kolme muovista tekofiikusta parin asiakastuolin  välissä. Ei mitään luettavaa. Näpräsin salaa myyntitiskin muovikuorta kynnelläni, koetin, miten kestävä se on. Mietin, voisiko tuollaisen kivipintajäljitelmän panna keittiön työtasojen pinnoitteeksi. Kestäisikö se veitsen viillot?

Sitten liikkeeseen tuli nuoren viljelijän näköinen mies, joka kymmenen minuutin paskanpuhumisen jälkeen sanoi että jaa, onko sulla paria hyvää käytettyä koko se ja se. Seurasi toiset kymmenen minuuttia jaaritusta siitä, että nuo halvat kumit huutavat asvaltilla, Michelinit ovat paremmat. Minun autooni oltiin juuri asentamassa niitä halpoja huutavia kumeja. Aion jo kysyä, voisiko vielä vaihtaa Michelineihin. En kysynyt kuitenkaan. Tyydyin olemaan mahdollisimman näkymätön. En ottanut kahviakaan, vaikka nuori viljelijä otti. Jorisi renkaista kahvinjuonnin ajankin ja meni sitten  ulos tupakalle, ja minä sain autoni. Kaksisataaneljäkymmentä euroa, kun olin luullut renkaitten maksavan viisisataa euroa.

Eivätkä ne ulkomaiset renkaat mitään huutaneet, päinvastoin, olivat  jokseenkin äänettömät. Olin tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Minun piti nimittäin ostaa uusi auto, mutta ostinkin uudet renkaat. Uusi auto on ostettava ennen pitkää, mutta ei näin lähellä autoveron korotusta voi ostaa. Pitää antaa pölyn laskeutua.

Kuvassa ei poikkeuksellisesti ole seitsemää neitsyttä, kuten juttusarjan kasvava luku edellyttäisi, vaan vain yksi. Näin palattiin alkuun eli  tämä oli Naisen elämää -sarjan viimeinen osa.

Naisen elämää 6: Hilma Jalkasen perintö

Nuorena olin notkea: pääsin spagaattiin. Tosin siskoni väitti sen johtuvan lyhyistä ja tukevista kintuistani.  Nyt en ole aikoihin kokeillut, enkä ole varma, pääsisinkö enää ylös, jos loksahtaisin spagaattiin. Kärrynpyörääkään en uskaltaisi heittää, sillä neljänkymmenen jälkeen lonkat voivat jo murtua. Minulla tämä neljänkymmenenjälkeisuhka on ollut jo jonkin aikaa, totta puhuakseni melko kauan. Lapsuuteni voimistelutausta on kuitenkin vankka ja vahva, ja luultavasti sitä sekä minulle syötettyjä Jekovit-tippoja saan kiittää rankani hyvästä kunnosta. Ikinä ei ole luuta murtunut. Ja aina on muistoissa se sininen kaksiosainen voimistelupuku, jonkalainen kaikilla luokan tytöillä oli. Se oli sitä paitsi ainoa malli, jota valmistettiin.

Laaksosen Sirpa oli vähän hankala voimisteluparina. Hänen oli vaikea pitää reisiä levällään, kun opettaja komensi meidät lattialle istumaan hajareisin, jalkapohjat parin kanssa vastakkain ja käsistä kiinni, veto taakse ja eteen tamburiinin tahdissa. Sirpalla oli nimittäin aina mustelmia sisäreidessä ja hän pyrki peittelemään niitä. Hän hikoili myös paljon ja punasteli. Hänen hiuksensa vapisivat, kun hän seisoi hiljaa edessäni vastavalossa. Minun oli pakko itsenikin pitää reisiäni vähän supussa, koska Sirpa ei avannut tarpeeksi. Silti mustelmat näkyivät selvästi.  Mustelma-Sirpa.

En ehkä välittäisi puhua Sirpasta mitään, mutta kohtaan häntä silloin tällöin, koska hänkin elää edelleen Pikkukaupungissa. Kun hän kävelee Ronkanmaantietä pitkin, hän pitää kättään suun edessä ja katsoo maahan. Hänellä on huivi päässä, solmittuna leuan alta. Kun hän ajaa pyörällä, hän ei istu satulassa, vaan polkee seisten, aina ja ehdottomasti. Yks kaks kolm ja lepo, yks kaks kolm ja lepo. Kuin tamburiinin tahdissa. Me kaksi luokaltamme olemme jääneet Pikkukaupunkiin, muut luokkalaiset ovat isoissa kaupungeissa ja ulkomailla. 

Vaikka käy täällä yksi luokkamme Birgitta, joka asuu Helsingissä. Täällä hän asui  punaisessa mökissä, Tonttulan talossa. Hänestä on tullut kuuluisa, sillä hän esiintyy eräässä televisiosarjassa. Hänellä on ikäisekseen huomattavan kaunis jalannousu, sekin Hilma Jalkasen perintöä, tamburiininhelskeen muokkaamaa.  Kutsuin häntä tavatessamme vahingossa roolinimellä, ja hän oli otettu, mielissään siis.

Vaan yksi ajatus ei jätä minua rauhaan: mitä jos menisin puhuttelemaan Sirpaa. Pysäyttäisin hänet, odottaisin että hän katsoo minua silmiin ja tunnistaa minut. Kysyisin, muistatko minut. Repisinkö auki jotakin, joka on nyt hallinnassa? Onko uteliaisuuteni vain itsekästä halua  olla jalo ja auttavainen? Vai halua selvittää Sirpan mustelmien arvoitus? Pistää nokkani asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

(Valokuva Suomen Urheilumuseo)