Pyörryn hyvyyteeni

30.3. Näillä Jyrki Lehtolan vihreillä sanoilla ja täten siirrän tämän blogin tänään kesäaikaan seuraavasti: 

"Heippa vaan. Olen vihreä. Seison täällä aarniometsässä, Kaivopuistossa, puun takana. 

Ihana puu tämä. Taitaa olla jäkälä tai keltasirkku. Seison sen takana, ihan hiljaa, ettei minua huomattaisi.

Muuten kyllä edellytän, että minut huomataan. Siihen on paljon perusteita: me vihreät olemme niitä suomalaisia, joissa hyvyys yhdistyy älyyn mykistävän eroottisella tavalla. 

Olen opiskellut folkloristiikkaa, lukenut Siri Hustvedtiä kahvilassa, twiitannut maailman vääryyksistä sekä soittanut kitaraa naisyhtyeessä, joka halusi kappaleillaan kuvata "biseksuaalista kokemusta",  jollaista meillä ei kellään ollut. 

Kaikesta tuosta seuraa, että valta kuuluu minulle ja kaltaisilleni. Emme halua valtaa sen itsensä takia, tietenkään, olemme vihreitä, mutta te voitte paremmin, kun valta on meidän käsissämme." (Jyrki Lehtola)

Hurraa siis kesäajalle ja esiin pulpahtavalle vihreydelle, joka huumaa pään! Eilen näin sitruunaperhosen, ja peipon laulu raivoaa metsissä peittäen alleen hippiäisten piipitykset ja Puurijärvi-Isonsuon vesilintujen taukoamattoman kirkunan ja rääkynän.

Tuon Jyrki Lehtolan poimin tuohon, sillä olen aloittanut nyt henkisen vaaleihin valmistautumisen. Aion tehdä vaalityön kunnolla, sillä olen aivan kuutamolla puolueen valinnan kanssa. Kaikki puolueet ovat juuri nyt ihanteellisia ja siinä määrin pyhän lapsiperheen asialla, että minäkin pyörryn tämän hyvyyden edessä. 

Paavo Arhinmäki on hyvä, koska hän ei voi sietää köyhälistön verenjuontia, ja vihreät ovat huippuhyviä, koska eivät siedä ydinvoimaa, etenkään venäläistä - Luulajassakin kasvaa Tshernobylin jäljiltä vielä epäilyttävän suuria kantarelleja. Kokoomus on hyvä, koska  antoi korottaa enemmän rikkaiden kuin köyhälistön veroja. Tämä on eettisesti hienoa ja tunnen hyvyyden aallon virtaavan itseenikin tämän jalon ajatuksen äärellä. Perussuomalaisetkin ovat hyviä ja keskustalaiset, koska ymmärsivät sen, ettei viattomalta lapselta saa ottaa karkkipussia kädestä. 

On kuitenkin katsottava realiteetteja. Minä, juuri minä olen siinä kriittisessä iässä, että ei aikaakaan,  kun olen vanhus ylivilkkaalla rakolla.  Miten käy, jos joudun Helsinkiin Seniorisäätiön vessakontrolloituun huoltoon?  Vai pääsisinkö Kustaankartanoon, jossa odottaa soma robottihylje Saro? Kustaankartanon kiltti ylihoitaja vannoi aamutelevisiossa, että vanhukset tykkäävät silitellä Saroa, varsinkin vähän muistisairaat. 

Tässäpä ongelma. Kuka hyvien joukosta olisi paras juuri minulle? 

(Maalaus Aleksander Dejneka)

Kari kävelyttää teitä

Helsingin Sanomissa (23.3.) kirjoitetaan, että yksinäisyys on hyvinvoivissa länsimaissa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma, samanlainen  kuin köyhyys ennen. Huomauttaisin tähän kuitenkin, että turhaa puhetta, ei yksinäisyyttä samanlaiseksi ongelmaksi lasketa. On nimittäin hyväksyttyä olla köyhä, ja köyhyyden torjumiseksi on luotu massiivinen sosiaalinen tukijärjestelmä ja suurimpiin kaupunkeihin niin muhkeat leipäjonot, että niissä rikkaammatkin pistäyksivät. Yksinäisyys sen sijaan on hävettävää ja nöyryyttävää, ja jopa seksistä puhutaan avoimemmin kuin yksinäisyydestä. Elämme ystävienkeruun ja verkostoitumisen kulta-aikaa. Turhat kaverit saa yhdellä klikkauksella pois elämästään, ja parhailla on satamäärin ystäviä sivupalkissaan.

Köyhyydellä voikin eräällä tavalla brassailla ja kurjuuden maksimoinnilla saavutetaan usein sympatiaa, ellei se käänny itseään vastaan ja mene komiikan puolelle. Kaiholla muistelen takavuosien Soidinmenoja, tuota lauantai-iltojen hupiohjelmaa, jossa Eija Ahvon ja kumppaneiden esittämät orvot köyhääkin köyhemmät lapset pyyhkivät nenänsa risaiseen villatakin hihaan ja pakkanen kiristyi ja räkävana jäätyi poskelle.

Susanna Alakosken Köyhän lokakuussakin todistetaan tuhansin esimerkein, että kurjaa on ja että tältäkin surkeudelta olisi vältytty, jos yhteiskunta olisi antanut rahaa ja hoitanut leiviskänsä kattavammin kuin se hoiti. Köyhyys on siis yksilölle itselleen tietyllä ristiriitaisella tavalla kunniakasta. Voi olla edelleenkin niin, että  taiteilijankin on hyvä olla ainakin vähän köyhä ja vähintään materiaa vieroksuva.  Mutta olepa kärsivä yksinäinen, niin olet luuseri,  jonka status on oma vika.

Yksin on hyvä olla, mutta niin on kaksinkin, tai kolmin. Tai yksin on paha olla, mutta niin on seurassakin. Olisiko yksinäisyys sieluntila, johon ihminen kasvaa sen summana, millaisia kohtaamisia hän elämänsä varrella on kokenut?

En tiedä, miten suhtaudun Helsingin Sanomien suureen ja varsin asiantuntevan oloiseen yksinäisyyskyselyyn, yksinäisyyskoneeseen. Ruvetaanko sen perusteella sitten järjestämään yksinäisille tiettyjä kohtauspaikkoja, Yksinäisten Sydämien Kerhoja? Tai ohjattua toimintaa?

Taidan kallistua kirjailija Kari Hotakaisen linjoille:

"On epäilyttävää, jos minä päätän, että sinä olet yksinäinen, mä tulen sun elämääs. Hei te kaikki yksinäiset, Kari kävelyttää teitä."

Luoja varjelkoon meitä yksinäisiä hyväntekijöiltä.

(Maalaus Vladimir Makovsky)

Pidättyvyydestä

Tässä teille lauantain ratoksi kaunis laulu. Toivottavasti nautitte. On selkeää suomen kieltä, ei viettelyn elkeitä, ei hakkailevaa silmäniskua, ei liikehdintää. Vokaalit lauletaan kapeasti, sananloput jäännöslopukkeetta. Laulajan jäykkyys onkin erikoisen viehättävää. Ettei sitä edes pyritä verhoamaan luontevuudeksi - tämä on ihanaa. 

Pidättyvyys nähdään useimmiten kartettavana ominaisuutena. Minä alan itse olla sen sijaan hieman kyllästynyt kaiken pidäkkeettömyyteen. Ihmisen luontaista varautumista uuteen ja outoon tilanteeseen halutaan väkisinkin poistaa. Ajatellaan ehkä, että ihmisen tulisi olla niin vapaa, että mikään jännitys ei saa näkyä.  Tulee heilua ja elehtiä, olla ilmeikäs. Tätä taustaa vasten janoan katsoa yleensäkin pidättyvää esitystä. Leo Jokelakin on aika hyvä, kun hän laulaa Silmät tummat, pakahtuakseen mutta eleettömästi. Sama pidättyvyys on Kaurismäen elokuvien henkilöhahmoilla. Eleet ja puheet on karsittu minimiin. Kaiken viihdehässäkän ja rajattoman vapauden ja ilmaisun runsauden äärellä  se tuntuu aidommalta kuin kaikkeen vyöryminen ja kaiken iholle tulo.

*

Edellinen muisteloita koskeva keskustelu oli hyvä - kiitän keskustelijoita. Vähän epäröin julkaista tuota ehkä paljastavaa kirjoitusta. Lopuksihan keskustelussa päädyttiin monen oivalllisen muistelon kautta vainajien itsensä laatimiin muistovärssyihin - ettei tarvitse sitten haudassa hävetä.  

Itse olen päättänyt, että minähän en haudassa häpeä, vaan minut tuhkattakoon ja siroteltakoon

a) jos on kevät niin orastavan pellon ylle hiljaisessa  tihkusateessa, musiikkina vaikkapa Hiljainen tango sateessa, 

b) jos on kesä niin kimaltavaan mereen auringonpaisteella ja hyvällä tuulella, musiikkina Bella ciao, 

c) jos on syksy niin väriseväin haavanlehtein päälle,  mielellään auringossa, musiikkina Murtunut elämä, A. Aimo, 

c) jos on talvi, niin viistossa lumipyryssä vastatuuleen, jos mahdollista, musiikkina Hectorin laulama Jäävalssi. 

*

Sanonpa vielä pidättyvyydestä sen, että minusta ihmisiä tulisi teititellä, jos he ovat vanhoja ja puhuja itse on nuori heitukka, esimerkiksi kaupan kassa. Televisiossakin toimittaja voisi useammin teititellä haastateltavaansa, esimerkiksi poliitikkoa tai ministeriä. Ylen kanavilla onkin kiitettävää pyrkyä tähän, esimerkiksi aamutelevisiossa teititellään aika ajoin haastateltavia, samoin joskus ajankohtaislähetyksissä. Korkeaan asemaan päässyt poliitikko tai muu henkilö on kunniotuksensa ansainnut - kunnes toisin todistetaan. Teitittely ei ole hajurako. 

Lapsuuden kultamaat

Olen koettanut jäljittää sitä vuotta, jolloin kotimme paloi suuressa tulipalossa. Historiallisen sanomalehtikirjaston lehtiarkisto ulottuu kuitenkin vuoteen 1910, ja paikallislehden arkistoa ei ole erikseen internetissä. Tässä kuvassa emme ole siskoni kanssa vielä syntyneet, mutta tuon radion muistan, samoin Underwood-kirjoituskoneen, jolla äiti kirjoittaa. Itse asiassa se on minulla edelleen, sisustuselementtinä. Puhelinta en muista, muistan vain sen tutumman muovipuhelimen - numeromme  oli 246. 

Miksi näitä vanhoja kaivelen? Olen  innostunut kirjoittamaan muutakin kuin blogitekstiä, lämpimikseni, seuratessani tyttären kirjoitusprosessia. Tai oikeastaan hän kirjoittaa jo toista osaa kirjasarjaansa, ensimmäisen teoksen lopullinen prosessointi alkaa kohtapuoliin. Omia juttujani varten kerään kartaksi tapahtumia, joita lapsuudestani muistan. Panen ylös summittaisen ajankohdan ja tapahtuman pääpiirteet.

Keittiön pöytä oli keskellä lattiaa, ikkuna oli itäseinällä ja sen vieressä oli kello ja peili, jonka eteen nousin tuolille katsomaan kellon viisareiden liikkumista ja itseäni peilistä. Tukka oli suoraan taaksepäin, otsatukka pinnillä kiinni ja päässä oli punainen lentäjänlakki. Olin sanomattoman kaunis. 

Tulipalosta löysin isän ottaman valokuvan, jossa sisko seisoo palaneen talon edessä, sormi suussa. Emme ole vielä koulussa. Tulipalossa kiinnostaa erikoisesti Önkin osuus. Huhuttiin nimittäin, että Önkki on sytyttänyt palon tahallaan saadakseen vakuutusrahoja. Palo olikin mustuttanut kaksikerroksista puurivitaloa eniten Önkkien kohdalta. Lehdessä on varmaan ollut uutinen tapahtumasta. 

Käräjämatkoilta isä toi käsittääkseni aina viinapullon. Joskus menimme naapuriin pakoon juomista –  on hämärä muistikuva, että olisimme olleet Niemisen Ellillä, ompelijalla, piilossa, mutta tämä voi olla toisinkin. Mitään huutoa en muista, meillä oli  hiljaista, mutta jotain ilmeisesti tapahtui. 
Sen muistan isästä parhaiten, että hän pani minut ostamaan meijerin myymälästä kaljaa ja tupakkia, pienen tytön, yksin. Kerran sanoin etten halua mennä. Isä pamautti minua nyrkillä päälakeen. Meninhän minä, kassin kanssa.
- Kaljapullo ja työmiesaski, sanoin hiljaa ja toivoin, ettei kukaan kuulisi. Olin isän tyttö.

Joskus äitikin lähetti minut meijerin myymälään ostamaan maitoa. Ne olivat hauskoja reissuja. Katsoin, miten valkohilkkainen myyjätär otti pitkävartisen pläkkimitan, upotti sen maitoastiaan ja mittasi siitä kannuun tarkan määrän maitoa. Kerran sanoin maito-ostoksen päälle, että lopulla rahaa mansikkakaramellejä. Sain pienen  pussillisen punaisia pyöreitä pallosia, jotka värjäsivät huulet ja koko suun kuin olisi verta.  Kuljin lyhyen matkan kotiin hitaasti, seisoskelin rautasillalla ja katselin kuohuja. Nuolin karamellin märäksi, katsoin kun se tummui ja työnsin sen sitten suuhuni. Karamelli lohkesi nopeasti muruiksi, joka suli suussa. Työnsin kielen ulos, ja se oli kirkkaan punainen kuten sormenpäänikin.   Äiti oli vihainen, kun olin tuhlannut loppurahat. Hän moitti minua kauan.

Se mikä minua kiinnostaa menneissä  tapahtumissani, on havainto, jonka tein viime syksynä tavatessani sattumoisin erään henkilön, joka osoittautui sisaren luokkatoveriksi. Hän kertoi kouluaikaisista tapahtumista ja havaitsin, että minulla on niissä musta aukko. En muistanut samoja tapahtumia, joita paikkakunnalla oli sattunut, en suurajoja, en suurta kolaria, en muitakaan tempauksia, joista hän puhui. Ihmisten nimet ja paikat vain olivat tuttuja.  Miten joku voi kokea noin huolettomasti kaiken? Miten joku voi muistaa ulkoiset asiat noin tarkasti? Ihan kuin en olisi ollut läsnä samassa maailmassa. 

Minulla oli vain jonkinlainen sisäinen maailma, pelot ja päättymättömätön ahdistus. En taida tietää, mitä on leikkiminen huoletta ja mitään pelkäämättä. Jokaisessa valokuvassa, joka minusta on otettu, olen ahdistunut. Yhdessä kuvassa äiti istuu nauraen pihan penkillä. Me tytöt olemme hänen jalkojensa juuressa pyhämekoissa, virkatut angorabaskerit päässä. Sisko täyttää nauraen hiekkaämpäriä, kun isä ottaa kuvaa. Minä istun jalkani päällä ja pidätän pissaa, katson alaspäin ja heitän lumeeksi kourallisen hiekkaa kauempana olevaan ämpäriini, laiskalla kädenliikkeellä. Ja mikä hassuinta, muistan tuon pissanpidätyksen vieläkin elävästi. Ja ahdistuksen, vaikka muut nauravat ja aurinko paistaa lämpimästi, on kesä.

Jos kirjoittaisin muistelmani, niin niissä ei olisi lapsuuden kultamaita. En minä silti ketään haukkuisi.  Isänkin kuvaa voin jo pitää piirongin päällä. Tosin se ei katso suoraan minuun. Toisaalta olen miettinyt, että mitä jos ottaisin äidinkin kuvan pois ja panisin kaappiin. Mihin ihminen muka juuriaan tarvitsee?

Eläköön se pieni ero?

Naista helsingistä

naista tampereelta

naista jyväskylästä

naisia saunassa

naisia venäjältä

naisia miehelle

naisen anatomia

naisen logiikka

naisen rasvaprosentti

naisessa viehättää

naisessa tärkeintä

naisessa kiihottaa

naiseen ihastuminen

naiseen tutustuminen

naiseen yhtyminen

naisiin kohdistuva väkivalta

naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä

naisiin ei voi pieni poikanen luottaa

naisella karvoja kasvoissa

naisella leveät hartiat

naisella kolme reikää

naiselta  anteeksi pyytäminen

naiselta piuhat poikki

naiselta ei saa kysyä ikää.

Miehiä ja menestystä

miehiä ja hiiriä

miehiä työssä

miehen työ

miehen palkka

miehen haluttomuus

miehessä roikkuminen

miehessä ärsyttää kaikki

miehessä särmää

miehellä ei seiso

miehellä verta virtsassa

miehellä liian iso

miehellä pieni

 mieheltä puuttuu empatia

mieheltä ei tule
mieheltä piuhat poikki

miehillä hiivatulehdus

miehillä haaremi

miehillä pitkät hiukset

miestä ei kiinnosta perhe

miestä ammuttiin jalkaan

miestä ammuttiin porissa.

(Maalaus Igor Simonov)

Kaipaan selitystä

2. 3. Luen Susanna Alakosken Köyhän lokakuuta  toivossa saada selville, mistä Alakoskien köyhyys johtuu.  En usko sulavani säälimään Alakoskia, ainakin taistelen sitä vastaan, sillä haluan nähdä köyhyyden ketjun alkupään ja leviämisen Alakoskille. Se käy vain lintuperspektiivistä, etenkin jos haluaa nähdä, katkeaako ketju tähän, vai luikahtaako se eteenpäin vaikkapa veljen kautta - velikin tosin on nyt kuivilla - nostetaan hänelle peukkua. Muut hoidelkoot siis sympatiat puolestani. Tahdon rationaaleja selityksiä, en kalvavaa syyllisyyttä. 

Olen nyt selättänyt kirjan ensi kolmanneksen, enkä voi välttyä ajatukselta, että samalla tavalla raha on köyhän epäjumala kuin rikkaankin. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä, että yhä uusin ja uusin esimerkein osoitetaan, että jos olisi ollut rahaa, tätäkään pahaa ei olisi tapahtunut. Entä jos se meneekin niin, että rahanpuute on seuraus jostakin vielä kurjemmasta? Jos rahaa olisi ollut enemmän? Eikö muka sekin olisi mennyt viinaan? Näin julmasti kysyn ja jatkan lukemista. 

Sitäkin jään miettimään, eikö Ruotsissa ollutkaan noina Alakoskien aikoina hyvät palkat, joiden perään suomalaiset kilvan lähtivät. Alakosken vanhemmat olivat molemmat töissä, aikana jolloin suomalaisopiskelijallekin maksettiin ruotsalaistehtaassa kesäpalkka, jolla tämä pystyi opiskelemaan Suomessa muutaman kuukauden.  Tämä erikoisesti siis mietityttää minua, koska olen itsekin ollut Ruotsissa töissä ja nähnyt sen jonkinlaisen materiaalisen hyvinvoinnin, joka suomalaisia kohtasi ankeiden Suomessa kituutettujen vuosien jälkeen. Ruotsin palkkoja pidettiin jopa korkeina, ainakin suomalaisiin palkkoihin verrattuna eikä ruoka ollut kalliimpaa. 

Siltäkään ajatukselta en voi välttyä, että kaikki joita köyhyys kirjassa koskee, ovat ihmisiä, joilla ei ole koulutusta, kaikki, kaikki, kaikki, lukeminen ei ole kiinnostanut. Vaikka näenhän sen jo tästä Alakosken tekstistä: kurja ei jaksa koulutusta, vaan päätyy narkomaaniksi tai juopoksi. Tähän on vaikea sanoa mitään. Niin se varmaan menee. 

Entä jos olisi ollut se koulutus, jos Suomessa jo olisi työnnetty lapset ilmaiseen ammattikouluun tai lukioon eikä rahaa tienaamaan töihin? Eikö sille syrjäytymiskierteen alulle  nyt mitään voinut tehdä, ärisen lukiessani. Nuoret tuupattakoon vaikka jalat ja kädet sidottuina opiskelemaan. Jos kotona ryypätään ja on onnetonta, siitä älköön olko lapsi vastuussa. Lapset on pelastettava kotiensa tuhovaikutuksilta. 

En tiedä sitäkään, mitä ajattelen Ruotsissa asuvan Alakosken tästä tekstistä: "Meren toisella puolen on Puola. Siellä monet lapset varttuvat ilman vanhempia. Rekkakuski kertoo tekevänsä töitä neljä viikkoa Ruotsissa, sen jälkeen kahden viikon vapaa perheen luona Puolassa. Puolalaiset äiditkin tienaavat meidän maassamme. Siivoojina. Koko Ruotsin kansa saa heidän panoksestaan kotitalousvähennyksiä. Onko lasten kannalta hyvä ratkaisu, että me organisoimme yhteiskuntamme tällä tavalla?"

Jollakin tapaa tunnen piston omassatunnossa minäkin, kuin olisin täältä Suomesta käsin tehnyt jotain väärää ja puolalaistenavien kurjuus olisi minun vikani. Terästäydyn. Vaan mikähän tässä Alakosken mielestä on väärin organisoitu? Rekkakuskien työaikajärjestelyt vai se, että ruotsalaiset saavat verovähennyksiä puolalaisnaisille maksamistaan palkoista? Miten pitäisi organisoida? Pitäisikö olla solidaarisia puolalaislapsille ja kieltäytyä ottamasta puolalaisia maahan töihin? 

Jatkan urheasti Alakosken lukemista. Ei ollut varaa, ei ollut varaa, ei ollut varaa, toistaa kirjailija. Ensimmäisessä kolmanneksessa ei Alakoskien köyhyyden syy ole vielä selvinnyt. Se on ihmeellistä, sillä työssä käydään. Onkohan vika sittenkin yhteiskunnassa? Mikä määrä rahaa tarvitaan köyhyyden kukistamiseksi? Ehkä kirjailija vastaa tähän ennen kuin sivut loppuvat. Ja ehkä köyhyyden ketjun alkupäätä vielä valaistaan. Minua kiinnostaa nyt ehkä eniten se, mistä köyhyys alkoi, yhtä paljon kuin se, miten ihminen syntyi. Köyhyys on kuin pitkähäntäinen peikko, joka luikahtaa jostakin rakosesta sisään.

3.3. Iso hiljainen lumisade, hiutaleet katoavat äänettömästi tummaan veteen. Olin joen rannalla ja koetin ottaa maisemavideota, jossa sanon teille muutaman lauseen, selostan tätä maisemaa, tällä töyräällä. Ei siitä mitään tullut, jännitin puhumista, kun kuvittelin teitä kuuntelemassa sitä. Puhe katkesi ensimmäiseen sanaan ja toinen otos hihitykseen. Koetan kuitenkin vielä saattaa jotain aikaiseksi, joskus.

Tänään mietin, että Venäjä on öykkärimäinen häirikkövaltio, Euroopan diktaattori.  Sitäkin mietin, että Alakoski kieltäytyi ottamasta vastaan hänelle myönnettyä Lenin-palkintoa, joka oli suuruudeltaan satatuhatta kruunua. Oikeastaan nostan hänelle siitä hattua, vaikka tarkkaan ajatellen Leninhän ajoi ideologiaa, jonka mukaan leipä taataan jokaiselle. Alakoskella täytyy olla tosi hyvä selitys köyhyydelle.

(Maalaus Nikolai Baskakov)