30.7.2010

Kesäpäiväkirja 13. - 14. sivu

29.7. Tänään tunnen itseni risaksi ja kuluneeksi, riepotelluksi ja raadelluksi, vaikka kukaan ei ole kohdellut minua kauhean huonosti, vaan vain vähän.

Pahinta mitä tänään tapahtui, oli se kun tein virheen tarjoillessani kahvikutsuilla teetä väärin. Vieraat istuivat ulkona puutarhapöydän äärellä, varjoisassa siimeksessä, ja minä siis juoksutin heille sisältä kahvia, teetä ja konjakkia vapisemattomin käsin. Toin seurueen ainoalle teenjuojalle sisältä kuuman kupillisen kiehautettua vettä, sillä olin asettanut teepussilajitelman hänen kuppinsa viereen. Sisko puuskahti ääneen, että
tarjoiletko sinä, Iines, veden ennen teepussin laittamista teehen! Kultiin sitten, miten pussi olisi pitänyt laittaa ensin kuppiin ja kaataa siihen päälle kiehautettu vesi. Kahvin osasin tarjoilla hienosti, samoin konjakin, vain tilkka Hennessyä kaiverretun lasin pohjalle. Mokaaminen teen tarjoilussa kismitti, tai ei se, sillä väliäkö pikkujutulla, mutta se, että siitä piti sanoa vieraiden kuullen. Korjasin tilanteen toisella kierroksella pyytämällä teenjuojaa panemaan nyt sitten pussin valmiiksi kuppiin ennen toista kupillista. Kaikki nauroivat helpottuneesti ja hieman sivistyneesti.

Äänenikin on finaalissa, ei tule enää kuin onnetonta raakkumista ja pihinää, ja kurkku on kipeä ponnisteluista. Kukaan ei huomaa, miten minua sattuu, kun joudun puhumaan, vaan minua vaan puhutetaan kaiken aikaa, viereeni istutaan, ja minulta kysytään asioita, vaikka hiki helmeilee otsallani ja mietin kiihkeästi, miten pääsisin hiljaisuuteen lepuuttamaan kurkkua. Joudun ponnistelemaan saadakseni sanan tulemaan uloshengityksen alussa - se tulee keuhkoista tulevan ilmavirran mukana helpommin. Alkukesän soinnikas ja pitkä puhe on kadonnut, samoin riemu puhumisesta. Silti tahdon puhua, tahdon osallistua keskusteluun, en jaksa olla mykkä. Minun on kuitenkin opittava riisumaan itseäni paljaaksi haluistani, sillä en ole enää oma käskynhaltijani, jokin minussa ei tottele minua. On opittava pitämään ajatukset kurissa ja mieluiten hillittyinä, on opittava pitämään tiedot omina, on tyydyttävä siihen, että jokin jää vajaaksi ja siihen että asioista puuttuu minun näkökulmani. Maailma pyörii mainiosti ilman minua ja sitä, että minä sanon, miten asioihin tulee suhtautua.


30.7.
Kutittaa nilkkoja, joissa on puremia ja raapimia. Eilinen naisvieras kertoi, että hän ei ole saanut tänä kesänä yhtään rupea hyönteisten puremista. Aina kun jokin puree, hän panee heti Etonoa puremaan, ja kun purema kutiaa, hän sivelee lisää Etonoa, mutta ei koske ihoon, joka pysyy ehjänä. Minun teki mieli sanoa, että menetät raapimisen nautinnon, joka on nautinnoista hektisimpiä. On kuitenkin ihmisiä, joille ei jaksa sanoa, joiden lausumille vain nyökkäilee, vaikka ajattelisi toisin.

Yhä useammin tunnenkin, etten jaksa sanoa kenellekään mitään joukkoseurustelussa. Eilenkin kahvikutsuilla puhuttiin lähinnä golfaamisesta. Sen opin, että puttaaminen on kivaa. Senkin opin, että netti on vaaroja täynnä. Sisko sanoi, että vietän liikaa aikaa netissä ja kysyi siinä muiden kuullen, että miten on muiden kontaktiesi laita, onko minulla ystäviä. Hän sanoi lisäksi, että
kun pankki Saksassa meni nettiin, lähes kaikki lopettivat pankkiyhteytensä tietokoneitse. Käyvät taas itse lihallisesti pankissa raha-asioitaan hoitaessaan. Äh ja puh. Jollakin tapaa hukkaan itseni, kun olen joukossa tai sitten minut on vain pudotettu väärään joukkoon.

(Kuva Iines, Peppi Pitkätoosan kenkä näytelmästä)

26.7.2010

Kesäpäiväkirja 11. - 12. sivu


25.7. Se tulee joka kerta, kun elän pidempään symbioosissa muiden kanssa. Halu omaan tilaan ja jopa yksinäisyyteen. Tuntuu kuin minua syötäisiin, minuuttani nakerrettaisiin. Tilanne on sikäli paradoksaalinen, että yksinäisyys toisaalta ahdistaa minua ja aiheuttaa jopa fyysisiä oireita. Minua voi huimata tai joskus kun kuuntelen jääkaapin ja muiden kylmälaitteiden hurinaa, voisin melko helposti kuulla siinä puhetta, jos antaudun kuuntelemaan. En erota puheessa sanoja, vaan sekalaista ja hieman kakofonista puheenporinaa, kuin suuri ihmisjoukko keskustelisi innokkaasti ja kiihtyneesti vaikkapa torilla, aivan samoin kuin huomasin Kyllikki Villan kuvaavan kuulemaansa ilmastoinnin hurinaa rahtilaivoilla matkatessaan maailman merillä. Hän makasi hytissään ja ihmetteli, onko jossain ihmisjoukko keskustelemassa keskellä yötä.

Luulenkin olevani onnellisin, kun samassa talossa kanssani olisi ihmisiä, mutta he olisivat eri huoneissa, ja voisin kuulla heidän äänensä ja tuntea heidän läsnäolonsa näkemättä heitä alituiseen; välillä toki olisimme yhdessä rinta rinnan pitkiäkin toveja, sillä arvelen olevani pohjimmiltani sosiaalinen erakko. Onko sellaista?


26.7. Iltapäivällä kohtasin Joonaksen. Olin juuri mökin alapuolisessa tienvarressa, taittuneena kameroineni pietaryrttien puoleen, koska niissä kuhisi kimalaisia ja kultasiipiä. Kultasiipiä kuvasin. Kukas se siellä on, hihkaisi ääni yhtäkkiä takaani. Pyöräilijä sinisissään kurvasi luokseni. Kerroin valokuvailevani perhosia. Joonas kysyi, panenko kuvat nettiin, ja sanoin panevani. Hienoa, sanoi Joonas. Otanko sinusta kuvan, kysyin. Voit sä ottaa, hymyili Joonas. Otin muutaman, ja kysyin saanko panna ne omille sivuilleni. Sain luvan ja sanoin, etten pane sukunimeä. Hetkeä aiemmin hän oli esitellyt itsensä minulle kätellen, sanonut koko nimen. Kun palasin niityltä takaisinpäin, törmäsin häneen uudelleen, ja jostain syystä minua nolotti aika tavalla, koska olin pukeutunut niukkaan helleasuun, kuluneisiin mökkivaatteisiin, ja jouduin kulkemaan suoraan hänen edestään kun hän polki minua kohti. Vähän sama tunne kuin silloin, kun en kehdannut nousta merestä, kun muuan poika tuli hakemaan minua matematiikan tunnille, joka hänen oli määrä pitää minulle.

Sisko juo ahkerasti, ja huomennakin pitää mennä Alkoon hakemaan viinipakkauksia. Hän on kuitenkin pessyt ripeästi kaikki talon matot ja perannut kaislikon kuin mies. Tytär puolestaan on tiskannut joka päivä, joten taisin manailla heitä turhaan etukäteen. Ruokakin on maksettu kolmen naisen kesken, tosin minä sen päivittäin kokkaan. Olen lisäksi saanut hoidella klapikonetta ilolla, mielipuuhaani! Kylkikin alkaa parantua. Tässä kamarissa on nyt hyvä olla, kun muissakin huoneissa on ihmisiä lukemassa ja katsomassa elokuviaan. Ikkuna on auki tummuvaan yöhön ja verkon takana sataa ropisemalla. Jokin lintu kurnutti äsken.

(Kuvat Iines 26.7.)

19.7.2010

Kesäpäiväkirja 9. - 10. sivu


19.7. Kahtena päivänä Medi-Heli ja Super Puma -helikopteri ovat lentäneet mökkiämme viistäen tähän rannalle, aivan lähelle. Samalla lähimpien kaupunkien ambulanssit ovat kiitäneet rantaan pillit soiden. Tämän päivän pelastusoperaatiosta en tiedä, mutta eilen muuan nainen oli ajautunut uidessaan liian kauas merelle ja ilmeisesti ollut hukkumisvaarassa. Tilanne päättyi onnellisesti, ja nainen pelastettiin hyväkuntoisena. Samaa ei voi sanoa kymmenistä muista hukkumisista ympäri Suomen. Yhtäkkistä lapsen vajoamista veteen ei mieli tahdo käsittää. Eikö nyt kukaan aikuinen huomannut? Miten lapsi voi vajota, haukkasiko hän vettä vahingossa keuhkoihinsa ja tukehtui samantien? Miten uimakaveri viereltä voi vain pudota veden pohjaan?

Aamupäivällä olimme asioilla naapurikaupungissa. Kävimme hakemassa siskon puutarhurille Fiskarsin pitkävartisia ruususaksia, mutta emme löytäneet oikeaa varren pituutta. Sitten menimme apteekkiin ostamaan hyttysvoidetta, jota ei ollut. Apteekista menimme kirjakauppaan, josta sisko osti Nora Robertsin Mustan rakkauden ja maisemakortteja, ja minä Peter Hoegin Hiljaisen tytön, ja Nana ei mitään. Vaatekaupasta ostin mustikansinisen teepaidan ja Nana osti caprifarkut ja sisko ei mitään. Marketista ostimme kakkupohjan naistenviikon merkkipäivää varten. Tosin merkkipäivänä menemme terassille syömään, mutta ajattelimme yllätysjuhlistaa päivänsankarille merkkipäivää jo aamukahvilla joko vadelma- tai mansikkakakulla.


Tänään perkasimme siskon kanssa rantaa. Minä vielä kylkikipuisena sain olla laiturilla ja odottaa, kun sisko saksalaisella täsmällisyydellä leikkasi umpitiheää kaislikkoa lähes yksi kaisla kerrallaan pitkävartisilla kaislasaksilla ja toi minulle laiturille rantaan kannettavaksi. Hän piti huolen jopa siitä, että kaadettu kaisla ei päässyt veteen kastumaan, jotteivat vaatteeni olisi kastuneet. Istuin laiturin nokassa ja odotin, että kasa oli riittävän suuri, ennen kun vein sen rantaan ja heitin kauas pois. Itketti se, että sisko uhraa itseään. Kantaa minulle yksitellen kaisloja, etten rasitu. Kysyy, jaksanko. Ja minä pelkään, että hän ei jaksa, kun on juonut muutaman viinilasillisen juuri ennen ja tiedän, että hänellä on hankala mies. Koskaan emme puhu sanakaan isästä, hänen nimeään ei mainita ikään kuin häntä ei olisi ollutkaan. Äitiä muistelemme usein.

20.7. Voi miten ääneni soi ja kantoi aamukahvipöydässä, kun juttelin siskon kanssa maahanmuuttajista ja postista. Kokonaisia lauseita kirkkaalla äänellä, vaikka olen saanut saanut uimisesta kurkkuni niin kipeäksi, että nielaisukin sattuu. Myös Saksassa posteja on lakkautettu ja perustettu pieniä postipisteitä markettien yhteyteen isoissakin kaupungeissa. Postin säästöihin ilmeni syy: maahanmuuttajien "hyysääminen". Sisko kertoi, että Saksassa maahanmuuttajaperhe saa auton ja ylläpidon, mm. yhdellä perheellä on Mercedes, jotta perhe pääsee kulkemaan. Työtä ei saa tehdä kolmeen vuoteen, minkäänlaista kielikoulutusta ei ole. Jaapa jaa, mitäpä tuohon sanomaan, kun sisko on omin silmin nähnyt perheen ja sen mersun. Enkä viitsi kinata hänen kanssaan, kunhan totean vain, että Nora Robertsia lukemalla maailmankuva ei ainakaan avarru. Kovin samanlaisia ennakkoluuloja kuulee täällä Suomessa mm. mustalaisnaisten kymppitonnin kansallispuvusta. Minihame ja korkokengätkö valtion pitäisi kustantaa toimeentulotuen alaisille romaninaisille?

Tuuli kohisee avonaisesta ikkunasta, taivas on pilvessä, mutta raoista näkyy sinitaivas. Koira vieressäni haisee vanhalle villasukalle ja vuoroon myskille, lampureitten tapaan. Ikkunasta tulee juuri sytytetyn aamutupakan tuoksu, jota nuuhkin nautiskellen. Muut lähtevät mattopyykille, minä en kylkeni takia pysty mattoja pesemään, mutta aion iltapäivällä ryhtyä käyttämään klapikonetta. Pöllit ovat edelleen pinossa odottamassa.

(Valokuva niityltä, Iines 19.7.)

16.7.2010

Kesäpäiväkirja 6. - 8. sivu

14.7. Tänään kävin kaupunkikodissa pesemässä kaksi koneellista pyykkiä. Pesukoneeni linko ei toimi, ja niinpä jouduin ensin vääntämään pyykit käsin ja panemaan ne valumaan yläkerran parvekkeelle. Ne olivat vettä valuvina liian raskaita sullottaviksi mustiin jätesäkkeihin maalle kuljetusta varten.

Millaistahan olisi asua asunnossa, jossa kaikki toimii ja olisi uutta eikä remontin tarpeessa? Pesukone ei toimi silläkään tavoin, että jouduin talvella irrottamaan sen putkiliitännästä, koska puhdistin tukkeutuneen lavuaarin, enkä saanutkaan sitten enää pesukoneen letkua liitetetyksi tiiviisti viemäriin. Tyydyn siis panemaan pesukoneen poistoletkun vessanpönttöön aina pyykätessäni. Ohjekirjassa luki, että jos linkous ei toimi, tarkista että poistoletku on oikealla korkeudella ja oikein liitetty. Mielestäni vessanpönttö on samalla korkeudella kuin lavuaarin viemärin liitoskohta, joten koneen ohjelmointi lienee rikki.

15.7. Nana - tytär - leikkasi nurmikot! Ja ripeästi vetikin sekä saunan nurmikon ja polut alhaalta että tämän talon pihanurmikon. Minä kun luulin olevani ainoa leikkuutaitoinen. Tosin hän jossain vaiheessa kallisti leikkuria pystyasentoon saadakseen alle kertyneen ruohotukun pois. Tällainen kallistus juuri aiheutti taloyhtiössämme uuden kalliin leikkurin rikkoutumisen ja postiluukussa oli kiukkuista postia hallitukselta. Itse en kaupunkipihoillani käytä muuta kuin omaa työnnettävää pyöröleikkuriani.

Sukulaismies kävi lisäksi traktorillaan leikkaamassa ja tasoittamassa koko rantatien kainaloon ulottuvasta koiran- ja väinönputkikasvustosta. Enää on huolena vain rikkinäinen silta, joka johtaa pienen vesiojan yli. Osaan itse taiteilla siitä ja kuljettaa ruohonleikkurinkin, kun pidän toisella kädellä yläpuolella kaartuvasta oksasta kiinni. Traktorimies lupasi tuoda siihen uudet laudat - ajattelin naulata ne vanhan sillan päälle - mutta sitä ennen pelkään, että joku muu kompastuu, taittaa jalkansa ja putoaa nokkosia kuhisevaan vetiseen ojaan. Sisko nauttii mielellään lomalla myös päiväaperitiivinsa eli viininsä.

16.7. Tämä on tällaista jorinaa ja tyytyväistä hymistystä nyt. En ole katsonut televisiota, en juuri kuunnellut radiotakaan, lehden haen joskus vasta seuraavana päivänä, joten en tiedä, mitä maailmalla on tapahtunut. Lupaan terästäytyä taas pikkuhiljaa, kun symbioosini luonnon kanssa ohenee ja katkeaa kaupunkiin palattuani, elokuussa. Olen täysin taantunut ja luen jopa vampyyrikirjaa keksejä ja mansikoita mussutellen. Ajatukseni täyttää enemmän se, mitä hyönteislajeja mahdan löytää niittypellolta, johon olen ajanut leikkurilla mutkittelevat kulkupolut ja asettanut puujakkaran istumista ja nauttimista varten. Eilen näin istuessani helteessä suurimman keltaoranssin perhosen, mitä ikinä olen nähnyt, keisarinviitan. Löysin myös vesisaavista surisevan horsmakiitäjän, jonka pelastin neilikan kukinnolle istumaan. Siinä se nökötti liikkumatta koko päivän, vaikka koira kävi pissimässä neilikan varteen. Illalla se oli lähtenyt lentoon ennen kuin sade alkoi hiljaa rapista pensaitten ja puitten lehdillä. Nyt väikkyy sinitaivas ja niityllä taatusti kuhisee.

(Valokuvat Iines, kuvia keisarinviitasta ja horsmakiitäjästä myös täällä.)

11.7.2010

Kesäpäiväkirja 5. sivu


11.7. Ap. klo 11.30 Aamupäivän joutilasta sunnuntaioloa. Kirkonkellot ovat soineet kolmesti: ennakkoon, alussa ja lopuksi. Ketään ei ole haudattu tai vihitty, koska neljäs soitto puuttui. Rantaterassi on napsahtanut auki ja mereltä kantautuu tiirojen kirkunaa. Juoppolaiva on seilannut takaisin kylän laituriin, tango kuului selkeästi, mutta en tunnistanut laulajaa.

Olen kantanut kirjoitusvälineeni ulos puutarhan siimekseen, varjoisaan kolkkaan, jossa tuoksuu meren suola - niin tämän tuoksun määrittelisin - kun tuulenhenkäys osuu pensasaidan rakosista pihaan. Ruutu ei heijasta tässä juurikaan muuta kuin talon valkean nurkkalaudan. Pöytä tosin on hieman kaltevassa asennossa, sillä talo on rinnekukkulalla ja kaikki täällä on vähän viistossa, kukat ja pöydät ja tuolit.

Ulkona on myös yli seitsemänsataasivuinen Unio Mystica, jonka olen asettanut harmaaksi hiutuneen puujakkaran päälle, helmikirjottu kirjanmerkkinauha välissään. Näin kirjaa ei tarvitse pidellä käsissään tai sylissään, vaan voi nojautua eteenpäin sitä kohti ja käännellä vain sivuja istuen pehmustetussa baden-badenissa. Voi myös välillä kosketella sivun pintaa - seikka jota arvostan erikoisesti paksuissa kuvilla varustetuissa laitoksissa kuten Unio Mysticakin on.

Baden-badenin vieressä on toinen puujakkara, jolla on vesipullo ja pokkari, jota koeluen siskolle, että onko tarpeeksi "kiva", kuten kirjan hänelle tulee olla sinä lyhyenä aikana, jonka hän Suomessa viettää. Koeluettava on jokin paljon myynyt tarina tytöstä, joka rakastuu vampyyriin. Pokkari on kevyt pidellä, kevyt lukea. Odotan vain, että se tempaisisi minut mukaansa ja voisin hetkeksi unohtaa kylkikipuni, joka tänään taas tuntuu erityisen pahalta, koska en tahdo syödä kipulääkkeitä. Kipu säteilee myös selkään, joka on kuin tulessa, koska väkisinkin kiristän itseni suppuun kivun vuoksi. Olisi ehkä viisasta syödä kipulääkkeitä, jotta muut lihakset pysyisivät rentoina.

Kustantajien tulisi muuten kiinnittää enemmän huomiota kirjojen ulkoasupönöttämisen lopettamiseen. Tärkeää on, että kirja olisi kevyt pitää ja käsitellä, jos se kerran on painavaa luettavaa. Seitsensataasivuiset mammutit kiellettäkööt lailla, ne tulisi julkaista keveissä osissa yhden hinnalla. Tilaan mielelläni Savukeitaan kirjoja, jotka ovat laadukkaita sisällöltään ja kepeitä ulkoiselta painoltaan. Kustantajat taitavat olla haluttomia kehittämään alaansa lukijoiden toiveiden mukaan. Kuka kaipaa paksua pönöttävää mammuttikirjaa? Pehmeäkantiset säilyvät seuraaville polville siinä kuin kovakantisetkin, jos nyt jotakin itsestämme haluamme jälkeenjääville kertoa: näitä minä luin.

Aion kohta mennä riippukeinuun makoilemaan - ehkä käyn uimassa ensin ja kuuntelen hetken lintujen kirkunaa luotojen yllä - mutta minua pidättelee siis juuri se, ettei ole tarpeeksi kevyttä hyvää kirjaa, jota lukea keinussa. Kaikki kirjani ovat nyt paksuja ja tietokirjatyyppisiä. Kunpa sähköinen kirja pian tulisi! Ostan sen heti. Läpyskä, jota voi pidellä pikkulillillä ja sisällä voi olla vaikka Decamerone tai Kama Sutra kauniine ja hieman hupaisine kuvineen. Tosin minulla on on tuo sutra hyllyssäni, mutta sekin on vähän painava ja ehkä kuvat avautuisivat vakavammin, kun on itse vaakatasossa.

Ip. klo 18.17. Kyllä on kauheata. Ihanaa ja kauheaa yhtaikaa tämä helle, enemmän kuitenkin ihanaa. Iltapäivän kuumina tunteina alkoi paahtaa rannassakin liikaa, eikä meressä voi koko ajan lillua. Laiturilla ei sitä paitsi ole ollenkaan varjoa. Nyt tässä puutarhan nurkkauksessa on hyvä olla, puolivarjossa ja leppeässä tuulenvireessä. Tytär on ostanut tuulettimen kaupunkiasuntoonsa, joka on kokonaan etelän puolella. Lähetti kuvan, jossa koira makaa lattialla tuulettimen edessä autuaana kieli lerpallaan. Tulevat viikolla tänne lomailemaan. Kunpa tämä kylkikipu vain lakkaisi jomottamasta! Helle sen sijaan jatkukoon minun puolestani.

(Maalaus Arvid Liljelund, kuvassa von Wrigth-veljes)

6.7.2010

Kesäpäiväkirja 3. - 4. sivu

5.7. Tänään olen puhunut seuraavien tahojen kanssa: kaksi ajanvarausta, toinen puhelimessa, toinen luukulla, lääkäri, tytär ja telehuoltoliikkeen mies. Lääkärillä kävin varmistamassa, ettei kylkikipuni johdu luun katkeamisesta tai murtumisesta ja ajanvaraukset johtuivat siitä. Oikean numeron löytyminen vain oli tuskastuttavaa, sillä Uudenkaupungin päivystävän terveyskeskusosaston numero on vähintään salattu - on tarina sinänsä, miten lopulta osuin oikeaan pisteeseen arviolta kymmenkunnan puhelinvastaajatiedotteen kuuntelun (0san kuuntelin kahdesti) ja kiivaan nettihaun jälkeen.

Puhe kulkee edelleen kirkkaasti, mikä on uutta ja riemastuttavaa talven käheyden jälkeen. Äänihuulet kramppaavat kyllä, mutta pystyn puhumaan pidemmin ennen kuin ensimmäinen pätkäisy tulee. Kirkas ääni innostaa minua ja kuuntelen itseäni ilahtuneena ja puhun lisää riemastuneena olemassolostani. Ihan kuin yksi taso tai ulottuvuus olisi tullut lisää. Minähän tosiaan olen, en katoa olemattomuuteen. Ei tämä sairaus kuitenkaan parane, että älkääpäs siellä turhaan luulko. Kyllä tämä on neurologista ja siis fyysisen pysyväistä laatua.

6.7. Olen lukenut tänä kesänä paljon, lainaamistani lukematta on jäänyt vain Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä. Mukavin yllätys on ollut Ksenofonin Hevostaito. Myös Kyllikki Villan postuumi rahtilaivaseikkailu oli kiehtovaa lukemista, vaikkei nainen juuri poistunut hytistään. Eniten nousi esiin henkilön oma kuva, seikka, josta teoksissa pidän. Mikään ei ole niin kiinnostavaa ja yleispätevää, kuin intiimi ja yksityinen.

Vajaat kaksi viikkoa enää täällä yksin. Nyt saattaa tapahtua niin, että annan ihmisten tulla ruokkoamattomaan taloon, jossa rehottaa leikkaamaton nurmikko ja umpeen kasvanut rantatie, kaisloista perkaamaton laiturinnokka. Laiturin reunustakaislikolle olen antanut periksi jo vuosia sitten. Jotenkin ne luulevat tätä paratiisiksi, jonne minäkin tulen makoilemaan riippukeinussa. Ne eivät tajua, että tämä olisi viidakko, ellei joku pitäisi tästä huolta. Nyt kun kylkeni on kipeä, en yksinkertaisesti pysty ajamaan leikkuria ennen heidän tuloaan. Saas nähdä, tarttuuko joku viikatteeseen tai leikkuriin, osaako edes käynnistää sitä ja hyppääkö vihreisiin kahluuhousuihini repimään kaisloja ja klapittaako joku liiterin edustalla olevan pöllipinon?

Minä ainakin lähden tästä Teleliikkeeseen hakemaan läppäriäni ja rupattelemaan mökin televisioantennista sen mukaan, miten ääneni antaa. Jos antaa, meille voi tulla televisio ja antennimiehiä katolle hääräämään. On hauskaa, että on yhteisiä puheenaiheita ihmisten kanssa. Marketin edustalta otan litran mansikoita ja toisen herneitä. Iltapäiväksi en toivo ukkosia, joita länteen luvattiin. Mutta jos vaihtoehtona ovat yöukkoset, valitsen iltapäivän.

(Valokuva "Orjanruusu on päässyt hyvään maahan", Iines 5.7.)