29.11.2010

Talvipäiväkirja 3. sivu: Kompromisseista

Klo 11.20 Tänään mietin kaikkea sekavaa. Mietin sitäkin, että elämä on täynnä kompromisseja, jotka ovat kalpeita varjoja siitä, mitä lopulta tahtoo. Joskus vetää reilusti vesiperän, kun ei tyydykään kompromissiin, vaan tahtoo liikaa tai väärin. Ei pitäisi ahnehtia ainakaan ketunnahkaa kalakuorman päälle.

Värejäkin mietin, kun pakkasaurinko häikäisi silmäni kipristymään kiinni niin että näin ensin kirkkaanpunaista ja sitten mustaa, kunnes vesi vuosi poskille asti, kun tirkistelin vilisevää maantietä auton edessä. No, värithän ovat kompromisseja siitä, mitä sovimme itsemme kanssa näkevämme. Pimeässähän värejä ei ole, ei edes mustaa. Vasta valo synnyttää värin.

Merkillepantavaa on sekin, että pimeästä näkee paremmin kuin valoisasta. Jos on liian kirkkaassa, voi sokaistua eikä näe itseään. Pimeässä sen sijaan on hyvä pitää silmiä auki, ja pimeästä huoneesta on hyvä katsoa ikkunasta ulos, silmä erottaa vaikkapa katua ylittävän punaruskean kissan turkilla tanssivat lumihiutaleet. Näkyykö valaistusta huoneesta edes valaistulle kadulle, vai näkyykö kaikki mustana? Vai näymmekö me vain pimeään, jos joku katsoo valaistuun verhottomaan ikkunaamme?

Klo 17.45 Jatketaan kompromisseista. Nimittäin yksin asuvakin on jatkuvien kompromissien keskellä, vaikkei äkkipäätä uskoisi. Yleensä luullaan, että yksinasuvalla on helppoa ja kaikki käy kuin vesi vaan, kun on vain yksi valitsija ja saa ottaa mitä tahtoo. Kissan viikset, ei saa.

Kammoaa vaikka hiljaisuutta joka lyö vastaan, kun avaa yksinäiskodin oven. Kammoaa myös radiokanavien musiikkia ja juontajia, jotka puhuvat joko tekopirteästi tai nasaalisesti, laahaavalla nuotilla, nenässä resonoiden. Valitsee sitten pienemmän pahan, radioäänen, jotta hiljaisuus ei humise korvissa. Kärsii sitten, kunnes unohtaa kuunnella, vaikka soi. Turtuu kompromissiin ja pienempään pahaan, kunnes ei enää välitä siitä, mitä halusi. Elääkö silloin elämää, jota ei tahdo, vai kuuluuko elämän olla juuri sellaista, että kaikki on kompromissia tai tyytymistä ei mihinkään?

Katsoo vaikka marketin neonvalaistua eineshyllyä, ja tahtoo niukasti suolattua hapanleipää ja juustoa. Ei löydä kuin voimakassuolaista leipää ja juustoa. Ottaa sitten vähäsuolaista limppuleipää, vaikkei pidä sen makeudesta ja pehmeydestä - hapanleipä olisi sitkeää, sellaista tahtoisi purra. Ottaa Valion punaisen emmentalin, taas, ottaa koska sen suolamäärä on vähäinen. Ottaa vaikkei pidä, vaan tahtoisi hapanleipänsä päälle suolaista edamia tai goudaa tai jotain reiätöntä juustoa. Kaikkein mieluiten söisi huippuunsa suolattua homejuustoa ja tönkkösuolaista salamia valkoisen patonginpalan päällä tai keralla. Kun asuu ja syö yksin, ei saa koskaan mitään muuta, mitä itselleen ottaa – jos olisi muita, voisi aina salaa napostella muiden mieltymyksiä tai sitä, mihin heidänkin on tyytyminen. Olisi ainakin vaihtelua, kun voisi vaihtaa kompromisseja keskenään.

Elämä on kai harvoin muuta kuin kompromissia. Sanon siis kuin Atwood Herran tarhureissaan: Veisatkaamme. Halullisten sielujen perinnevirsikirjan virsi n:o 22 Tyyntykää sielut on aikamme kallis. Ja kuin Sinikka Nopola: Hillitkää ittenne.

(Opetustaulu Kettu Repolainen ja Kala-Ukko, Rudolf Koivu)

22.11.2010

Tarina vegaanilapsesta

Olipas kerran pikkuinen Vegaanilapsi. Tarina ei kerro hänen sukupuoltaan, sillä hän tuli tähän tarinaan lehtiartikkelista, jossa kolme vegaanilapsen äitiä valittivat siitä, että Kaupunki ei anna heidän lapsilleen vegaanin ruokaa päiväkodissa, vaikka he ovat vegaanilapsia.

Kaupunki oli sanonut, että vegaaniruoasta ei tule tarpeellisia vitamiineja ja hivenaineita. Kolme äitiä sanoivat lehdessä, että he antavat vegaanilapsille kyllä tarvittavat vitamiinit, B12 ja D, ostavat oikein pilleripurkit, kun vain Kaupunki nyt vaan antaa vegaaniruoan.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna Vegaanilasta sitten vietiin päiväkotiin. - Hei täällä tulee Vegaanilapsi, huusi äiti päiväkodin ovelta.
- Muistakaa, ettei hänelle saa antaa muuta kuin maasta tullutta ruokaa. Ei eläimen lihaa, ei munia, ei mitään kemiallista lisäainetta.
- Muistetaan muistetaan, meillä on hänelle porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja veteen tehtyjä pinaattilettuja, huusi kokkerska veivaten lihapullataikinaa, kunnes muisti ja kiljahti: - Herra siunaa, unohdin pyörykkätaikinasta sipulit! Samalla tuli Muslimilapsi siihen katselemaan siunaamista ja kokkerska imaisi huulensa sisäänpäin. - Sussiunaa, korjasi hän sitten sanomistaan. Ovatkohan sudet jollekulle kiellettyjä, mietti hän sitten hieman kurillaan, lihava ja hyväntuulinen kun oli. Lapsia hän rakasti yli kaiken, ja jokainen sai, mitä vanhemmat pyysivät.

Lihapullat paistuivat ja niistä levisi taivaallinen tuoksu yli päiväkodin leikkisalin. Vegaanilapsi seisoi sormi suussa katselemassa. Kun lihapullakulho kannettiin pöytään, hän ei voinut vastustaa tuoksua, ihmetteli vain, kun vesi tuli kielelle. Hän nappasi salaa pullan suuhunsa, imeskeli outoa makua. -Oi että se oli hyvää! Paljon parempaa kuin porkkanalaatikko. Vegaanilapsi nappasi toisenkin lihapullan ja nakersi sitä, kun Kasvisyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi tulivat paikalle. - Hyi, syöt kuolleen eläimen lihaa, verisuonesi tukkeutuvat ja maksasi mustuu, huusi Kasvissyöjälapsi ja otti lihapullan kätöseensä. Työnsi sen suuhunsa ja imeskeli. Hyvää, nam. Lakto-Ovolapsikin otti pullan. Ai että osaa olla namia.

Kävi sitten niin, että Vegaanilapsi, Kasvissyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi söivät kulhon tyhjäksi. Kun Muslimipoika tuli paikalle, sikanautapullat olivat loppu, ja Muslimipoika sai vain nuolla kulhon.
Ateistilapsikin tuli paikalle, mutta hän vain katseli. Samoin Sukupuolineutraalilapsi katseli kauempaa, mutta ei lähestynyt muita.

Kun kokkerska tuli sitten tuomaan perunamuusia, porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja vesitaikinaan vaivattuja pinaattilettuja, nuolivat Vega, Kasvi, Lakto-Ovo, Ate , Muslu ja Suneu - lempinimiä, joita kokkerska heille oli antanut - vielä huuliaan tai muuten vain tuijottivat keskittyneesti pöytää. Lempinimettömätkin lapset tulivat pöytään ja huusivat, jee, pinaattilettuja, nam. Sitten he söivät ja pienet vatsat inisivät tyytyväisyydestä. Lopuksi lapset ristivät yhdessä hoitajien kanssa kätensä kiittääkseen taivaisia ruuasta. Ateistilapsi poistettiin siksi aikaa nurkkaan katsomaan eettistä satukirjaa ja Muslimipoika toiseen nurkkaan kuuntelemaan kuulokkeista koraanilaulua.

Lähdeviite: Helsingin Sanomat, Mielipidekirjoitus vegaanilasten vegaaniruoasta päiväkodissa, C9, 21.11.

19.11.2010

Talvipäiväkirja 2. sivu: punainen piste

Alan hermostua hammaslääkärini ikääntymiskriisiin. Pienessä odotushuoneessa on kaksi kirjaa, dementiaa koskeva opaskirja muistamisesta ja Eläkeläisvitsejä, omakustanne. Kirjojen takana pöydällä on kahdet lukulasit, joiden vieressä on pienessä valkeassa lapussa lasien vahvuudet. Koko pöytä on jotenkin ummehtunut, kuin alttari jolla lepää pyhiä esineitä sakramenttia varten.

Odotushuoneen seinällä on iso valokuva, lattiasta kattoon, hammaslääkärin miehen ottama. Keskityn katsomaan kuvaa, kuten ennenkin. Kuva on yksinkertainen, siinä on vain tumma paksu puunrunko, jossa kolo. Kolosta pilkistää punainen piste, ja mietin, onko se tikan vai palokärjen pää, vai mikä lie. Jotenkin haluaisin, että se olisi palokärjen pää. Päätän kysyä asiaa. Kun ovi sitten aukeaa, unohdan kysyä, taas.


Hammaslääkärin kädet vapisevat ja välillä pora luiskahtelee sivuun. Hammashoitaja on puoliunessa, ei ime ruiskupillillä sylkeä eikä roskia vaan häärää selin jotakin, vaikka meinaan tukehtua. Eilen hammaslääkäri motkotti nuorista blondeista, joiden ei tarvitse muuta kuin olla isoine perseineen, niin mies kuin mies menee. Ynähtelin kohteliaasti sopiviin väleihin, mutta mietin, josko hammaslääkärin mies on löytänyt nuoren rakastajattaren. Iäkäs hammashoitaja myönteli siihen malliin, että päättelin hänenkin miehensä katselevan nuorten isoperseitten perään.


Sain siis vihdoinkin hampaan kuntoon, sen yhden, jota särki syyskuussa. Lysti maksoi 275 euroa, viisi käyntiä yhden hampaan takia. Kannatti, hampaalla puree nyt kivutta pähkinää, ennen vihlaisi, jos puri näkkärin murusenkin. Lääkäri olisi halunnut napata vielä viisaudenhampaan pois, koska se on niin pieni ja sillä ei tee mitään; lisäksi siinä on pieni reikä, jota ei kannata paikata mutta joka voi alkaa särkeä milloin tahansa. En antanut, koska pelkään verenvuotoa, pelkään että vuodan kuiviin, vaikka kukaan ei ole koskaan kuulemma kuollut hampaanvetoon ja verenvuotoon. Pelkään hillittömästi nenäverenvuotoakin ja järkytyn, istun hiljaa tuolille käpertyneenä ja puristan nenääni kalpeana.

Muutoin en pelkää enkä arastele lääkäreitä enkä ole kipuherkkä, synnytinkin lähes inahtamatta. Alapääni leväytän milloin tahansa lääkärin tutkia, enkä edes vaivaannu muuta kuin siinä, kun pitää hipsiä paitasillaan ja peppu paljaana huoneen poikki korkealle metallivuoteelle, väitän että tuo kävelyni ei ole luonnollista laatua. Petillä menee jo mukavasti, ja laskeudun lähemmäs lääkärin kasvoja - joka kerta tulee tämä pyyntö.


Sovittiin sitten, että hammas vedetään tammikuun lopulla, kun ehdin tottua ajatukseen ja kerätä voimia. Ehdin myös varustautua tilannetta varten. On ostettava apteekista sideharsotuppoja, jotta voi vaihtaa haavaan työnnettävää painosidettä tarpeen vaatiessa. On ostettava myös liemiruokia ja hedelmämehua, jogurtteja ja piimää, kenties jäätelöpakkaus. Pitää katsoa, että on vessapaperia ja kissanhiekkaa, jos verenvuoto ei katkea päiväkausiin. Talvella on kyllä hyvä vedättää hammas, koska kovaan vuotoon voi ehkä käyttää lunta takapihalta. Voi työntää sitä suuhunsa ja kasvoilleen. Voi mennä vaikka lumeen makaamaan, jos on oikein paha paikka. On myös katsottava, että pakastimessa on jäisiä vihannespusseja, joita voi painaa poskelleen, jotta verenkierto jähmettyy. Lopuksi, on tarkistettava lääkärin päivystysajat ja hätänumero ja ladattava puhelin.


Hammaslääkäristä menin eilen vielä kampaajalle hoidattamaan pörröä. Leikattiin muotoonsa ja pantiin muutama hopeanvalkoinen raita päälaelle ja ohauksille. Sitten kävin vielä kirjastossa ja sain kaksi uutuutta,
Herran tarhurit ja 27 - kuolema tekee taiteilijan. Uutuushyllystä nappasin lisäksi Francesco Redin hauskannäköisen opuksen Käärmeistä ja hyönteisistä. Haahtelan Katoamispisteen saan kuulemma lauantaina! Jos minua ei täällä kuulu yhtä ahkeraan kuin ennen, koetan lukea nuo opukset pikapikaa, koska sain niistä osan vain viikoksi pariksi. Herran tarhureita aloitin jo illalla ja luin sitä samaan aikaan, kun muuan kommentoija väitti minun sabotoivan viestejään Bloggerin roskapostiin.

Lumitöitäkin vielä eilen tein, ennen kuin pääsin ovesta sisään ja söin kuusi lakritsipötköä päivälliseksi samalla kun luin Pikkukaupungin Sanomat. Söin myös banaanin. Ei ollut kova nälkä, kun olin juonut kampaajalla kahvit. Kampaajalta ostin muuten hoitoaineen, geelin ja ripsivärin. Tuhlasin itseeni eilen siis yli 370 euroa.

(Juliste Jan Lenica)

15.11.2010

Tuhat tilannetta

Verso-projekti on jo kymmenisen vuotta pelastanut Suomen kouluja. Verso on lyhennesana ja sillä tarkoitetaan vertaissovittelua, jossa vanhemmat oppilaat sovittelevat riitoihin osallistuneiden lasten kanssa rikos- ja riitatilanteita. Vakavimmat tapaukset menevät tietenkin poliisin tietoon ja hoitoon.

Jos alla olevat lasten henkeen kohdistuneet rikokset - poliisin termi - ovat kuvatunkaltaista määrä- ja tapausluokkaa, voi ehkä hiljaisesti kysyä, mikä on lasten harjoittaman väkivallan oikea määrä, kun osa tapauksista jää kuitenkin edelleen opettajilta huomaamatta.


Helsingin poliisin tietopalvelun mukaan nimittäin tällaisia alle 15-vuotiaiden lasten suorittamia toisten lasten henkeen kohdistuvia rikos- ja riitatapahtumia vuonna 2009 olivat murhan yritys (1 kpl), törkeä pahoinpitely (10 kpl), törkeän pahoinpitelyn yritys (7 kpl), lievä pahoinpitely (342 kpl), pahoinpitely (753 kpl), pahoinpitelyn yritys (6 kpl), vammantuottamus (23 kpl) tai vaaran aiheuttaminen (33 kpl).


Vantaalaisen Tanya Lindströmin yhdeksänvuotiaan pojan huuli halkesi, kun oppilastoveri löi kepillä kasvoihin, hammas tuli ylähuulesta läpi, lisäksi poikaa oli lyöty pullolla päähän. Koulun selityksen mukaan kyseessä oli tapaturma ja syynä pihalla olleet kepit ja pullot. Tämä siitä huolimatta, että kepittäjä oli aiemminkin kiusannut Lindströmin poikaa.


Vantaan kouluissa sattuukin joka kuukausi tuhat eriasteista väkivaltatilannetta. Helsingin Sanomissa tänään ollut tilasto on ainutlaatuinen, sillä muualta Suomesta ei ole kerätty tietoa. Helsingin lukuja voi vain arvailla, mutta ei liene syytä otaksua, että ne poikkeavat merkittävästi Vantaan luvuista. Maaseudultakin kantautuu tarinoita mäiskeestä ja kepityksistä - on toki aina kantautunut.
Mutta että tuhat kuukaudessa missä tahansa päin.

Vaan eipä hätää. On siis tämä Verso-vertaistukiprojekti, jossa
tarvittaessa koulussa työskentelevä aikuinen hoitaa sovittelun, mutta lapset ilmeisen pääsääntöisesti sovittelevat rikos- ja riita-asiansa keskustellen keskenään. - "Verso on äärimmäisen tehokas ja hyvä keino saada nuoret ymmärtämään ristiriitatilanteita", sanoo Maija Gellin Suomen sovittelufoorumista.

Ehkä ei kannata piitata psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen lausunnosta, jossa hän sanoo mm. laajan ruotsalaistutkimuksen osoittavan, että aggressiivisuutta ei voi vähentää keskustellen, järkeillen eikä päätellen, saati moraalipohdinnoin. Lapsi oppii vain, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan sen jälkeen jaksaa jonkin aikaa keskustella asiasta ja selitellä ja perustella, miksi teki niin kuin teki.

Keskustelu voi olla siis pikemminkin tuhoisaa lapselle, etenkin jos lapsi jätetään ilman aikuisten tukea vertaistuen varaan, ja ellei keskustelusta seuraa selkeitä toimenpiteitä. Pieni lapsi ei opi sosiaalisia taitoja tai eettisesti muita lapsia kunnioittavaa käytöstä itsestään yrityksen ja erehdyksen tietä lasten välisissä harjoituksissa. Lapselle on luontaista valita jatkossakin aggressio, koska sen avulla pääsee nopeimmin päämäärään. Vastuuta kasvatuksesta ei tältä osin voi ulkoistaa lapsille itselleen, sanoo Keltikangas-Järvinen ja asettuu nähdäkseni ajatuksillaan aika kauas Verson toimintamallista.


Mutta siis, versoillaan me vaan kouluissa, onhan hienoa, että suunnittelijoiden propellit pyörivät vinhasti ja aikuisilla on hienoja projekteja, joiden voi sanoa olevan käynnissä. Erikoisen hienoa on, että suomalaislapset hoitelevat itse jo rikos- ja riitatilanteensakin. Pisassa keikutaan kärjessä, samoin maailman lasten yksinsyönnissä ja lasten itsemurharintamallakin ollaan aika korkeilla sijoilla.
Kohta saadaan varmaan mainetta rikosoikeudellisessa tietämyksessäkin.

(Maalaus Franchoys Wouters)

(Tekstilähde: Helsingin Sanomat 15.11., A5, Lapset pahoinpitelevät toisiaan)

11.11.2010

Talvipäiväkirja 1. sivu: isänpäivän lähestyessä


Nyt kun Korson poliisi ei ole ainakaan vielä ottanut minuun yhteyttä, rohkenen jatkaa blogikirjoittamista. Mainittakoon, että Korson poliisi on peitenimi, jota käytän kielellisistä soinnuttelusyistä. Oikeasti blogiani luetaan toisesta poliisipiiristä enkä tiedä, onko meneillään tutkinta vai työntekijän työajan väärinkäyttö. Veikkaan jälkimmäistä. Ja syy odotteluuni on se, että muuan kommentoija on suivaantunut puuttuvaan sensuuriini ja on sanonut ryhtyvänsä toimenpiteisiin.

Niin tai näin, poliisia odotellessa talvi on tullut ja maa saanut lumipeitteen, ensimmäiset lumityöt on tehty ja talvitakki kaivettu etummaiseksi naulakkoon. Vuorelle ei enää pääse, kapealle serpentiinitielle ei ole talvikunnossapitoa. Läheisen maatalon jättiläismäiset metsäkoneet ovat pilanneet tien liejuvelliksi, johon auto juuttuu sulalla ja jossa liukastelee pakkasella.

Isänpäivän lähestyessä mietin sitä, miten oikeassa alla olevan traagisen burleskiparodian ihmisnäkemys on. Nimittäin sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole uusimmissa tilastollisissa prosenttiluvuissa, vaan asenteissa, jotka laahaavat prosenttilukujen perässä myös naisilla.

Ei se ole tasa-arvoa, että nainenkin pääsee Suomen Pankin pääjohtajaksi tai valtuuskuntiin, vaan se on tasa-arvoa, että nainen vastaa omasta elämästään kuin mies eikä anna kenenkään määrätä sitä. Tasa-arvoinen nainen ei vedä välistä, koska välistäveto on helpointa ja älyllisesti epärehellisintä, mitä nainen voi tehdä. Välistä vedetään söpöilemällä ja hepenöimällä, passaamalla muita kotitöissä - pahimmanlaatuista ja vastenmielisintä arkivallankäyttöä mielestäni. Tasa-arvoinen nainen on ihminen, joka arvostaa ihmisyyttä, ei kohota pakaroitaan eikä titsejään, ei koikkelehdi koturneilla eikä palelluta reisiään pakkasilla tai anna savumerkkejä lantionsa keinutuksella, ellei tarkoita sillä kutsua avoimeen tarjoiluun.

Itselläni ei ole koskaan ollut mahdollisuutta isänpäivään. Minun elämäni miehet ovat olleet suhteissaan ja rakkauksissaan heikkoja, kaikkialla minne katson. Onnellista avioliittoa en juuri ole nähnyt, avioliittoja toki. En ole itsekään koskaan alistunut kotileikkiin, vaan oma avioliittoni alkoi kariutua siitä hetkestä, kun nousin, otin vuoteeni ja kävelin sen kanssa ikkunan alle tähtitaivaan äärelle nukkumaan. Ahdisti. Minä en voi rakastaa alistettuna, vaikka mies olisi aika kilttikin. En voi vetää välistä, vaikka se on helppoa, minun täytyy olla rehellinen ja minun maailmassani huulten lipominen on teeskentelyä, samoin naapuriin kuuluva voihke. Mikään ei ole kuitenkaan niin helppoa, kuin viettely. Sitä vaan jään kummastelemaan, miksi naiset usein tahtovat olla bimboja, vaikka heillä olisi älyä ja toimintakykyä. Miksi naiset edelleen kysyvät mieheltä, miten tulee tehdä tai pahimmassa tapauksessa - ajatella?

PS Alla on edellisestä keskustelusta kokoamani V:n kirjoittama neliosainen Jumalainen näytelmä, Dantea mukaillen - tulkintani mukaan. Mielestäni V. yhtyy Divina Commediassaan minun tasa-arvo- ja ihmisnäkemykseeni sukupuolitilanteesta: naiset eivät lopulta tahdo asenteellista tasa-arvoa, he ojentavat päätöksenteon miehille. Olen sulkenut tarinasta kommentoinnin, koska se ei siis ole omaa tekstiäni - kommentit voi kirjoittaa tähän keskusteluun.

(Juliste Mieczyslaw Gorowski)

La Divina Commedia V:n kirjoittamana

Osa 1. 

”Jo päivä painui, hämy illan lankes, vapautti vaivoistansa luodut kaikki, maan päällä jotka asuvat ja ovat.” -Tuonne alasko on sitten meidän mentävä? Lempeä, kiharatukkainen, hiukan ylipainoinen runoilija kosketti kyynärpäätäni, hänen lasinsa pilkahtivat sammuvan auringon valossa. -Vaikutat jotenkin tutulta. -Muistelet varmaan Uutisvuotoa. Ja olinhan minä aika usein lehtikuvissakin. Mutta nyt eteenpäin. Laskeuduimme hiljaisuuden vallitessa parisataa porrasta alaspäin. Tulimme eräänlaiselle katselutasanteelle, josta aukesi näkymä laajalle kentälle. -Ensimmäinen piiri, runoilija sanoi pehmeästi. Kenet haluaisit täältä tavata? -Ketä täällä sitten ylipäätään on? -No kotirouvia, kaikki maailman huorat, bloginpitäjiä, yksinhuoltajia, sanalla sanoen elämässä kovia kokeneita, mutta siitä lopulta hyvin selvinneitä ja nyt ikuiseen rauhaan päässeitä naisia. -Naisia? Pelkkiä naisiako täällä on? -Niin, en tainnut mainita, että vasta täällä toteutuu korkein oikeudenmukaisuus. Miehet ovat muualla. Saat nähdä kyllä muutaman miehen, mutta heidän suuret massansa ovat tuossa suunnassa. Runoilija osoitti sormellaan suoraan ylös. Runoilija oli maininnut bloginpitäjät. -Onko siis Iineskin täällä. -Hetkinen, kysyn resepsuunista, runoilija sanoi leikkisästi ja näpytteli matkapuhelintaan. Sulkiessaan kojeen hän hymyili lämpimästi: täällä on. Kutsutaanko tänne? -Kutsu, hyvä veli. Olen nähnyt hänestä ainoastaan korvan ja vaikka se on hyvin lumoava, näkisin mielelläni muutakin. Jostain luolan syvyyksistä purjehti - paremmin en voi asiaa luonnehtia - eteemme kodikas kesämökki, jonka olohuoneessa istui kaunis nainen näpytellen kannettavaa tietokonetta. Nainen kirjoitti kuin hurmiossa muutaman lauseen, jäi odottamaan, huokaisi raskaasti ja kirjoitti jotain uudelleen. -Mitä hän tekee? -Hän kirjoittaa provokatiivista kirjoitusta maahanmuuttajista ja toivoo Japen lähettävän siihen vihaa tihkuvan vastineen. -Vastaako Jape? -Ei, hän ei vastaa. Se on naisen rangaistus täällä. Muutoin hänen asiansa ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Häntä ei vaivaa nälkä, ei jano ja huoneessa on aina lämmintä. Hänen naapurinsa on vihdoin repinyt alas sen ruman piikkilangan ja toinen naapuri ajaa nurmikon. Käärmeistä ei enää ole vaaraa. Äkkiä laaja niitty tulvahti täyteen eri-ikäisiä naisia, jotka käyskentelivät haaveellisen näköisinä, keskustelivat keskenään, istuivat pikku ryhminä maahan ja aloittivat jonkinlaisen leikin. -Hyvinhän he näyttävät täällä viihtyvän. Paikka tuntuu jotenkin rauhaisalta. Mutta miksi juuri he ovat juuri täällä? kysyin runoilijalta. Hän nosti arvokkaasti sandaalin verhoaman jalkansa kaiteelle ja lausui jotenkin ylväkkäästi: ”Heill´ osa enkeleitten on, jotk´ eivät kapinass´ olleet, eivät uskolliset, vaan itseksensä, irti Jumalasta. Ei vastaan ota heitä taivas, ettei vähenis kauneutensa, ei Inferno, ett´eivät syntiset sais kunniata."


(Aika paljon myöhemmin) Osa 2. 

  Ensimmäinen piiri! Se oli paimenidylli, en voi paremmin sanoa. Naiset saivat siellä kaiken, aivan kaiken haluamansa. Vai yksi puuttui: mahdollisuus palata takaisin ylös maan päälle. Niityllä näkyi minulle tuttuja ja rakkaita hahmoja. Kuunkuiske, hoikkana ja eteerisenä kuin keiju kuiskutteli jotain naapurinsa korvaan. Ei-sehän on Char, tuo hiljaisten runoiltojen, valkoviinin ja patongin valtiatar. Ja Delilah! Miten hienostuneita keskusteluja kävimmekään netissä siihen aikaan, kun kumpikin olimme vielä maan päällä. Sarin ja Liisun tunsin vain maineelta, mutta sekin riitti. Haukoin henkeäni. -Sanoit, että he saavat kaiken, minkä haluavat. Entäs jos…. -Arvaan jo kysymyksesi, sinä vanha pervo. Juu, täällä on tosiaan eräänlainen poikatalo, josta kukin lady saa juuri niin korkealuokkaisen kavaljeerin kuin haluaa, yöksi, viikoksi, vuodeksi, kaikki käy. -Voivatko he myös… -Kyllä, totta kai. Minähän sanoin, että kaikki käy. -Mutta miksi täällä ei näy yhtään korkealuokkaista kavaljeeria? Opastajani hymyili salaviisaasti. Hän halusi taas runolle, sen näki heti. Ja aivan oikein: ”Mua Muusat auttakaa ja ylväs henki! Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma, on aika aateluutensa ilmoittua! ” -Häh, minä sanoin. En ymmärtänyt mitään. -Heh, heh… Nuo naiset saavat siis aina unelmiensa prinssin, ei enempää eikä vähempää. Nyt on vain niin, että nuo unelmaprinssit voivat olla aika puisevia. Heissähän ei ole mitään omaa. Kaikki, aina luonteesta kikkelin pituuteen saakka on unelmaa. He tekevät kiltisti kaiken mitä käsketään, mutta eivät mitään omintakeista. -Mutta juuri sellaisista miehistähän naiset pitävät, minä huudahdin. Oppaani katsoi niitylle yli silmälasiensa. Häntä nauratti. -Et taida juuri tuntea naisten sielunelämää? -Totta, oli minun pakko sanoa. Samassa näyttämölle asteli kauniin neidon käsipuolessa vahvaleukainen, hymyilevä, komea mies. -Saatana, sehän Ruotsin prinssi. Daniel, vai mikä sen nimi nyt oli. Sama joka meni sen Viktuurian kanssa, minä touhotin. Sitten vaikenin. Kukaan, todellakaan kukaan naisista ei edes vilkaissut prinssiä. Hän supatti rakkauden valoja naisensa korvaan ja pariskunta katosi takaoikealle. -Tuo romanssi on ohi huomenna, luulen, sanoi oppaani. -Tämä on siis ensimmäinen piiri. Käsitän, että se on lempein ja paras tässä valtakunnassa. Eikös piirejä ole yhdeksän? Ainakin Danten todistuksen mukaan. -Voi voi, se on jo kauan ollut historiaa. Täälläkin oli pakko leikata kuluja ja lakkauttaa tarpeettomia toimintoja. Nyt piirejä on enää kolme. Eiköhän mennä katsomaan kakkosta? -Kuinka luonnehtisit seuraavaa tasoa? Runoilija kohotti katseensa, riisui silmälasinsa, ojensi epätoivon merkkinä kätensä yläviistoon ja lausui: ”Soi siellä huokaus ja huuto, parku yön halki tähdettömän, tuska moinen, niin että ensin puhkesin ma itkuun. Sekoitus kielten, kirot kauhistavat, sävelet vaivan, äänenpainot vihan, käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö sai aikaan pauhun, joka aina kiertää tään ilman ajattoman kautta, niinkuin käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.”


Osa 3. 

 Kuljimme vaiti alemmaksi, yhä alemmaksi. Ilma muuttui raskaammaksi, tunsi jotain outoa hajua. Raudasta valetut portaat tuntuivat jatkuvan iäisyyteen. Saattajani vihelteli itsekseen. -Elvistä, minä sanoin ja runoilija nyökkäsi. -Kohta saatat kuulla sitä lisää. Emme olleet enää yksin. Portaissa tuli vastaamme hihitteleviä pikkupiruja ja jostain kolosta lehahti lentoon lepakko. -Äh, älä välitä. Nämä nyt ovat vain tällaista helvetin rekvisiittaa, oppaani myhäili. Mutta kohta saat nähdä toimintaa, actionia, heh, heh. Saavuimme suurelle torille, jonka toisessa laidassa oli katukahvila, toisessa laidassa ilmeisesti kaupungintalo tai vastaava. Komea rakennus kuitenkin torneineen ja tammisine ovineen. Istuuduimme kahvilan ulkopöytään ja tilasimme kylmät oluet. Luoja, miten hyvältä se maistui! Torilla oli menossa jonkinlainen mielenosoitus. lauma nuoria naisia heilutteli julisteita ja huusi kimeällä äänellä tahdissa: ”Tul-ta munil-le, kuole-ma heteroille.” Torin yli oli vedetty suuri banderolli, joka julisti ”Sukupuolia ei ole, on vain gender.” Vielä suurempi lakana huusi veripunaisin kirjaimin: ”Seksin puutteeseen ei kuole!” Kaupungintalon parvekkeella vilahti sumea hahmo. Se sai naiset raivoihinsa. ”Hen-ry hirteen, Hen-ry hir-teen” he karjuivat niin että torin pulut nousivat kauhuissaan taivaalle suihkukaivon luota. Äkkiä kaupungintalon ikkunoista soljui lempeä, kiihottava ääni, jota säestivät Berliinin filharmonikkojen parhaat jousisoittajat. Parvekkeelle ilmestyi tutun näköinen mies mikrofoni kädessään. ”Love me tender”, hän aloitti ja tori hiljeni. Julisteet putosivat kiveykselle. Viisi tai kuusi naista ryntäsi ovelle ja yritti sisään, mutta ovi pysyi suljettuna. Musiikki hyväili lempeästi aisteja, se kutsui rakkauteen, vihjaisi seksistä, kuutamoöistä, aaltojen kohinasta Hawaijin rantahiekalla.

Poista

Osa 3,5 Komea, pitkä mies asteli torille kreikkalaisen sotilaan hameessa. Hänellä oli kirjava nuttu ja jalassa tietenkin asiaankuuluvat pompulakengät. ”IiiK” naiset huusivat ja kävivät miehen kimppuun. He yrittivät nostaa hänen hamettaan, pyrkivät suutelemaan ja halailemaan, mutta mies käveli järkähtämättä eteenpäin. -Jumalauta, sehän on vanha ystäväni, hyppytanssija Mikis! minä huusin ja osoitin sormellani torille. Meteli torilla yltyi. Laihakasvoinen mies, selässään konepistooli vaelsi näkyviin. -Riku Riemu, pankkirosvo ja murhaaja, kaikkien naisten märkä uni, minä ähkäisin. Riku ei edes vilkaissut ympärillään hameet hampaissa riehuvaa naislaumaa. Mutta mitä nyt? Punainen Ferrari Testarossa kaartoi torille. Kuljettaja, Armanin pukuun pukeutunut charmantti herrasmies nakkasi sikarintumpin maahan. Kymmenen naista yritti saada sen käsiinsä. Kohta torilla tapeltiin. -Sehän on Tapsa, ihmismielen insinööri ja kaikkien kirjoituskilpailujen voittaja! Meitä nauratti. Runoilija hakkasi käsiään polviinsa ja hohotti täyteen ääneen. Sitten hän osoitti sormellaan torille. -Pa… paras on vielä tulossa, hän ulvoi. Ja eikös mitä! Synkeä miekkonen, lippalakki väärinpäin päässä, kameralaukku olalla lampsi huonoissa kengissään kohti suihkulähdettä. Kaksi säteilevää kaunotarta riensi pyytämään häntä treffeille tai oluelle tai mihin tahansa. Yksi huusi heidän takaansa: pikapano, pikapano! Mies - herra Hymiö omassa karheassa persoonassaan - heitti halveksivan silmäyksen naisiin ja jakeli niin inhottavia pakkeja, että runoilija ja minä vähän nolostuimme. Yksi naisista otti laukustaan pistoolin ja uhkasi ampua itsensä, jos mies ei lähtisi hänen kanssaan. -Vitut mä siitä, mies murahti ja jatkoi matkaansa. Laukaus kajahti. -Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa, halusin tietää. Runoilija siemaisi oluensa loppuun ja tilasi uuden. -Näillä naisilla tekee aivan vietävästi mieli miestä. Sanalla sanoen heidän naisellisiin kehoihinsa on pantu miehinen himo. Mutta sitäpä ei kukaan halua tyydyttää. Joka päivä torille tulee toinen toistaan komeampia miehiä, eilen täällä olivat Tauno Palo ja Tom Cruise. Naisille kelpaisivat Pekka ja Pätkäkin, mutta sitäkään ei heille sallita. -No mikäs tämä mielenosoitus sitten oli? -Vain puoli tuntia päivässä he saavat olla ilman himoja, ja silloin heidän on osallistuttava mielenosoitukseen. Joka päivä, joka säässä. Puoli tuntia vihaa ja sitten 23,5 tuntia hirveää seksuaalista puutetta. -Mutta kuka on voinut keksiä jotain näin hirveää, kysyin kauhuissani. -Pomo, patriarkaatti, sanoi oppaani ja vilkaisi pikaisesti ylös.


(Aika paljon myöhemmin) Osa 4. 

 ”Ja minä, päässä side kauhun, huusin: "Oi Mestari, mik´ ääni tuo? ja keitä nuo, jotka tuskaan nääntyneiltä näyttää?" Hän mulle: "Tää on tila kurja niiden kuolleiden onnetonten, jonka eivät ansainneet moitett´ eikä kiitostakaan.” Matka kolmanteen, alimpaan piiriin kesti kauan. Mutta siinä nyt olimme, hiljaisina ja vakavina. Oletteko koskaan nähnyt P. Räsästä loppuun asti piinattuna? Me olemme. Hänen tukkansa oli harmaantunut, sormet olivat verillä ja entinen kaunis ääni kuulosti betonimyllyn korinalta. Hän oli huomannut meidät ja juoksi luoksemme kuin apua pyytäen, mutta kesken juoksun punahousuinen vahtimestari kaappasi hänet syliinsä ja kantoi takaisin penkkiin. Samalla hetkellä alkoivat sadat miljoonat harput ränkyttää ja epävireiset torvet ulvoa. Soittajat aloittivat laulun, epävireisen, jollakin tavalla tutun. Edessä heilui vanha vihtahousu tahtipuikko kädessään vittumaisesti hymyillen. -Uskovaiset, täällä, minä ähkäisin. Oppaani pani palamaan ja tarjosi sikarin minullekin. -Täälläpä täällä. Itse he maan päällä lauloivat, että “harpuin, huiluin, kantelein” ja täällä sitä lajia sitten saa harrastaa aamusta iltaan. Jaa, kuudelta tarjotaan haileaa teetä ja sitten ei kun taas persettä penkkiin ja ylistämään. Ylistäjien tila oli surkuteltava. Moni oli niin väsynyt, että sammahti uneen kesken soiton, jolloin reippaat pikkupirut läppäisivät heitä sormille tulikuumilla rautapuikoilla. Joku piteli korviaan, joltain oli ääni kerrassaan sortunut, jonkun kanteleessa oli enää kaksi kieltä, mutta ylistää vain piti. -Mutta miksi, miksi, minä mutisin. Saattajani otti rennon asennon penkillään, puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi minua vakavasti. -Jokseenkin kaikki paha maan päällä on uskontojen ansiota. Uskontojen takia on sodittu ja soditaan tälläkin hetkellä. Shiiojen pommit raatelevat sunneja ja päinvastoin. Kristitty pommittaa taivaalta muslimeja, ateisteja, buddhalaisia. Pienten lasten sukupuolielimet silvotaan uskontojen takia. Pienet tytöt naitetaan vanhoille ukoille. Lapsia pelotellaan kuumalla kivellä, jos he koskevat kikkeliinsä. -Miehiä ei näy täälläkään, huomautin. -Ei niin, koska naiset nimenomaan ylläpitävät uskontoja. Oletko milloin viimeksi käynyt kirkossa? Enimmäkseen naisia. Miehet vain ottavat hyödyn naisten hulluudesta ja repivät isoja palkkoja pappeina, piispoina ja lahkojohtajina. Ohimennen vetäisevät uskovaisnaisia rusettiin ja kun ei silmä näe, syyllistyvät pedofiliaan. -Mutta eikö heidän pitäisi olla täällä, eikä… -Et nyt ymmärrä. He ovat matriarkaatin tulosta. Ilman naisia heidän olisi pakko mennä rakennuksille töihin. He vain ottavat rahat kun niitä heille tarjotaan. Eivät he ole syyllisiä mihinkään. ”Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen niin ääneen itki, että sääli syvä minulta tajun vei, kuin kuolla olin, ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.”

Kirjoittanut V.

5.11.2010

Hejsan alla vänner!

Det är en blogtraditon här i mitt fönster att skriva en liten artikel till svenska dagens ärän, 6.11. Jag nämligen älskar svenska språket och min gamla svensklärärinna Minna, som lever ännu här i Lillastan, åker med sin cykel och aldrig bemärker ingendera.

Jag skriver utan ordbok och grammatik, och så önskar jag, att också ni skall skriva, om ni vill säga något. Det är inte tvång att säga på svenska och det är inte tvång att säga överhuvudtaget någonting, men roligt är det, om ni ska försöka säga något. Och det är mycket spännande titta på, vart denna konversation ändas till. Den bästä var den debatten, som började med emansipation
, och ändades till kainalokarvojens betydelse i svettprocess.

Det är inte viktigt att skriva rätt, utan det är viktigt att öppna sin mun och ge brinna, säger lektorerna i yrkesskolorna (amk på finska). Samma är det här. Whatever, jag önskar alla mina vänner ha rolig räsa till svenska (eller norska) språket!


Och hur utomordentligt aktuellt
är Sverige i dag! Vi hade just Viktuuria med sin Daniel-make med sina stiliga glasögon här i Finland. Och då vi har kungen, som så fint språkade igår i television efter älgjakten. Vilken charmant äldre gentleman! Inte ens stör man, att han har dyslexi och Viktuuria har ansikteblindhet. Dessa människor kan bete.

Vi skall också minnas alla våra kära döda släktingarna i morgon, på alla helgons dag. Jag ämnar stända ljus åt min mor. Fars bild är också på biirongen, men bakom mors bild. Kan inte titta på min far hela tiden, fastän han var en mycket vacker människa.

(Målning Per Krafft den äldre, Gustav IV Adolf)


2.11.2010

McDonald'sin kultaiset kaaret

Hetken jo luulin, että Suomi on poikkeuksellisen mätä maa, kun täällä julistetaan omituisia homolausuntoja. Mutta ei, ei tämä vielä mitään. Ihmeellisiä asioita on muuallakin.

Tiesittekö, että Yhdysvalloissa nimittäin homoilta on kielletty vähän isompi asia: armeija. Yhdysvaltain valitustuomioistuin on juuri määrännyt maan armeijan pitämään edelleen voimassa palvelukiellon avoimesti homoseksuaaleille sotilaille. Semmoiset homot kyllä saavat mennä armeijaan, jotka suostuvat salaamaan homoutensa. Juuri samoinhan sanoo Suomen pikkuinen Päivi Räsänen: homo saa tulla kirkkoon, jos ei harjoita sukupuolisuuttaan vaan taistelee sitä vastaan eheyttääkseen henkeään.

Tuleeko nyt joukkopako amerikkalaisesta kulttuurista? Tai pikemmin, miksi se ei ole edes alkanut vielä? Vieläkö maistuu McDonald'sit edes homoille itselleen? Koska McDonald'sin näkyvimmät symbolit, kultaiset kaaret kilpailevat tunnettuudessa jopa kristinuskon ristin kanssa, olisi tässä kai oiva ja tehokas boikottikohde. Entä Coca-Cola? Eikö tulisi nyt olla solidaarinen homoille ja laistaa koko amerikkalainen markkinatalous?

Aivan erilaistakin asiaa olen mennä viikolla kummastellut. Mihin on kadonnut verbin nominaalimuotojen hallinta ja erikoisesti kolmas infinitiivi, joka on tyyppiä lukemassa, lukemasta, lukemaan, lukematta, lukemalla, lukeman? Onko muoto liian pitkä ja vaikea kiireessä lausuttavaksi, vai eivätkö rektioseikat ole enää opiskelulistalla kouluissa? Tilalle tyrkätään lyhyttä verbin perusmuotoa tai jotain vielä lyhyempää sekamuotoa. Olen tuohduksissani jopa kirjannut muutaman otoksen kevyen median kentiltä muistikirjaani.

Mä en pysty tehdä tätä. (Anne Kukkohovi, nelikymppinen muotimamma, ajankohtaislähetys 26.10 klo 18.30)

Ei pysty tehdä mitään maailman hyväksi, (Tositeeveenuori, BB, 26.10. klo 22)

Tarkoitus on kerää rahaa. (Radio Novan nelikymppinen aamujuontaja 2.11. klo 9.50)

Minusta tuossa lyhyen verbinmuodon käytössäkin ovat takana McDonald'sin kultaiset kaaret. Tuo lyhyemmän infinitiivimuodon käyttö on nimittäin selkeästi nouseva kielitrendi ja verrattoman yleistä amerikankielihenkisessä nuorisokulttuurissa pääkaupunkiseudulla - turha puhua englannista, sillä nuoret eivät äännä brittienglanniksi vaan amerikaksi. Lyhyt verbin perusmuoto lienee nimittäin suora muotokopio amerikanmailta, englannin kielestä, jossa samassa paikassa on lyhyt verbin perusmuoto.

Ihmetellä täytyy, miten stadin seudun nuoriso onnistuu nykyään siirtämään suomalaiset ajatuksensa paperille luettavaan muotoon. Toisaalta nyt eletään jo aikaa, jolloin kaikki sallitaan ja haetaan puhekielisestä paperitekstistäkin vain hyvät puolet, virheitä ei korjata. Tekstihän on elävää, koska niin puhutaan! Mitäs tuohon on sanomista kuin että jaa.


Parhain esimerkki luetun ymmärtämisen heikkoudesta lienee koko kansan tositeeveeohjelmassa esiintynyt tehtävänanto, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta ei mennyt perille nuorille. Tehtävänä oli keksi vääriä mutta uskottavissa olevia suomalaisia tapoja esitettäväksi vierasmaalaista tulijaa varten leikillisessä puijausmielessä. Nuoret olivat sitä mieltä, että piti keksiä uskottavia eli oikeita tapoja, väärä ei heidän mielestään voinut tarkoittaa, että valehdellaan ulkomaalaiselle. Moraali oli niin vieras työkalu, että se otettiin käyttöön kielen merkityksen yli. Vain yksi hoksasi, mitä väärä tarkoittaa, mutta hänet vaiennettiin, koska hän oli muutenkin kiusattu, älykäs lesbo tyttö. Tehtävänantajan piti siis avata tehtävää nuorille.

(Juliste Hubert Hilscher)