Kalevalan päivän ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi kaivoin Kalevalani esiin. Minulla on niitä useampia, ja kaikki sijaitsevat eri paikoissa, herra ties missä. Mökilläkin on yksi.
Vanhin Kalevalani on ollut ahkerassa käytössä, se on kulunut ja kannet sidoksesta irronneet. Kyseessä on uniikki teos, sillä vastaavaa kansikuvaa en ole netin syövereistä löytänyt, vaikka olen käyttänyt kansikuvan hakuun aikaa ja vaivaa, useita hakuja.
Tämä Kalevala-painos on vuodelta 1894, ja se on painettu Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, stereotypeerattuna painoksena - mitä tarkoittaneekaan.
Teos on alun perin Aksel-pappani, omistuskirjoitus on ensimmäisenä pitkässä listassa alkulehdellä. Aksel-pappa käytti teosta mitä todennäköisimmin opetuksessaan viime vuosisadan alkupuolella. Aksel-papan alapuolella on Aarne-isän omistuskirjoitus, ja sen alapuolella Aune-tädin, isän sisaren. Aunen alapuolella on sitten minun ja minun sisareni omistuskirjoitukset.Kirjan omistuskirjoitussivu on muutenkin mielenkiintoinen. Siihen on listattu lyijykynällä eri maiden kansalliseepoksia, mm. Espanjasta "Laulu Cid'stä", Saksasta "Niebelungen laulu" ja Ranskasta "Rolandin laulu". Lisäksi sivulla on sisareni sujuvalla käsialalla säe: Joka uniin uskoo, se varjoon vajoo.
Kirjan etukannen sisäpuolella on Aksel-papan kauniilla käsialalla kirjoitettuja otsikoita, ilmeisesti aineen aiheita oppilaille. Kas tässä viime vuosisadan alun aiheita koululaisille:
Porvoon valtiopäivät,
Aikaisempi herännäisyys
Miksi pidän piirustuksesta
Kaapo Nikkilän retki
Neiti Mutulan katti
Nikkilä paljailla
Luurangon vihellys
Huuto ruumisarkusta
Galbiatti eli poropehtoorin kuolema.
Annan täyden tunnustuksen isoisäni kekseliäisyydelle. Aiheet ovat monipuolisia, lapsia kiehtovia, mielikuvitusta kiihottavia. Tuntuu kuin aiheiden antaja itsekin lukisi mieluummin neiti Mutulan katista kuin aikaisemmasta herännäisyydestä. Mainittakoon, että kyseessä oli värikäs mies, joka piti melko julkisesti kahta vaimoa, päävaimoa ja sivuvaimoa, ja joka ilmeisesti teki mitä tahtoi, hoiti perhevelvollisuutensa hyvin ja toimi rehtorina koulussaan.
Hassua on, mutta tunnistan noista isoisäni aiheista myös itseäni. Ne voisivat olla minun antamiani tuolloin, osa nytkin. Minäkin luen ja kirjoitan mieluummin luurangon vihellyksestä kuin Porvoon valtiopäivistä. Katson nytkin mieluusti murhatarinoita, ja nautin jännityksestä. Samoin pidän hauskuudesta, siitä, kun ruumisarkusta kuuluu huuto: Saatanan tunarit, päästäkää minut pois! Ja arkusta nousee Urho Kekkonen. Sopivasti uudelleen valittavaksi.
Takaisin Kalevalaan, josta minun piti kirjoittaa, ja etenkin Kalevalan naisiin. Kalevalan naisista on kuitenkin kirjoitettu niin monta kirjaa ja väitöskirjakin, että lukekaapa niitä, jos kiinnostaa vaikkapa Ainon tarina.
Itse ajattelen niin, että Ainopa olisi mainio esikuva ja uhrisymboli meetoo-liikkeestä innostuneille. Seksuaalisesti ahdisteltu nainen, hukuttautuu mieluummin kuin menee vanhalle miehelle, jonka kokee vastenmieliseksi.
Itse tykkäisin kyllä enemmän, jos Ainosta olisi tehty amatsoni, joka vetää Väinämöistä turpaan, niin että ukko singahtaa mereen kalojen ruoaksi. Aino jatkaisi sitten Väkän lauluja kannel helisten. Louhi on mainio muija, panee miehet ahtaalle näiden himoitessa Pohjolan tyttäriä.
Kalevalaan mahtuu sekä sankareita että luusereita. Ehkä se juuri siksi on edelleen ajankohtainen.
Summa summarum. Huomaan, että tuosta suku-Kalevalastani puuttuu minun tyttäreni allekirjoitus. Herään nyt vasta huomaamaan, että ehkä hänen aikanaan ei enää luettu Kalevalaa koulussa, kun oli kaikkea kivaa. Pitääpä kysäistä.
(Ylemmässä kuvassa hiihtää Akseli Gallen-Kallela, alemmassa kuvassa on isoisäni Aksel)