26.11.2015

Hallituksen vika!



- 1 -
Päivä on pilvinen ja harmaa.
Hallituksen vika!

Antti Rinne on ehdottanut verojen korotusta. Hän voisi olla messissä sellaisessa hallituksessa,
joka ajaisi asiaa.
Kylläpä meillä on hyvä opposiittio.

Veronmaksajain keskusliitto sanoo,
että Suomessa on korkeampi verokanta
kuin muissa Euroopan maissa
ja että verot ovat kiristyneet kolmena viime vuonna
ja että se tie on kuljettu loppuun. 

AKT uhittelee yhteiskuntasopimuksen kanssa. Posti lakkoilee.
Yhteiskuntasopimus ja jouluposti ovat vaarassa.
Siitäs saat hallitus.


- 2 -
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt haukkuu kiitospuheessaan
hallituksen ja pöljät ihmiset.

14-vuotiaan raiskauksesta epäilty
turvapaikanhakijaksi lehdistön epäilemä
pidätetään epäillen.
Joku nainen kysyy jossain, miksi epäillyn syntyperä pitää paljastaa.
Hallituksen vika!

Poliisi sanoo, että mitään ei saa sanoa
ja että kaikki on epäilyä. 
Lausuntoja ei anneta, mutta  poliisi epäilee epäilyttävän 14-vuotiaan
ja raiskaajaksi epäillyn tunteneen toisensa,
mitään emme kuitenkaan kerro,
painottaa polliisi,
repikää tästä.

Lenkkeilijätytön murhaamisesta epäilty piip-syntyinen huppupää
tuomitaan elinkautiseen.
Etelä-Sveitsissä tehdään lakimuutos:
burkan käytöstä ja huputtautumisesta saa sakot.
Hallituksen vika! Perinne pilalla!


- 3 - 
Aarnio on päässyt vapauteen.
Kaipaa Hesen ateriaa ja syö papusoppaa palvilihalla asianajajansa kanssa.
Lehdistö kysyy, mitä teit illalla ja mitä olet kaivannut ja miltä nyt tuntuu. 
Aarnio ei vastaa, että olin saunassa ja otin vaimon kanssa saunakaljan.
Toimittajat kysyvät lisää tärkeitä kysymyksiä.


- 4 -
Kahdeksanvuotias sairastui rintasyöpään.
Ennuste on heikko.
Hallituksen vika!
Juha Valjakkala jatkaa pakoaan.

Valtion velkaa mittaava kello rikkoo 100 miljardin rajan.
Niinistö lupaa vähentää päästöjään.
Nyt pitää välttää hätiköityjä päätöksiä.
.


(Maalaus Michael Sowa)

19.11.2015

Pieni ruusulaulu



Minulla oli nuorena ystävä, tai oikeastaan minulla ja siskolla oli samanikäinen sisaruspari ystävinä. Ja jos totta puhun, meillä molemmilla sisaruspareilla oli vielä kolmaskin siskopari ystävinä. Kunkin parin  isotsiskot olivat samalla luokalla, samoin me pikkusiskot. Saatoimme mennä kaikki yhdessä joskus elokuviin katsomaan Beatlesiä tai Lallintalolle, mutta muutoin me pikkusiskot olimme keskenämme, samoin isotsiskot.

Yhdellä isosiskolla oli ajokortti. Ja voi sitä eau de toiletten, deodoranttien  ja halpojen meikkien tuoksua pienessä autossa, kun vedeltiin viimeisiä voidepuutereita naamaan ja suihkeita kainaloon ja köröteltiin vatsanpohja kutisten kohti Köyliötä huulet töröllä. Lalliksen pihalla jätettiin villatakit autoon ja mentiin sisään hameissa. Minulla oli orastava Marimekko-kausi, vaikka mekot olivat kalliita eikä meillä ollut koskaan rahaa. Jostain oli kuitenkin saatu pala kangasta ja teetetty ompelijalla minulle hihaton putkimekko, jonka selkäpuolelle oli ommeltu väljä huppu. Kangas oli Fandango.

Lalliksella oltiin täysin sen varassa, hakivatko pojat tanssimaan. Elleivät, oli seinäruusu. Paitsi tyrkyt eivät olleet, sillä he tanssivat lehmäparissa näyttääkseen taitojaan pojille. Me emme tanssineet lehmäparissa, vaan kestimme kohtalon urheasti, ellei haettu. Tyttöjen tarjokasmuuri oli pitkänä rivinä pitkin seinää ja poikien vastapäätä, keskellä lattiaa. Tyttöjen muuri oli liikkumaton, poikien muuri vyöryi hitaasti kohti tyttöjä. Kun ensimmäiset rytmit kajahtivat, oli oltava eturivissä, jos mieli tanssia. Välillä tyttömuurissa oli tönimistä, kun osa rynni takaa tyrkylle. Kiihkeimmällä soidinhetkellä tyttömuuri läheni poikamuuria kuin rivitanssissa, vain jalat liikkuivat, ylävartalot olivat liikkumatta, ja kädet. Tyttörivin taakse jäi lopulta leveä tyhjä tila ennen seinän vieren tyhjää penkkiriviä.

Kun näytti siltä, ettei kukaan hae, alkoi jäljelle jääneillä peruuttaminen taaksepäin pois silmistä. Sekin tehtiin yläruumis halvantuneena, niin ettei peruuttamista huomannut. Siitä oli sitten helppo laskeutua huomaamattomasti seinäruusuksi istumaan, josta asemasta käsin sopi hymyillä tanssiville ja vilkuttaa iloisesti - ihanaa hei hei vaan  - ystäville tai käydä naisten vessassa lisäämässä meikkiä. Tästäkin on monella kokemusta, paitsi täysluntuilla, ja itse panin satunnaisen seinäruusuuden rillien syyksi. Pojat eivät tykänneet silmälasipäisistä vakavista tytöistä. Huomasinkin selvän eron, kun jätin rillit laukkuun ja heitin huoletonta huulta ystävien kanssa siinä aivan eturivissä. Jo napattiin tanssimaan! Toisaalta ensirakkauteni myöhemmin valloitti minut sanomalla ensi repliikikseen: Sinä sitten näytät viisaalta noitten rilliesi kanssa. Siitä tulikin sitten meikäläisen oppikoulu kohti edistyksellistä maailmankatsomusta. Tai niin ainakin luulin.

Tie ei ollut kuitenkaan ollenkaan ruusuinen eikä ruusulauluja laulettu, vaan korvissani soivat työväen marssit, Bob Dylan, Joan Baez, Pete Seeger ja kauneimmat venäläiset laulut, jotka kertoivat siitä, miten se on työmies, joka pitää maailmankaikkeutta harteillaan. Maailmankatsomukseni muuttuikin duunarisentriseksi, kun oivalsin perusasiat. Punaruusuja oli korkeintaan toverin haudalla.

12.11.2015

Tapa hyödyntää digitaalisia laitteita



Nuoret ovat väsyneet kouluun, kertoo Suomen Akatemian tuore tutkimus. 
Koulun merkityksen kadottaneet oppilaat kokevat tutkimuksen mukaan monenlaisia pettymyksen tunteita, ja päällimmäiseksi on noussut nuorten huoli siitä, että heidän oma tapansa hyödyntää digitaalisia laitteita ei vastaa koulujen käytäntöjä. 
Tämä on varsin uskottavaa, sillä useimmissa kouluissa on vielä käytössä ajastaan jälkeen jäänyt kateederivetoinen opetus, jota elävöittävät korkeintaan havaintovideot ja - pyhä jysäys - Power Pointit. Harva opettaja ymmärtää sallia kännykän monipuolisen maailman, ja vielä harvempi ymmärtää mitään kuulokkeiden teknisen laadukkuuden nautinnoista. Eikä puhettakaan kehittävistä nettipeleistä. Tai ruokailusta Mäkin tilauspalveluna koulun laskuun, sillä eivät kaikki syö kalapuikkoja tai kasviksia.
Me teimme muutama vuosikymmen sitten viittauslakon, kun olimme uupuneita kouluun. Se oli kivaa, ja Jalosen Jukkakin  nosti päänsä käsivarsien välistä. Jaksoimme seurata opettajan reaktioita odottaen räjähdystä, jota valitettavasti ei tullut. Pekka ehdotti pehmustettuja tuoleja kouluun, ja sitä nauroi pitkään koko opettajainhuone ja kohteliaisuudesta jokunen mammanpoikakin.

Alakoulussa kun uuvuimme odottamaan terveydenhoitajaa, joka tuli rokottamaan luokkaa tuberkuloosia vastaan, opettaja käski painaa pään pulpetille ja olla hiljaa. Sitten hän lauloi meille Jeesus-virren. Ei se kauheasti virkistänyt, mutta se sitten taas virkisti, kun terveyssisar tuli ja huudahti, että paidat pois, yläpää paljaaksi, tytöt ja pojat. Moni ujosteli aluspaitaansa ja Kermisen Sirpa pillahti itkuun. Isolla neulalla pistettiin rintaan ja käskettiin katsoa, tuleeko näppylät. Piti tulla, ja minulle tuli. Tämä on ehkä virkein muistoni kouluajoilta. Toinen kirkas hetki oli se, kun annettiin läksyksi a ja i. Olin innoissani. 

Lukiossa olin jo varsin uupunut ja virkistyin lopullisesti vasta, kun pääsin koulusta pois. Tuolloin en vielä tiennyt, että palaisin joskus koulumaailmaan uuvuttamaan osaltani oppilaita. Nyt kaipaan näitä tylsiä aikoja, kun odotti aina seuraavaa lomaa, varsinkin kesälomaa. Yksi kollega oli niin väsynyt keväällä, että oli sanonut luokalleen, että nyt mää teistäkin perkeleistä pääsin. 

Kuten riveiltä voi lukea, yhdyn täysin siis tuohon nuorten uupumukseen. Kouluista tulisi tehdä toiveiden tynnyri. Pitäisi olla rauhallisia vetäytymiskoppeja ja enemmän koneita ja kaikkea kivaa digiä. Äidinkielen tunneillakin voisi jokainen pitää omaa julkista blogia ja kilpailla vaikka sillä, kenellä on paras blogi. Parhaan numeron saisi se, jolla olisi suurin kommenttien määrä.


(Valokuva teoksesta Suomi 75, itsenäisen Suomen historia 2)

8.11.2015

Laitakaupungin lapsi




Ajattelin kirjoittaa teille viime päivien pettymyksestäni mediaan. Viittaan erityisesti lehdistön suuntaan. Sekin aika, mikä kytättiin valtioneuvoston käytävillä odottaen tietoa hektisestä hallitustilanteesta, olisi voitu käyttää sote-käsitteen selventämiseen kansalaisille, joista useimmilla ei liene ollut hajuakaan siitä, mitä sote käytännössä voisi tarkoittaa.

Mutta ei. Lehdistö kirjoitti Amanda Harkimon viimeisimmästä peitonheilutuksesta naapurimaan tositelevisiossa ja siitä, kuvan kera, miten Kim Basingerin tyttären takapuoli ei mahtunut mekkoon.

Vasta kun oli päästy sopuun sotesta, Helsingin Sanomiin ilmestyi kirjoitus, joka kertoi, että uudistus tarkoittaa vallansiirtoa kunnilta uusille itsehallintoalueille. Mitä enemmän alueita on, sitä lähemmäksi ihmistä hallinto - ja ilmeisesti yksityisen kansalaisen terveydenhoito -  tulee. Toisin sanoen keskustan mallissa matkat sairaalaan ja ehkä myös lääkäriin ovat ainakin teoriassa lyhyempiä kuin kokoomuksen viiden alueen mallissa. Kokoomuksen mallissa rahaa säästyy tietenkin enemmän, mutta ihminen etääntyy hoitopisteistä.

Laitimmaisissa kaupungeissa ja syrjäseuduilla voi siis ehkäpä hyvinkin jatkaa elämistä, eikä maaseutulaisten tarvitse muuttaa kasvukeskuksiin palvelujen perään. Minäkin olen miettinyt, muuttaisinko Turkuun, Poriin, Tampereelle vai Helsinkiin. Kaikki ovat siitä ihmeellisiä paratiiseja, että niissä on ympärivuorokautinen palvelu.

Kun ikääntyy, suhde erilaisiin sairauksiin eskaloituu. Eikä päivää, ettei kuule jonkun sairastumisesta vakavasti. Viimeksi näin vanhan luokkatoverini marketissa, ja häneltä oli leikattu kilpirauhassyöpä. Sitä ennen yksi ystävä sai hermoromahduksen ja joutui hoitoon. Ja molempia näitä ennen yksi kollega oli löydetty kotoa lattialle tuupertuneena ja kuolleena. Vaan isoissa kaupungeissa olo olisi selustasta turvattu. Ei tarvitsisi miettiä, mitä tekee, jos tulisi alkuillasta jokin kohtaus, ja terveyskeskus on jo kiinni. Tai viikonlopulla, jolloin maaseudun hämärässä kaamoksessa variskin on hiljaa. Pitäisi osata sairastua silloin, kun lääkäriin pääsee.

Näistä kasvukeskuksista käsin olisi sitten myös helppo vastustaa keskustan laajaa sotemallia. Voisi myös alkaa jälleen punavihreäksi. Kenties muuttuisi suvaitsevaksi ihmiseksi ja alkaisi toimia vaikka Punaisessa Ristissä tai Edistyksellisissä Senioreissa. Tietäisi senkin, että tuulivoimaloita ei tulisi omalle tontille eikä ydinvoimalaa. Voisi alkaa suosia tai vastustaa, ihan trendien mukaan. Olisi taas oikeassa leirissä ja voisi alkaa kirjoittaa blogikirjoituksia, joissa on suurkaupunkilaiselle ominainen yleisesti hyväksyttävä näkökulma. Täältä laitimmaisesta kaupungista tulee mitä tulee.


1.11.2015

Nuppi kaakkoon eli Helsingin ihmeisiin




"Terveisiä Helsingistä. Kävin siellä eilen katsomassa Kansallisteatterin uudisversion Nummisuutareista. Lupasin aiemmin syksyllä  sanoa Tapsalle siitä sanasen jossain muodossa, ja katson nyt, kirjoitanko siitä jotakin omaan juttuunsa.  Ellei tule takkia, purskautan painavan mielipiteeni kommentissa ulos. Voi olla, että kirjoitan vain onnettomasta bussivessakäynnistäni, ja näytelmä jää sivurooliin. Ette te kumminkaan sitä käy katsomassa, kun luulette, että se on tylsää kamaa. Ei ole, siinä vedetään kamaa nenän kautta, Eskokin."   
Ensin ajattelin kirjoittaa jutun painopistealueena teatterinkin jo vallannut äänisaaste ja meluturmio. Kuvaksi olin katsonut Michael Sowan Their Master's Voicen. Vaan ei siitä mitään olisi tullut. Ei teistä kukaan kuitenkaan ole näytelmää katsonut ettekä näin ollen osaa kuvitella sitä infernoa, joka oli lyyhistää minut jo ensi rytinässä, kun näyttämölle pelmahti maaninen turkkamainen horkkaryhmä vapisemaan sinänsä hauskoissa asennoissa, joita eri puolilla maailmaa tapaa uskonnollisissa rykelmissä. Kukaan muu ei näyttänyt hätkähtävän sitä, että musiikki pauhasi kautta näytelmän täysillä niin että koko Kansallisteatteri tärisi ja minun oli pakko panna sormea korvaan, huom. vain toista, koska en halunnut olla ilonpilaaja.

Olen lukenut kaikki näytelmän julkiset nettiarvioinnit,  eikä yhdessäkään mainita sanaakaan äänentoiston volyymista. Eikö kukaan muu kuin minä hätkähdä enää selkeästi meteliksi luettavaa pauhua ja huutoa esityksissä? En suostu uskomaan, että väki Nummisuutareissa esiintyisi todellisuudessa sillä intensiteetillä ja volyymilla, jolla nyt koko näytelmä putkautettiin ulos. Olen kuvitellut, että äänisuunnittelijoiden tehtävänä on tuottaa ääni kuuluviin eikä pyrkiä ensisijaisesti ottamaan laitteista kaikkia tehoja irti. Kun nupit ovat kaakossa ja siihen päälle vielä huudetaan repliikit, ei tulos äänisuunnittelun osalta voi olla hyvä.

Muutoinhan Janne Reinikaisen ohjaus oli kiinnostava, ja esityksen visuaalinen anti näyttävää, jopa kaunista. Myös näyttelijäntyö oli kauttaaltaan kelpoisaa, ja Aku Hirviniemi oli mainio Esko, parhaita, mitä on nähty. Jos Eskossa joku näkee persulaisen, hän näkee omia kliseitään, joihin ohjaaja tosin osoitti suuntaa näytelmän käsikirjoitusta muuttaessaan. Nythän Eskosta tehtiin murhamies, jonka oma perhekin hylkäsi. Mitään sovitusta ei tapahtunut, ei anteeksiantoa, vaikka elävänä haudattu ruumis nousi ylös haudastaan. Esko haihtui jonnekin pois, olemattomiin ja syrjäytymään, kieli- ja viestintätaidottomana, siis ilmeisenä persukliseenä. Morsian Kreetan vihitty sulhanenhan oli ulkomaalainen, ja Esko oli häissä aivan pihalla muiden puhuessa englantia englanninkielisen musiikin soidessa taustalla. Esko veti viivaakin nenäänsä tietämättä mitä teki. Sivistyneet osasivat viivanvedon ja kielen ja olivat kansainvälisiä.

Minulle persuteema jäi päälleliimatuksi, vaikka kriitikot sitä kilvan ylistivät. Myöskään Reinikaisen näkemys komedian kääntämisestä lopussa tragediaksi ei mennyt  minun veriini. Olo jäi tyhjäksi ilman katharsista, anteeksiantoa ja sovitusta,  jotka Reinikainen oli pyyhkinyt näytelmästä pois. Kliseepersu sai mitä ansaitsi, murhaajan leiman, vaikkei ketään murhannutkaan.

Näytelmästä jäi hämmentävä olo. Voima ja volyymi oli tavallaan  huumaavaa materiaalia, silmien eteen aukeavat kuvat olivat lumoavan kauniita, sovitus virkistävän uusi, näyttelijäntyö hyvää, mutta se helvetillinen meteli ja tekoistutukset juoneen. Yhtä hyvin joku muu voisi ohjata Eskosta syrjäytyneen punavihersokean anarkomarkon. Eläkööt siis kaikki näkemykset. Kunhan vaan emme tapa niistä ainuttakaan.


Kotimatkalla jatkoin tutustumista uusiin sovituksiin. Kävin nimittäin bussivessassa. Se oli hirveä käynti, vieläkin hävettää.

Vessakoppi oli takaoven vieressä ja sinne laskeuduttiin kuin kellariin. Vastapäätä eriötä istui lihava vanha mies, joka katseli röyhkeästi, kun ronklasin ovea auki. Koppi oli pimeänä ja se oli alle neliön kokoinen ja vissiin korkuinenkin. Missään ei näkynyt valokatkaisijaa. Hamuilin  nuppeja, mutta mitään ei tapahtunut, en saanut valoa päälle. Niinpä vedin oven raolleen, ja itseni piiloon ukon katseilta. Päätin pissiä pimeässä siinä ahtaassa suljetussa tilassa, jossa tuli toisella kädellä pitää ovea auki-kiinni ja toisella kuoria sukkahousuja alas ja nostaa pytyn kansi. Olallani roikkui lisäksi heiluva laukku. Sain tarpeeni toimitetuksi, mutta lorina kuului taatusti kyttäävän ukon korviin, koska ovessa oli rako valoa varten. Kun sain  ähellettyä sukkahousut ylös käännyin vetääkseni pöntön. Mikään nuppi ei toiminut ja pontössä oli todisteet.

Oli pakko raottaa ovea enemmän ja kohtasin heti ukon katseen. Painelin edelleen hikisenä nuppeja, mutta en saanut vettä tulemaan, vaikka poljin jo jalallanikin yhtä vipua lattiarajassa. Ukko jatkoi tyynesti oveen päin tuijottamistaan. Luovutin pöntön herran haltuun.

Koetin sitten pestä kädet, mutta vipstaaki ei toiminut ja päätin jättää rikospaikan likaisin käsin ennen kuin tukehdun sinne. No, en sitten tietenkään saanut oveakaan kiinni, vaan monen rynkäyksen jälkeen se jäi hieman raolleen. Ukko hengitti raskaasti ja vahtasi, kun nousin punaisena ylös rappuja paikalleni ikään kuin muina miehinä. Kun pääsin istumaan paikalleni, huomasin, että auton etuosan ilmoitustaululla paloi koko ajan WC varattu -ilmoitus. Tämäkin vielä. Kunnes seuraavassa töyssyssä kopin ovi lennähti apposen auki ja minä kiirehdin  sulkemaan sitä. Kopeloin jotakin sisäpuolelta ja paiskasin oven kiinni. Valomerkki sammui. Vielä jännitin sitä, kuka menee seuraavaksi sinne vessaan, jossa oli haiseva vastalause pöntössä.  Että oli antoisa reissu, josta muuten mainitsen vielä, että kohtasin Narinkkatorilla elämäni ensimmäisen romanikerjäläisen. Sattui vielä niin, että kerjäläisnainen juoksi itkien perääni ja töpsytti ryppyistä paperiliinapakkausta eteeni, ostettavaksi. Pysähdyin ja katselin mykistyneenä sitä itkua, kunnes minut tempaistiin jatkamaan matkaa. Kyllä maailma on suuri ja ihmeellinen.

(Valokuva Iines 31.10.2015)