29.9.2011

Napakymppi


28.9. Hajanainen sadealue leviää Suomeen lännestä. Miten sopivaa. Pidän siitä, kun vuodenajat ovat luonteensa mukaisia. Liian pitkä ja lämmin aurinkojakso syksyllä on kiusallista, ruska viivästyy ja talvi tulee sitten yhtäkkiä, lumi sataa värikkäisiin lehtiin ja tappaa syksyn, jota ei ollutkaan. Saa sataa ja saa olla hämärää, se kuuluu asiaan. Saa olla sumuista tuhnua. Saa tuulla ja lentää lehtiä. Saa vetää harmaan savimaan viilloille latojen edestä. Onpa sitten maa lumen tulla.

Muistakaa muuten seistä! Istuminen vaarantaa terveytenne! Sisäelimenne painuvat toisiaan vasten, aineenvaihduntanne luonnollinen kierto estyy, käytte kuin liian täyteen ladattu blogi, nytkimällä. Näin sanottiin uutisissa, siis että istuminen on vaarallista. Minä lähdin sen kunniaksi istumaan kannon nokkaan, istuihan Simon Styliittakin 37 vuotta pylväänsä päällä. Kannon nokassa istuessani katselin maisemaa ja olin vaan ja kävin varmaan nytkimällä.

Mietin, olenko kenties omituinen, kun en suuntaa askeliani ihmisten ilmoille markkinapaikoille, muzakin ääreen marketteihin tai vaikka asuntoyhtiön naisten luo kahville kälättämään. Ei, vaan menen yksin metsään, siis metsään, ankeana syyspäivänä.
Joskus mietin, kulkiessani yksinäisen jousiammuntaradan laitoja vaikka nyt pihlajissa notkuvia rastaita kuvaamassa, että outo minä olen, ei naisen kuulu metsissä yksinään laukata, se on ikiaikaisen miehen rooli. Minut voisi yksinäinen mielenvikainen vaikka naulita jousipyssyllä suoraan maalitauluun kenenkään huomaamatta. Napakymppi.

Naisen kuuluisi kai etsiytyä piireihin, harrastaa hyväntekeväisyyttä ja kotinsa puunaamista. Irtoaisi varmaan niitä näitä, jos ryhtyisin jynssäämään kotiani hammasharjalla. Sekö olisi naisellista ja tarpeellista?
Voi olla, että vetäytyminen yhteisestä hyvästä on lapsuudentuntojen seurausta. Minun piti kiivetä piiloon talon katolle tai omenapuuhun lukemaan, kun en jaksanut katsoa humalaista isää. Halusin olla rauhassa. Haluan edelleen.

Kuvasin sitten siinä kannonnokassa - väliin kaatuneen puun rungolla - mustaa metsälampea, joka hehkui väreissä ja muodoissa, joita taiteilijakin kadehtisi. On hauskempaa löytää osumia luonnosta kuin sieviä kippoja kaupasta tai kuunnella, mitä naapurin pienipäinen nainen kälättää satakuntalaismurteella. Toisaalta on sekin hauskaa, mieluusti kuuntelen häntä, mutta seisten ja pieninä paloina. On minulle yksi Maija luvannut näyttää karhunkin kuvia, veljen ottamia. Jännittyneenä odotan, koska minua viedään kylään.

29.9. Einesbaarissa ovat nyt vuorossa lokakuun kirjakeskustelut. Valmiina on alustus Jari Tervon Laylasta. Tulossa pikapuoliin ovat myös Uuno Kailaan Runoja-teoksen ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -laululyriikkakirjan esittelyt. Kaikilla alustuksilla on eri kirjoittajat, jotka ilmenevät paikan päällä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

(
Valokuva Iines, Metsälampi-sarja, jota on lisää täällä.)

21.9.2011

Maailma on hyvin epäilyttävä paikka

18.9. Tämän sunnuntain olen pessyt pattereita, patterin ja seinän välejä, patterin alapuolia ja lopulta seiniä, sillä puhdistettu alue on aina valkoisempi kuin puhdistamaton. Näin tulin pesseeksi myös ovet. Ja lieden. Ja liesituulettimen.

Kun kuuraaja kohottaa katseensa, hän näkee puhtaan ja likaisen rajan ja se raja on aina jossain, ei lopu koskaan, se jatkuu talon ulkopuolellekin. Keittiön ikkunan alapuolinen pelti on täynnä kasvinöhtää. Betonilaattojen raoista kasvaa rikkaruohoja, laatat ovat vinossa. Metsässäkin huomaa, että syys ei tule kauniisti, vaan rumasti, ei ole punaisia lehtiä, vaikka Olavi Virta laulaa kaihoisasti. Lehdet eivät hehku kullankeltaisinakaan, vaan ruskeina, ruostepilkkuisina, mädänneinä ja revinneinä, täynnä luonnon kuraa. Päivän Havainto: Maailmassa on enemmän likaa kuin puhdasta. Maailma on hyvin epäilyttävä paikka.


19.9. Aamulla heräsin puoli seitsemältä, ja lvi-miesten auto ajoi seitsemältä pihaan. Aloittivat patteriremontin toisesta päästä, tulivat minulle vasta keskipäivällä. Oli joutilasta aikaa istua koneella, kun ei muutakaan voinut tehdä. Miehiä juoksi rappuja ylös ja alas, ja kymmenestä patterista kiskottiin vanhoja termostaatteja pois ja pantiin punainen välitulppa tilalle, huomista odottamaan.

Kaksi ikävää anonyymia pommitti blogikeskustelua kurjilla kommenteillaan, joita ryhdyin poistamaan, sillä kommentteja kertyi kymmenittäin, kaikki kalvavia, yleistä ilmapiiriä ja minua painavia. Kävinkin viemässä muutaman poistetun kommentin kaikkien tunnistaman "anonyymin" omaan blogiin. Minulla oli hikiset patterimiehet selkäni takana ja kurjailijat silmäini edessä, malja täyttyi humahtaen ja kerroin antavani asian poliisille, jos kalvu ei lopu. Tämä on sentään ainoa ilmaisuvälineeni, ellen halua täyttää elämääni kolmisanaisilla lauseentyngillä ja alituisella nyökkäilyllä ja muikealla hymyllä.

20.9. Anonyymi tuli kertomaan poistaneensa "uhkailuni" ja ryhtyvänsä tarvittaviin toimenpiteisiin, jos vielä uhkailen. Mielenkiintoista. Mitähän uhkaa siinä jäynäntekijälle on, jos minä uhkaan poliisilla? Kerroin hänelle toimivani niin kauan kuin jäynä jatkuu. En ole mikään vikisevä uhri, joka pelkää joitain pussipäisiä puskakyykkiä.

Lvi-miehet tulivat taas aamusella. Nyt ilmataan taloyhtiön patterit ja pannaan valkoiset termostaattinupit paikoilleen. Säädetään ja tarkistetaan. Istun kuin tarjottimella, ovet ovat auki ulos, ja kylmänkosteaa ilmaa virtaa sisään. En tiedä, mitä tekisin ja minne menisin, kun vessassakaan ei voi käydä, sillä siellä on kaksikin patteria, tai toinen on saunassa. Koko ajan joku on tulossa tai menossa rapuissa. Kun rupesin puhumaan yhden kanssa pitääkseni vähän seuraa, hän ei vastannutkaan, koska kuunteli tulevaa puhelua, jota en huomannut. No, minä jatkan naputtelua ja kahvin juontia. Kahviakaan ei voi tarjota, koska miehiä on ainakin viisi tai kuusi ja heillä on selvästi kiire tehdä työnsä. Muut asukkaat saisivat lisäksi odottaa asunnoissaan, jos minä itsekkäästi leikkisin hyvää ja kahvittelisin työmiehiä, joilla on sopimussuhteiset kahvitauot tietyssä kahvilassa.

21.9. Illalla paleli. Juuri remontoidut patterit olivat jääkylmät, vaikka väänsin ne ääriasentoon. Menin siitä sitten vuoteeseen Body Pillow'n ja paksun peiton uumeniin, kun ei tarjennut edes istua televisiota katsomassa. Nukahdin heti. Nyt on taas kylmä, villatakki päällä tässsä istutaan. Olikohan termostaattien vaihdon tarkoitus säästötoimenpide: kun ei asuntoihin mene lämpöä, lämmityslaskut pienenevät?

(Valokuva Iines)

16.9.2011

Yhä korkeammalle nousevat linnut

15.9. Joskus sitä luuli, että luontoon voi luottaa, luonto on peruskallio ja luonto on syli. Vaikka kaikki järisisi ympäriltä, meidän on kuitenkin linnut ja kaikki se puitten vihreys. Ei se niin menekään.

Yhä korkeammalle nousevat linnut, yhä etäämmälle työntyvät töyhtötiaiset, punatulkut ja tilhet. Tulevat myrskypyrähdyksenä ja joukkovoimalla asvalttiviidakkoon, kun ihmiset pitävät tuulta sisällä laitteiden hehkussa. Vierailevat valokuvan verran eksoottisessa herkkupensaassa ja poistuvat aronianmarja nokassa.


Ja maa sitten. Yhä lähemmäs työntyy asvaltti, joka nousee nopeammin kuin maa merestä. Savipelto on yhtäkkiä täynnä rivitaloja, joiden etupiha on asvaltoitu ja pikkuinen takapiha kadulle päin. Jokaisella takapihalla on tyhjä tuoli. Joskus on kaasugrilli ja kesäkukka valkoisessa muoviastiassa roikkumassa matalasta väliaidasta. Ihmisiä avoimilla postimerkkipihoilla ei koskaan näy.


Kun olin lapsi, äiti istui kesäheinä hampaissa, helmat reisissä vesirajassa, tervatun veneen vieressä. Siitä on nyt rantaan kaksi kivenheittoa, vesiraja on paennut ja tervattu vene lahonnut merituuliin, palanut räiskyen saunanpesässä. Luin muinaishistorian kirjasta, että äiti oikeastaan istui Litorinameressä, jos tarkasti määritellään, kylän yhteisellä vesijätöllä, jota jättömaa aina on, ellei sitä lunasta itselleen. Minä lunastin ja kutsuin mittamiehet Turusta täyttämään tarpeelliset asiakirjat. Tahdoin palan Litorinamerta, jottei kukaan täytä sitä asvaltilla. Litorinameressä polski toissakesänä villiminkkipoikue. Ruovikko on täynnä kerttusia.

16.9.
Paljon on taas keskusteltu eri puolilla siitä, pitäisikö anonyymi nettikirjoittelu kieltää kokonaan, julistaa pannaan. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaateet ovat yltyneet. Ihmisen tulee seistä sanojensa takana. Nimi takaa rehellisyyden ja vie turhat kujeilut.

Hassua. Kyllä minä Iineksenä seison sanojeni takana, vieläpä tanakammin kuin ikinä
real life -elämässäni. Jos kirjoittaisin blogia ristimänimelläni, en olisi juljennut kirjoittaa hairahtumisestani nettirakkauteen, alkoholisti-isästäni, siskorukastani, yksinäisyyden- ja kelpaamattomuudentunnoistani. En olisi juljennut puolustaa Susan Kuros-Ruususta enkä Tanja Karpelaa enkä varmaan Esko Kiesiäkään, sillä heitä oli vähän tyhmä puolustaa, kukaan muu ei tehnyt niin. Olisin voinut jopa katsoa ensin, mitä mieltä Kemppinen on - hän puhuu kyllä mutkan takaa ajankohtaisista pikkujutuistakin - ja olisin muodostanut vasta sitten kantani. Olisin käynyt kirjoittamassa kommentin ja odottanut vastakommenttia ad I.I. tai ehkä ad omniakin olisi riittänyt. Olisin esittänyt sitä positiivista ja ystävällistä kuvaa itsestäni, jota elämäni ajan olen kai ylläni kantanut: kaikinpuolista pärjääjää, hyvää äitiä, hyvää työihmistä, ihan hyvänlaista naista, joka on valinnut itsenäisen elämän.

Uskon ehkä jopa mieluummin anonyymikirjoittajaa kuin nimellään bloggaavaa asiat tarkasti valikoivaa kirjoittajaa, koska nimellään kirjoittava luo valikoitua kuvaa itsestään. Nimellään kirjoittavat harvoin puhuvat sisimpiä tuntojaan. Syvästi henkilökohtainen anti on kuitenkin kiinnostavinta, sitä mikä ainakin minut eniten sytyttää. Yksityinen on yleistä ja siten se voi olla jopa objektiivisempaa kuin valmiiksi yleistetty ja analysoitu totuus.


En tahdo silti suomia nimellä kirjoittamista, jokainen tehköön katsantonsa mukaan. Se kuitenkin kummastuttaa, että nimellä kirjoittamista mainitaan rehelliseksi, anonyymia salailevaksi ja epärehelliseksi. Asia on käytännössä siis yhtä hyvin päinvastoin. Nimellä kirjoittaminen vertautuu sitä paitsi facebookmaiseen itsensä julkituomiseen. Annetaan kuvaa, luodaan imagoa, rakennetaan itsestä brändiä. Anonyymilla on vain sana.


(Maalaus Ferdinand von Wright)

9.9.2011

Mä lööpit luin

8.9. Kadoksissa ollut Karoliina Kesti on löydetty lammesta hukkuneena. Nyt loppuvat lööpit, ja kukaan ei enää muikista suutaan etulehden kuvassa. Mitenkähän lehdet nyt pärjäävät? Ai niin, onhan vielä hautajaiset. Siinä saadaan vielä myyntipiikki. Mutta sitten on takaraja, enää ei tipu eikä lirise.

Viivi Pumpanen on vietellyt ukkomiehen. Viivi Pumpanen on kauhean surullinen, sillä Viivi Pumpanen ei ole vietellyt ukkomiestä, vaan on onnellinen, kaikki on niin kaunista. Mies oli jo eronnut, kuten hänkin. Mies on kuin Prinssi Daniel, kuntosaliyrittäjä. Krista Kosonen on muhinoinut Antti Jokisen kanssa. Krista Kosonen on raivoissaan. Ei hän mitään muhinoinut ole, ei suudellut Anttia eikä ketään muutakaan. Hän on ollut seurueessa, jossa Anttikin oli. Molemmat ovat tahollaan varattuja ja kaikki olisi hyvin, jos ei tarvitsisi raivota.

Matti Kyllönen on onnellinen. Kaikkien aikojen paras formulasasiantuntija Jyrki Järvilehto palaa aisapariksi selostamoon. Jyrki Järvilehto alkaa siis vihdoin puhua. Pitkä mykkä kausi tällä ruorinkäyttäjällä olikin. Ainakin poliisin edessä.

Jos kaipaatte parempaa luettavaa, Einesbaarin kirjallisuuskeskustelut ovat käynnistyneet. Käykää ja jättäkää puumerkkinne tai edes hajujälkenne. Tässä kuussa on tarjolla kaksi alustusta, Carlsonin uusimmasta (Iines) ja Meriluodon klassikosta (Tapsa). Toisessa keskustelussa arvuutellaan päähenkilön persoonallisuuden tilaa, toisessa taas päähenkilön seksuaalisuuden tolaa. Että onko addikti vai muuten vaan kiihkeän vitaalinen.

9.9. On hiljaiseloa. Ei ole menoja minnekään, kalenteri on tyhjä. Oikeastaan sitä ei tarvitse kalenteria, sillä näillä näkymin siihen ei tule ainuttakaan etappia. En ole menossa minnekään, en ole tulemassa mistään. Mitenkähän tällaisissa oloissa on mahdollista säilyttää mielenterveys tai yleinen tyyneys? Millainen minusta voisi tulla, jos mielenterveys pettää? Mikä kohta kullakin meistä streikkaa - tämä on kai kovin perskohtaista. En ole masentuja, sillä minua ahdistaisi olla tekemättä mitään, kääriytyä Body Pillowiin ja nukkua iltapäivään. En ole riehujakaan, en jaksa huutaa, en jaksa kälätystä. Kenties tulen oikein hulluksi, niin hulluksi, etten sitä ymmärräkään. Menen torille ja tanssin alastomana, vapaudun pidäkkeistäni kuin Aila Meriluoto Jantestaan.

Kylkikipu on parantunut lähes kokonaan, ja alan voida nukkua kyljellä. Kävin ostamassa Lidlistä yllä mainitun Body Pillowin. Jotain pillouta minunkin elämääni. Se on pitkulainen ja kapea lähes sängyn mittainen tyyny, jonka päällä voi nukkua vatsallaan, siihen voi kietoutua, sen voi asettaa polviensa väliin, mutta ennen kaikkea sen voi asettaa puolittain selän taakse niin että voi nukkua puolikylkiasennnossa, kun täysi kylkiasento ei vielä onnistu Tiezen-pistämisen vuoksi. Tiezenhän oli se kylkiruston tulehdus. Yskää saa kun yksin makaa, tulehduksia ja kolotuksia. Olen vähän turhautunut. Ovatkohan kaikki symbioosissa elävät jollakin tapaa ikään kuin turvassa ja sillä tavalla onnellisia?

(Kuvassa Ilta-Sanomat v. 1966)

6.9.2011

Moraalista

5.9. Kylkikipua koko päivä, oikean kylkikaaren kohdalla on pistävä kohta. Säteilee selkäpuolelle, ja hengitykseen. Eilen päivystävä lääkäri totesi melko nopeasti, että kyseessä on Tietzen oire, eli kylkiruston tulehdus, johon antibiootit eivät tehoa. Netistä, suomi24-keskustelusta luin kauhukertomuksia Tietzestä, joka on kestänyt jo 5 vuotta, 9 vuotta, 15 vuotta. Minulle lääkäri sanoi, että pari kolme päivää Panadolia. Tähän luotan.

Lehdessä (HS 3.9.) oli kirjoitus siitä, että Ranska haluaa lisää moraalia kouluihin. Opetusministeri haluaa koulupäivien alkavan arvokeskustelulla.
Äkkinäisellä noussevat niskakarvat pystyyn. Moralismia, suvaitsemattomuutta, vapauden riistoa, ahtautta ja pakkoa, kyllähän lapsi oppii erottamaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan luontaisesti. Miksei mieluummin opeteta itsepuolustustaitoa, napakkaa potkutekniikkaa ja muuta elämässä selviämistä?

Lapsen moraaliseen kehitykseen pitää kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin älylliseen ja fyysiseen kehitykseen, sanoo opetusministeri ja lisää kirjeessään La Figaro -lehdelle, että opetuksen ytimessä ovat kohteliaisuus, käytöstavat, yhteistyö ja kunnioitus. Kukapa voisi olla eri mieltä? Ongelma on vain siinä, että meillä Suomessa vallitsee edelleen kuvien kaatamistrendi, jonka sotienjälkeinen sukupolvi hippiliikkeineen aloitti. Vapautta on se, että mitään ei saa kunnioittaa, arvot yleensäkin ovat perseestä ja ne on tuhottava, yhteiskunta hoitaa ja maksaa kaiken, ja vika on yksilöllisissäkin tragedioissa ulkoistettava aina yhteiskuntaan.

Mutta siis, miksei, lisää moraalia vaan kouluihin jos siitä kerran on vajausta. Jos tulevaisuuden lapset oppisivat kunnioittamaan ketä tahansa lähimmäistään, sitä eriväristäkin, oppisivat pohtimaan oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa myös muusta kuin omien etujen näkökulmasta, niin keneltä se on pois? Lapseltako? Minun onkin aina tehnyt mieleni kysyä, mitä vikaa kunnioittamisessa ja hyvissä tavoissa on. Kertokaa. Miksi lapset eivät saisi enää esimerkiksi kunnioittaa opettajia tai vanhempia ihmisiä? Onko meillä nyt siis ihmisten välinen onni ja tasa-arvo, kun ketään ei enää juurikaan kunnioiteta, yleisellä tasolla operoidakseni?

6.9.
Lukupiirissä on nyt hieman etuajassa ilmoitetusta ensimmäinen kirjaesittely, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Meriluodon Peter Peter on tulossa, ja Tervon Layla on siirretty lokakuun kirjaksi myöhäisen ilmestysajan vuoksi. Poiketkaa Einesbaariin, keskustelukynnys on matala, kirjallisuus kuuluu kaikille!

(Maalaus Francois-Emile Barraud)