Pornoa

26.1. Pari päivää sitten tein hauskan löydön kotoani. Tulin nimittäin irrottaneeksi vanhan lasipäällysteisen taulun takapahvin ja löytäneeksi tuntemattoman henkilön pornokätkön.

Taulun kokonaispaino alkoi nimittäin epäilyttää minua, kun punnitsin kuvaa kädessäni miettien, mitä sille tekisin. Eivät muut vastaavat taulut painaneet juuri mitään. Taulu on tullut miljoonalaatikon uumenista huutokauppaostoksena 80-luvun loppupuolella.

Ensin oli kaksi pahvia, alimmaisessa luki: Jälkipolville. Tämän pahvin alla oli keskeltä taiteltuja lehden aukeamia. Lehti oli painettu paksulle karhealle paperille, jota voisi nimittää ohueksi taipuisaksi pahviksi tai kartongiksi. Värit olivat kuin päällemaalattuja, eivät värikuvia. Myös mustavalkokuvia oli. Lehti oli KALLE, Suomen ensimmäinen miestenlehti, jota pornolehdeksikin on määritelty.

Taulun taakse taiteltu lehti oli joulunumero vuodelta 1955. Suurin osa pinup-tytöistä on Hollywoodista ja eksoottisista kohteista, eli kuvat ja artikkelit ovat ulkomaista tuotantoa ja kertomukset käännettyjä. Joulunumeron teema on kuitenkin kotimainen Onko suomalaisesta neidosta pinup-malliksi. Lehden kuvaaja kuvasikin yhdeksän suomalaisneitosta, joista esimerkkinä on neiti Gylden uimapuvussaan vasemmalla, kellertävässä kuvassa.

Muut olivat neidit Kujala ja Ruhanen sekä Eila Partanen, Aira Kortman, Eva Leivonen, Lea Heikkilä, Anneli Aalto ja Pirkko Ryynänen. Pisteet naisille raikkaasta esiintymisestä. Ihan yhtä reippaita kuin nykyiset kaiken kokeneet tytöt. Ja ehkä puhdashenkisempiä? Ainakin kirkassilmäisiä ja iloisia, katseessa näkyy pelkkää uskoa ja toivoa. Kukaan ei livo kieltään eikä pyörittele silmiään tai korosta ryntäitään. Ihanat suomitytöt.


Vaan toista maata ovat nämä notkeat ranskattaret. Mikä jalannousu ja silmien flirtti. Onhan tuokin kivaa, että ei olla ujoja. Ja mitkä riettaat pitsipöksyt. Näitähän Henri Toulouse-Lautreckin maalaili hurmoksissaan ja tuli niistä jopa kuuluisaksi. Ja samaisia ranskanhempukoita meidän Gallen-Kallelammekin maalaili, ja jopa asui yhden semmoisen, Virginien, kanssa.

Löytöni joukossa oli myös kokonainen sarjakuvasivu, Lumperi. Siinä kerrotaan myyntityöstä. Lumperi saa työnantajaltaan myytäväksi tantieemipyörän, jossa on kaksi satulaa ja kahdet polkimet. Hän istuu takasatulalla ja polkee etupolkimilla. Meno on raskasta. Ehkä kuitenkin katsotte mieluummin, selviääkö can can -ihminen takaisin jaloilleen kuin mietitte, saiko Lumperi pyörän myytyä.


Saumasukat ovat muuten aivan hirveät. Saumat eivät pysyneet kenelläkään suorassa. Onneksi minun aikanani tulivat saumattomat sukkahousut, aikansa radikaali keksintö.  - Pakkasella kuvan sukkavarustus on kauhea. Pala reittä jää aina paljaaksi, vaikka housussa olisivat kunnon puntitkin, kuten kuvassa. Areenassa on parhaillaan vanhan ajan hiihtokoulu. Siinä naiset hiihtävät hameessa, ja se pala reittä on siellä alla paljaana, kun villahousun puntti nousee kiivaassa menossa ylös. Oli ruustinnan mukaan kylmää kyytiä.

Paljasta pintaa Kallessa on aika vähän, muutamia rintarauhasia puoliksi peitettynä tai sivuttain, luonnollista kokoa. Julkeinta koko lehdessä ovat katseet, joihin 50-luvun viettely perustuu, jos tähän lehteen on uskominen.

.

(Kuvat miestenlehti KALLEn joulunumerosta 1955)

Hyvä Veljeni!

Hyvä Veljeni!

Olen tätä työtäni varten pitänyt paperit koneessa jo useamman päivän, mutta ei ole mielestäni oikea henki tullut mieleeni. Eikä se paras mahdollinen taida nytkään olla, mutta kun Saimilta juuri kuulin, että hän lähtee Keravalle viimeistään torstaina, tuli minulle äkkikiire. Tarkoituksenani on viedä tämä kirje Allin putiikkiin huomenna, ja Saimi saa sen sitten haltuunsa Sinulle tuotavaksi. Pääasiani on lyhyesti: Sinullahan oli 12.9. 60-vuotisjuhlat, joiden johdosta näin jälkikäteen vielä kerran sydämellisimmät onnentoivotukseni! Myös onnea ja uskoa tulevaisuuteen. 

Kun tietämäni mukaan esiinnyt oheisissa suurennuksissa ensimmäisen kerran elämäsi varrella valokuvattuna, oli tarkoituksenani lähettää nämä Sinulle merkkipäiväksesi, mutta vaikka viikon varasin toimitusaikaa, se ei riittänyt, vaan venyi näin pitkälle.

Ehkä sinusta saattaa olla mielenkiintoista tehdä ajatuspäätelmiä ja vertailuja kuvan esittämään. Kuvien ottoaika ei ole selvennyt, eikä kuvaaja. Täytyy käyttää veikkausta: kysymykseen voivat käsitykseni mukaan tulla vain vuodet 1909 ja 1910, ja oletankin, että 1910 on oikea. Vuodenaikakin on ratkaiseva: vaatteet ovat paksuja, siis joko talvi- tai syysaika, josta kuvattavien iät voitaisiin määritellä. Jos nyt pitäisimme kiinni ehdottamastani ajasta 1910, saisimme kuvatuille seuraavat iät: Isä 38, äiti 25,  Armas 7 v., Aune 6 v., Eino 3 v.

Kuvia tarkastellessani tulee mieleen monenlaisia ajatuksia, sallinet minun antaa oman versioni, tee itse omat johtopäätelmäsi:

Kuva NO I  Eikö äiti ole ilmeiltään lempeän kaunis, rauhallinen, kuin pesueensa puolesta vartioiva emo. Tämä on mielestäni kauneimpia näkymiä, mitä äidistä voidaan saada. Puku hänellä on vihertävä sarssipuku, sen ajan muotia, muistan sen hyvin. Isä-Akseli Wille-keisarimaisine viiksineen, tuikeine silmänilmeineen ja makkaramaisine housunpuntteineen on kovin tärkeän näköinen herra, joka on komentanut vanhimman poikansa polviensa viereen, ja tästä syystä kai johtuukin, että silmieni katse, tai ilme, on jollakin tavoin "nööpö", alakuloinen. Aune kiukkuisine silmineen kallistelee, mutta Sinä ressukka istut hameessasi kaiken keskellä ihmetellen, mitä tämä kaikki on.

Kuva NO II  Avoinna olevan oven takana seisoo näkymättömissä äiti vartiossa, kuten hän minulle kertoi, ettei Sinulle sattuisi esim. kaatumista, ja siksi minä vanhimpana lapsena sainkin tehtäväkseni suojella Sinua ja tukevasti minä sinua kädestä pidänkin. Siinä sinä olet länkisäärinesi ja mateennahkaisine suolivöinesi, minä merimiesmallisine pukuineni näytän silmien ilmeestä päätellen vapautuneemmalta kuin kuvassa NO I, näes, minullahan on vastuu Sinusta. Aune on edelleen yhtä tuikea suurine nyrkkeineen, vrt. minun käsiini. Ihanteellinen ruumiillisen työn protoyyppi, mutta pirullisen luonteen hormoonit kai jo tällöin tekivät tehtävänsä.

Jos katsot nämä kuvat jonkin arvoisiksi, hanki kehys ja lasilevy ettei kärpäset pääse paskalle. 

Asuntojuttuani en ole vielä saanut järjestymään. Saimi lähtee huomenna, tänään on satanut lumiräntää, tuskin hän kävi huvilalla. Lopetan tähän teille kaikille hyvän voinnin tervehdyksin:

Armas 

Parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa

19.1. Kummallista, että nykyisen puolustusministerin ajatusten yli kävellään niin törkeästi kuin tänään tehtiin seitsemän uutisissa mainostelevision puolella. Keneltä siellä kysyttiin mielipidettä Suomen osallistumisesta Viron ja Naton ilmavoimaharjoituksiin, joihin on ennenkin ollut tapana osallistua? Entiseltä puolustusministeriltä, Seppo Kääriäiseltä. Entä kuka muu puhuu nykyisen puolustusministerin yli: ulkoasianministeri ja presidentti, joiden mielestä taisteluharjoituksiin osallistuminen voisi loukata Venäjää.

- Älkää nyt viitsikö, maan korkein johto ja entinen puolustusministeri. Minkälaisen signaalin annatte kansalle maan puolustusministeriön toiminnasta? Ja mitä muuta teidän kaksoispolitiikkanne on kuin suomettumista, rähmäsuomettumista, Kaarlo Kramsun sanoin: nukkumista.

*

Luin taas isän arkistoja. Päällimmäisenä oli kassakirja, jossa on isän kirjanpito kymmeneltä vuodelta. Näissä muistiinpanoissa on merkittävämpiä asioita kuin äkkipäätä luulisi. On vekselin lyhennyksiä, osamaksuja, vaimon kassasta lainaamisia, vaimolle maksamisia, lasten lahjojen ostamisia,  useita kirjoituskoneen puhdistuksia ja parturikäyntejä, muutamia asiakkailta saanteja, useita valokuvausmaksuja, tohtorinnan papereitten puhtaaksikirjoitussaanteja,  ja aina kuukauden viimeisenä menoeränä runsas yksityismenojen osuus.

Sitä paitsi kansion välissä ovat kaikki ne kirjeet ja kortit, jotka isä on meiltä, tytöiltään, saanut yksinäisinä vuosinaan meidän muutettuamme äidin kanssa pois yhteisestä kodista. Niitä selailin ja luin kaikki. Se oli sitä aikaa, kun teimme itse kirjekuoretkin ja tekstasimme musteella, niin taiteilijoita olimme olevinamme. Kuoret oli teipattu kiinni, ja uskon, että isän oli vaikea avata niitä. Muutama kirjearkki olikin repeytynyt.

Minä olen kirjeistä päätellen ollut hirveä, sisko taas rakastava tytär. Kun sisko on kirjoittanut isälle säännöllisesti pitkiä kirjeitä, minulta ei ole lähtenyt viestejä puoliakaan siistä määrästä. Olen usein vain lisännyt siskon kirjeen loppuosaan kiireiset terveiset, kuvaukset säästä ja kiitokset rahasta, jota isä lähetti meille pienestä eläkkeestään, pikku summan kerrallaan. Tilikirjan kaksi viimeistä merkintää ovat tulo-otsikon alla: L:lta 50 mk, kahdesti sama merkintä. Tällöin isä oli muuttanut jo vanhainkotiin. Sisko ei ole koskaan maininnut avustaneensa isää opintolainallaan.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, Mut synkempi vielä on eloni tie. Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä. (KK, Onneton, 1878)

Kaadettuja karhuja

16.1.  Sain 350 euron laskun vakuutusyhtiöstä, neljäsosaerä vuosimaksusta. Enin osa laskusta näytti muodostuvan autovakuutuksista eli pakollisesta liikennevakuutuksesta ja huippukaskosta, jonka otin uudelle autolle keväällä. Ennen vakuutusmaksut olivat yli puolta pienemmät.

Mietin, kehtaanko pätkivän ääneni kanssa soittaa vakuutusyhtiöön. Kissa vieköön! Tämä karhu kaadetaan.

Se soitto kannatti. Ilmeni, että täydet  liikennebonukseni eivät olleet siirtyneet uuteen autoon. Olin maksanut jo keväällä satoja euroja liikaa. 350 euron lasku jouti revittäväksi, ja syksyn erästäkin olisi jo 67 euroa maksettu. Vakuutusyhtiön palvelu oli ystävällistä ja mikä parasta, puheluun vastattiin heti enkä joutunut kuuntelemaan automaatin käskyjä kuin yhden. Kenties otan lisää vakuutuksia.

Toisenkin hyvän mielen puhelun kävin tänään. Poikamies mökkinaapurista soitti! Se jonka merinäköalaan olen pingottanut pyykkinarun ja täyttänyt sen hemaisevalla nyrkkipyykillä.

Poikamies toivotteli hyvät uudet vuodet, ja paikalliseen tapaan jaaritteli lämmittelyksi. Mietin, onko mökki palanut. Ei ollut mökki palanut, vaan meikäläisen tontilla oleva honka uhkasi kylän rauhaa. Se oli kallellaan viimeisen myrskyn jäljiltä, ja seuraavalla tuulella menossa sekä poikamiehen talon että kylän sähkölinjojen päälle. Poikamies oli jo soittanut kylässä asuvalle tutulle ammattimetsurille, joka oli illemmalla tulossa hätiin, ennen luvattua kovaa tuulta. Minua ei tarvittu paikan päälle, kunhan olen tietoinen, että honkani kaatuu nyt tai tulee kalliita vauriota.

17.1. Sainpa sähköpostiin sitten aamulla kuvan tutusta metsurista - lapsuusystäväni entinen aviomies - ja kaadetusta karhusta, mahtavasta rungosta, jonka päälle metsuri oli miehekkäästi nostanut jalkansa. Oli pätkinyt sitten vielä rungon klapimittaan emännälle kaffepuiksi. Eikä maksa mitään. Se tekee, jolla on välineet, eikä sen palkkion kanssa nokon nuukaa ole. Jos nyt kympin siltä Poikamieheltä.

Vaan minulta ei siis mitään, vaikka se oli minun honkani, joka oli uhkana kylän sähköille ja poikamiehen talolle. Sain Poikamieheltä vielä toisenkin sähköpostikirjeen. Viestin lopussa oli hymiö ja se oli kirjoitettu pienimmällä Arielilla, millä kirjoittaa voi. Olin tarjonnut nimittäin kaadettua karhua hänelle pieneksi korvaukseksi asian hoitamisesta. Hän voi sen keväämmällä korjata ja klapittaa, vaikka hänelläkin on ulkorakennukset täynnä pilkottuja klapeja - wanhan miehen merkki, iloitteli poikamies hymiön kera vielä lopuksi.

18.1. Päivä on pidentynyt jo tunnilla. Vaan tiesittekö, että näinä päivinä Merkurius ja Venus ovat vajaan kahden Kuun kulmaläpimitan päässä toisistaan? Ja että kuunsirppikin on siinä lähellä? Ja Mars, tuo sotaisa planeetta, punertaa himmeänä lounaassa, ei siis idässä. Saturnus, tuo ilkeä viikatemies, sen sijaan nousee kaakonkulmalta ja on hyvin matalalla aamuhämärissä.

Lehdessä sanottiin, että Suomi harjoittaa kaksoispolitiikka ja että Virossa ihmetellään Suomen sekavaa ulkopoliitan hoitoa. Erkki Tuomiojakin on kuin menneestä maailmasta. Niin samaa mieltä. Menisivät saman tien kysymään Aino Kassiselta, mihin päin tulee kumartaa ja mihin pyllistää. Tai katsokoot Saturnusta itätaivaalla ja älkööt ihmetelkö, jos sieltä alkaa jotain vyöryä.

Vaan huomenna kaatuu  kolmas karhu: Heikki katkaisee talven selän. Ja muistakaat, että kun on helppo Henrikki, niin paukkuu Paavalina. Minä olen jo istuttanut ensimmäiset kevätkukkaset! Ostin Lidlistä kaksi ruukkua, joissa oli sipuleita ja multaa. Toiseen tulee viisi eriväristä tulppaania ja toiseen sinisiä helmililjoja. Lähtölaskenta kevääseen on alkanut.

Tämäkin vielä

Toimittaja Virve Rissanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että vaikka Suomesta tuli monikulttuurinen, muslimeille sopivia asuntoja ei juuri rakenneta. Tämä siitä huolimatta, että Suomessa tehtiin jo vuonna 2010 ideakortti, johon kartoitettiin islaminuskoisten asumistoiveita.

Islaminuskoisen kodissa olisi tärkeää, että nainen voisi välttyä miesten katseilta esimerkiksi laittaessaan ruokaa ilman huivia. Ruuanlaitto tulisikin tehdä siksi suljetussa tilassa, jotta hiukset eivät osu miesten silmiin. Samoin perheen miesvieraille tulisi mieluiten olla oma sisäänkäynti, eivätkä tytöt ja pojat saisi asua samassa huoneessa enää yli seitsenvuotiaina.

Asunnon tulisi siis olla riittävän iso, jotta myös isovanhemmat voisivat asua perheen kanssa. Kaksi vessaakin on tarpeellista. Sekin on harmillista, että maahanmuuttajia pyritään hajauttamaan ympäri kaupunkia, kun asuntojen olisi parempi olla lähekkäin.

Muslimit eivät Rissasen artikkelin mukaan halua ostaa omia asuntoja, koska lainanotto ja korkojen maksaminen on vastoin islamin uskontoa. Pitäisi olla pankki, joka on suunniteltu varta vasten islaminuskoisille, ja ilmeisesti  siellä tulisi olla uskoon sopiva koroton luotonanto. Briteissä tällaisia islaminuskoisten pankkeja jo on.

Olenkin aina sanonut, että suomalaiset asuvat ahtaasti. Tässä nyt nähdään, millaiseen ahdinkoon ajamme ulkomaalaiset maahantulijat.  Mitähän he meistä oikein ajattelevat?

Amerikassa köyhä yksinhuoltajakin hankkii, siis ilmeisesti vuokraa, itselleen pikkurahalla ison talon. Ainakin elokuvissa. Kun yh-äiti kulkee talossa, huoneet eivät lopu milloinkaan,  ja aina talossa on yläkerta monine  makuu- ja kylpyhuoneineen. Meillä tuo yksinhuoltaja asuu pienessä kaksiossa hissittömässä kerrostalossa. Ja niitä samanmoisia kopperoita nyt sitten tarjotaan maahantulijoille. Mihinkähän köyhälään he oikein luulevat tulleensa?

Mitä huumori on ja ei ole?

10.1.  Edellisessä keskustelussa on pohdittu mm. huumorin olemusta suhteessa sananvapausasiaan.

Ovatko ilkeys ja huumori tosiaan veljeksiä keskenään? Vai onko se niin kuin legendaarinen turkulainen runousopin professori Urho Verho aikoinaan sanoi:

Huumori on ihmisen puolella, se ymmärtää ihmistä.   Se mille nauramme, ei kumpua pahasta, vaan siitä, että oivallamme ristiriidan ja hyväksymme ihmisen heikkouden.

Kun tämä esitettiin kahteen kertaankin samalla luennolla - hieman hikaten - se meni perille. Olimme myytyjä ja rakastimme Urho Verhoa.

Hieman tänään harmittaa, että veljekset ammuttiin. Olisin evännyt heiltä marttyyrikuolemat ja ampunut itse jalkoväliin. Nyt he pääsivät Paratiisiin Allahin luokse ja saivat ylennyksen.

Vaan pisteet Ranskalle vallankumoushengestä ja syyllisten reippaasta tunnistamisesta, kuvista ja nimistä lehdissä. Suomen lehdistössähän ei olisi julkaistu nimiä, saati kasvokuvia. Heille olisi heitetty hupputakit ja kutsuttu henkinen kriisiryhmä poikia auttamaan. Eikä heitä olisi ammuttu, vaan olisi odotettu, että pojilta loppuu kudit. Tuomioistuimessa olisi katsottu, voidaanko rangaistus kenties puolittaa jonkin momentin nojalla.

Vaan asiaan - onko toisen uskonnon pilkkaaminen pilakuvin huumoria? Pitääkö sitä ymmärtää sananvapauden nimissä? Onko sellaista arvoa kuin jonkin asian tai ilmiön pyhyys tai kunnioitus olemassa? Miten sen vieraan uskonnon tai kulttuurisen tavan - miten haluatte - suvaitsevuuden kanssa, eikö sitä tarvitakaan?

Palatkaamme lopuksi suuren humanistin - olin sanoa humalistin,  rakastetun Urho Verhon oppiin: Huumorin kanssa pilkalla ei ole mitään tekemistä, vaan pilkka on pilkkaa, joka ei kumpua ihmisen rakastamisesta ja ymmärtämisestä. Toisin sanoen kun kiistelemme uskonnoista, käymme sotaa, jossa kaikki keinot ovat luvallisia. Pilkka ei ole laissa kielletty, rajukaan, mutta onko se huumoria sarjakuvakielelläkään, jos se ei sanallisesti sitä ole? Miltä sarjakuvan asia kuullostaisi sanallisesti ilmaistuna?

Tässä tullaan sitten vaikeimpaan huumorin lajiin: satiiriin. Silläkö ei ole seiniä?

Ellu jäi taksin alle

31.12. Muuan pariskunta odotti marketin pelikassalla.  Pullea nainen, laiha mies.  Nainen vahtasi, oli sitä tyyppiä, joka ei käännä katsetta poispäin vaan katsoo niin kauan kun kohteessa katsomista on. Samanlainen vahtaaja istui tänään pururadan puupenkillä. Katsoi jo kaukaa kun lähestyin, istui kädet sylissä, ei ollut tekevinään mitään, ei ollut katsovinaan sivuun, ei näprännyt kännykkää. Tuijotti vain suoraan, vahtasi, itsensä unohtaneena, kohteeseensa keskittyneenä, suu puoliraollaan. Introverttius minussa nousi huimiin sfääreihin ja meinasin kysyä, että mitäs vahtaat. Tuntui etttä rauhaani häiritään, reviirilleni tungetaan ja minua vaaditaan täyttämään jokin odotus. Evääni en räväyttänyt, en edes katsonut rauhanhäiritsijää kun marssin ohi.

On ihmisiä, joilla ei ole omassa olemisessaan kylliksi tekemistä. Vahtaajia on kaikkialla, heitä on jopa autonratissa. Toljottavat suu auki, niin ettei tiedä, mihin silmänsä pistäisi. Parasta tuijottaa itse vain tien pintaa tai kadun toisella puolella olevaa jotakin.

Takaisin markettiin ja uudenvuodenaattoon, jonka varalle ihmiset tekivät hullun lailla ostoksia. Pullea nainen, mies varjona vierellään,  ei tuntunut saavan muista ihmisistä kyllikseen, vahtasi estoitta ostajia. Itse satuin jonottamaan juuri sillä kassalla, joka hoiti myös pelikassaa, ja juuri minun kohdallani kassa siirtyi pelikassalle palvelemaan vahtaavaa naista ja hänen laihaa miestään. Pariskunta otti monenlaista peliä, lottoa ja arpaa ja kukaties eurojackpottia. Sitten kassa siirsi takamuksensa kassapallille ja ryhtyi lataamaan tavaroitteni ostoskoodeja masiinaansa.

.

- Saatasko me taksi. Vahtaaja vahtasi kassaa. Kassa pyysi minulta anteeksi ja poistui osuuskaupan toimistohuoneeseen soittamaan taksia. Näin hänet lasiluukun lävitse.  Kesti kauan ennen kuin taksi vastasi.

Molemmilla olivat jalat kunnossa, kun he kävelivät ulos odottamaan vieressä sijainneen aseman taksia. 

1.1. 2015 Joskus luulen, että minussakin asuu pieni ihmisvihaaja. Kauhea kirjoittaa tällaista suurten ja positiivisten lupausten päivänä! Näitä taksin alle jääneitä Elluja ja köyhyyksissään  mäyräkoirankin luontoon päästäneitä Sirpoja ja Timoja on Suomenniemi pullollaan, rassukoita ja reppanoita. Olkoot minun puolestani ja pankoot elämänsä yhden kortin ja eurojackpotin varaan. Tavallaan ymmärrän heitä. Lyötyjä poloisia, osaamattomia, osattomia, vähälle jääneitä, hedelmäpeliruletttien pyörittäjiä. Ilman muuta yhteiskunnan ja pärjääjien vika, etenkin nyt kun tuloerot vain kasvavat, vaikka ne Tilastokeskuksen mukaan eivät enää olekaan kasvaneet. 

Hedelmäpelin pelaajat eivät onneksi vahtaa. Päinvastoin, he tekeytyvät huomaamattomiksi, mutta olen minä silti tuttuja selkiäkin siellä automaatilla nähnyt. Yksi Elsakin, joka tuskin pääsee liikkumaan, saa itsensä melkoisen ketterästi markettiin peluulle. Muun ajan hän on niiiiin kipeä että. Ja sähköjä polttaa surutta, joka ikkunalla kynttelikkö.