31.5.2011

Kokeiluja

Olen kokeillut elämässäni joitain asioita. Olen kokeillut, miltä tuntuu, kun käden panee housuihin, seisoo seinää vasten ja hinguttaa sieltä alhaalta. Marja-Liisa tuli ihan punaiseksi ja sanoi, että näin tekee hyvää. Me muutkin koetimme, mutta ei meillä tehnyt. Marja-Liisan perässä kokeilimme ketjutarinoitakin, ja ne onnistuivat paremmin. Marja-Liisa aloitti, istuessamme siinä portailla ja katsellessamme ohi ajavia autoja, Skodia, Wartburgeja, Mercedeksiä, Fiateja ja Ifoja. Lopulta se meni kuitenkin niin, että Marja-Liisan tarina oli kaikkein jännittävin ja rukoilimme häntä jatkamaan.

Lukiossa kokeilin korkokenkiä, kevätjuhlassa, oikein piikkikorkoja. Kävelin niillä sitten kolme kilometriä pikatien laitaa kotiin. Kovasti en sen jälkeen niitä jalkaani laittanut. Päälläni oli sininen kapea pikkuhihallinen kotelomekko, jonka dekolteessa oli hiuslaskokset, tukka oli tupeerattu takaa pyöreäksi keoksi. Hameeseen oli tullut persepussi istumisesta, kuten pelkäsin, ja rypyt vatsan päälle. Mikään ei ollut niin kauheaa kuin persepussi, sillä perse ei kerta kaikkiaan saanut näkyä. Muuan Sirpakin laihdutti itsensä, jotta pääsisi perseestä eroon. Neljässäkymmenessäneljässä kilossa perse ei enää näkynyt, peilattu sivukuva oli kumpareeton, ja Sirpa oli onnellinen. Persehame siis jäi komeroon, samoin piikkikorot, mutta tupeeraus jatkui ja ostin farkut ja trikoopaidan. Farkkuja pestiin saunan kivilattialla juuriharjalla, jotta saataisiin ne kuluneiksi. Mikään ei ollut niin kamalaa, kuin tummansiniset uudet farkut.


Ylioppilaskeväänä kokeilin tupakkaa vintillä. Äiti oli ostanut savukkeita, sillä pöydässä tuli olla savuketarjoilu herroja varten. Savukkeet otettiin rasiasta ja pantiin pystyyn pieneen koristeastiaan. Äidillä oli yksi tuttavaherra, muuan pankinjohtaja, jonka konttorille äiti teki yksityiskirjanpitoa. Mies oli ehkä ihailija, ei enempää, kova tupakkamies, jonka vierailujen jälkeen nuuhkin aina hyvää tupakansavua. Joku oli käynyt, meillä oli ollut vieraita. Oli kiihottavaa puhallella savuja vintillä kohti korkeaa vuoraamantonta puukattoa, yksin, katsellen kapeasta ikkunasta, kuinka pikkulapset leikkivät pihalla.


Kuriositeettina en malta olla mainitsematta
Esa Härmälän eilistä kokeilua, kun hän puhui uutisissa markkinasta, tarkoittaen tietenkin markkinoita. Samaan markkinat-sanan raiskaukseen puutuin syksymmälläkin, kun Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä lausui, että ”Nuorten tyttöjen markkina on kiinnostava, sillä sitä ei ole vielä kokonaan valloitettu, toisin kuin esimerkiksi keski-ikäisille naisille suunnattujen lehtien markkina. " Voiko markkina-sanan väärinkäyttöä siis enää pitää kokeiluna, kun kaksikin johtajatason ihmistä puhuu markkinasta yksikössä. Vähän sama kuin puhua häästä tai housusta. Minä ainakin menen kesällä Laitilan munamarkkinoille.

Nyt ajattelin kokeilla blogiini uutta kuosia. Ihastuin itse näihin ikkunan sadepisaroihin, sillä pidän sateesta, sateessa on ihmisen hyvä olla. Sade on pehmeää, ja se yhdistää ihmisen luontoon likemmin kuin kirkas auringonpaiste. Sanokaa, onko tämä blogikuosi parempi kuin vanha, vai ärsyttääkö lukea tekstiä mustalla pohjalla. Jos ärsytttää, vaihdan takaisin, sillä arvelen, että itseäni alkaa ärsyttää aika pian.


(Maalaus Jack Vettriano)

25.5.2011

Levottomat


24.5. Olen usein miettinyt, mistä asti Suomessa lasten, koululaisten ja ylipäänsä nuorten äänekästä ja kaihtelematonta käytöstä on alettu pitää aktiivisuuden ja yleisen reippauden merkkinä. Milloin frekkiydestä tuli johtava käytösmalli?

Mistä lähtien on omaksuttu se asenne, että kodeissa, tarhoissa ja luokissa tauotta kuuluva ääni, puhe ja jopa meteli on lasten vireyden merkki, käyttäytymissuunta, johon lasta ohjataan, vaikka hän olisi peruspiirteiltään ujo ja rauhallinen, yksinkin viihtyvä?

Suomalaislapsia aktivoidaan kaiken aikaa, heidän hermojärjestelmänsä ärsytetään liikkeeseen elävällä ja äänekkäällä kuvalla, musiikilla, peleillä, toimintakehotuksilla, tuuppimisilla. Ääntä, puhetta, toimintaa, liikettä, menoa, melskettä, nopeita väläyksiä sitä ja tätä, eteenpäin, alta pois. Jos joku lyö, lyö takaisin, pidä puolesi, pärjää, älä ole nynny, anna mennä vaan. Ole mukana, näy, liity Facebookiin, olet olemassa ja voit kontrolloida elämääsi.

25.5. En ole nukkunut montakaan tuntia. Kissa herätti minut kahdelta mouruamalla ja olemalla levoton. Se kulki rapuissa edestakaisin, oli alakerrassa kymmenen minuuttia, tuli yläkertaan, kävi astialla, söi, mourusi meni alakertaan. Viiteen asti tätä kesti, kunnes avasin tietokoneen ja etsin eläinlääkärin yhteystiedot. Vastaanoton puhelinlinja aukeaisi yhdeksältä. Kissa hyppäsi tietokoneen viereen makoilemaan, ja kun huomasin, että sen silmät menivät kiinni lämpimässä hurisevassa paikassa, menin peiton alle ja nukuin pari tuntia.

Eläinlääkäri oli aika ronski ja sain apteekkiin puhelinmääräyksen kissaa tutkimatta, kilpirauhasen ylituotantolääkettä ja munuaisen vajaatoimintaruokalisää. Sovittiin, että vanhaa lähes kaksikymmentävuotiasta kissaa ei rääkätä piikityksillä eikä tutkimuksilla, kun kaikilla kuulemma tuossa iässä on munuaiset sökönä ja kilpirauhanen ylikierroksilla. Lääkettä vaan kitusiin, kun oireet ovat ilmeiset. Ellei auta, kyseessä on jokin vakavampi.

Nyt von Kusti nukkuu taas tuossa koneen vierellä. Kauhea huoli eläimestä, jolla on kaulassakin patteja ja joka kääntyy kuin vanha pappa, vaivalloisesti, niveliään varoen. Sattuukohan sitä munuaisista, kun ne lopettelevat toimintaansa? Alan tulla kai vanhaksi, en tahdo kestää eläimen kärsimystä. Luonto-ohjelmissakin kauhistun, kun tiikeri tai puuma hyökkää pienen vasan kimppuun.
Tunnen elimistössäni tiikerin hampaat ja konkreettisen kivun vihlaisun. Tunnen munuaisissani kihelmöintiä, kun katson kissaa. Olen kuin Siri Hustvedt, joka tunsi fyysistä kipua, kun näki jonkun kaatuvan tai loukkaavan itsensä. Kun tytär valitti flunssassa putkien tukkoisuutta ja hengenahdistusta, minuakin alkoi ahdistaa putkesta. Elämä on rajua, kun maailma väreilee tuskaa ja kipua, jota ei voi sivuuttaa.

(Maalaus Ernest Bieler)

18.5.2011

Ikkunaeinestä


Olen otettu. Blogiminäni on mainittu kirjailijablogissa, tosin kommenttiosiossa mutta kuitenkin ja vieläpä niin rakkaasti, että on annettu lempinimi ja nimi on runsastettu monikolliseksi: ikkunaeinekset. Olen onnistunut olemaan siis yksi monista, olen tavoittanut yleispätevyyden ja tullut lihaksi, tai ehkä vähän lihaa syövänä mieluummin leiväksi bloggaajien pöytään.

Mikä värisyttävää, suorastaan ujostuttavaa - ikkunaeines on liitetty kahden oikean kirjailijan nimen väliin, ja vieläpä sellaisten kirjailijoiden, jotka eivät ole mitään omakustanne- tai pienkustantamokirjailijoita, vaan suurkustanne. Milloin teidän bloginimenne viimeksi on päässyt suurkustannekirjailijoiden nimien väliin tai edes jatkeeksi? Kysyn vaan.

Näin tietäkää siis, että ikkunaeinekset kirjoittavat tästä lähtien tätä blogia, joka kaiken järjen mukaan herättää ajatuksenliikahduksia jopa niissä, joiden kirjallisuus on. Tämä on siis tärkeä blogi. Kiitän nostosta minut maininnutta Neiti Nättipillun runoilijaa, vaikken kyllä tiedä, onko hän kirjailija, vai kuuluuko hän vain niihin, joiden kirjallisuus on. Luulen, että hän kuuluu tietäjien laajaan heimoon.

Muutoin menee epävarmasti. En aina tiedä, kenelle blogikirjoitan. Olen hukannut kykyni personoida lukijakuntaa - personointi on aina ollut blogikirjoittamiseni lähtökohta ja dialogi tavoite. - Huomaatteko nyt? Puhun tässä kuin ulkopuoliselle, persoonattomasti, lukijakunnasta. En kohdenna sanojani. En keskustele. Ihan kuin joku olisi leikannut tuntosarveni ja sokaissut silmäni. Eihän näin voi kirjoittaa, ei blogikirjoittaminen voi olla kohteetonta näyttämistä tai subjektiivista pussien tyhjentämistä tällaisella henkilöllä, joka kirjoittaa einestasolta. Gourmet-tasolta varmaan voisi kirjoittaa monologejakin.

Vaan yllä oleva maalaus on sellainen, joka pysäyttää. En tiedä miksi, mutta on kiehtovaa kun tyttö katsoo kuvaajaa kuin ilmaa ja juuri siksi kutsuu kuvaajan mukaan tauluun.

(Maalaus François-Emile Barraud)

12.5.2011

Kirkas ja Sokea Oikeudenmukaisuus


Blogger on oikutellut tänään. Se on poistanut kuvia, muunnellut nimiä ja näyttänyt toisia nimiä, joiden ei pitänyt näkyä. Minustakin tuli kommenttiosiossa i-i, jolla melkein pääsee blogiini, jos arvaa helpon salasanan.

Olen hieman harmissani Timo Soinin puolesta, koska kirkas ja sokea oikeudenmukaisuus ei nyt toteudukaan. Politiikka tuntuu sopimuksilta ja kähminnältä, mitä se tietysti onkin. On sekä inhimillisen oikeustajun että demokratian vastaista, että suurin vaalivoittaja ja siis kansan tahto ei pääsekään vaikuttamaan päätöksentekoon, vaan hävinneet liitoutuvat ja alkavat säätää asioita. Ihan kuin Jutta ja Jyrki olisivat olleet pussauskopissa keskenään ja tulleet sieltä punoittavina ja tyytyväisinä pois. Mieluusti olisin nähnyt, millainen se kansan tahto oikein on. Olisikohan jokin etuisuus tai ropo herunut omaankin pussiini? Vaan taidan päästä minäkin maksamaan pankkiveroa Portugali-tuen lisäksi. Ja moderni ja kokeileva taide saa edelleen elää ja kasvaa. Mikäs tässä on ihmisen ollessa.


Tänään bongasin kallioilta harvinaisen
kalliosinisiiven, saman lajin kuin viime vuonnakin toukokuussa. Bongasin myös mansikkakirjosiiven, punemittarin ja lepattavan suruvaipan. Suruvaippa käyttäytyi perin kummallisesti, suorastaan runollisesti. Se etsiytyi hyvin lähelle, kiersi minut tanssien, ikään kuin merkiten minut. Pelästyin hieman symboliikkaa, sillä minulla on taipumus pyytää yläilmaisilta tai hyviltä hengiltä apua, kun toivon jotakin hartaasti, vaikkapa nyt harvinaista lintua kuvattavaksi. Miestä en viitsi enää pyytää, kun aiemmat pyyntöni on sivuutettu aika kylmästi, luvalla sanoen. Joskus mietin, tulenko toiveineni mananneeksi vahingossa pahantahtoisia henkiä. Olen nimittäin lukenut hiljakkoin pari yliluonnollisia asioita käsittelevää kirjaa, jotka kiehtovat minua. Ei kai se niin voi mennä, että vain kaikki se, minkä tiedämme, on totta. Tahdon uskoa enempään, sillä on niin paljon piilossa olevaa ylimaallista kauneutta.

Toisaalta tämän suruvaippatanssahtelun ei tarvitse merkitä mitään, sillä suruvaipalla on taipumus tulla ihmisen iholle, josta olen sitä jopa kuvannut. Kenties se on tuoksujen perään. Kuljin nimittäin aamulla ilmaan suihkautetun hajuvesipilven läpi.


(Valokuva Iines, Scolitantides orion ja Nymphalis antiopa 12.5. Lisää kuvia on kuvablogissani sivupalkissa.)

9.5.2011

Älä syö yksin

8.5. Liput liehuivat ja paska haisi, kun ajoin eilen halki maiseman rannikolle. Missä oli peltoa, siellä pöllysi traktorin perässä multainen cumuluspilvi ja pilven perässä laskeutui lokkiparvi juuri kynnetylle tai lannoitetulle pellolle.

Paskanhajua ei päässyt pakoon, se tunki autoon sisälle jokaisessa kunnassa, jonka läpi ajoin, Bachin ja Vivaldin tahdissa. En erottanut myöskään eroja paskanhajussa, mutta voi olla, että Hinnerjoen risteyksessä oli makeimmat aromit, miedoimmat rannikolla. Haju muistutti sikalan hajua, jonkalainen leijui lukioaikana Pikkukaupungin ja etenkin sikalaa vastapäätä olleen lukion yllä keväisin. Me tietenkin sanoimme aina uudelleen sen nautinnollisen lauseen, että opettajainhuoneen ikkuna on taas ollut auki.

Rannikolla oli raikasta, meri oli auki, mutta rannassa oli kaislikon keskellä vielä jäälauttoja. Rantapolulla näin käärmeen, joka ei väistänyt minua. Se jähmötti pää koholla polulla niin etten päässyt sen ohi kapeasta paikasta, jonka reunoilla oli kiviesteitä. Odottellessani kuvasin sitä ja vaihdoin jalkaa. Se ei lähtenyt pois, vaikka heitin sitä oksanpätkillä. Vasta kun otin pitkän kepin, jolla nostin sen keskivartaloa, se liukui hitaasti pois.

9.5. Tänään minut herätti tekstiviesti kello 6.51. Viestin kuvassa oli valkoinen ruusukimppu ja toivotus Hyvää syntymäpäivää. Ilahduin ja painoin Kiitos-vastausviestin numeroon, jota en tuntenut. Kun katsoin sitten kuvaa tarkemmin, huomasin, että ruusukimppu olikin lotkastunut, aukeamattomat nuput riiputtivat päätään ja ruusut olivat reunoiltaan ruskehtavia. Erään tuntemattoman tervehdys naiselle, joka ei ole enää nuori eikä keski-iästäkään niin tiedä. Lähettäjä siis selvisi, eikä se ollut kukaan teistä, vaikka olikin vanha virtuaalituttu, jota en ole koskaan tavannut. Ehkä se oli jopa viisasta.

Muutkin naiset ovat aikojen kuluessa saaneet rumia lahjoja tai muistamisia. Parhaita tässä sarjassa ovat lukemani mukaan narsistimiesten lähettämät muistamiset. Ne ovat pirullisen nerokkaita, vähän kuin tuo nuppuihinsa lakastunut ruusukimppu vanhalle naiselle, joka ei hunningoi tai ratsasta ilta-aurinkoon, jos kauniisti sanotaan. Kun et ottanut minua, luuska, nuppusi eivät koskaan aukea, vaan kuihtuvat niille sijoilleen.

Juuri on julkaistu uusi väkivaltatutkimuskin, josta ilmenee, että kotihälytysten määrä on kasvanut eräässä tutkitussa kunnassa 22 prosenttia, muissakin merkittävästi. Poliiseja kutsutaan kotiin myös siksi, että lapset ovat väkivaltaisia vanhemmilleen ja naiset miehille.

Tässä onkin jokin kohta, jota en käsitä. Eikö eläminen jonkun kanssa ole aina oma valinta, ainakin parisuhteessa? Kenenkään ei ole pakko elää aggressiivisen tai huonosti kohtelevan henkilön kanssa. Ei se ole rakkautta, jota tuntee itseään kiusaavaa kohtaan, ei voi olla. Miksi etenkään nainen ei lähde pois vahvemman miehen sorron alta? Juuri tämä on yksi kynnys tasa-arvon toteutumattomuuteen, että meillä on niin paljon alistuneita naisia, jotka kärvistelevät huonoissakin liitoissa, koska eivät luota itseensä ja pärjäämiseensä yksin. Pitää olla mies, vaikka mimmoinen nyrkkisankari tai vihtahousu. Nainen on olemassa vain miehen kautta, edelleen, lopulta.

On jotenkin harmillista, että yksin eläminen on yhteiskunnassamme niin voimakkaasti demonisoitu. Tämä siitäkin huolimatta, että puolet Suomen talouksista on yhden hengen talouksia. Tänään sanottiin uutisissakin, että ei saisi syödä yksin, yksin syömisestä tulisi tehdä rangaistava teko. Perusteluja en jäänyt kuuntelemaan, mutta oletan, että kyse oli ihmisten vääristä ruokailutottumuksista ja lihomisesta. Toisaalta olen kyllä havainnut, että avioliitto tai symbioosi lihottaa enemmän kuin yksin asuminen.

(Valokuvat Iines)

3.5.2011

Ihmisistä

2.5. On se aika vuodesta, jolloin tuttu putkimies on tilattu avaamaan mökin vesi ja putsaamaan katto ja rännit. Putkimiehellä ei pää huimaa, ja kessu palaa koko ajan vasemmassa kädessä.

Puhuin hänet - ääneni kulkee nykyään ihmeen, jopa oudon kirkkaasti ja luulen, että ihmeparantuminen on lähellä - katsomaan alatontille saunapöheikköä ja sortunutta siltaa, josta jalkani meni läpi viime syksynä. Jospa hän tekisi uuden sillan ja kaataisi mottorisahalla tien yli valuvat pajut. Saan niiden alta kumarassa kulkiessani puseroni entistä märemmäksi.
Pelkään tippuvani rikkinäiseltä sillalta leveään jokimaiseen ojaan, kun kuljetan ruohonleikkuria sen yli ajaakseni rantatien ruohon matalaksi. Putkimies lupasi katsoa, mitä voidaan tehdä, vaikka on kovin työllistetty ihan pelkistä putkihommistakin. Saunatontti kasvaa kuitenkin umpeen, ellen saa ketään tekemään mitään, kun itse liihottelen päivät pitkät kameran kanssa niityllä. Joskus mietin, mitä tekisin ilman putkimiestäni. Hän on tehnyt minulle linnunpönttöjäkin, männyn rungosta koverrettuja, ihan tuosta vaan toi tullessaan ja sanoi, että tossa olis tommosia.

3.5. Lapsi lähetti tekstarin: Mulle tarjottiin johtoryhmän paikkaa! Tuntuu hassulta kirjoittaa hyviä uutisia. Ihan kuin kehuisi itseään. Olen toisaalta kyllästynyt siihen, että oma itse kuuluu esittää huonossa valossa ihan kuin kertojaminä olisi kömpelö sörssijä, joka munailee aina tai jota seuraa epäonni ja erehdysten aalto. Vähän aikaa sitten lapsi valittiin vakituiseksi lehtoriksi ja vielä vähemmän aikaa sitten hän osti ison ja hyvä auton.

No niin, nyt saatte antaa satikutia retostelusta, kun menen kehumaan omaa pesääni. Etten kurja ajattele, miten kurjasti muilla menee, vaan ylpeilen. - Lapsi, se tytär, on varmaan kauhea hirmu, jos totta puhutaan, saatatte ajatella. - No ei ole. Kun hän juuri soitti, hän ei riemuinnut yhtään johtoryhmän mahdollisesta paikasta, vaan väänsi itkua, kun joutuu luopumaan rakkaaksi tulleesta luokkahuoneesta ja vaihtamaan ensi vuonna toiseen, jotta saadaan rinnakkaisluokkia vierekkäin.


Vielä tuosta puhumisestani, johon viittasin - olen puhunut puhumisen ilosta ihmisten kanssa viime aikoina tavallista enemmän. Ääneni on kirkkaampi kuin talvella, katkeilua ei välillä esiinny lyhyissä lauseissa ollenkaan, kun talvella sitä oli joka toisessa sanassa, ja yli kolmitavuisissa sanoissa aina. Tänään etsin jopa marketissa myyjän palvelemaan minua. Tai oikeastaan en etsinyt, sillä vieressäni sauvasekoitinta ostanut etelämaalainen mies kutsui hänet ja puhui minullekin. Innostuin itsekin pyytämään palvelua, kun mies oli sekoittimensa valinnut. Kyselin vuolaasti myyjältä laitetta, jolla voisi tehdä lehtiselleri-valkosipuli-tomaatti-sipulijuomasekoituksen. Myyjä esitteli minulle tehosekoitinta, ja minäpäs kyselin häneltä senkin, voiko sillä tehdä musseeta ja smoothieta. En ole puhunut näin paljon aikoihin! Minulla oli sama olo kuin töissä ollessani, ihmisten keskellä, puhumassa niitä näitä ja olemalla ylipäänsä olemassa. Tulin marketista tehosekoitinlaatikko sylissäni aika keveästi. Vieläkin on hyvä olo.

(Valokuvat Iines v. 2007 ja 2008)