Minna Canthilla ratsastajat

Joskus minua ihmetyttää se, miten kepeästi historian henkilöitä siirretään nykyaikaan ottamatta ollenkaan huomioon aikaperspektiiviä, ajan kontekstia. Ihan kuin puu siirrettäisiin ilman juuria uuteen multaan. Tai kuin istuttaisiin Atlaksen harteilla ajamassa omaa asiaa.

Itselläni on se käsitys, että ilmiöt eivät ole yks yhteen eri aikajanoilla, vaan niitä pitäisi tarkastella muuttujia vasten. Eihän 60-luvun neekeröintikään ole sama kuin nyt, jolloin se on pilkkaa. Eivätkä inkkarileikit ole enää poikien hauskoja leikkejä, vaan kulttuurin luvatonta omimista, varastamista. Ilmiö on tiukassa liitossa aikaansa, ja vain siihen.

Minna Canthin päivänä tällä viikolla väitettiin tosissaan, että jos Minna eläisi juuri nyt tätä aikaa, pramille nousisivat transihmiset, ruskeat tytöt, homot, #metoolaiset ja suvakkihuorat - näin twitteroitiin Kaarina Hazardin Canth-kommenttia Turun Sanomissa.

On toki paljon mahdollista, jopa todennäköistä, että Minna Canth olisi voinut puhua nykyisten Hazardin mainitsemien vähemmistöryhmien puolesta, mutta toisaalta ei se ole tähtiinkirjoitettua. 

Käsitykseni mukaan äänekkäimmät enemmistöt ja mediat ovat nyt melko laajalla rintamalla pienryhmien oikeuksien näkyvän ajamisen puolesta. Minna Canth puolestaan oli 1800-luvulla etenkin naisten parissa hyvinkin yksin käsityksineen naisten ja työväen oikeuksista. 

Täytyy ottaa huomioon myös se seikka, että naiset ja työväestö eivät olleet 1800-luvulla vähemmistö- vaan pikemminkin enemmistöryhmiä, mikä asettaa Canthin taistelut aivan uuteen valoon kuin tämän ajan eri ryhmien taistelut - usein mielestäni sinänsä oikeutetut ja kannattettavat. 

Kyse ei olekaan siitä, että vähemmistöryhmien taistelut olisivat vääriä. Kyse on siitä, voiko näitä eri aikajanojen taisteluja verrata toisiinsa samalla mitalla. Mielestäni ei voi. 

Täytyy muistaa myös se usein mainitsematta  jäänyt tosiseikka, että Canthilla oli syvästi konservatiivis-moraalinen puolensa. Hän oli raittiusaatteen väkevä kannattaja ja seksuaalisesti konservatiivi.  Canth ei hyväksynyt esimerkiksi ruotsalaisen Ellen Keyn, silloin ihaillun ja kiistellyn feministin edustamaa vapaata seksuaalisuutta.

Niin tai näin, Minna Canth ei lopulta tainnut olla niin rietas, tulisieluinen tai rääväsuinen uudistaja kuin hänessä halutaan nyt nähdä.  Pikemminkin hän oli rauhallinen ja mietiskelevä ajattelija, joka luki paljon ulkomaisia lehtiä ja kirjallisuutta ja sai tätä kautta tietoa suuren maailman uudistustuulista. Hänen viestinnälliset taistelunsa olivat yleisinhimillisiä taisteluja oikeuksista, jotka koskivat suurta osaa ihmiskunnasta ja valtion kansalaisista.

(Valokuva Daily Herald Archive/SSPL/Getty Images)

Sopimattomia kohteita

Minulla ei ole tietoa  Eemeli Jaakkolan lukkarinrakkauksista, mutta itse tunnen erityistä hinkua puolustaa niitä, jotka nousevat massojen oikeutetun raivon kohteeksi ja joita kukaan muu henkisesti aktiivista väestönosasta ja eliitistä ei puolusta. He ovat huonoista huonoimpia, tuomituista tuomituimpia, sellin tai kuoleman ansainneita elukoita, joilta saa repiä silmätkin päästä.

Muuan kommentoija kysyi minulta sopivasti, kun olin jo aloittamassa tätä aihetta, että onko minusta "kehkeytymässä kunnon oikeistolaisten arvojen, työnantajien ja miljardöörien omaisuuksien suojelija ja puolustaja."  

Voin kertoa kaikille, että tämä sopimattomien kohteitten puolustushaluni heräsi tammikuussa 2002, kun ruotsalainen kurdi murhasi tyttärensä, Fadime Sahindalin, joka oli seurustellut ruotsalaisen pojan kanssa. Fadime murhattiin, vaikka poikaystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa. 

Syntyi ennennäkemätön ja raivoisa kohu, myös Suomessa ja silloisessa somessa. Helsingin Sanomien nettikeskustelussa vertasin isän tekoa antiikin tragedioiden onnettomiin ja traagisiin perhesurmiin,  ja sain tragediaesitykselläni raivokkaat kommentoijat kimppuuni. 

Katsoin tapahtumaa vieraan kulttuurin kannalta, mutta se oli silloin virhe. Jollain tasolla olin tyytyväinen nostamaani raivoon, ikään kuin olisin onnistunut harhauttamaan hyökkääjät uhrin kimpusta hetkeksi pois minun kimppuuni.  Tuntui että pidättelin vellovien höyrypäiden raivoa paikoillaan. Tietenkin tuomitsin murhan muiden lailla, mutta en sanonut sitä ääneen. Orastava yritykseni ymmärtää vieraan kulttuurin syvintä olemusta teilattiin yksimielisesti. En saanut tilaisuutta jatkaa dialogia massojen huudon keskellä.

Olen puolustanut blogissani myös rikkaita ja hyväosaisia, oikeistoa, olen kiittänyt Björn Wahlroosia miljoonaluokan verojenmaksusta, olen puolustanut Laura Huhtasaarta, Matti Vanhasta, Susanna Koskea; olen puolustanut metookähmintää, Susan Ruususta, ministeri Tanja Karpelaa, Aku Louhimiestä ja monia muita hylkiöitä, joita ei ole ollut trendikästä 
puolustaa.    

Kaikista näistä seuraa maineen ja imagonmenetystä, saa rasistinleimoja bloginsa kylkeen. Vaikka konsanaan en ole ilmaissut halveksivani tai pitäväni ketään ihmistä toistaan huonompana. Filantropiani - sallitteko? - vain  menee niin pitkälle, että minusta luokattominkin ihminen on ihminen, vertaiseni.  Niitä taas, joita kaikki puolustavat, en välitä puolustaa, koska heillä on jo tuki. Lisäksi olen havainnut, että moni ratsastaa aallonharjalla tukemassa  siellä, missä älymystön trendit menevät.

Lopuksi puolustan vielä eliitin kiusaksi Juha Sipilää. Harvoin meillä erotaan, kun on epäonnistuttu. Sipilä teki senkin. Ja kääntyihän se talouslaivakin monen tappiovuoden jälkeen nousuun. Että sulkaa vaan Sipilän hattuun. 

Tiesittekö muuten, että lukkarinrakkaus on suora käännös ruotsin sanasta klockarkärlek, joka on  väärinkäännös ranskalaisesta termistä amour de clocher, nurkkapatriotismi, nurkkakuntaisuus?  Ranskan clocherhan tarkoittaa kellotapulia tai kotiseutua. Muutoin lukkarinrakkaus tarkoittaa erityistä rakkautta, jopa liiallista. Lukkari taas on vanhentunut ilmaisu nykyisestä kanttorista.

Summa summarum. Tunnen lukkarinrakkautta - tiedän että se on liiallista eikä varmaan aina objektiivistakaan - hylkiöitä kohtaan. Matti Nykäsestäkin olen aina tykännyt. Vaan nythän häntä saa taas kehua.

Naistenpäivänä

Naistenpäivänä Anttiakin naurattaa. Tätä hetkeä on odotettu ja nyt se tuli. Sote kuopattiin ja hallitus erosi. Nyt on tie auki vaalivoittoon ja pääministeriksi. Säästöleikkurit heitetään jorpakkoon ja sataset pannaan  jakoon, yksi kullekin köyhälle, työttömälle, eläkeläiselle, vanhalle ja naiselle. Lapsille ilmaiset hoidot ja koulutukset ja työharjoitteluista normipalkat. Kyllä näillä suosio on taattu. Mennään vaan jonoon kaikki tarvitsevat, niin Antti järjestää. Antti ei pane omaan kukkaroonsa, vaan korkeintaan vähän ammattiyhdistyksille.  Eikä Antti ota yhtään persua hallitukseensa, vaan vihreät tulee ja vasemmisto tulee ja ehkä jokin vaaraton pikkupuolue.  Näillä eväin Suomi nousuun!

Kun viimeksi hallitus vaihtui, oppositio aloitti kapulatyönsä jo ennen kuin hallitus oli virallisesti nimitetty. Mitä jos nyt annettaisiin Antille työrauha. Katsotaan, miten Suomi-laiva kääntyy  kulkemaan kohti hyvinvoinnin satamaa. Minä ainakin maltan odottaa.

Käännän katseeni mieluummin vaikka naistenpäivään ja toivotan onnea kaikille maailman naisille. Raappahousuisille, mummonkalsarisille, hipsterihousuisille, stringisteille ja kokonaan housuttomille - mikä on kuulemma terveellisin vaihtoehto, ilmava ja itsestään tuulettuva.

Erityisen paljon onnea toivotan kaavutetuille naisille kaikkialla maailmassa. Yhtään en tiedä, millaisia alushousuja he kantavat. Onkohan niissä jokin avainlukkosysteemi?

Tätä jäin miettimään, kun avasin tänään aamuhesarin ja katsoin naistenpäiväjuttua kolmesta kuuluisasta naisesta. Heidät oli meikattu kasvoiltaan pahoinpidellyiksi, hyvin taitavasti, ikään kuin vihjeenomaisesti miehen pahoinpitelemiksi.

 Marianne Heikkilä, Reetta Räty ja Eeva Biaudet, nuo hyvättäret,   panivat itsensä likoon ja menivät pokkana työpaikoilleen "mukiloituina". Reaktiot voitte halutessanne  käydä lukemassa täältä, mutta voin vakuuttaa, että ne eivät nyt ole tärkeitä, en puhu niistä. Itse asiassa on ihan sama, miten reagoitiin.

Minua jäi mietityttämään muuan toinen näkökulma, jota kysyinkin perässä seuraavassa lehtikeskustelussa. Nimittäin se, että olisiko voitu ottaa mukaan meikattavaksi yksi maahanmuuttajanainen, koska julkaistujen tutkimusten mukaan Suomeenkin tulleista valtaosa on kokenut väkivaltaa, jopa yli 90 prosenttia. Näin olisi kiinnitetty huomiota  globaaliin naisten alistamiseen suomalaisten miesten syyllistämisen sijasta.

Luulin ettei kysymystäni julkaista, koska se tietenkin on rasistinen ja kertoo sen, että halveksin islamia ja muslimeja (= fobia ja akuutti pelkotila erilaisen edessä). Vaan kyllä se julkaistiin ja  aika moni sitä peukuttikin, peräti 175.

Olen hämmästynyt. Maailman naisilla on sittenkin toivoa, muillakin kuin meillä hyvinvoivilla elintasokukkasilla. Meillä on kuin onkin kykyä nähdä oikeasti globaali hätä: musliminaisen orjuus. Emme ryve vain suomalaisen miehen väkivaltaisuudessa ja jätä sen takia puhumatta vielä suuremmasta hädästä. Puhuisin muutenkin mieluummin maailman naisten todellisesta hädästä kuin hyvinvointimaitten Metoo-hipelöintikitinöistä ja eurooppalaisten naisten lasikatoista, joita he merkkikorkokengillään potkivat rikki. 

Eläköön siis maailman nainen! Kunpa vain uskaltaisimme puhua ääneen niistä aivopestyistä alistetuista naisista, jotka itse eivät ymmärrä kyetä  barrikadeille. 

(Ylin kuva Heikki Saukkomaa, IS 8.3.)