Miksi mulkut nousevat aina johtoon?

Tämän blogin keskusteluille on tyypillistä runsas sivupoluille hairahtuminen. Monesti keskustelu saattaa alkaa näennäisen viattomasti jostakin ajankohtaisesta asiasta ja päätyä pohtimaan vaikkapa kainalokarvojen merkitystä ihmisruumiin hikoiluprosessissa. Monesti on päädytty myös pohtimaan, tarkoitettiinko miehellä vanhaa irstasta pukkia vai ylipäänsä miestä. Tässä moniarvoisessa katsantotyylissä tiedetään hyvin kirjoittajan perimmäiset ajatukset, joten keskustelu sujuu joutuisasti, kun voidaan hieman oikaista mutkissa.

Tällainen hairahtelu on siis antoisaa ja virkistävää, sillä kommentoijat ikään kuin siivittävät toisiaan uusiin ajatuksiin ja näkökulmiin.

Edellisen postauksen herttaisen joulutervehdyskuvan alla on nyt päästy kohtaan, jossa on otettu esille runoilija Bukowskin mahdollinen mulkkumaisuus - luonteenpiirteestä ei olla siis varmoja, mutta eikö lukijan kokemusta tule aina arvostaa? Bukowskista ja hänen maskuliinisesta runoudestaan on päädytty myös laajempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun, ja näin keskustelu koskettaa ehkä muitakin kuin kirjallisesti orientoituneita suppean spesifejä sieluja. On otettu esille jopa Bukowskin kirkas yhteiskuntanäkemys: köyhät pysyvät köyhinä ja herrat sen kun lihovat.

Muuan kommentoija parahtaa kuitenkin aiheellisen kysymyksen:

"Eikö oleellisin kysymys ole se, jota ei ikinä esitetä: miksi nimenomaan mulkut nousevat (hmmm...) aina ja kaikkialla johtoon. Miksi ikinä eivät kunnon miehet ja kunnon naiset, vaikka he muodostavat sen sorretun enemmistön?

Miksi, oi miksi?"

Samaa kysyn minä, olen aina kysynyt. Miten on mahdollista se, että johtaja kuin johtaja on mulkku ellei peräti emämulkku?

(Maalaus Georg Scholz)

(Valokuva Iines)

Ollapa rouva, ollapa elämä!

Voi kauheaa. Olen eksynyt rouvien blogeihin. Ensin yhteen onnelliseen blogiin, sitten siitä linkkiä pitkin toiseen ja siitä taas kolmanteen.

Kaikissa kiilsivät parketit, tammimosaiikkipinnat hohtivat naarmuttomina; jossakin oli lampaantalja tai muu valkoinen luksusmatto paljasta jalkaa hellimässä aviovuoteesta noustaessa, keittiön tasot kiiltävää marmoria, keramiikkainduktioliesiä, teräksisiä uuneja silmän korkeudella, merkittävää uusdesigniä syvillä valkeilla ikkunalaudoilla, valoa hohtavilla seinillä värikästä postmodernitaidetta kehystettynä lasin alla, kauniissa muodostelmissa - niin kirkas lasi, valkea tai musta kehys rajaamassa hallittua hillittömyyttä. Ihania erkkereitä, ruutuikkunoita ja parivuoteen takana tumma paratiisillinen kuviotapetti ja amerikkalaishenkiset penkit - tosin suomalaisin aaltomaisin ritilöin - vuodekompleksin päässä, samanlaisilla yöpöydillä samanlaiset lamput.

Ollapa rouva, ollapa elämä! Sitä vaan heiluttelee jalkojaan korkeassa puusohvassa ja tuntee, miten puulaita painaa reisien takapintaa. Sohvassa on kulumia ja maalipinnan rappeumaa. Seinä on 80-luvun alkuperäistapettia, sellaista haaleaa kuosia, jossa jotain himmeää kukerrusta, raitaa tai punosta, jota ei muista ellei katso. Seinäbetonissa on halkeama, tapetissa repeämä, joka ulottuu yläkertaan asti. Lattiassa on kyllä tammimosaiikkiparketti, mutta kahden ison koiran muokkaama, naarmuinen - pitäisi kai sanoa koloinen, kellertäväksi virttynyt. Tammimosaiikin kuuluu olla himmeä ja rusehtava, sanottiin rouvien blogissa, ja he kyllä tietävät, kun ovat parkettinsa juuri hiotuttaneet.

Keittössä on alkuperäiset beigenväriset lastulevykaapistot, joiden ovessa naurettavat pyöreät nupit. Kuuluu olla suorat kahvavetimet ja ulostulevat laatikot ja hyllyt, ja koko hoito täyspuuta. Toinen putkivalaisin tiskialtaan päällä ei toimi, lampun pidike on vääntynyt, ja kerran kutsuttu sähkömies ei tullut koskaan. Muutakin apeutta on, mutta onneksi kaamoksen hämärä armahtaa.

Anteeksi, rouvat, jos tämän luette. Tämä ei ole teitä saati rouvuutta vastaan. Kauniissa kodeissanne, kauniissa lifestylessanne kokee elämyksiä ja kaihoa. Ihmisellä pitää olla unelmia! Se vielä kiinnostaa, mistä te unelmoitte, kun teillä on jo kaikki, mies, lapset pois jaloista, ja se uusi tai vastaremontoitu täydellinen koti. Mitä sitten, kun kaikki on jo, kun lisää lifestylea ei voi enää hankkia?

Joskus ihmettelee sitäkin, miksi lesket surevat niin kovin, murtuvat ihan, kun puoliso kuolee. Pyydän, älkää käsittäkö väärin! Tämä ei ole sitä, miltä se näyttää omissakin silmissä. Sitä vain ihmettelee, eikö leski huomaa surunsakaan keskellä, miten paljon on saanut, kun on saanut jakaa elämän rakkaan kumppanin kanssa. Eikö se ole kyllin - elämähän on rajallinen? Jotkut ovat ikänsä yksin, ja harvalla se on täysin oma tahto. Ajatelkaa, mikä suru heillä on. Ei koskaan puolisoa. Näihin ajatuksiin päätyy vaikka lukiessaan kauniin rouva Tabermannin kirjaa hänen suruvuodestaan. Niin monelle leskelle hyvä kirjoittamisen aihe, terapiaa parhaimmillaan.

Yhtäkkiä sitä ymmärtää, miksi on osaton pariutumisen onnesta ja kaikesta siitä lifestylesta, joka pariutumista kai seuraa. Sitä ei ole koskaan tahtonut - oikeastaan ei kai olisi sietänyt samanlaisia yöpöytiä ja samanlaisia lamppuja parivuoteen molemmin puolin. Eikä niitä ritiläpenkkejä sänkykompleksin päädyssä. Sitä on tahtonut kerätä vuoteensa ikkunan alle, jotta voisi katsella tähtiä nukahtaessaan.

(Maalaus Alekszej Vlaszow)

Odotan vastausta!

Muuan äiti on hyvin vihainen. Hän kirjoittaa eilisessä Pikkukaupungin lehdessä, Lukijan sana -palstalla näin:

"Miten on mahdollista, että lapsille tarjotaan sellaista ruokaa kuin 5.12. S:n koululla? Kuka vastaa ruuan tasosta? Eivät lapsetkaan syö raakoja perunoita. Odotan vastausta.

Vihainen äiti"

Ruokapalvelukeskuksen ravitsemistyönjohtaja vastaa heti kirjoituksen perässä - Pikkukaupungin lehdessä on tapana pyytää vastine samantien loukatulta osapuolelta, mikä on mielestäni mainio tapa. Näin juoruja ei synny, kun loukattu pääsee heti selittämään:

"Maanantaina oli ruokana itsenäisyyspäivän lounas: tropical-leike (paneroitu broilerleike, jossa päällä ananasrengas), bearnaisekastike, perunat, jäävuori-persikkasalaatti. Tämä pääruoka oli nyt ensimmäistä kertaa tarjolla oppilaille. Leike on erittäin pidetty useissa ruokapalvelukeskuksen ruokaloissa.-- Mukavaa joulun odotusta!"

Mistä näitä reippaita ja vaativia nykyvanhempia sikiää? Kuka heidät on kasvattanut? Minun hippisukupolveniko? Jollain tavalla uskon tämän.

Minä söin kuitenkin koulussa hernekeittoa, perunasoppaa, puuroa ja kiisseliä ja makaronivelliä, ja lusikoin lautasen tyhjäksi, vaikka inhosin kuumaa maitoa ja siinä lilluvia pitkiä valkoisia lusikasta luiskahtelevia makaroneja. Meidän koulussa lukiota myöten oli vain lusikkaruokia, ei edes haaveiltu perunasta ja kanasta. Eikä tullut mieleen itkeä äidille ylikypsiä makaroneja eikä tullut äidin mieleen kirjoittaa lehteen, että mitä veteliä matoja te lapsille syötätte ja kuka on vastuussa, häh. Päinvastoin, oltiin kiitollisia siitä, että lapsille oli ilmainen lämmin ruoka koulussa, sillä monelle se taisi olla päivän ainoa lämmin ateria.

On aikamoinen säästö perheelle, ettei tarvitse tehdä lapselle eväitä reppuun, niin kuin esimerkiksi Saksassa, Suomea rikkaammassa maassa. Siellä koulureputkin ovat suuria ja painavia, jotta niihin mahtuu lapsen eväät.Yhdysvalloissa kouluruoka on, jos sitä on, hampurilaisia, pizzoja ja cocacolia, ja Britanniasta on tultu Suomeen ottamaan oppia kouluruokailusta.

Mitä näille vihaisille ja valittaville vanhemmille tulisi tehdä? Odottavatko he tosiaan, että lapsille tarjotaan koulussakin pizzaa, pastaa ja colaa? Tuntuu siltä, että lapset eivät aina enää osaa syödä kunnon ruokaa, kokoperunaa ja kokolihaleikettä tai kyljystä. Kokonainen kuorittu peruna on lapsesta kalpea ja raaka, kun sitä ei ole käristetty rasvassa ja suolattu.

PS Einesbaarissa on nyt kaksi joulukuun kirjakeskustelua, uunituore Steinbeckin Vihan hedelmät ja Gustafssonin Huorasatu.

Jouluvalojen syttyessä

Mikä siinä lie, että Facebook-tiliä on niin vaikea, ellei suorastaan mahdoton lopettaa? Luulin lopettaneeni omani jo kuukausia sitten, mutta kun huvikseni kirjoitin nimeni Googleen, se antoi tulokseksi nelisen sivua, eli nelisenkymmentä tulosta, jotka kaikki olivat erikielisiä Facebook-sivuja.

Hain sitten vanhat tunnukseni esiin, ja huomasin, että pääsen kevyesti sisään lopetettuun tiliini, jossa oli tallella kaksi profiilikuvaakin. Kuitenkin Facebookin Turvallisuusohjeissa lukee, että kun lopettaa tilin, kaikki tiedot poistuvat eikä kukaan niitä enää löydä. Facebook selvästi valehtelee. Lopetin siis toistamiseen tilini, mutta kuviani en osannut poistaa sieltä profiilista, koska missään ei ollut poista-klikkauksen mahdollisuutta.

Minusta tämä on vähän hassua. En tahtoisi olla Facebookissa, en tahtoisi sallia, etten voi halutessani poistaa omia kuviani. En tahtoisi parin pojanklopin perustaman megayhtiön kävelevän ylitseni. Inhoan jo sitäkin, että Google kysyy puhelinnumeroani kirjautuessani sen sähköpostiin. Gustafssonin Huorasadussakin on kohta, jossa informaatioteknologia-alan yrityksessä oli töissä tunteettomia koneita. Muistaakseni heidän kävi huonosti, naiset taisivat listiä ainakin osan heistä.

Lehdessä oli siitäkin uutinen, että uusiin puhelimiin on asetettu vakoiluohjelmia. Ohjelma tallentaa ja viestii muualle kaikki painamasi näppäintoiminnot, eli ihmisen puhelinviestihistorian. Tämä koskee myös Nokian uusia puhelimia. Uskoisiko vai ei? Ei niin, että minulla olisi jotain erityistä salattavaa, mutta yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että ihmistä valvotaan niin, ettei hän itse tiedä sitä. Tähän mennessä ihmisiin on uponnut selitys siitä, että esimerkiksi nettihistorian vakoilulla vain tarkkaillaan ihmisen kulutuskäyttäytymistä, jotta häntä voidaan sitten palvella paremmin. Vieläköhän tämä pätee puhelimissa?

Valvoisivat mieluummin vanhuksia palvelutaloissa ja hoitolaitoksissa. Juuri yksi suomalaissyntyinen vanhus kuoli nälkään ruotsalaisessa hoitokodissa. Vanhus kuihtui päivä päivältä ja oli lopuksi luuta ja nahkaa, eivätkä omaisten pontevat huomautukset auttaneet mitään, koska laitoksen mukaan vanhuksella nyt vain oli pieni mahalaukku. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin sitten nälkään nääntyminen. Hoitokoti kuuluu samaan yritysryppääseen, joka omistaa Suomessa Mehiläisen. Yhdyn siihen ajatukseen, että kunpa olisi eläinaktivistien mallin mukaan myös vanhustensuojelijoita, jotka tekisivät salaisia kameraiskuja hoitolaitoksiin. Antaisivat materiaalin sitten uutislähetyksiin.

Parempia aikoja odotellessa sopii sytyttää vaikka jouluvaloja tähän alati myrskyävään pimeään hämärään. Mukavaa adventin aikaa! Breivikkin voi päästä jouluksi kotiin jo seitsemän vuoden päästä!

(Kuva Maleonn)