28.11.2014

Vähän kirjoista ja niin sanotusta suvaitsevuudesta



27.11. Uskon, että huomenna ns. tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään, mutta ei se minussa aiheuta riemua, ei harmia. Ihan sama, paljon melua tyhjästä. En perusta papin siunaamalle liitolle sen enempää kuin rekisteriviranomaisen tai taivaan lintujen ja metsän peurain siunaamalle liitolle. Mieluiten itse ottaisin viimemainitun, luonnon siunaaman.

Sain juuri loppuun Anita Konkan Unennäkijän muistelmat. Teos on paksu omaelämäkerta ja varsin kiehtovaa luettavaa, kaikki lähes kuusisataa hyvin imevää sivua. Tätä ennen luinkin sitten huippuohuen kirjan, Juha Hurmeen Europaeuksen, näytelmäkäsikirjoituksen, josta on käyty keskustelua pari juttua taempana.  Mainio kirja sekin. 

Anita Konkan muistelmissa viehätti kirjailijan tapa käsitellä itseään selittelemättä ja tarkkanäköisen objektiivisesti, todeten. Ulkopuolinen muistelmienkirjoittaja pyrkii enemmän tulkitsemaan kohdetta, antamaan hyväksyttyjä selityksiä ja merkityksiä. Joiltain osin teos toi mieleen Aila Meriluodon Tällä kohtaa -muistelmat, mutta erona oli se, että jos Meriluodon miehiin päin liimautunut luonto ärsytti joskus lukijaa - minua, niin Anita Konkan sitten taas ei, koska hän näki itsensä näitten prosessienkin ajan ja tajusi, ettei nainen voi kasvaa miehessä kiinni. Hänen kirjoittamisensa ehtyi, jos hän vaikka vaan asuikin miehen kanssa. Konkan teoksesta värittyy myös kiintoisa kuva Hannu Salamasta, hänen monivuotisesta rakastetustaan. Toinen itselleni tärkeä kirjailija, josta kasvaa kirjassa elävä kuva, on novellisti Raija Siekkinen,  Anita Konkan ystävä. Teoksessa on varsin paljon uudenlaisia näkökulmia tunnettuihin taiteilijoihin. 

Muistelmia on joskus väheksytty, niitä on pidetty vähemmän tärkeinä eikä oikein edes kirjallisuutena. Minulle ainakin kirjailijan sanoma ja kuva laajenee omaelämäkertojen myötä. Nytkin olen kaivanut hyllystäni Konkan muuta tuotantoa, ja luen niitä uudelleen. Esimerkiksi esikoisromaani Irti, jota kirjailija itse mitätöi ja häpeää, on varsin kiintoisaa luettavaa tästäkin näkökulmasta käsin. On jokseenkin kornia, että vain kriitikot saisivat sanoa teoksista jotakin, avata niitä, kirjailija tai elämäkerturi taas ei.

Kuulin juuri, että Finlandia-palkinnon sai oma ennakkosuosikkini Jussi Valtonen teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ehdokkaita en ole vielä lukenut, mutta olen tutustunut kritiikkeihin ja esittelyihin ja tämä on se teos, jonka kaiken lukemani perusteella haluan eniten lukea. Nyt on vain harmi, että voittajana sitä on mahdoton saada jouluksi kirjastosta, joten täytyy harkita myös ostamista. Olen jonossa kyllä alkupäässä.

28.11. Uskomatonta uhoa joka puolella tästä avioliittolaista. Aamutelevisiossa Kalle Isokallio sanoi hyvin Kreeta Karvalalle, joka myös sanoi hyvin, että hän toivoo viisauden voittavan, että oltaisiin niin suvaitsevaisia. Isokallio sanoi, että jos ollaan todella suvaitsevia, suvaitaan myös niitä, jotka eivät suvaitse tai siis niitä, jotka kannattavat nykyistä avioliittolakia. 

Olen samaa mieltä kuin Isokallio. Ei ole suvaitsevaa ylipäänsä kannattaa vain yhtä mielipidettä, sillä mielipide pitelee ihmistä ja estää näkemästä muuta. Eniten ihmettelen lynkkausmielialaa, joka asian ympärillä, ja myös suvaitsevaisten keskuudessa vallitsee. Se, joka ei näe samalla tavalla kuin minä, joka olen oikeassa, sietää tulla vaikka tapetuksi. 

Uskon, että kun ilta joutuu, meillä on käsissämme uudenlainen avioliittolaki, ja hyvä niin. Kalle Isokallion sanoin: suvaitsevaa on tyytyä enemmistön päätökseen, oli se mikä tahansa. Allekirjoitan ja toivon, että jos minulle vielä liitto koittaa, niin voin saada sille siunauksen luonnolta, hiljaisten sadepisarain tippuessa koivun lehdiltä niskaamme ja valkokirjavan lehmän, jolla ei ole korvamerkkejä, katsellessa touhua lempeänä ja lauhkeana, siunaten liittomme. Lehmä pääsisi selfieenkin, joka otettaisiin kehystettäväksi.

(Maalaus Dagnan Bouveret)


22.11.2014

Niin sanottu sukupuolineutraali avioliittolaki


Mistähän sekin taas tulee, että avioliitto onkin rakkauden mittari? Luin tänään homoavioliittoja puolustettavan sillä mandaatilla, että homoillakin on oikeus rakkauteen. Rakkaus kuuluu kaikille!  Juuri kun on opittu, että avioliitto ei ole rakkauden tae, vaan rakkaus kukkii parhaiten avoimissa liitoissa irti kirkosta. Mistä ylipäänsä tämä hinku kirkon siunaavaan syliin tänä aikana, kun trendinä on erota kirkosta?

Onko sukupuolineutraali avioliitto-oikeus ylipäänsä ollenkaan tasa-arvokysymys? Eikö sen pitäisi olla ennen kaikkea lapsikysymys, tulevan lapsen oikeuksiin liittyvä kysymys? Nimittäin jokin aika sitten oltiin vahvasti sitä mieltä, että keinohedelmöityksessä ei voi olla kysymys yksinäisen naisen oikeuksista, vaan siinä on kyse enemmän tulevan lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin. Keinohedelmöitystä haluavia miehettömiä naisia pidettiin itsekkäinä lapsensaantihalussaan ja täten lapsen edun polkijoina. Katsottiin, että naiset haluavat itselleen jonkinlaisen nukkevauvan. Mitä lapsi ajattelisi myöhemmin kuullessaan, että hän on keinohedelmöitetty tuote? Miten nyt homoavioliitoissa sitten ei olisikaan kyse tulevan lapsen omasta halusta ja eduista, vaan vain homopariskunnan oikeudesta saada adoptio-oikeus lapseen? Eikö yhtä hyvin nyt pitäisi kysyä tulevalta lapselta, millaiset vanhemmat hän haluaa? Eikö siis nimenomaan lapsi ole rakkauden hedelmä, jolla on omat oikeutensa, eikä tuote, joka annetaan homo- tai lesbopariskunnalle?

Yllä kysyn, en vastaa. En tiedä, mikä on oikein ja miten tässä pitäisi tehdä. En osaa automaattisesti puolustaakaan homojen tai lesbojen oikeutta adoptoida lapsi. En osaa sitä kieltääkään, koska heillä on nähdäkseni samanlaiset edellytykset olla hyviä vanhempia.

Kyse on siis lapsista, sillä heidän suojakseen kai avioliittoja yhä solmitaan, vaikka toki vähenevässä määrin, kuten Tilastokeskuksen uusimmat tilastot juuri eiliseltä päivältä osoittavat. Ellei lapsia haluta, en oikein ymmärrä, miksi homot ja lesbot hinkuvat kirkollista avioliittoa tänä uskonnottomana aikana. Muut mahdollisesti puuttuvat oikeudethan pitää hoitaa lainsäädäntöteitse, ei siinä kirkolla ole kahta sanaa sanottavana. Esimerkiksi perintöoikeus on tällainen asia.

Olen muuten sitä mieltä, että sukupuolisia vähemmistöjä on muitakin kuin homoseksuaalit, eli eikö sukupuolineutraali avioliittolaki kuulu tasa-arvoisesti muillekin poikkeaville ryhmille? Eikö siis samalla tule säädetyksi avioliittolupa kohteensa kanssa esimerkiksi transsukupuolisille, pedofiileille, zoofiileille ja vaikkapa nekrofiileille? Kuka voi kiistää heidän oikeutensa vapaaseen sukupuolielämään? Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Ja vielä lopuksi - miksi yhteiskuntamme on täynnä vaatimuksia aikuisten oikeuksista? Elämme minä-minä-maailmassa, jossa nuorella aikuisella on kädessään elämän valttikortit, ja ellei ole, hänellä on oikeus vaatia ne yhteiskunnalta. Päivähoidossakin kriteerinä ovat vanhempien edut, ei lasten. Heiltä ei kukaan kysy, ja parempi ehkä niin. Heidät voidaan sijoittaa liukuhihnalle hoidettavaksi, kun taas  vanhukset voidaan jättää kotiin tai sairaalan sänkyihin hoitamatta -  toinen ryhmä, joka on aikuisuuden ulkopuolella, sen ohittanut.

(Maalaus Paul Charles Chocarne-Moreau)

17.11.2014

Kleptomaanin muotokuva




Olipas kerran kleptomaani. Tai ei hän mikään kleptomaani ollut, sillä ei hän tiennyt semmoisesta maniasta mitään. Hänelle vain tuli vastustamaton himo, hillintähäiriö, kun hän näki mustekynän, joko kuiva- tai tuoremustekynän. Mainittakoon, että hän oli ammatiltaan opettaja,  jolla kynät olivat luontaisetuna talon puolesta. Joka syksy sai ottaa varastosta koulun logolla varustetun  uuden mustekynän, kenties toisen ja kolmannenkin. Kyseessä oli välttämätön työväline, kirjaakin tärkeämpi. Nappaamme tämän tarinan nimittäin aikajanalta ennen internetiä, tai ainakaan merkittävää tietokone- ja kännykkäaikaa.

Olihan kleptomaanillakin Motorola-kännykkäpuhelin, jolla soitettaessa piti seistä tuolin päällä keskellä huonetta. Muuten kenttä katosi. Automatkoilla oli hauska seurata, milloin palkit ilmestyivät taas ruutuun, sillä yleensä oltiin katveessa enin osa matkasta. Tietokonekin hänellä oli, Schneider-merkkinen, johon voi kirjoittaa oranssia tekstiä mustalle pohjalle. Oli valtava mullistus kirjoittaa koetekstit koneella ja tallentaa ne disketille. Kun pani disketin uudelleen koneen pesään, tekstin sai esille ja sitä pystyi muokkaamaan. Saman kokeen pystyi luokkatunnuksen vaihdolla ja vähäisin muutoksin tulostamaan monelle eri luokalle. Mullistuksesta huolimatta opettajan kiinnostus ja suoranainen himo kyniin säilyi. Erityisen himottavia olivat yrityskynät, joita lojui huolimattomasti yritysten tiskeillä.

Kerran hän säikähti, kun käteen osui taskussa pienen lähikaupan narussa kiinni ollut kynä, ainoa kynä, joka siellä oli. Ja kun hän astui  puhelinyhtiöstä ulos, hän löysi taskustaan kullatun kuulakärkikynän, jossa luki puhelinyhtiön nimi. Aarre! Juuri tällaista kynää hän himoitsi. Nyt kun hän on eläkkeellä, hänen kynäpussissaan on loppuiän kynävarasto, mittava kokoelma kuulakärkikyniä ja kaksi mustetäytekynää.  Osa kynistä on kuivunut, ja ne joutavat roskakoriin. Joku rumempi taas ei kuivu millään. Useimmiten hän huomaa katselevansa koulun kyniä.

Mistä tämä kynähimo alkoi? Oikeastaan hän muistaa hetken. Se oli se, kun hän kadotti pitkäkyntiselle kaksi tavaraa, kauniin vanhan tuoremustekynänsä ja kokoontaitettavan karttakeppinsä, jota oli hauska pitää puhuessaan kädessä ja toimeliaana vetää esiin ja työntää taas takaisin. Asia harmitti niin paljon, että hän päätti napata jonkin kauniin kynän kadonnen tilalle heti, kun sellainen ilmaantuisi näkösälle. Ja niitähän ilmaantui, kun hieman silmäsi pöydille, tiskeille ja varastokaappeihin.

Nyt hän himoitsee pieniä kuusia, metsässä kulkiessaan.  Hän katselee usein puita sillä silmällä, vähän samoin kuin kyniä. Miettii, miten helppoa kuusen varastaminen olisi. Ohut runko katkeaisi Fiskarsin yhden käden oksasahalla. Sitten vaan kuusi metsätien laidassa odottavan auton perään  ja kotiin. Kukaan ei saisi häntä kiinni, varkaus olisi täydellisen ratkaisematon, vaikka itse Scherlock Holmes pantaisiin tutkimaan asiaa.

Isäkin kävi aina hakemassa tuoreen kuusen jouluksi kotiin. Lähti pyörällä jonnekin Ronkankosken suuntaan, metsän uumeniin. Putkahti esiin kuusi köytettynä pyörän tarakalle. Siitä sitten kuusi kannettiin sisään sulamaan. Ei tarvinnut edes pimeällä käydä. Eikä vain lumettomina jouluina. Vaan vielä on aikaa katsoa sopivaa kuusta, mittailla pituutta ja muotoa. Varustaa auto sahalla ja huovalla.

(Maalaus Théodore Géricault, Kleptomaanin muotokuva)

11.11.2014

Kasakan lempi


S-pankkikin on aikamoinen kasakka. Minulla on tähän asti ollut kätevä ostostili paikallisessa S-marketissa, jolloin kokonaislaskun on voinut maksaa kerran kuukaudessa eikä ole tarvinnut kantaa rahapussia mukana joka reissulla. Nyt nuo tilit laukkautettiin ja tilalle tarjottiin ilmaista S-pankin Visa-korttia, jossa kortilla voi kerätä laskut kerran kuussa maksettavaksi, ilman korkoa ja ilman vuosimaksua.

Tuntui kätevältä ja nyt olen kuukauden verran ostanut ostokseni S-kortilla ja ollut tyytyväinen ilmaiseen pankkikorttiin. Vaan tänään lukee lehdissä, että S-pankki alkaakin kerätä asiakkailta maksuja.   Visa-korttiin tulee laskutuspalkkio ja käsittääkseni vuosimaksu - juuri ne seikat, joiden puuttumisen vuoksi valitsin S-kortin. Hetken ehti jo iloita siitä, että Suomen yritys- ja pankkimaailmaan on astunut moraalinen ja ihmistä lähellä oleva pankki.

Vaan sulka Salen hattuun käyttämästään sananlaskusta kazak berjot što ploha ležit - kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni! On hienoa, että presidentti käyttää rohkeaa kielikuvaa Putinin valtapyrkimyksistä. Kunpa kaiken suvaitsevat myötäilijätkin  rohkaistuisivat puhumaan yhtä rehellisesti ja pelottomasti kuin tasavallan presidentti.

Tässä koneella istuessani hätkähdän lehden kirkuvaa otsikkoa: "Jos sota syttyy, näistä maista ei jää paljon jäljelle". Suomestako? - Ei sentään. Kyseessä on Putinin neuvonantajan Sergei Markovin lausunto Virosta ja Latviasta. Olemme tottuneet kuulemaan olkia kohauttamatta hirveitä uhkauksia itäisen naapurin puolelta, ja tämä vetelä rauhallisuus ällistyttää minua. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtumassa, vaikka naapuri näyttää taivaan merkit ja varustaa itseään yhä hirvittävämpään sotakiihkoon. Vai onko suomettuminen yhä vaan niin voimakasta, että  uskomme yhä, että tasa-arvo ja inhimillisyys asuu itärajan takana?

Seuraavissa vaaleissa vievät Salen kaltaiset rohkeat ehdokkaat kansalaisten äänet - tämä on mielestäni melkoisen selvää.  Puolue jää sivuseikaksi, ja ehdokkaan yksilölliset ominaisuudet alkavat merkitä eniten. Myötäilijät ja jeesustelijat lakaistaan maton alle.

5.11.2014

Voihan riivattu!


4.11. Viime viikolla Ylen aamutelevisiossa haastateltiin filosofian tohtori Sakari Vainikkaa riivaajien manaamisesta. Katolinen kirkkohan hyväksyy riivaajaopin ja demonien manaamisen. Vainikka on suomentanut espanjalaisen manaajan, José Antonio Forten, kirjasen aiheesta ja on siten ajankohtainen. Itseäni hämmästytti se, että haastattelija Nicklas Wancken pokka piti. Hän kysyi kysymyksensä kuin totuutena olisi demonien olemassaolo ja harjoittama riivaustoiminta valitun kehossa. Riivaajien olemassaoloa ei kyseenalaistettu ensimmäistäkään kertaa. Näin haastattelu toimi tehokkaasti tämän asian esittelynä.

Aloin nimittäin epäillä, että minussakin on riivaaja. Kehoani on kiusannut tietynasteinen fyysisten vaivojen sarja koko syksyn. Mainittakoon sen verran, että olen joutunut syömään kolme perättäistä antibioottikuuria ja saanut niistä allergisen reaktion, nokkosrokon, jossa alahuuleni paisui ihailtaviin mittoihin ja harkitsin jo hetken ylähuulenkin täyttämistä. Nokkosrokkoon määrättiin kortisoni- ja antihistamiinikuuri, joista puolestaan sain hirveät vatsanpoltot. Vatsanpolttojen asetuttua alkoi leukaa ja ikeniä ja korvaa särkeä, ja kaula kipeytyi ja turposi hieman. Nämä oireet lääkäri totesi ilmeisiksi mutta epämääräisiksi oireiksi, virus tai jokin muu, ei lääkitystä. Vaivat olivat kuitenkin olemassaolevat, ja ovat edelleen hieman pinnassa. Ihan kuin minussa asuisi jokin riivaaja. Aina kun yksi vaiva helpottaa, alkaa samantien jossakin toisessa kohdassa jäytää.

Riivaajahan sen täytyy olla.  - Mene pois perkele, sanoin ääneen. Vainikka sanoi ohjelmassa, että riivaaja vihaa Jeesusta ja krusifikseja. Minullapas oli krusifiksi, rukousnauha, joka roikkui pienessä ikonissa seinällä. Heiluttelin vähän krusifiksia ja sormeilin sen helmiä. - Mene pois saatana. Kaikkoa perkele, sinulle ei täällä ole sijaa. Ripustin krusifiksin kaulalleni ja kuljin sen päivän krusifiksia välillä hipelöiden. Illalla riisuin sen pois ja unohdin pöydälle.

5.11. Krusifiksi on taas paikallaan ikonissa riippumassa. Minulla on heikko usko, en jaksa suggeroida itseäni näkymättömiin voimiin. Järjellisempi syy vaivoihini löytyy varmaan yksinäisyydestä, yksin asumisesta. Kaikkien tilastojenhan mukaan yksin asuvat sairastavat liitoissa asuvia enemmän. Pitäydyn tässä. Siskollani ei ole vaivoja, vaikka olemme samantyyppisiä fyysisesti. Hän elää liitossa, tosin tällä hetkellä hyvin sairaan miehen kanssa. Mies on nyt viety sairaalaan, josta hän karkasi taksilla kotiin ja joutui pakkohoitoon, koska ei pysynyt edes tolpillaan ja  mursi tahallaan sairaanhoitajan peukalon. Mies on katolinen. Onkohan hänessä riivaajia? Hänellä on kotona asekokoelma, ja eräänä päivänä hän otti pyssyn ja ampui keittiön seinään reiän.

Äiti ei koskaan kironnut. Kun hänen suustaan tuli voimasana, se oli voi riivattu. Isäkään ei kironnut, mutta lasketteli kaikenlaisia tuhmia loruja.  Siskokaan ei kiroa. Minun suustani on alkanut väliin purskahdella vittua ja perkelettä. Alan muistuttaa entistä ruustinnaa, joka huuteli sairasvuoteeltaan kyrpää ja kikkeliä. Tämä kaikella kunnioituksella kaikkea pyhää kohtaan ja epäilyllä, että hyvään ruustinnaan oli mennyt riivaaja.

Tuosta ohjelmasta jäi kyllä siemen itämään. Jospa vain olisi voimaa keskittyä uskomaan jotakin. Vaan kun en usko oikein mitään. Epäilen kaiken totuutta. Siksi en osaa huijata itseäni edes meditoimalla.

(Kuva Ilja Glazunov,  Dostojevskin Riivaajien kuvitusta)