24.11.2011

Taikatemppu ja miten se tehdään

Kuusi vuotta sitten tanskalainen Jylland Posten pyysi anteeksi sitä, että jotkut lukijat tunsivat mielipahaa lehdessä julkaistussa Muhammadia esittävästä pilapiirroksesta. Tämä aloitti mediassa tietynlaisten taianomaisten kvasipahoittelujen sarjan, jossa tekijä pyytää anteeksi ihmisten reaktioita, mutta ei mainitse mitään omasta vastuustaan mielipahaan ja kohuun, saati että pyytäisi tekoaan anteeksi.

Käsienpesua jatkaa tänään mm. Isä Mitro, joka pyytää näyttävästi anteeksi sitä, että ihmiset tuntevat mielipahaa hänen tahattoman käytöksensä vuoksi. Hän ei tunne itseään julkistetuista lausunnoista, vaikka on vihjaillut virallisissa tilaisuuksissa naisille seksistisiä huomioitaan heidän vartalostaan ja kertonut mm., että hänellä ei ole kaapunsa alla mitään. Lentoemäntää hän on pyytänyt istumaan syliinsä.

Ilkka Kanervakin pyysi anteeksi ihmisten mielipahaa, kun hänen seksiviestinsä vuosivat julkisuuteen. Kuin sinettinä asialle Kanerva esiintyy tänäänkin lehdissä seksiviestien lähettäjänä tummalle nuorelle naiselle, vaikka on toisaalle kihlattu mies. Jäädään odottamaan sitä, että Kanerva pyytää taas anteeksi ihmisten mielipahaa, jota he suottapäiten tuntevat hänen vuokseen.

Alan päivä päivältä ymmärtää paremmin niitä nuoria naisia, jotka potkivat miehiä munille ja tahtovat katkoa heidän peukaloitaan ja keskareitaan: Ja murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää/Ja nimetöntä säälisin, mut ei se mitään fiksua teekään/ Hei kohtalo, oon iso tyttö jo/Ja mä päätän sen kenen oon tai en/ Hei kohtalo, mul oma tahto on. (Chisu)

Julkisuudessa tämä tietyntyyppisten miesten harjoittama seksuaalinen ahdistelu pyritään nopeasti mitätöimään pyytämällä naisia astumaan julkisuuden valokeilaan kertomaan kokemastaan. Kun naiset eivät halua, väitetään, että he ovat keksineet kaiken tai ovat seksikielteisiä pihtaajia. Taivaan vallat! Eikö Isä Mitron tapauksessakin riitä, että kymmenenkin naista sanoo samaa?

Sitten on valitettavasti vielä enemmän niitä epävarmoja naisihmisiä, jotka ottavat nämä potenssin purskauttelut itseensä kohdistuvina kohteliaisuuksina, merkkeinä siitä, että he ovat erityisen viehättäviä ja seksikkäitä. Jossain pinnan alla onkin kirjoittamaton sääntö, että naisen kuuluisi olla tyytyväinen näistä seksuaalisista huomioista ja kosiskeluista.

Muistan hyvin ensimmäisen ja toisen itseeni kohdistuneen seksuaalisen lähelletulon. Ensimmäinen sattui kun olin alakoululainen ja menin tuttuun taloon kesäpaikallani katsomaan hevosta, Pojua, jolla minun oli luvattu antaa ratsastaa, vaikka se oli vankka työhevonen. Olin talon isännän - sukulainen - kanssa kahden aitauksessa, ja hän tarttui minua paljaasta reidestä hyvin ylhäältä, niin että käsi oli shortsin lahkeen sisäpuolella. Sävähdin vaistomaisesti ja astuin kauemmaksi. Vaikka olin lapsi, aistin isännän nolouden, ja hän sopersi, että tahtoi vain nostaa minut "kontista" hevosen selkään. Häpesin kauheasti, enkä kertonut kenellekään. Olisin vaipunut maanrakoon, jos tästä olisi pitänyt kertoa vaikka kaverillekin.

Toinen tapaus sattui samaisella kesäpaikalla, heinäpellolla, jossa olin pikku-Lolitan äidin kanssa. Olimme kymmenvuotiaita, korkeintaan yksitoista. Pellolla oli raavaita heinämiehiä ja me pikkutytöt heinänsotkijoina. Miehet naureskelivat meitä ja vilkuilivat sivusilmin. Yksi sanoi, että jaaha, flikat keräävät seipääntappeja illaksi. Se tuntui kauhean härskiltä, ja taas hävettiin posket punaisina. Tuntui kuin olisi tehnyt itse jotain väärää, ollut likainen. Mehän luimme illalla Runotyttöä ja Anna ystäväämme.

Tämä häpeän tunne lienee aikuisilla naisillakin pohjana, kun joku vieras tai puolituttu mies tunkee naisen omimmalle reviirille ja sanoo jotakin alatyylisen rivoa. Ihan kuin nainen olisi niin olematon olento, että hänelle voi sanoa tuollaista. Luulen lisäksi, että kyse ei ole millään tavoin naisen ulkonäöstä, kauneudesta, saati seksuaalisuuden asteesta ja nautintakyvystä, jos tarkastellaan sitä, miten nainen suhtautuu kokemiinsa lähelletunkuihin. Kyse lienee sen sijaan naisen naiseuden vahvuudesta. Mitä vahvempi naiseus, sen sen vahvempi on naisen tunne oman itseytensä, kehonsa ja mielensä loukkaamattomista rajoista. Tästä on kyse Chisun laulussa, Laura Gustafssonin Huorasadussa ja nuorten naisten selvästi näkyvässä eloisassa raivossa ja uudenlaisessa itsetunnossa. Naisen ihmisarvosta. Tervehdin riemulla uudenlaista naista.

(Valokuva E. Buguet)

17.11.2011

Hevonen senaattoriksi

Olen aiemmin ylistänyt hitautta. Nyt ylistän joutilaisuutta. Virike on siis alun perin siinnyt Dannysta ja hänen kavereistaan Pilonista, Pablosta, Iso Joe Portugalilaisesta ja Jesus Maria Corcoranista.

Joutilaisuushan ei ole laiskuutta, vaan se on henkisesti hyvinkin vireä olotila. Ruumis lepää ja mieli vaeltaa. On kuin kalastaja veneessä tai metsästäjä peuraa odotellessaan.

Voi istua näennäisesti tylsämielisen näköisenä kuten Cézannen heppu. Jokin silmien rauhallisessa pihtiotteessa kuitenkin paljastaa, että tässä ei väistetä velvollisuuksia eikä olla edes yhteiskuntavastaisia, laatimassa suunnitelmaa kansankiihotusta varten.

Ei, vaan tässä ehkä vähän hymyillään maailmanmenolle, katsotaan kenties niin avaria näkymiä, ettei kuunaan minkään vuoren huipulta näy, edes nousevassa auringonvalossa, uutena aamuna.

On myös mahdollista, että koneisto seisoo, ollaan niinsanotusti säästötilassa, irti virrankulutuksesta. Tämäkin on ihmiselle hyväksi, sillä ainainen huiskinta, propellien viuhuna, on energiasyöpöttelyä. Ollaan ikään kuin viritysalttiina, latauksessa, jolloin voidaan katsoa vaikka kuvia eletystä elämästä ottamatta kantaa tapahtumien vyöryyn. Jokin satunnainen virike voi sitten herättää koneiston eloon ja supistaa silmien iirikseen sen pihtiotteen, jolloin mieli alkaa taas johtaa orkesteria ja voidaan puhua jonkinlaisesta prosessista.

Sitä voi siis ylipäänsä olla miettivinään, vaikkei tiedä miettivänsä mitään. Energiavirrrassa voi pyöriä hassuja lehtiuutisia, niin kuin homojen tanssia linnan kristallisaleissa tai valelääkäreitä. Sitäkin voi olla miettivinään, oliko se keväinen väärä diagnoosi valelääkäriltä, kun se oli venäläinen ja diagnoosi jokseenkin sopimaton. Ja mikä se musta hoitajakin oli, jonka mummo oli nähnyt viimeisenä ihmisenä tämänpuoleissaan. Sattui vanhalle vanhanaikaisesti, eläissään neekeriä nähnyt kuin lakritsipötkön kääreessä.

Ellei ole miettivinään homojen tanssia tai valelääkäriä tai mummon viimeisiä ikävänpuoleisia hetkiä, voi olla miettivinään sitä, pitäisikö valtakunnassa tehdä niin kuin Galigula, joka laittoi hevosen senaattoriksi. Ei voisi sanoa siitä, että se pitää Setan tanssiaisia tai ajaa Suomea Natoon tai leveilee venäläisillä klassikoilla ja tanhutaidolla. Voisi korkeintaan sanoa, että se hirnuu epämiellyttävästi vieraille. Ainahan senaattorilla jokin hävettävä klenkka on. Sellaisia suomalaiset ovat.

Kunpa luoja armahtaisi ihmistä ja antaisi viisautta tyyntyä olevaan. Kun lapsistakin sanoo muuan viisas, että kilpailu ei ole hyvästä. Kasvaa aggressiivisia ihmisiä, jotka toteuttavat itseään kilpa-autojen ratissa ja taklauskaukalossa helvetinmoisen mölinän säestyksellä.

(Maalaus Paul Cézanne)

Lisäys: Korjattu "Galicula".

10.11.2011

Vain naiskirjailijoita



Tähän* on pakko tarttua heti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Näin lukee Ylen tuoreessa uutisotsikossa. Uutinen on kirjailijoiden sukupuoli! Aikamoinen rimanalitus valtakunnan pääuutistoimittajalta, joka ei näe naista ihmisenä, ei kirjailijaa kirjailijana. Naiskirjailijoita!

Kuusi "naiskirjailijaa" on siis ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan, kirjoittaa tämä valtakunnan ehkä kunnioitetuin ja asiallisin uutisfoorumi. Ihan kuin olisi sattunut jotakin poikkeuksellista ja jollain tavalla sopimatonta. Onko lehdissä nähty koskaan otsikkoa Vain miehiä Finlandia-palkintoehdokkaina? Tai voisiko tuollainen otsikko ylipäänsä olla mahdollinen?

Itse olen tyytyväinen, ettei esimerkiksi
Tervon Laylaa nimetty, sillä se jää sekamelskoineen ja lukuisine pilkkuvirheineen huimasti jälkeen esimerkiksi Kristina Carlsonin mestarillisesta William N Päiväkirja -teoksesta. Myös jotain Miika Nousiaisen Metsäjättiä tai Tuomas Kyrön jäniskirjaa tai Kari Hotakaisen uusinta tunnuttiin pidettävän itsestäänselvinä Finlandia-ehdokkaina.

Huomiota herättääkin se, että nyt Finlandia-listalla onkin kirjoja ja kirjailijoita, joista moni ei liene kuullutkaan. Media ei ole heitä paljonkaan huomannut, naiskirjailijoita. Itselleni mm. Eva-Kaarina Aronen on koskaan kuulematon tapaus, samaten Linturista en ole juuri nähnyt kirjoituksia. Gustafssonin Huorasadusta olen jotain lukenut, mutta aika tuntematon on tämäkin jonkin Layla-kohun rinnalla. Jos Laylan olisi kirjoittanut nainen, se olisi varmaankin luokiteltu viihteelliseksi romaaniksi. Onkin hyvä, että Laila Hirvisaari on arvostettujen ehdokkaiden joukossa, sillä hänen tuotantoaan eivät miehet ainakaan ota vakavasti, samoin kuin jonkun Päätalon tuotanto taas otetaan hyvinkin tosissaan.

Yleensäkin turhasta sukupuolikarsinoinnista on vain haittaa. Niin kuin siitäkin uutisesta, että pojat osaavat nykyään tyttöjä paremmin englannin kieltä pelaamisharrastuksensa vuoksi. Tästäkin uutisoi Yle. Englantilaisen filologian pro gradun tekijä on todennut tämän 500 opiskelijan hastattelutuloksista.

Uutisesta saa käsityksen, että tuloksiin on päästy vertaamalla pelaavien poikien kurssiarvosanoja pelaamattomien lukiolaisten vastaaviin arvosanoihin. Itse voisin miettiä myös muita kriteerejä pelaavien poikien numerojen nousulle. Miten heidän muiden aineiden arvosanansa heijastuvat pelaamattomien oppilaiden vastaaviin arvosanoihin? Ovatko pelaavat pojat kenties muutenkin lahjakkaampia kuin pelaamattomat oppilaat?

Niin tai näin, sukupuolierojen korostaminen tällaisella uutisoinnilla, jota Yle näyttää harrastavan, ei ole omiaan ainakaan vähentämään ihmisten yhdenmukaista arvoa. Karsinointi kun aina johtaa jonkin toisen ryhmän vähättelyyn.

(Valokuva Iines 9.11.2011, Sumuisella joella)


* LISÄYS KLO 16.21. Yle on muuttanut tuon ensimmäisen linkin otsikon! Aamulla se kuului kirjoitukseni mukaisesti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Päivitys on tapahtunut klo 13.28, jolloin otsikko on muutettu muotoon: Finlandia-ehdokkuus on naisten juhlaa. Samalla on lisätty kuva ja jutun yläosa.

5.11.2011

Keikauskakku

Pyhäinpäivänä muistelemme poismenneitä läheisiämme.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kusti, joka poisnukkui kesällä. Kaipaus on vielä ilmassa, se leijuu tyhjissä huoneissa, joissa luulee harmaata lankavyyhteä nukkuvaksi kissaksi. Miettii vain, tekikö tarpeeksi syvän kuopan metsän villipetojen varalta. Katsoi jälkeenpäin jopa netistä, mikä on oikea hautaussyvyys. Kyllä, sellainenkin tieto siellä virtuaaliviidakossa on. Olisiko pitänyt mitata, kun se on siinä ja siinä, menikö neljäänkymmeneen senttiin? Joka tapauksessa sitä sytyttää alakerran lipaston päälle kynttilän kuvan eteen. Siinä poismennyt äiti pitää sylissä poismennyttä Kustia, ja heidän vieressään ruskealla nahkasohvalla on poismennyt kultainennoutaja Ruben. Niin monta nukkunutta enkeliä.

Onko henki sidottu aineeseen? Onko henki vain aivopieru? Kun ihminen kuolee fyysisesti, aivot lakkaavat tuottamasta energiaa. Jos näin on, ei ole mitään kuoleman jälkeen, ei ole myöskään uskontojen jumalia. Tämä menee minun järkeeni, mutta en minä sitä toivo. Toivon sitä, että henki on vapaa ja yläpuolella ruumiin. Että se jää elämään, että se on voimakkaampi kehoa, että on enkeleitä ja johdatusta ihmisen elämässä.

Jos tämä onkin vaan tätä, tämä on suoraan sanottuna helkkarin tylsää elämää, maallista ähellystä materian perässä, pientä pätemistä henkisellä saralla ja sitten kaikki romuna, loppu. Ymmärrän juomareita ja pilviveikkoja ennemmän kuin hyvin. Heillä on kaipuu korkeampiin sfääreihin, he tahtovat palan taivasta, he ovat oikeasti niitä, joista tulee enkeleitä. Ne pyhät kirkossakävijät ja yhteiskunnan tukipilarit kieltävät elämisen korkeuden ja keskittyvät oman tomumajansa paapomiseen ja taivaspaikkansa varmistamiseen. Minusta se on aika kauheaa itsekkyyttä. Maailmaa pitäisi katsoa peilistä, nurinpäisenä kuvana, niin että katosta tulisi lattia ja lattiasta katto, vähän kuin keikauskakku, jota Sirkka tarjosi nimipäivänsä kunniaksi. Nyt Sirkka on kuollut, vaikka oli Pikkukaupungin äyrikuningatar ja vanhanakin sai miehen, rikkaan miehen, entisen tehtaanomistajan. Niin, jos maailma olisi keikauskakku, voisivat asiat loksahtaa uomiinsa.

Helsingin Sanomissa muuan vanha nainen odottaa saattokodissa kuolemaansa. - Olen ihan valmis, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole, hän tokaisee ja jatkaa, että jos voittaisi lotossa, lähtisi Sveitsiin, kun siellä saa eutanasian. Toisaalla lehdessä kuolleen lähiomainen valittaa kunnioituksen puutetta. Sotaveteraanin kalmoa oli makuutettu sairaalassa vessassa, pää avonaisen vessanpöntön vieressä. Onhan se kamalaa. Muistan, miten Pikkukaupungin eläintenhautaajakin tarttui vasta poismennyttä Rubenia kintuista niin että pää retkahti. - Sinne pääsee, nätin koivun alle, sanoi minulle.

1.11.2011

Netotška Nezvanova messuilla

29.10. Joka tuutista tulee Helsingin kirjamessuja. Kun avasin eilen television, siellä oli Anna-Leena Härkönen leikkimässä nukeilla televisiotoimittajan kanssa. Kun käänsin kanavaa ajankohtaiskeskusteluun, sinne tupsahtivat Duudsonit, sillä ohjelma oli nauhoitettu kirjamessuilla. Kun avasin radion, ihastunut toimittaja lepersi muusikko-kirjailija Kauko Röyhkälle, joka sanoi jotakin.

Kirjailijat ovat siis nousseet koturneille ja kavunneet pahvilavalle temppuilemaan. On ollut tilaisuus koskettaa kirjailijan takinlievettä tai hipaista hameenhelmaa. On saattanut nähdä kärrynpyörää heittävien hikilappuhärkösten lisäksi laulavia munamiehiä ja presidenttiehdokkaita. On ehkä kuullut, kun Väyrynen puhuu Waltarista ja Niinistö viittaa Linnaan, jälleen - niin, ja vähän epäilyttävään Dostojevskin Netotška Nezvanovaan, mainintojen mukaan eroottisia vivahteita sisältävään tarinaan köyhän tyttöraasun varttumisesta seitsentoistavuotiaaksi. On saattanut ostaa ostaa presidentillisiä kirjoja nimikirjoituksella varustettuna. Veikkaan kuitenkin, että tuleva myyntihitti onkin tuo Netotška Nezvanova, mihin asiaan kustantajat toivottavasti ymmärtävät vastata uudella painoksella, jos sellaista ei vielä ole.


Olin minäkin kerran messuilla, venemessuilla. Kävelin päähänpistosta sisään suureen halliin, kun oli ikävä kesää, harmaassa floskassa. Eihän siellä ollut kuin veneitä kuivalla maalla. Muistan pettymyksen tunteen. Mutta siis kirjamessuilla kävijöitä kadehdin, teitä helsinkiläisiä, joita hemmotellaan kaikella hyvällä. Olisin minäkin siellä mieluusti haistellut kirjallista atmosfääriä ja koskettanut muka vahingossa jonkun nukkavierun kirjailijan hihansuuta ottaessani vastaan signeerattua kirjaani. Olisin minä sen Härkösenkin sietänyt
, kun se on niin liikuttavan aito niitten hikilappustensa kanssa.

1.11. Marraskuu, maa martaana, kuolleena. No ei täällä Satakunnassa ole. Eläviä kastematoja on runsaasti, ilmassa näkyy vielä lenteleviä pikku hyönteisiä. Maa makaa muutenkin hyvin, politiikassa ei ole intohimoja. Teuvo Hakkaraisesta ei jaksa kukaan enää välittää. Ihmiset valmistautuvat ylle lankeavaan kaamokseen ja talviuneen. Minä lähden kirjastoon hakemaan Netotška Nezvanovaa. Taidanpa ottaa sen rohkeasti Einesbaarin kritiikkilistalle.

Einesbaarissa on muuten nyt hyvää luettavaa, uusia kirjaesittelyjä. On pistämätön alustus Riikka Pulkkisen Rajasta. Veikkaan, että se hakkaa mennen tullen muutaman lehtikritiikin. Samoin Austerin Illuusioiden kirjasta on lukemaan houkutteleva kuvaus.


(Maalaus Marc Chagall)