Talvipäiväkirjan lehdiltä, sivu 1: Sankaritytöt

30.11. Tänään luen lehdet nopeasti. Suuri osa  jutuista jää lukematta, sillä alkava talvimyrsky on jännittävämpi. Pitää päästä ulos kameran kanssa. Iltapäivälehdestä jään kuitenkin lukemaan kahta tarinaa pikkutytöistä, jotka molemmat nostetaan sankareiksi, voittajiksi. Toinen saa palkkioksi timanttikultakorun, kuusivuotias, toinen, kymmenvuotias,  saa  uuden läppärin kotoa kähmityn Nalle Puh -läppärin tilalle. Vaan mikä oli tarina, mitä he oikein tekivät, nuo sankaritytöt?

Otetaan ensin tuo kuusivuotias tyttönen, koska hän pääsee etusivulle neljän senttimetrin korkuisin  ja 0,6 sentin paksuisin kirkuvin kirjaimin. Sankaritytön uroteko on se, että hän on kuopsutellut pihalla vähän maata ja osunut  kultavarkaitten ryöstösaalispussiin. Tyttö on menetellyt sankarilllisesti alusta alkaen,  hän ei ole kiirehtinyt kätkemään  kulta-aarretta vaatteisiinsa, ei ole heittäytynyt sen päälle makaamaan ja odottamaan, että muut menevät pois. Ei, hän on sankarillisesti alkanut näytellä aarretta muille, äidilleenkin! Äitikään ei ole "kaatunut" aarteen päälle, ei  ole edes halunnut myydä sitä pimeillä markkinoilla iltahämärissä. Ei, he ovat osoittaneet ilmiömäisen poikkeuksellista sankarikäytöstä, suurta urhoollisuutta: he ovat soittaneet - poliisille! Kolminkertainen hurraa sankarilliselle perheelle! Harmi vaan, että tytön saama lahjakoru sopii paremmin kahdeksankymppiselle ruustinnalle. 

Entä sitten toinen tapaus? Chisun kappaleen vahingossa  asennetulla imuriohjelmalla ladannut tyttö on totisesti viaton pulmunen, joka on antanut kasvot kaikkien viattomien lapsi-imuroijien tarrakoristeisille miniläppäreille. Uhrikotiin on jouduttu tekemään audienssi, tytölle on  kansalaishyst..keräyksen tuloksena viety uusi läppäri, jotta sankarityttö pääsee jälleen kuuntelemaan Chisua. Eihän lapselta yksinkertaisesti voi viedä lelua suusta! Kansalaiset ovat valppaina! 

Mitä tästäkin sitten muka opimme? Noh, lehden mukaan uhrin iskä, itse taiteilija Chisu ja muut osapuolet olivat oikein istuneet yhdessä alas ja juttelleet, koska eiväthän ihmiset riitele, vaan asiat. Oli mietitty yhdessä suurta kysymystä: "miten voitaisiin vaikuttaa siihen ihan ihmisinä ettei seuraavan 5- tai 6-vuotiaan ovikello soi." Sen tästä opimme. Poliisien ei pidä milloinkaan mennä soittelemaan ovikelloja, sillä aina voi perheessä olla lapsi,  joka ei tiedä. Lasta pitää suojella! Lapselta ei saa ottaa tavaraa pois!

(Maalaus Albert Edelfelt)

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 14: Lepo siulleki luvassa

25.11. Yhteiskuntatieteiden tohtori Pertti Julkunen kirjoittaa sanomalehdessä (HS 24.11.), että kirjastomelu tuhoaa sivistyksen pohjaa. On rakenteilla uusia kirjastoja, joista halutaan tehdä yhteisöllisiä olohuoneita, joissa saa olla ääntä, kovaa puhetta, menoa ja meininkiä, paljon oheistoimintoja. Jossain yläkerroksissa olisi pieniä työpisteitä läppärikansalaisille, mutta kirjat, ne olisivat kaiken äänen ja puheen keskellä.

Erikoisen voimakkaasti Julkunen suomii Tampereen Metso-kirjastoa, jossa melun lisäksi on kirjojen hakeminen tietokoneelta onnistuttu pilaamaan. Teosten haku on tuskallista hakuohjelman tyrkytteiden ja pakkosyötteiden vuoksi. Sitä paitsi Tampereen kirjastopalvelujohtaja on antanut ymmärtää, että kirjan asemaa voi hyvin heikentää muun kustannuksella, ja nämä heikennystoimet jatkuvat Tampereella, vaikka johtaja itse on jo perunut puheitaan ja on hakeutumassa Helsingin kirjastotoimenjohtajaksi.

Ymmärrän ja jaan Julkusen huolen. Pikkukaupungissakin on ollut yleisönosastokirjoituksia, jossa kansalaiset ovat valittaneet sitä, että kirjastonhoitajat eivät kiellä asiakkaita puhumasta kovaäänisesti, meteli häiritsee kovastikin kirjaston lukurauhaa. 

Meteliä on kaikkialla - ilmanala on täyttynyt kohinasta, tuulettimien hurinasta, ihmisten levottomasta liikehdinnästä, kailotuksesta, huudoista - häly on huumaavaa. Olisi hyvä, jos olisi olemassa hiljaisia paikkoja, julkisia tiloja, äänettömiä busseja, äänenvolyyminappulalla säädettäviä elokuvateattereita. Mihinkään ei pääse pakoon musiikkia, mainoksia, välkkyviä valoja ja kännykkään huutavia kansalaisia. Jostain käsittämättömästä syystä ihanteena pidetään kiireistä ihmistä, jonka arki on tunnin tarkkuudella kalenteriin organisoitu, jonka elämässä ei ole yhtään hiljaista hetkeä, tai jos on, se merkitsee organisoinnin pettämistä tai alkavaa rappiota. 

Ihmisen tulee ylipäänsä puhua koko ajan, sillä sitä pidetään sosiaalisuuden merkkinä - erheellisesti. Hiljainen ihminen on meillä, ja ehkä vielä enemmän muissa kulttuureissa,  ellei halveksittu niin ainakin vähätelty. Työpaikkahaastatteluissa hakijat korostavat poikkeuksetta olevansa sosiaalisia  ja tulevansa kaikkien kanssa toimeen. Kenenkään mieleen  ei tule kysyä, miksi työpaikoilla sitten on usein eri leirejä ja riitoja. Kenenkään mieleen ei taida tulla käänteinen ajatus: sosiaalisen tilan ja hiljaisuuden riistäminen voi olla myös suurta itsekkyyttä ja  - epäsosiaalisuutta. 

Tämä melu ja häly, jos mikä, on Julkusen sanoin sivistyksen ja kulttuurin rappiota, kumarrus sille. Kun ilmanalaa täytetään röyhkeistä äänistä, jumputuksesta,  kajahtelusta,   jatkuvasta liikkeestä, tulee julkisesta tilasta levoton metropoli, ihmisten risteämispaikka, jossa marionetit pyörivät musiikin tahdissa samalla puhelimeen puhuen. Kukaan ei oikeasti kuuntele ketään, vaan peilaa olemassaoloaan hyrränä, jonka pysähtyminen on kuolema. 

Joskus mietin, onko kaikki kakofonia Tulenkantajien koneromantiikan - kiitos vain Mika Waltari ja Olavi Paavolainen -   syy. Kun ne ikkunat avattiin valtateille ja raiteille,  junille, autoille, takomiselle ja junttaamiselle,  ei ehkä ajateltu, että ne lopulta pimentävät taivaan ja musertavat tekniikkansa alle ihmisen ajatuksen ja mielen. Vaan olisi kaikki ntämä tullut ilman Tulenkantajiakin, ehkä. He vain aistivat sen, mikä tekee tuloaan.

26.11.  Muistatteko, miten Ultra Bra lauloi tuulivoimasta kaihoisasti  - ei vieläkään tuulivoimaa. Tiesittekö silloin sen minkä nyt: tuulivoimalat ovat pahimpia melusaastuttajia maaseuduilla? 

Tähän loppuun kaivataan loppukevennystä. Rauhaa siis kaikille! Arvatkaapa, minkä runon suomennos alla on kyseessä.  Suomentajaa ette kuitenkaan arvaa.  

Hiljenivät huiput vuorten,
puien latvat ei pukaha.
Mykkinä on metsän linnut 
- lepo siulleki luvassa.

(Kirjan kansi Sylvi Kunnas)

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 13: Kuumat aallot

KUUMAT AALLOT

Merja Kyllönen,

Heidi Hautala,

Maria Guzenina-Richardson,

Päivi Räsänen,
Krista Kiuru
sekä vielä ainakin Tanja Karpela.

Kuulkaas tytöt

älkää nyt enää yrittäkö,
laiva uppoaa 
aallot ovat kuumat!

Mitä se semmoinen on
että pääjohtaja eroaa
ja ylijohtaja hakee Lappiin töihin, 
Kyllönen ja Kiuru häh?
Tervala ja Rossilahti hei!
(Henry Laasanen heihei)!

Ja mitä sekin on, 
että sorkitaan valtionyhtiön 
johtajien palkkausjärjestelmää, Hautala häh?
Mikä teitä tyttöjä vaivaa?
Kateus, puute, miesviha,
premenstruaalioireyhtymä,
kuumat aallot häh?

Ja mitä erikoisesti se semmoinen oluen laimentaminen on
tai  alkkohoolin mainoskielto, Kuseniina-Richardsonska häh, 
 tai seksinostokielto, 
ravintolan aukioloaikojen lyhentäminen,  Räsäskä häh,
tai teitten satelliittivalvonta, alkolukko,
0,2:n promilleraja,  miljoonavaillinki,
miehiin osuva kilometrikorvausten pienennys, Kyllöskä hähhäh?

Kukkahattutädit! Tytöt! Ämmät! Femakot! 
Miesvihaajat! (Henry Laasanen heihei!)

Keskittykää kahvinkeittoon,  monistamiseen, avustustoimintaan, 
pyllistelkää toimistoissa, hoitakaa vanhukset,  sairaat ja lapset,
mutta jättäkää päätökset miehille,
sillä miehen paineensietokyky on vahva.
Mies on valo pimeässä,
mies ei taitu myrskyssä!

...

Ja mikä se missikin oli,
se Tanja Karpela häh?
Katastrofi korkkareilla.

(Maalaus J. M. V. Turner)

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 12: Toivo elää

19.11. Ehkä olette unohtaneet Toivon, jolla oli tapana tuoda minulle joulukuusi kotiovelle? Joka halasi minulle hyvät joulut ja jolle minä annoin yhden keittiön alakaapin hyvistä konjakkipulloista? Elsa-vaimon mukaan kuusi valittiin jo kesällä syynäämällä sitä perä pitkällä  joka ilmansuunnasta.

Tänään ovikello soi aamupäivällä, kun olin vielä yöpaidassa. Vanha nainen rollaattorilla, pitkulainen kukkakaupan paketti rollaattorin sarvessa, en tuntenut heti hatun alla olevia uurteisia ja hieman kelmeitä kasvoja. Vasta kun nainen puhui, tunsin. Elsa. Toivo oli kuollut ja jättänyt Elsan 58 aviovuoden jälkeen yksin. Elsa itki ja nauroi yhtaikaa ja ojensi kukkapakettia minulle. Kaikki on niin tyhjää, ei ole mitään. On  surullista mennä tyhjään kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kalliskin asunto on ja liian iso, kaksio. Vuokra 500 euroa siivoojan eläkkeestä. Istutin Elsan sohvaan ja tarjosin kahvia, mutta hän ei suostunut otttamaan mitään. Siispä puhuimme.

Elsa selviää kyllä,  kun suruitkut on kaikkien kanssa itketty ja kun yksin ollessa ei enää koko ajan valu poskille. Kyynelvirrat ehtyvät.  Elsa on seurallinen ja iloinen ihminen, kaksi lastakin - tosin tyttären miehen hautajaiset ovat nyt lauantaina ja poika elää yksinäisenä  ikäpoikana. Sotalapsuus Ruotsissa opetti   hylättynä olemisen ja elämän jatkumisen. Ehkä juuri nuo vuodet tekivät Elsasta ja Elsan kautta Toivostakin sitä, mitä he olivat, lämpimiä ihmisiä, itsestään melua pitämättömiä muitten tukijoita ja auttajia. 

Muistan kun muutin takaisin Pikkukaupunkiin lapsen kanssa. Toivo asui samassa pihapiirissä ja tuli muita mutkitta katsomaan minua ja tytärtä, että mitä me tarvitsisimme. Elsa neuvoi minulle pesutuvat ja kutsui illalla kylään, istutti pihakeinuun  ja työnsi punaisen camparilasin käteen ja kahvikupin perään pullalautasineen. Toivo istutti haitarin polvelleen ja soitti Syyspihlajan alla ja Mandshurian kummut, ja lauloi kirkkokuoroäänellään niin että piha raikui. 

Huomenna menen katsomaan Toivon hautaa ja vien  ehkä kukan, ainakin haluaisin viedä.  Hautaus oli vain perheen kesken. Luulen, että Elsalla ei yksinkertaisesti ollut rahaa järjestää isoja hautajaisia, vaikka ystäviä on paljon. Hän ei halunnut käskeä ketään, kun  kahvituskin on pienestä eläkkeestä liikaa, etenkin kun hautapaikka, arkku tai uurna ja kivi maksavat tuhansia euroja. 

21.11. Lyhensin kirjoitusta poistamalla siitä kirjallisuusosion.  Jätetään vain Toivo elämään tähän. Tarkoitus oli  kyllä poistaa tämä kirjoitus kokonaan - väsyneenä kahteen ikävään anonyymiin - mutta jääköön tähän. 

(Maalaus Camille Pissarro, Cezanne)

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 11: Kylmäävää

Eilisessä lehdessä kerrottiin, että kaksi 15-vuotiasta poikaa sai parin tonnin rapsut  ammuttuaan rauhoitetun laulujoutsenen. Pojat olivat soudelleet Etelä-Savon järvimaisemissa syyskuussa, toinen airoissa, toinen pyssyssä, luvallisessa.  Kyllä, lapselle luvallisessa. Oli sitten nähty valkea joutsen ja posautettiin se tuonen maille. Voin kuvitella, että naurettiin päälle. Kaislikossa odotti taatusti kumppani tai poikaset, sillä harvoin joutsen on yksinään.

Meillä on aina ihasteltu lasten itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä. Meillä on tilastollisesti maailman yksinään syövimmät lapset, ja kärjen tuntumassa olemme edelleen myös tyttöjen ja poikien itsemurhahakuisuudessa. Ilmeisesti lapset ovat sitten myös myös kyllin kypsiä  heiluttelemaan ladattua pyssyä alueella, jossa liikkuu ihmisiäkin. Pitäähän poikien päästä ampumaan. Paistia pöytään äidille, saattaa äiti miettiä. Jos minä olisin pyssyperheen äiti, kävisin omatoimisesti upottamassa kaikki talon pyssyt, luvalliset ja luvattomat suonsilmäkkeeseen. 

Ja nyt pääministeri Katainen tahtoo kotiäiditkin edes osapäivätöihin, koska ruotsalaisnaiset voittavat työnteossa meidät. Katainen ei tunnu tietävän mitään asiantuntijoiden mielipiteistä siitä, että alle kolmivuotias ei juurikaan pysty päiväkotisosiaalisuuteen, hänellä ei ole siihen valmiuksia. Kolmivuotias leikkii yhden tutun kanssa kerrallaan, ja vain pienen hetken, ryhmä on hänelle kakofoninen kauhistus, joka ei suinkaan edistä  sosiaalisuutta, vaan aiheuttaa hämmennystä ja rauhattomuutta. Ei ole pitkä aika siitä, kun kolmivuotias vasta  oppi, että hänen kätensä on osa häntä itseään eikä irrallinen esine, ja äiti  on erillinen olento, ei hänen ruumiinsa jatkopala.  Hämmästyttää, että tätä tietoutta ei ole kaikilla vanhemmillakaan! Lapsi on meillä ollut jo liian kauan yhteiskunnan jyräämä. Päiväkotiin ehtii vasta sitten, kun lapsella on valmiuksia sosiaalisuuden edistämiseen.

Sekin on vielä kauheaksi lopuksi kylmäävää, että lehtitietojen mukaan Helsingin hovioikeus laskee lapsenmurhaajan ehdonalaiseen vapauteen  heinäkuussa, vaikka miehen jäännösrangaistus olisi vielä kolme vuotta. Mies murhasi pirtupäissään  avovaimonsa viisivuotiaan pikkutytön  kuristamalla kurkusta ja puukottamalla tätä elokuussa 1997.  

Sosiaalinen ymmärtäminen ja päänsilitys kasvatusmielessä on meillä ja Ruotsissa ehkä maailman pisimmälle vietyä.  Myös ns. Heino-murhien tekijäpoika pääsee vapaaksi elokuussa. Se joka vaani housut kintuissa puskissa  ja ampui  kiven takaa  kaksi ihmistä,   Miten pitkälle ihmisen pitää lopulta ymmärtää murhaajia, oli uhrina sitten joutsen tai toinen ihminen? Tai miten pitkälle pitää ymmärtää päättäjiä, jotka eivät tiedä ja piittaa lapsen parhaasta, vaan rakentavat yhteiskuntaa aikuisten työelämäehdoilla?

PS Loppuun pieni positiivinen kehotus. Lukekaa Eeva Kilven uusin, päiväkirjamuotoinen aforismi-jutustelukokoelma Kuolinsiivous. Se on hyvä kirja, kylmäävästä nimestään huolimatta positiivinen ja reipas kirja. 

(Kuva-animaatio)

Ur höstdagboken, sidan 10:Till svenska dagens äran!

Hejsan alla mina vänner! Det är dags att skriva den traditionella svenska dagens bloggkåseri. Här kommer den. 

Jag är glad, att vi har ett tvåspråkigt land, för det är rikhet för oss alla. Egentligen vi är ett trespråkig folk - saame, men vi glömmer alltid det. Människor i Lappland skulle hålla mer ljud för sitt eget språk.

Jag är också glad, att jag hade en utomordentlig lärarinna, Minna, i svenska språket. Jag tror, att jag gör inte elaka misstager, endast små, som hindrar inte förståelse. Tänk, att jag har minnat alla dessa ord utan ordbok! Minner du svenska ord lika bra? Kan du skriva svenska satser? Hade du en god lärarinna eller lärare i svenskan? Och min grammatik är mycket klar. Om jag vet inte, jag bara skriver tappert något. 

Det, som jag inte tycker i svenskan, är personpronominernas han och hon, och substantivernas lärare och lärärinna -typ dualitet. Gammaldags!

Alla skriver alltid engelska, och linkar engelska linker här i min blogg. Varför gör de så? Varför linkar de aldrig svenska linker? Jag har lärt att hata engelskan!  Jag älskar svenskan och finskan. 

I målning över kan du se, hur en glad man jubilerar svenska dagen i Åbo. Han viskar sin hatt till Aurajoki och njuter av livets berusning. Andra männer ta artigt hand om en mycket vacker dam, som jubilerar med dem. Alla har så härligt och roligt. 

I dag spännar jag, skall Obama fortsätter, eller stiger Romney till makt. Jag hoppas, att Obama kan fortsätta, fastän han har inte gjort stora sociala reformer i USA. Ännu människan är altt ensam i nöd. Människan är beroende på andra människans välgörenhet. Hemskt!


(Målning Peter Dahl, Fredmans epistel nr 33, Stolta Stad)

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 9: Tataari kirjoitti Facebookiin

Muuan kommentoija kysäisi edellisen keskustelun lopussa, eikö tässä blogissa keskustella siitä, että tataari on kirjoittanut Facebookiin. Viittasi Saul Schubakiin.  

Kyllä vaan, sopii siitäkin keskustella, että tataari kirjoittaa Facebookiin. Onhan se nyt tavatonta. Eivätkös ne paimenna karjaa jossakin vuorilla hiusraja kulmakarvoissa kiinni narusandaalit jalassa?

Mutta siis Saul Schubakhan kirjoitti, että on järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä lapsilisillä. No niinhän se onkin. Järjenvastaista. Luomakunta on kehittynyt nykyiseen kukkeuteensa nimenomaan siltä pohjalta, että maat ja maannut on saanut se, joka on ensin sinne ehtinyt, ollut fyysisesti vahvin. Siihen on iskenyt seipään ja sanonut: tämä olkoon minun niin kauas kuin silmä siintää.  Vahva saa ja pärjää,  heikot sortuu elon tiellä,  muruja on elon onni, suurin osa suruja, ettäs tiedätte hitaammat. 

Tätähän Pentti Linkolakin esitti: vahvat veneeseen, heikot yli laidan, isku näpeille, kyllä ne sinne vajoavat, kun tarpeeksi takoo. Kaikille kun ei ole tilaa eikä elinmahdollisuuksia. Linkolalla on ihailijansa korkeissa piireissäkin. Ettet vaan sinäkin salaa ihailisi Linkolaa, sinä vihreä sielu? Kenties Linkolassa onkin sopiva annos leijonakuningasta tai viidakon vahvinta tiikeriä? Miten lienee tataari Schubakin? Saako puolueen tuen vai potkun persuksiinsa?  Vai ammutaanko mies Benin tallin seinustalle? 

Kenties nämä Linkolat, Vanhas Tatut ja Schubakit ovatkin oikeassa, ja me muut väärässä? Ihminen  ei olekaan sosiaalinen eläin enää silloin, kun laarit pitää jakaa entistä useamman kanssa. Yhteiskunnan ylläpitorakenteet natisevat liitoksissaan, heikot ovat alkaneet jo tippua raoista ulos, kuka pää edellä, kuka nenästä kiinni pitäen, kuka potkittuna, kuka itse vauhtia antaen, kuka pystyyn kuolleena. 

Vaan Schubak. Millaisessa elinpiirissä näitä totuudentorvia kasvaa? Ovatko he isiensä kuvia vai kapinoitsijoita?