30.4.2010

Vekkihametytöt ja velmut pojat

Esko tekee koululäksyjään. Hän nojaa päätään käsivarteensa ja on syventynyt edessä olevaan kirjaan.

Samaan aikaan Eskon setä Vilho Lampi on saanut rauhassa luonnostella ja maalata muotokuvan
pojasta. Esko on kuvattu sivulta, profiilista. Tyyliltään maalaus on realistinen. Se kuvaa asiat sellaisena kuin ne ovat liioittelematta ja vääristelemättä. Tunnelma on pysähtynyt.

Hyvää vappua vaan kaikille, myös kympin tytöille, jotka nyt tuntuvat olevat kaikkien tiellä! He ovat uhka ja tulppa luonnostaan lahjakkaitten mutta velmujen seiskan poikien urakehityksenkin edessä, mikäli uusimpia lehtitietoja on uskominen.

Tie amikseenkin on tukossa, ja kukas siellä mörkönä seisookaan: ettei vaan kympin tyttö, joka on katsonut vähän liikaa television sisustusohjelmia ja Strömsötä. Pojilla on luonnostaan kädentaitoja mutta ei hinkua teorioihin, ja nyt lahjattomat mutta ahkeruudella pärjänneet kympin tytöt työntävät luonnostaan lahjakkaat mutta velmut pojat ulos koko opintojonosta.


Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Yliopistotkin kiltit kympin työt ovat valloittaneeet jo aikoja sitten, niin että enemmistö valmistuneista on nuoria tunnollisia naisia. Menestyksen syy lieneekin elämälle vieras kiltteys, johon luonnostaan lahjakkaat mutta velmut pojat älykkyydessään eivät alistu. Amikseen tyttöjä ei kuitenkaan haluta, ja koulujen henkilökunta onkin väännellyt näkyvästi käsiään ja todennut, että valitettavasti kympin tytöt ovat vallanneet suosikkilinjat. Syy poikien ahdinkoon on siis kympin tytöissä ja heidän naisellisessa oikkuilussaan juosta trendien perässä.

Nyt vaaditaan, että jotain pitäisi tehdä, etteivät luonnostaan lahjakkaat mutta velmut pojat syrjäytyisi jo atm-koulutuksestakin. Tulee siis ainakin kiireesti muokata koulujen sisäänpääsykriteerit uusiksi, sellaisiksi, jotka ottavat huomioon poikien luontaisen lahjakkuuden. Opettajan koulutukseenkin tulee varata kiintiöpaikkoja pojille, jotta saadaan miesopettajia näyttämään miehen mallia kasvaville vajaaperheitten pojille - viime kädessä syy poikien levottomuuteen onkin yksinhuoltajaäideissä.

Eikä ole kuulemma otettu huomioon sitäkään, että pojat kypsyvät hitaammin kuin tytöt, ja ovat siksi koulussa levottomia, kun eivät saa kehitysasteelleen suunniteltua opetusta. Tytöt ovat onnen omiaan posmottamaan ulkoaopittuja säkeitä ja kaavoja ja tottelemaan opettajan ohjeita. Poikien huono koulumenestys onkin yksinhuoltajakotitaustan lisäksi huonon opetuksen ja tyttöjä suosivien opetusmenetelmien syy. Ei ymmärretä, etteivät kehittyvät pojat jaksa istua varttia kauempaa tuolilla ilman tietokonetta, potkupalloa tai välipalaa - kasvava poika tarvitsee runsaasti liikuntaa ja enemmän kalapuikkojakin kuin tytöt, jotta jaksaa kuunnella kun nainen puhuu kateederilta.


Miten siis suunnitella maailma uusiksi, jotta luonnostaan lahjakkaat mutta velmut pojat pääsisivät näyttämään kykynsä? Ei tarvitsisi toimittaja Minna Lindgreninkään enää sanoa HS:ien raadissa (23.4.), että hän ei halua "yhtään enempää elämälle vieraita seitsemän laudaturin vekkihametyttöjä lääkäreiksi, tuomareiksi ja opettajiksi". Ilmeisesti Lindgren antaisi paikat velmuille seiskan pojille.

Oli miten oli, hyvää räntäistä vappua kaikelle kansalle! Tästä alkaa kesä.

(Maalaus Vilho Lampi)

25.4.2010

Kielipoliisin paluu 1: Diskurssianalyysi

Kielipoliisi palaa silloin tällöin, tai ei välttämättä koskaan muulloin paitsi nyt, kielipoimintoineen blogeista. Poiminnat analysoidaan säälittä. Oheinen kuvakin on entinen, Kielipoliisin omakuva vuodelta 2005, jolloin mainittu blogi herätti sekä ihastusta että vihastusta.

Herätteen on tällä kertaa antanut ärsyyntyminen ylimieliseen blogikielenkäyttöön ja runoilija Timo Hännikäisen inho diskurssia kohtaan.
Puolustuksekseen Kielipoliisi mainitsee, että on itsekin juuri hiljakkoin pariinkin otteeseen antanut kyytiä diskursseille ja dilemmoille bloginsa kommenttiosiossa. Sekin riepoo, että moni bloggaaja tuntuu lisäksi varsin usein unohtavan, että blogi on vuorovaikutuskanava, eikä yksistään henkilökohtainen harjoitusrata tai ajatuskäymälä. Näitä toimintoja varten ovat lukolliset päiväkirjat ja pöytälaatikot. Niissä voi itsekseen päteä tai vuodattaa miten tahtoo.

Ilman lukijakuntaahan blogia ei ole olemassa, se on tyhjiö bittiavaruudessa, Laika-muumio ikuisella kiertoradallaan. Palvelkaamme siis lukijoita, jos tahdomme kehittää bloggaamisen jalointa päämäärää, dialogia ja vastavuoroisuutta. Pitäkäämme ensisijaisesti huolta kielestämme, jotta se on yksinkertaista ja selvää, mahdollisimman vähävastuksista, lukijakunta kun yleensä ei ole abstraktiotikkaiden ylätasanteella diskurssiemme kanssa.

Aloitetaan kielirisujen jako siis yhdellä esimerkillä, joka löytyi blogien maahanmuuttokeskustelujen joukosta:

"Useimmat esittävät väitteitä vain omasta rodustaan. Tällöinkään ”suomalaisille” (tms.) ei tyypillisesti attribuoida mitään positiivisia ominaisuuksia, ainoastaan jokin sellainen geneettis-mytologinen keskinäisside, jonka perusteella on moraalisesti aivan oikein, että aiempien suomalaissukupolvien työn hedelmistä pääsevät nauttimaan vain toiset, näiden kanssa jotenkin verimetafyysiseti yhteen linkittyvät suomalaiset."

Poiminta edustaa sitä kielityyppiä, jossa mitä ilmeisimmin diskurssit ovat dilemma, koska mitään legitiimiä prinsiippiä saati tolkkua kokonaisuudesta ei yhdellä istumalla löydä. Virkkeen lauseitten ja lausekkeitten multimaalisella lukumäärällä on myös jotain tekemistä pötkäleen ähkyn kanssa, vaikka kokonaisuus on puristeinen ja etenkin kun sitä vaivaa lisäksi substantiivitauti ja muukalaislegionismi.

Kunpa Luoja pitäisi bloggaajan aina nöyränä ja lukijat mielessä. Kun eilen katsoin Seitsemän samuraita -elokuvaa, opetti se jälleen kerran meikäbloggaajalle, että tärkeintä on naurattaa lapsia, pysyä väistymättä taisteluasemissa, ja taistelutauoilla heittäytyä kedolle kukkien sekaan, niin että vihollinen ei näe nenänpäätäkään. Itse kuulee linnunlaulun.

(Valokuvassa Kielipoliisina runoilija Ted Hughes, risulintu Iines)

JK En linkitä sitaattien kirjoittajia, koska tarkoitus ei ole arvioida millään lailla kirjoittajaa henkilönä, eikä edes koko blogikirjoitusta. Puhun vain poimimastani kohdasta kielitieteen näkökulmasta, ja vain siitä. Kaikki sitaatit voi halukas tarkistaa itse googlaamalla. Tämä ratkaisu on harkittu.

JK 2 Lisäsin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen linkin blogiluettelooni. Linkin takan on runsaasti Kotuksen blogeja, joihin pääsee etusivun kohdasta Kotuksen blogit. Valitettavasti niihin ei pääse suoraan.

22.4.2010

Kerta kiellon päälle

Juudas kieltää Jeesuksen. Kieltolaki kieltää viinan. Äiti kieltää tekemästä tuhmia. Opettaja kieltää puhumasta tunnilla. Raamattu kieltää tekemästä syntiä. Belgia kieltää muslimeilta burkan käytön ja Sveitsi kieltää uusien minareettien rakentamisen.

Juudaksen kiellon ymmärtää, sillä se on etukäteen säädetty ja merkitty taivaalliseen toimintakertomukseen tapahtuvaksi. Muutkin kiellot ymmärtää, sillä ne koettavat estää joko pahaksi miellettyä tai yhteisölle haitalliseksi koettua asiaa.

Burkan käyttökielto sen sijaan pohdituttaa. Asia on monisyinen ja jopa kummallinen, sillä burka itsessäänhän on negaatio, kielto. Burka kieltää naista ehostautumasta ja näyttämästä kauniita kasvojaan, suloista hymyään ja hymykuoppiaan, valkeita hampaitaan, kaulansa joutsenkaarta, niskansa kuoppaa ja kihartuvia suortuvia, takamuksensa ja pohkeittensa pyöreitä kaaria, lanteittensa keinuntaa ja kupeittensa kutsua. Burka kieltää naista viettelemästä ja luomasta odottavia silmäyksiä tuntemattomiin miehiin, burka kieltää sierainten paisumisen ja kiihtyneen hengityksen, burka kieltää rinnan kohoilun ja nännien nöpötyksen. Burka kieltää kaiken naiseuden ja samalla ihmisyyden toiselta sukupuolelta. Burka on vankila, ristikot ikkunoissa.

Tätäkö ei saisi kieltää, kumota kieltoa eli ihmisyyden negaatiota, kieltää kerran kiellon päälle?

(Kuvassa Afganistanin naisen burka, Wikipedia)

16.4.2010

Kevätpäiväkirja 6. sivu

Olen miettinyt blogimaailman kirjailijoita. Kun ei täällä ole Sofi Oksasta, Pirkko Saisiota, Kjell Westöä, Aila Meriluotoa, Mirkka Rekolaa, Sanna Karlströmiä, Kari Hotakaista, Bo Carpelania eikä edes Antti Tuuria. (Ei kai tullut vainajia joukkoon - en muista nykyään kaikkea mikä pitäisi.)

Onko täällä vain kirjan tai kaksi joskus julkaisseita kirjailijoita, toimittajatason kirjoittajia tai ahdistuneita ja vuolaita runoniekkoja, jotka eivät löydä lukijoitaan? Missä ovat suuret taiteilijat, edelleen virtaavat hengen jättiläiset? Miksi he eivät anna täällä itseään? Heidän sanojaan minä halajaisin, joskin mieluusti luen muitakin.


Tänään olen miettinyt myös sitä, miten tyyntynyt ja onnellinen olen, että kommenttisuma näyttää rauhoittuneen. Yli viisisataa ja jopa yli kaksisataa kommenttia on liikaa tällaiselle hiljaisuutta ja hitautta rakastavalle eläjälle, joka kaiken lisäksi miettii ajatuksia, jotka ovat diskurssi- ja dilemmavapaita. Ihmisiä on hauska lähestyä röörit avoinna, tulla luo, puhua ja pulputtaa, mutta sitten on aika väistyä sivuraiteelle katsomaan, miten junien metallit kirskuvat maailman metropoleissa. Kaikki jatkuu ja käy hyvin ilman yhtä ihmistä. Minä on oikeastaan aika tarpeeton asemo, vaikka se on maailman keskus.


Myös mökille muuttamista olen tänään ajatellut. Viime kesä oli aika onneton, ja olin koko kesän hyvin järkyttyneessä tilassa virtuaalimaailmassani tapahtuneiden mullistusten vuoksi.
Kuuntelin sekä Oi rouva että oi herra jos mä matkamies maata ja rukoilin Jumalalta armoa, jota tietenkään en saanut, kun olen tällainen uskomaton pakana. Jatkoin siis vain perhosten kuvaamista ja elämistä, vaikkei siitä mitään tahtonut tulla. Hengissä selvisin, ja opin paljon virtuaalimaailman pahan kukista.

Nyt on paljon istutuspurkkeja varattuna, ja kukkien ja yrttien siemeniä. Persilja itää jo vanhassa kakkuvuoassa. Odotan innolla myös pienen merenrantakylän kirjaston antia: siellä on aina uusimmat kirjat odottamassa minua, juuri minua. Kirjastonhoitajalla on hyvä maku, hän tilaa muutakin mitä kyläläiset kysyvät. Kun muissa kylissä tilataan kolme Hietamies-Hirvisaarta, niin tämä tilaa uudet runokirjat.


(Valokuva Iines, pala helmilampustani)

14.4.2010

Kevätpäiväkirja 4. - 5. sivu

13.4. Kävin kesämaisemisssa mökillä. Oli se tallella, ja ihan samassa kunnossa, johon sen syksyllä jätin. Katto ei ollut romahtanut lumen painosta, kuten ensin pelkäsin, eikä kosteusvaurioita näkynyt. Sitä en tosin muista, mihin olen piilottanut saunamökin avaimen, kun se ei ollut ompelulippaassa, jota kukaan ei koskaan käytä. Luulin, että panin sen sinne lokakuussa. Vara-avain löytyi lipaston laatikon päällyspaperin alta, mutta ei varsinaista avainta, ja asia kiusaa minua.

Tytär kertoi, että hänellä on uuden jakson opetusryhmissä 36 oppilastakin. Näin lukioissa nykyään opiskellaan, samoin kuin suurten ikäluokkien aikana. Yksi ryhmä oli vain pulissut, ja joukossa oli ollut joku perijätär, joka oli vänissyt koko ajan ja pyytänyt lopettamaan tunnin aikaisin, eikä hänellä ollut edes oppikirjaa. On mielenkiintoista, että oppilaiden aktivoinnissa on menty sen rajan yli, että luokan pulinaa pidetään normaalina taustahälynä, ja hiljaisuus on tuntematon käsite, vaikka se on usein oppilaiden oma toivekin: saada kuulla rauhassa ja ajatella rauhassa. Oppilaille soitetaan jopa taustamuzakia, jotta heidän ei tarvitsisi ahdistua hiljaisuudesta. Asia on sikälikin hassu ja jollakin tapaa vino, että ei ole olemassa aikuisten luentoa tai muuta konferenssia, palaveria, jossa ei oltaisi pääpiirteittäin hiljaa kuuntelemisen ja kuulemisen vuoksi. Lapsia ja nuoria ei saa edes pyytää olemaan hiljaa. Se on latistamista ja tukahduttamista, että kuuntelisi muita kuin itseään tai muzakia.

14.4. Tulomatkalla mökiltä ostin eilen valmiin ruokapakkauksen ja Ilta-Sanomat. Söin siinä sitten lehden kanssa ja minua liikutti joku Christian, joka oli hävinnyt paikkansa laulukilpailussa, jonka nimeä en jaksa tarkistaa. Hän oli hävinnyt paikan, koska oli netti-ivakirjoitusten lyömä ja hänestä oli voima ja ilo pois. Samaten juontaja Janne Kataja on masentunut nettivihasta, joka kohdistuu häneen. Eritoten lihavaksi haukkuminen surettaa, koska Kataja tuntee olevansa vain tavallinen hyväntahtoinen pullukka, joka ei halua kenellekään pahaa. Masennus heijastuu sitten myös lähipiiriin.

Ivaa on myös useissa blogeissa, joissa se monesti tosin on vain iloista leikkiä, kirjallisen lahjakkuuden osoitus, ja lajiltaan satiiria. Satiiria annetaan yleensä silloin, kun itse ollaan lahjakkaampia kuin kohde. Usein varmaan ollaankin, että paha mennä sanomaan mitään. Näin linkin kirjailijakin, joka taannoin itki kikkelinsä yksinäisyyttä, antaa nyt roimasti takaisin vitsiksi kokemilleen bloggaajille, varmaan vielä napakammin, millä naiset ovat hänelle pakkeja jaelleet. Tuskin naiset ovat sanoneet kirjailijalle, silloin vielä vissiin tulevalle, että kikkelisi koko vastaa lapsen tasoa, tai muuta satiirista ilkkua, joka on siis kivaa.

Ja onhan se kai niin, että ei ole asiaa tai alueita elämässä, joita ei saa ivata, jos kerran osaa ja on itse ylempänä, näkee alemman tason absurdiuden. Mikäs siinä on sanoessa. Tämä taidokas kirjallinen satiiri opetettakoon nyt kunnolla lapsillekin koulussa, että pärjäävät ja oppivat kontrolloimaan ja jäsentämään, kenties jopa hallitsemaan maailmaa, tätä kaaosta. Jää sitten typerä nettipöljyys pois, kun osataan kunnolla täsmäiskeä ja ollaan ikään kuin tasavertaisia tässä maailman paremmaksi tekemisessä. Sieltähän se kauneus paljastuu, rienan ja väkivallan alta. Mutta odotellessa on kiva vähän piehtaroida pintaliejussa.

Sain muuten kortin Vietnamista, siltä ystävältäni, jonka kanssa minun piti mennä syksyllä kaamoskuukausiksi jonnekin vuokraamaamme taloon, Sisiliaan tai kenties Kreikkaan kirjoittelemaan ja kuvaamaan. Ystävähän löysikin sitten nettideittimiehen, jonka kanssa nyt reissaa ympäri maailmaa. Marraskuussa tuli kortti Kuubasta, ja nyt he ovat jokiristeilyllä Kambodzassa ja Vietnamissa. Toisaalta tämä on se ystävä, joka sanoi minulle kuvatessani viime vuonna kevään ensimmäistä nokkosperhosta, että etkös sinä kuvannut sen jo viime vuonna. Olisinko kestänyt lisää tuollaisia banaaleja kysymyksiä, joita ystävälläni oli taipumus esittää?

Vaan on se jotenkin usein sama kuvio. Kun nainen löytää itselleen miehen, naisystävä joutaa jäädä. Välillä teen kuolemansynnin ja toivon, että tilanne kääntyisi niin päin, että minä löytäisinkin miehen jolle omistautuisin kokonaan, ja ystävä jäisi yksin, oikein pahasti yksin. Löyhiä ovat naisten väliset ystävyydet, kun tantereelle astuu uros. Meilläkin on mökit vierekkäin, ollut vissiin elämämme ajan. Nyt en tiedä, mitä naapurimökissä tapahtuu, vaan ei kai minun tarvitsekaan.

(Maalaus Marc Chagall)

6.4.2010

Netin anonyymit mölinäkuorolaiset


Filosofi Pekka Himanen ei alkuun nähnyt nettikeskusteluissa mitään hyvää, mutta on nyt muuttanut elitististä filosofiaansa hivenen sallivammaksi: hän tarkoittaakin vain anonyymeja, täysin nimettömiä ja epäasiallisia nettikeskusteluja.

Edellinen käy selväksi Suomen Kuvalehden toimittajan, Susan Heikkisen kolumnista (SK 5.4.), johon muuan kommentoija vinkkasi edellisessä keskustelussa. Heikkinen on itse sitä mieltä, että kaikenlaisia netin mölinäkuoron veisuja tarvitaan, myös niitä anonyymeja huuteluja ja kyselyjä.

Heikkisen mukaan viestinten moderointi on jo karsinut silkat häirikköviestit, mutta monien tiedotusvälineiden nettipalstat vilisevät silti edelleen sellaisia keskustelutaidottomien ihmisten puskalaukauksia, jotka ovat perustelemattomia, asiasta lipsuvia, henkilöön käyviä ja nimettömyydessään raukkamaisia, vaikka eivät mitään lakia rikkoisikaan.

Näinhän tämä menee, ja huomaan asian varsin hyvin omassa blogissanikin, aina kun keskustelussa ovat päivänpolttavat ajankohtaisaiheet. Olen jopa antanut yhdelle mölinäkuorolaiselle bännit pitkään jatkuneen blogin sabotointiyrityksen vuoksi, vaikka täydellinen ilmaisunvapaus on johtavia periaatteitani kaikessa viestinnässäni.

Yleensä ottaen pidän anonyymien kommenteista ja monista varsin värikkäistä ja osuvista välihuudoista. Ne ovat keskustelujen suola, ja anonyymius suo joskus turvan sanoa sellaista, jota ei muuten tohtisi mutta joka on hyvä saada sanotuksi. Juuri siksi en suostu poistamaan anonyymina kirjoittamisen mahdollisuutta blogistani. Minusta raja käy juuri tuossa, että jos joku yrittää tukkia tai tuhota alustan, jolle kirjoittaa, foorumin tai blogin, sitä ei tarvitse sallia.

Olen siis samaa mieltä toimittaja Heikkisen kanssa anonyymien kommenttien tarpeellisuudesta, mutta motiivini on eri kuin Heikkisen, joka tahtoo opettaa anonyymit fiksuiksi. Itse arvostan anonyymeja kommentteja sinällään, enkä tahdo opettaa anonyymeja kuten Heikkinen. Kun anonyymit saavat siis kirjoitella vapaasti foorumeilla ja blogeissa, he Heikkisen mukaan samalla oppivat hyvän keskustelukulttuurin alkeita. - Miksei näinkin, mutta - pitääkö mölinä lopultakaan muuttaa yhtään miksikään?

Parnasso-blogissa on muuten mielenkiintoinen keskustelu blogisensuurista. Siellä yritetään savustaa yhtä vakituista kommentoijaa ulos blogista. Ilmeisesti kyseinen keskustelija kommentoi liian vuolaasti ja ohi asian, ja ärsyttää siksi päätoimittajaa ja muita. Toimenpide ei päätoimittajan mukaan ole kuitenkaan sensuuria, vaan "toimituksellista editointia". Päätoimittaja Jarmo Papinniemi nimittäin sanoo: "Sensuuri on sitä, että joku ulkopuolinen puuttuu julkaisutoimintaan ja määrää ennalta sen, mitä julkaistaan ja mitä ei.

Sen sijaan tämä on toimittamista eli julkaistavan materiaalin valikointia ja ryhmittelyä."

Voisiko siis ajatella, että selkeän tai pitkäaikaisen häiriköinnin eliminoiminen omasta blogista olisi Parnasso-tyyliin blogijulkaisun editointia, ei sensuuria? Vai meneekö se nyt vaan yksinkertaisesti niin, että kaikki mölinä ja pöljyys tulee sallia, jotta mölinäkuoro oppii tavoille?

(Maalaus Hieronymus Bosch)

2.4.2010

Kevätpäiväkirja 3. sivu

Pysäköin auton Jumalan lasten taivaallisen valtakunnansalin tyhjälle parkkialueelle. Noustessani panemaan saappaita jalkaan viereen pyllähti pikkuinen punainen auto, josta nousi kaksi ripeää naista. - Hei, hihkaisi toinen. - Hei, sanoin minä ja mietin, kuka vanha koulukaveri siinä mahtaa olla, vuosien ikeet habituksessaan. Olin menossa alempana kohisevalle koskelle kuvaamaan mahdollista jäitten lähtöä. Minua katsottiin nyt siihen malliin, että päätin selittää, miksi lainaan Jumalan lasten parkkipaikkaa maallisiin huvituksiin. Osoitin siis kameraani ja sanoin niitä näitä ja hymyilin.

Toinen nainen tempaisi kassistaan Jeesuksen kuvan, ja kysyi olenko nähnyt sitä. Sanoin, että olen, ja että ääneni ei nyt oikein toimi. Toinen huolestui, laski kuvan, hyvyys paistoi tutkivassa katseessa, ja naisen taivaspaikka kohisi silminnähden lähemmäs. Toinen taas sanoi napakasti, että nyt olisi oiva tilaisuus tulla katsomaan valtakunnansalia sisältäpäin, jos ei ole ennen ollut. - Ei ole, sanoin kakoen kurkkuani. Toinenkin riemastui, että olisi tosiaan tilaisuus. - Kiitos, sanoin nyökäten ja painelin polkua alas koskelle. En jaksanut nyt kartuttaa naisten taivaskassaa yhdelläkään lisäpisteellä, vaikka hieman harkitsin auttaa heitä päämäärän saavuttamisessa. Sieluani en olisi myynyt.

Olin unohtanut panna pipon päähäni naisten ripeän lähestymisen vuoksi, ja palelin tuulisella koskella. Jäässä oli vain pieni reikä kapean puusillan alla, ja siellä kohisi jo. Kuvia ei kuitenkaan tullut, sillä muu koski oli jäässä, tylsännäköinen valkea uoma, jonka päälle laskeutuvaa maatuvaa runkoa olin jo kuvannut tuhannesti. Linnutkaan eivät suvainneet laskeutua kuvattavaksi, joten lähdin siitä sitten takaisinpäin.

Kotona alkoi vihloa sekä oikeaa korvaa että oikeaa ylähammasta, joten en tiennyt, kumpi on kipeä. Jomotus jatkui vielä kiirastorstaiaamuna, joten soitin hammaslääkärille, joka oli tietenkin jo aloittanut pääsiäislomansa. Nyt pitkänäperjantaina oikeaa korvaa ei enää särje, eikä hammastakaan, mutta olo on kostean nihkeä. Voi olla, etten menekään mökille, joka on kylmillään talven jäljeltä, vesi katkaistuna, pihatiellä varmaan metrinen kinos. Yleensä olen pääsiäisenä leikannut omenapuita ja käynyt hautausmaalla viemässä suvun vainajalle syntymäpäiväkukkia ja katselemassa uurnalehdolta aukeavaa merenpintaa. Tämä on se uurnalehto, josta olisimme tahtoneet ostaa Leenan kanssa vierekkäiset uurnapaikat jälkeenkäyvienkin työn helpottamiseksi, mutta etukäteisvarauksia ei hyväksytty. Pitää palata asiaan vasta vainajana, oli seurakuntanaisen opastus.

Tänä pääsiäisenäkin ristiinnaulitaan ihmisiä. Joku joutuu ristille poliittisesta ahneudesta, vaikka koko maailma lepää kähminnän päällä. Tai joku siitä, että meni sanomaan harvinaisen totuudenmukaiset sanat yhdestä testosteronilla kyllästetystä tyhjänpuhujasta, joka oli juuri kylmennyt. Tai joku merkittävä siitä, että ottaa vastaan syntymäpäivänsä kunniaksi tuputettua kultaa ja mirhamia, vaikka pärjäisi omillaankin. Tai joku poliitikko siitä, että on entinen alusvaatemalli ja kaunis tai joku vielä siitä, että menee ja vetää jo sovitun asian takaisin, vaikka on vähäpätöisin ministeri ikinä. Kyllä tämä maailma on ihmeellinen paikka. Mutta on oikein hyvä, että me valvomme ja olemme itse moraalisia ja eettisiä. On sitten helpompi ristiinnaulita muita ja toisaalta kruunata esimerkiksi maailman paras kirurgi merkittävän akillesjänteen onnistuneesta operaatiosta.

Hyvää pääsiäistä!

(Valokuva Iines, matkaikoni, ostettu venäläiseltä torilta)