26.2.2011

Mitä posti on?


Kaikesta jänskästä tulee tylsää siinä vaiheessa, kun sitä aletaan tutkia tarkemmin.
Runosta, joka selitetään, tekstistä, joka käännetään, talosta, joka entisöidään. Postmodernismin kohdalla tylsistyminen kävi harmittavan nopeasti. Nykyään postmodernismi on aihe, josta humanistit voivat luennoida kaksi vuotta putkeen vetämättä välillä henkeä.


Kaikki akateeminen näpertely myös karkottaa tavalliset, elämää elävät ihmiset mahdollisimman kauas. Tämän on huomannut Timo Soini, joka aikoo supistaa yliopistojen sisäänpääsykiintiöitä ja kyseenalaistaa postmodernismin kaikissa muodoissaan. Tätä on odotettu, kokeellisuuteen on kyllästytty, Mimosa Palelta häpy pois ja Ulla Karttuselta nettiyhteys poikki ja kamera takavarikkoon!

Postmodernistiset kirjat ja muu taide ovat tavallisen ihmisen mielestä vaikeita seurata. Postmodernia runoa ei ymmärrä ilman tulkkia ja roiskeita taulussa vielä vähemmän. Tuleekin nyt soinilaisittain palata taiteen kulta-ajan suuriin nimiin, Gallen-Kallelaan, Sibeliukseen ja Edelfeldtiin ja opettaa nämä lapsille kunnolla. Kokeilijat kokeilkoot omalla kustannuksellaan! Mitä se semmoinen taide on, joka sirpaloituu omiin sfääreihinsä eikä usko yhteen totuuteen?

Kaljupäiset professorit toisaalla puolustautuvat toteamalla, että ihmiskunta ei vain vielä ole saavuttanut tarpeeksi korkeaa ymmärryksen tasoa. He kehottavat lukijoita ajamaan kaljun ja juomaan lisää viiniä. Eikä sitä runoa tai taulua tarvitse ymmärtää, riittää kun kokee vaan ja eläytyy. Kyllä se orgasmi sieltä tulee. Lukee sitten vaikka selitykset ja kritiikit, niin pysyy hermolla.

Nyt on pakko puuttua tapahtumain kulkuun ja sanoa, että tämä elitismi on kyllä hieman ristiriitaista, sillä Ranskan postilaitoksen alkuperäisen manifestin mukaan postmodernismi oli suunniteltu nimenomaan suurta rahvasta ja sen "Mitä posti on?" -tyyppisiä eksistentialistisia uteluita varten. Ja nyt on käynyt niin, että postmodernismi on uinut eliitin liiveihin, rahvaan ei. Mitä tästä opimme? Postilaitokseen ainakaan ei voi koskaan luottaa.

(Kuva Maleonn, Postman's letter, huom. ks. koko slideshow)

22.2.2011

Mammuttivirhe

Äidinkielenopettajana minulla oli käytössä ihan oma opetusmetodi kieliopin ulkoaluvun sijaan. Sen sijaan, että oltaisiin systemaattisesti edetty sääntöjen kautta oikeakielisyyden normitettuun ihannemaailmaan, etenimmme siihen oppilaiden oman kielenkäytön kautta. Menetelmän on täytynyt olla heikoimmille kiusallinen ja jopa nöyryyttävä.

Poimin nimittäin aineista ja esseistä ryhmäpalautteeksi virhemonisteen, joka oli laidasta laitaan täynnä oppilaiden kielikukkasia. Nimiä ei tietenkään sanottu, mutta aina välillä joku taisi punoittaa tai joku rohkea huusi, että tää on mun. Näin kävi useinkin, sillä luokka hörötti estottomasti joillekin möhläyksille.

Yhden tapauksen muistan jostain syystä selvästi, koska innostuin virheestä tavattomaan paasaukseen ja käytin oletettavasti värikästä kieltä. Kyseessä oli mammuttivirke, joksi kutsuin hölskyviä lauseketjuja, joissa ei ollut loppua, vain uusia jatkumoja, joissa
lauseet yhdistyivät toisiinsa peräkkäin ilman välimerkkiä tai runsailla pilkuilla erotettuina.

Nimittäin muuan Taru, tanakka punatukkainen pisamanaama, kirjoitti useimmat esseensä korkeintaan kolmivirkkeisiksi. Silti esseen pituus saattoi olla aanelonen laidasta laitaan, ja hänen kynänsä teki nopeita ja vuolaita liikkeitä, hän piti kirjoittamisesta. Mammuttivirkkeitä suosivat monet muutkin, se oli sairaus kuten substantiivitauti ja kapulakielikin. Paasasin pisteen autuudesta, siitä miten helppo tämä nimenomainen tauti on korjata. Panee vain pistettä tiuhempaan ja siistii lauseen reunat.

Yhdessä sitten luokan kanssa korjasimme mammuttivirkkeitä lyhyemmiksi niistä virhemonisteista. Taru vaan ei koskaan muuttanut tyyliään, mammuttivirke säilyi loppuun saakka.


Tänään Mammuttivirhe seisoi yllättäen marketissa vierekkäisessä pitkän pitkässä jonossa. Tai siis en tiennyt vielä, että se oli Mammuttivirhe eli Taru, tämä tanakka tumma myöhäisgoottinainen. Tuli sitten paikalle lisäkassa ja huusi, että tänne voi tulla. Menin siihen ja viittasin tumman goottinaisen eteeni. Tämä punastui ja viittasi vuorostaan paikan minulle. Hämmästyin, kun hän sanoi: "Arvojärjestys!", ehkä hivenen pilkallisesti. Minä sanoin, että jaa, vai ikäjärjestys. Menin sitten siihen, kun nainen teki raon eteensä. Sanoin vain, että samanarvoisia kai me kaikki tallaajat täällä ollaan, tai jotain muuta vähän typerää. Nainen naurahti ja huomasin sanovani, että sinähän olet Taru. Tunnistus kävi naisen hymystä. Nainen nyökkäsi. Kun kysyin, mitä hänelle nyt kuuluu, hän sanoi, että on elänyt kirjavan elämän ja joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle nyt alle neljänkympin. Kerroin hänelle omasta tilanteestani. Erotessa toivottelimme hyvää jatkoa ja Taru hymyili melko kauniisti. Hänkin olisi mieluummin töissä kuin jouten, ihan niin kuin minäkin.


Mieleeni vain nousi se, miten aina painotin, että joudutte vaikeuksiin, ellette hallitse äidinkieltänne työelämässä. Maalasin myös värikkäitä kauhukuvia siitä, miten jo yksi virke hakemuksessa voi paljastaa työnantajalle kirjoittajan koko sielun. Tai jos nyt ei sielua, niin asenteet ja osaamisen.
Olin täynnä intoa hyvän kielen puolesta, Pyhä Johanna puhtain rinnoin ja kirkkain otsin.

Nyt voisin kai kysyä itseltäni, että uskoikohan Taru minun sanojani jo silloin, että hyvä kielentaito on kaiken elämän kivijalka, perusta, jonka on oltava kunnossa, jos haluaa pärjätä. Jospa hän ei sitten uskaltanutkaan yrittää? Vai toteutuiko tässä vain minun viisaat sanani: jos ette osaa kieltä, ette voi osata paljon muutakaan ettekä pärjää maailmassa?


(Valokuva Jan Fikacek, Praha)

20.2.2011

Pusu 7: Taivaan merkit

Tiesittekö muuten, ketkä ovat rakentaneet tämän maan sotien jälkeen?

Kauriit
ovat rakentaneet Suomen sotien jälkeen, sillä silloin Suomen väestöstä oli suurin osa kauriita. Kaurishan on kevään valossa alkunsa saanut, joskus joululahjaksi syntynyt. Hän on ahkera, yritteliäs, isänmaallinenkin ihminen. On usein nuorena huolestunut ja kapeakatseinenkin, mutta iän myötä nuortuu ja muuttuu leikkisämmäksi. Yleensä kauriit ovat avarakatseisia vanhuksina, ja tämä on minusta erityisen viehättävää, sillä vanhukset tuppaavat usein hankaloitumaan vaivojensa myötä.

Minä en ole kauris, mutta minulle kuulemma sopisi kauris parhaiten. Eipä ihme, että olen yksin, sillä yhtään kaurista ei tielleni ole tupsahtanut, on vain härkiä, neitsyitä, rapuja, vesimiehiä ja vaakoja, joiden kanssa on ollut hyviä vuosia, mutta ei ikuista onnea tai lopullista symbioosia, joka minulle yhteen paikkaan kiintyvänä härkänä olisi mieluisin muoto. On ylipäänsä hienoa, että taivas puhuu, ja voimme tutkia monenlaisia asioita ja ennusmerkkejä tulevaa varten.

Joskus hämmästyttää se, miten oikeaan vaikkapa horoskooppiluonnehdinnat saattavat osua. En tarkoita tällä lehden kesäharjoittelijoiden keksimiä viikkohoroskooppeja, vaan taivaanmerkkien astrologista tulkintaa. Olen joskus tilannut itsestäni astrologilta monisivuisen horoskoopin, ja se oli paneutuva syväanalyysi, kartta jossa oli otettu huomioon mm. planeettojen asennot toisiinsa nähden syntymähetkenä. En osaa sanoa, uskonko tosissani tällaiseenkaan tulkitsevaan ja puolitieteelliseen astrologiaan, mutta hauskaa se ainakin on eikä häpeä yhtään jollekin itäiselle mielentyyneysopille tai mantran hokemiselle tai karman puhdistamiselle. Oikeastaan ihminen voi kai uskoa mihin vaan, voi tehdä itselleen kumppanin tai jumalan vaikka potkupallosta, jolle piirtää silmät ja suun, niin kuin eilisessä elokuvassa mies autiosaarella teki. Kun potkupallo sitten katosi myrskyävään mereen, mies itki katkerasti jäätyään yksin ja laski pelastuslauttansa airot ajelehtimaan valtamereen.

Vauva-albumistani luin, että isä oli kiinnostunut yliluonnollisesta. Albumissa on isän mustekynällä sivun laidasta laitaan kirjoittama kuvaus enneunesta, jonka hän näki samaan aikaan, kun hänen oma isänsä oli yhtäkkisesti kuollut. Isä oli kirjoittanut sivun ylälaitaan: Iinekselle, ei saa lukea ennen kuin täytät 21 vuotta! Minähän luin sen tietenkin jo seitsenvuotiaana. Isä oli sanojensa mukaan nähnyt unessaan, miten hänen oma isänsä oli nukahtanut ikiuneen kotisohvallaan, huokaissut kerran ja pannut toisen käden päänsä ympärille. Näin oli myös tapahtunut, juuri samalla tavoin. Muistan vielä hautajaismatkankin junalla Vilppulaan.

On paljon selittämätöntä, jota edelleen pidetään hullujen houreena tai epätieteellisenä hörhöilynä. Esimerkiksi huomioni kiinnitti radiossa haastateltu elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala, joka seurustelee vainajien kanssa ja pääsee heidän maailmaansa. Vainajat ovat kaiken aikaa läsnä, jos haluamme, eikä meidän tule pelätä mitään, sanoo Juurikkala, joka on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan.

Jotenkin ihmisistä joskus arvaa heidän horoskooppimerkkinsä, kun kohtaa heitä luonnossa. Täällä virtuaalissakin minulla on mielikuva aika monen kirjoittajan taivaanmerkistä, mutta erehdyksen vaara on tietenkin suurempi kuin elävässä kontaktissa. Mahtaisiko kukaan tunnistaa minua häräksi, ellei tietäisi?

Varmuudeksi: Olen jalat maassa -tyyppi, en edes jalat maassa, pää pilvissä -tyyppi. Enkä usko lentäviin lautasiin.

(Juliste Wieslaw Grzegorczuk)

PS Sarja päättyy, tämä oli viimeinen osa. Ehdotuksia uudesta sarjasta otetaan mielellään vastaan, tai ehdotuksia sarjattomuudesta. Sarjan aikana lukijamäärä on tuplaantunut, mistä kiitos lukijoille!

19.2.2011

Pusu 6: Taivaan linnut


Jos nyt kuitenkin jatkan kunniakkaasti tämän kirjoitussarjani loppuun, vaikka edellisen keskustelun loppusyövereissä jo arvelin jättäväni kesken. Sain nimittäin yhdeltä teistä voimakasta kritiikkiä sarjastani, ja se sai minut jähmettymään ja vaipumaan häpeästä maanrakoon. Tunsin, etten osaa mitään, olen munannut itseni enkä tunnista kirjallisuuden tyylilajeja, vaikka kirjallisuus on alani.

Kaikkia ei voi miellyttää, ja tämän totuuden kanssa on elettävä. On myös elettävä sen totuuden kanssa, ettei omista minkäänlaista suojakuorta, vaan yhä edelleen kuka tahansa voi iskeä halutessaan haavan, vaikka ehkä purkaisi vain omaa tuskaansa. Mistä niitä panssareita saa ostaa, kun sellaista aina ihmiseltä vaaditaan? Netissä erikoisesti kuuluu olla tunnoton ja iskuja ja potkuja takaisinantavainen.
Sellainen pärjää, sellaista ei moitita.

Kaikkiaan tätä Tuomio- ja Pususarjaa on kyllä luettu ahkerasti, jopa kaksi kertaa enemmän kuin noita pitkiä yli 200 kommentin mammuttikeskusteluja. Olisi siis sääli jättää tämä kesken, kahta pusua vaille. Siispä hiljaisena saunailtana jaan toiseksi viimeisen pusuni. Sen saavat talvilinnut, ja erikoisesti haluan kohdentaa kiitokseni kuvan tilhille.

Nimittäin tiesittekö te, että lintujen jaloissa on erikoinen verenkiertojärjestelmä, jonka ansiosta jalkojen lämpötila on huomattavasti alempi kuin lintujen ruumiinlämpö? Tarkemmin sanottuna lintujen jaloissa ei kierrä lämmin vaan kylmä veri. Jalkoihin tulevien valtimoiden vieressä on laskimoita. Kun lämmin valtimoveri luovuttaa jalan kärkeen kulkiessaan lämpöä vieressä oleviin laskimoihin, niin laskimoveri lämpenee. Raajan yläosassa se on jo melkein ruumiinlämpöistä. Lintujen varpaiden, esimerkiksi sorsien ja lokkien räpylöiden, lämpötila on vain muutaman asteen plussan puolella.

Tämä ilahduttaa suuresti etenkin nyt, kun olen miettinyt, miten linnut selviävät pakkasista. Piha on täyttynyt valloittavasta tilhiparvesta, joka ilmeisesti metsät tyhjennettyään on porukalla saapunut kaupunkiin tyhjentelemään aidantakaisia aroniamarjapensaita. Antautuvat kameralle, menevät parhaaseen valoon. Kunpa tätä riemua kestäsi vielä tovin. Harmittaa vaan, että ikkunat ovat likaiset, sillä pihalle ei voi mennä kuvaamaan, tai linnut säikähtävät.


(
Valokuva Iines 18.2.2011. Lisää kuvaamiani tilhiä on täällä. )

18.2.2011

Pusu 5: Helsingin hyvät ihmiset

Tämän päivän positiivinen uutisanti on köyhää, hyvin köyhää.

Sää nyt on hieman lämpenemässä ja kevät lähestymässä, mutta siitä asiasta ei jutuksi riitä. Ei liioin siitä, että karhun talviunesta on saatu uutta tietoa.

Norjassa on ollut vakava öljykatastrofi ja Afganistanissa kuollut rauhanturvaaja on saatettu kunniavartiossa kotimaahan ja luovutettu omaisille. Itkettää vain kun katsoo videonpätkää ja kuuntelee rummutettua Porilaisten marssia. Wahlrooskin tykittää opinto- ja maataloustuet: "
- Hirvittävä häly nousi esityksestä, että koulutuspaikasta kieltäytyvältä nuorelta leikattaisiin 20 prosenttia toimeentulotuesta. Tuli vain mieleeni, että ei kai ne hullut maksa toimeentulotukea keskisormea koulutukselle näyttäville."

Siispä annetaan pusu Helsingin hyville ihmisille, joita vielä sentään on kolmisenkymmentä prosenttia kaupunkilaisista. Heidän vuokseen kerjäläiset eivät kuole pakkaseen hyisillä pohjoisen kaduilla. Ihminen siellä ryysyjen keskellä on. Sillä on isä ja äiti, pennut, kylmä syksyn tuuli puhaltaa erämaassa. Jaguaari suutelee kukkaa ja sen silmissä on kyyneliä. Näinhän Diktonius meitä opettaa.

Itse en ole päässyt osallistumaan hyväntekeväisyyteen Helsingin kaduilla, sillä olen tavannut elämäni ainoat Suomen kerjäläiset Laitilan munamarkkinoilla, jossa romanialaisryysyneitoset jalkautuivat markkinaväen keskuuteen myymään ohuita kiiltäviä ketjuja pienessä maistissa oleville maalaismiehille.

Pietarissa ja Viipurissakin kohtasin kerjäläisiä, samoin Virossa. Kun ajettiin jollekin itäiselle torille, en muista mille niistä, meitä varoitettiin antamasta killinkiäkään, jottemme menettäisi koko kukkaroamme. Risaiset lapsilaumat juoksivatkin heti luoksemme, mutta me kovetimme sydämemme ja kiiruhdimme torille ostamaan venäläisiä turisti-ikoneja ja maatuskoja sekä puisia helmitauluja. Tosin yksi pariskunta heltyi, ja nainen olikin menettänyt lompakkonsa vikkelille nappaajille.

Minua ei ärsytä se, että joku pyytää minulta rahaa, sillä ei kukaan sitä huvikseen tee. Minua ärsyttää jostain syystä vain se, kun joku sanoo: Minä annoin rahaa kerjäläiselle. Tässä on unohdettu Raamatun hyvä ohje: Kun oikea kätesi antaa almua, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä teet. Siispä älkäämme suumme kautta laulako antamisistamme, vaan kätkekäämme hyvyytemme visusti sydämeemme. Näin siitä voi kasvaa kultajyviä.

En ajattele niinkään, että kerjäläiset tulisi siirtää kaduilta sisätiloihin, sillä se ei ole yhtä romanttinen näky kuin ryysymummo polvillaan jonkin patsaan juurella. Ja mikä onkaan sydäntälämmittävämpää kuin ylväs kerjäläinen, joka itseoikeutetusti pyytää ylpeästi almunsa eikä edes kiitä siitä. Eihän se hänen vikansa ole, että hän on huonossa jamassa. Olosuhteet, karma, mitä niitä nyt on. Maapallo on kaikkien yhteinen, samoin sen varat - eikö se näin mene, kun ajatellaan pohjaan saakka?

(Maalaus Hugo Simberg)

17.2.2011

Pusu 4: Energiajuomat pannaan

Muutamissa kouluissa ollaan nyt kieltämässä energiajuomia. Kansanedustaja Mikko Alatalo (kesk) on vaatinut laadittavaksi lakia, joka kieltäisi energiajuomien myynnin lapsille. Tämähän on pusun arvoinen asia. Ellei juoman kyljessä oleva lapsivaroitus auta, lienee laki paikallaan. Eiväthän lapset saa ostaa alkoholiakaan.

Energiajuomia markkinoidaan erityisesti suorituskyvyn ja kestävyyden parantamiseen. Ne eivät kuitenkaan nimestään huolimatta sisällä sen enempää energiaa eli sokeria kuin muutkaan tavalliset virvoitusjuomat, vaan "energiaa" antavat juomien piristävät yhdisteet, kuten kofeiini, guarana, tauriini tai glukuronolaktoni. Näiden lisäksi juomia on usein täydennetty vaihtelevalla määrällä B-ryhmän vitamiineja, inositolia ja koliinia.

Energiajuomien nauttiminen aiheuttaa lapsille käytöshäiriöitä, ylivilkkautta, hermostuneisuutta, ärtyisyyttä ja huonovointisuutta. Erään sastamalaisen koulun rehtori mainitsee lisäksi, että jokuset lapset kuitaavat joskus lounaankin energiajuomilla, joita tuovat evääksi. Koulun automaatista saakin enää vain makuvesiä . (Alueviesti 16.2. s. 3) Lahtelaisen koulun rehtorin mukaan aamupalakin on saatettu kuitata energiajuomilla.

Huomaan olevani vähän kiero näissä pusuissani siinä mielessä, että valitsen pusuteltavaksi asioita, jotka joku on kieltänyt tai tuominnut, eli pussaan tavallaan tuomiota. Kun lehdissä ei yksinkertaisesti ole asioita tai uutisia, joita hurmaantuneina ylistäisi! Uutiset ovat useimmiten negatiivisista tapahtumista, kuten eilinen Berlusconi- tai Top Model -uutinen. Top Modelista virisikin tulinen keskustelu, jossa taisin jäädä yksin edustamaan Top Modelien kritiikkipuolta. Se sopii minulle eikä muuta kantaani. Jos kukaan ei välittäisi lapsista, maailma olisi varmaan heille vieläkin karumpi paikka kuin se nyt on.

Minua silti jaksaa hämmästyttää se, miten yksin jätämme lapset selviämään kaikesta luottaen heidän itsenäiseen päättelykykyynsä, johon ei saa vaikuttaa. Tulee jotenkin surullinen olo, etenkin kun muistaa, että nämä itsenäiset ja tilastojen mukaan maailman yksinsyövimmät suomalaistytöt tekevät Kazakhsanin jälkeen eniten maailmassa itsemurhia.

(Maalaus August von Wille
)

15.2.2011

Pusu 3: Berlusconi oikeuteen


Tämän päivän ilahduttavin uutinen kantautuu Italiasta, jossa pääministeri Silvio Berlusconi vihdoin asetetaan syytteeseen sekä seksin ostosta alaikäiseltä että virka-aseman väärinkäytöstä.

Italialaisethan ovat nyt kyllästyneet Berlusconin jatkuviin toilailuihin. Hän on urallaan sotkeutunut useampaankin seksiskandaaliin sekä tullut tunnetuksi televisiossa esiintyneiden showtyttöjen nimittämisestä toimistoonsa töihin. Alaikäisiin Berlusconi on sotkeutunut aiemminkin, ja uusinta alaikäistään hän itse sanoi luulleensa Egyptin presidentin Hosni Mubarakin lapsenlapseksi ja halunneensa auttaa häntä, kun "lastenlasta" syytettiin varkaudesta, johon tämä oli syyllistynyt.

Minä olen mieluusti vaatimassa sikamaisen Silvion päätä vadille, sillä mies on selkeästi kelvoton kansakunnan johtopaikoille. Huhtikuussa ratkeaa, mikä on miekkosen rangaistus. - Jokainen minut tunteva nainen tietää kunnioitukseni heitä (naisia) kohtaan. Olen aina käyttäytynyt heitä kohtaan mitä huomaavaisimmin ja kunnioittavimmin, Berlusconi on nyt vastannut ja torjunut erovaatimukset - jälleen kerran. Herää vain kysymys: voiko rikollinen toimia pääministerinä?

Alaikäisten hyväksikäyttöä harrastetaan meilläkin, tai aiotaan harrastaa. Aller Julkaisut ilmoitti viime viikolla nimittäin ryhtyvänsä julkaisemaan tanskalaiskonseptiin perustuvaa Top Model -lehteä myös Suomessa. Top Model -lehti on Tanskassa suosittu varhaisteini-ikäisten tyttöjen keskuudessa. Lehdessä seikkailevat suuripäiset ja tikkuvartaloiset manga-tyyliin piirretyt tytöt. Lehden kohderyhmäksi nimetään 6 - 12-vuotiaat tytöt, mutta selvää on, että lukijoita olisi runsaasti myös nuoremmista ikäryhmistä, lukijoiden pikkusisarista ja muista lapsista.

Top Model -brändin sivuilla annetaan muun muassa vinkkejä selluliitin poistoon ja seurustelusuhteisiin. Alakouluikäisille! Kenkäopas puolestaan kertoo ballerinojen sopivan ”tuntikausien shoppailuun” ja paksupohjaisten korkokenkien ”kaikkiin tilaisuuksiin”. Kuvassa on pornokuvastoa imitoiva kenkä noin 15 sentin piikkikorolla.

Nuorten tyttöjen markkina on kiinnostava, sillä sitä ei ole vielä kokonaan valloitettu, toisin kuin esimerkiksi keski-ikäisille naisille suunnattujen lehtien markkina. Arviomme mukaan tällaiselle nuorisolehdelle on tilaa. Kyseessähän on ainutlaatuinen konsepti, jollaista Suomessa ei vielä ole”, Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä sanoo.

Nuorten tyttöjen markkina olkoon näiltä susihukkasilta rauhoitettu alue. Samoin mieluiten myös keski-ikäisten naisten markkina. Näinen kirjoitustaidottomien keski-ikäisten ukkojen maailmankuva kylmää sisintä ja sielua, selkää pitkin menevät inhon väreet.

Lämmin pusu siis edes Berlusconin saattamiselle oikeuteen vastaamaan hallitsemattomista ja itsekkäistä perversioistaan. Pauli Aalto-Setälänkin näkisin mieluusti vastaamassa jossakin estradilla vanhempien ja kasvattajien kysymyksiin. Huoli uudesta lehdestä on nimittäin poikinut verkkoadressin, jonka ”tehtävänä on tehdä mediayhtiö Aller Medialle selväksi, että me emme halua tämän lehden tyyppisiä julkaisuja osaksi yhteiskuntaamme”.

Adressin laatijoiden mielestä lapsilla ja nuorilla on liian paljon turhia ulkonäköpaineita ilman Top Modelin kaltaista julkaisuakin.

(Maalaus Lucas Cranach, vanhempi)

Pusu 2: Miehen kyyneleet




En aivan tarkkaan tiedä kuka on Peter Forsberg. Hän saa kuitenkin tämän päivän pusun, koska hän itkee lehtikuvassa suloisesti ja koska kaikki muut uutiset ovat lähinnä huonoja ja masentavia ja jopa turhia. Tuomittavaa olisi taas kovasti, mutta elämässä pitää ottaa positiivinen ote. Jos vaikka hammasta särkee, pitää ajatella, että se on pikkujuttu, soitto vain lääkäriin ja asia on sillä hoidettu. Hammas on vain pieni osa ihmisen massasta.

Mutta takaisin Peter Forsbergiin! Häneltä on sanojensa mukaan viety tikkari kädestä, kun hän joutuu lopettamaan jääkiekkouransa jalkavammansa vuoksi. Oletettavasti hän on Ruotsissa suuri tähti, urheilusankari, ja siksi hänen kyyneleensä ovat erityiset merkittävät ja ilahduttavat. Vähän samoin kuin Neitsyt Marian patsaan verikyyneleet Japanin Akitassa. Patsahan alkoi vuotaa verta, hikoilla ja tuoksua liljoilta ja ruusuilta, ja myöhemmin sen nähtiin itkevän. Tämähän toistui satakunta kertaa, mutta sitten ihmeet loppuivat.

Pidän miehistä, jotka itkevät raivoamisen sijaan, koska näin he osoittavat, että ovat elossa, sisin ei ole kuollut tai aivan panssaroitunut. Tässä tilassa minusta miestä ei pidä lähestyä eroottisesti, sillä se olisi jonkinasteista hyväksikäyttöä ja miehen surullisen tilan mitätöintiä. Posken hellä silitys ja halaaminen, syliin ottaminen tulee naiselta kuin naiselta kai luonnostaan, ja liittyy ehkä äidinvaistoihin.

Jotenkin jaksaa hämmästyttää se vimma, jolla miehet koettavat todistaa miehistä karskiuttaan ja voimaansa. Kun oikeasti naisia ei vie se kova muskelimikko, vaan se köyhä jarrumies tai laiha villapaitainen runoilijapoika, reppanuudellaan. Tosin jokuset ujot ja laihat valittavat naisenpuutetta, mutta käsittääkseni vika on siinä, että he eivät ole aidosti omia herkkiä itsejään, vaan epäonnistuvat surkeasti koettaessaan muskelimikkojen elkeitä ja tähdätessään niihin naisiin, misuihin, typyihin, jotka näkevät vain muskelimikot.


14.2.2011

Pusu 1: Naisen nokkeluus

Nyt aloitan Päivän pusu -sarjan, ystävänpäivän kunniaksi. Kun viime viikolla tuomittiin mediassa esille nousseita uutisasioita, tällä viikolla tasapainon vuoksi palkitaan. Annetaan pusu päivän ilahduttavimmalle uutiselle tai positiiviselle ilmiölle.

Edellisen viikon Tuomiosarjahan antoi uskoa sille ajatukselle, että kirjoittamisen ei tarvitse olla viimeisen päälle harkittua ja kapseloitua yliminän suodattamaa herkkua, vaan kirjoittaa voi myös istumalihaksilla, kuten toimittajat tekevät. Kirjoittaminen on työtä, vähemmän ajattelua, luulen. Olen suotta glorifioinut kirjoittamisen pyhäksi toimitukseksi. Nyt siis ystävänpäivän toivotukseksi pusuttelemaan!

Ensimmäisen pusun saakoon
naisen ikiaikainen nokkeluus.


Malesiassa nimittäin muuan metsästävä mies joutui tiikerin hyökkäyksen kohteeksi. Hän kiipesi hirveästi huutaen ja ilmeisen hädissään puuhun, mutta tiikeri kiskoi hänet sieltä alas. Mies hakkasi petoa nyrkeillään, tappeli kuin mies, mutta naista tähänkin hätään tarvittiin. Vaimo kuuli nimittäin miehensä huudot ja ryntäsi paikalle soppakauha kädessään. Napakat puukauhan iskut ajoivat villipedon miespolon kimpusta, ja mies pelastui sairaalaan toipumaan vammoistaan.
Emme kysy tässä yhteydessä ääneen, miksi mies ei käyttänyt metsästysasettaan.

Omakin kauhakokoelmani on moitteeton. On teräskauhaa, muovikauhaa, puukauhaa, on isoa suurperheen kauhaa, on pientä kiisselikauhaa, jokunen kastikekauhakin, nokalla. Kauhasta onkin moneksi, pitkän vartensa ja kuperan muotonsa vuoksi. Samalla kun kauhan pää on kuppi, se on puolipallo. Yhden kauhan alistin selkävoiteen levityksen apuvälineeksi, sillä tähänkin se on mainio. Hyvältä tuoksuvaa eteeristä voidetta vain kauhan selkämykseen ja siitä suoraan lapojen väliin. Hieman hierontaa, ja voide on levittynyt tasaisesti laajallekin alueelle.

Kauhankäyttötaidon lisäksi voimme toki kehua naisen kekseliäisyyttä yleisemminkin, ja kotimaiselta tasolta tarkastellen. Niksi-Pirkan vinkkiosastohan on etupäässä naisten pyörittämä, ja erikoisesti sukkahousuvinkit ovat vertaansa vailla. Vain nainen voi keksiä pienestä rievusta tuhansia käyttötapoja. Ja vain mies ei keksi sukkahousuille muuta käyttöä kuin suksenpohjiensa kiillotuksen haarapalalla. Lopuksi mainittakoon Strömsö, jossa tehdään niin monipuolisia keksintöjä, uuskäyttöä ja innovaatioita naisaskartelun ja tuunauksen saralla, että ohjelmaa seuraa henkeään pidätellen.

(Juliste Wiktor Gorka)

13.2.2011

Tuomio 7: Kultaryöstöt

Lopuksi tuomitaan kultaryöstöt.

Tässä kohden minun on pakko myöntää puritaanisuuteni, niin edistyksellinen, antavainen ja vapaamielinen ihminen kuin tahtoisinkin olla. Sanoohan nimittäin kirjailija Henning Mankellkin, että jos hän olisi köyhä maputoalainen, hän varmaan ryöstäisi Henning Mankellin. Kunnioitan tätä ajatusta suuresti, ja koetan pitää sen takaraivossani, kun pahin tuomitsemisvimma iskee.

Voidaan siis hurskastella ja sanoa, että kukaanhan ei ryöstä kultaa muuta kuin tarpeeseen. Eikö sitä siis tulisi hänelle sallia? Ei mielestäni, koska kulta voi olla hyvin rakas omistajalleen, hän on saattanut kiintyä siihen suuresti, se voi olla hänen koko elämänsä. Sitten tulee joku pitkäkyntinen, ja vie kullan.

Muistan, miten suivaannuin erään papinrouvan puolesta, kun tuli toinen nainen, joka otti ja vei tämän papin itselleen, pois hyvältä vaimolta. Vai oliko se niin, että pappi otti tämän nuoren naisen - väliäkö hällä, kullanryöstö siinä kuitenkin tapahtui. Vaimo piti tuskablogia, joka saavutti suuret lukijamäärät. Häntä lohduteltiin kovasti, koska mies osoittautui pahanlaatuiseksi narsistiksi, joka piinasi vaimoaan vielä jättöprosessissa monin tavoin, koetti omistaa tämän elämän viimeiseen saakka toisen naisen sylistä käsin.

Eniten minua kummastuttaa se, että ihmiset eivät välitä siitä, onko ihminen liitossa toisen kanssa, vaan suhteita aloitetaan varattujen kanssa, jos toinen vain suostuu peliin. Näin on tietenkin ollut maailmansivu, mutta nyt kun ihmisellä on tietoa enemmän kuin koskaan ja enemmän mahdollisuuksia käyttää myös henkistä kapasiteettiaan, ihminen kohtelee entistä huonommin itseään ja läheisiään. Pettämistä ei siis aina edes tunnisteta, sitä ei pidetä minään, ja uskollisuutta noudattavia saatetaan pitää moralisteina. - Tämä kaikki on laiskaa ajattelua! Toisaalta olen kyllä miettinyt, onko nollatoleranssin edellyttäminen uskollisuudessa enää tarpeen. Avioeron perusteeksi kai edelleen riittää uskottomuus?

Itse en nimittäin paheksu sukupuoliyhdynnän harjoittamista sinänsä, asian ydin ei ole siinä, vaan enemmän ihmettelen henkistä puolta, petosta, jos asia salataan kumppanilta. On eri asia, jos puolisoiden välillä vallitsee tunteiden väljyys, jossa saa noudattaa hetkellisiä himojaan vapaasti. Näihin liittoihin en kuitenkaan osaa uskoa, enkä usko, että niistä sikiää itseensä luottavia lapsia, koska tällaiseen lepsuuteen täytyy liittyä kuitenkin liittyä ahdistavaa salailua. Tuskin lapsille kerrotaan että iskä on nyt yötä yhdellä naisella tai että äiti on Taunon luona, tulee varmaan kohta.

Olen kertonut, että joskus viisi vuotta sitten koetin lyhyesti tutustua chatteihin. Lyhyeksi se tutustuminen jäikin. Miehistä valtaosa oli reilusti varattuja, osa aika törkeitä vaativassa epärehellisyydessään. He etsivät selkeästi rakastajattaria, salaa vaimoiltaan, olivat valmiit tulemaan satojenkin kilometrien päästä Pikkukaupunkiin. Osa jopa piti itsestäänselvänä, että suostun, joten heidän verkkonsa ovat myös ilmeisen antavia, ja saalista olikin kertoman mukaan tullut.

En oikein ymmärrä, pitäisikö minun avartaa henkeäni vai ruumistani, vai vain vaihtaa ajatukseni. Kun jos on naitunakin eli liitossa olevana tyytymätön ja jopa onneton, niin voiko se onni tulla vieraasta panosta? Eikö onni löydy ihmisen sisältä eikä haarojen välistä?

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)

12.2.2011

Tuomio 6: Nenänleikkaajat

Tänään seuraa tuomioista ankarin. Tuomitaan Bibi Aishan nenänleikkaajamies, ja se hirvittävä kulttuurinen ja uskonnollinen traditio, jonka sallii naisten silpomisen. Tuomitaan myös länsimainen yhteiskunta, joka ei eväänsä väräytä, vaan hoitaa tapahtumain rekisteröijän virkaa. Minä voisin käydä leikkaamassa nenänleikkaajien kädet, jos minulla olisi valta. Eivät pääsisi ainakaan äänestämään eivätkä kääntämään pyhän kirjan sivuja.

Bibi Aishan syntihän oli se, että hän oli paennut väkivaltaista aviomiestään lapsuudenkotiinsa. Tämä riivattu tulikin perässä talebanjoukon kanssa, salaa pimeän yön turvin vaatimaan hänelle rangaistusta. Lanko piteli Aishasta kiinni, kun aviomies leikkasi häneltä korvat ja nenän.


En ole varma, mikä Suomessa on enin rangaistus ja mistä teosta se mahdollisesti on langetettu. Kenties se on Nikita Fouganthine-Valjakkalan istuma 20 vuoden kakku, joka tuli kolmen ihmisen murhasta. Tähän rinnastettuna nenänleikkaus tuntuu tietenkin pieneltä pahalta, sillä ainahan uusia neniä saa. Jos kuitenkin tällainen teko on Afganistanissa sallittu, tai ei ainakaan rangaistuksen piirissä, asia saa isot mittasuhteet. Kyse on kokonaisesta kulttuurisesta vääristymästä, joka on isompi asia kuin Valjakkalan tekemät kolme murhaa. Annettakoon nenänleikkaajille siis pitemmittä puheitta vähintään 20 vuoden vankilatuomio, jotta he eivät pääse vaikuttamaan poikiensa kasvatukseen tuhoisine kulttuureineen.

On varmaan hyvä asia, että Yhdysvallat ei vetäisi joukkojaan Afganistanista, sillä joku humaani ja länsimainen isäntä siellä tarvitaan. Noin hirveitä tekoja ei eläinkään tee, että raatelee alistamishalussaan puolisonsa ja jatkaa elämäänsä kuin ei mitään. Miten ylipäänsä ihmiskunta sallii maapallolla tuommoiset hirvittävyydet, ja samaan aikaan tekopyhäilee holokaustin ja jonkun kansalaissodan aikaisia tapahtumia? Koko ajan silmiemme edessä ihmisiä revitään kappaleiksi, lapsia surmataan ja naisia raiskataan. Me vaan elämme hyvinvoinnissa kuin viimeistä päivää, olemme muka suvaitsevia jakelemalla almuja romaniankerjäläisille ja päivittelemällä omaa pikkuista hiilijalanjälkeämme.

Otamme avosylin maahamme uusia tulijoita, joilta ei perään kysellä, millaisia inhimillisiä arvoja he ajavat, miten he naisiaan ja tyttöjään kohtelevat? Tämä on asia, joka voisi mielestäni olla kynnyskysymys maahantulolle. Miksi pitää suojella sellaisen henkeä, joka itse ei suojele edes oman perheensä naisten henkeä ja ruumiillista koskemattomuutta?

(Juliste Wieslaw Valkuski)

11.2.2011

Tuomio 5: Segregaatio

Nyt saavat naiset kyytiä. Tänään tuomitaan nimittäin segregaatio.

Segregaatiohan voi olla joko enemmistön harjoittamaa eristämistä tai vähemmistön omaehtoista eristymistä, jossa vetäydytään omiin suoja-asemiin, ellei peräti suojatyöpaikkoihin. Tässä kirjoituksessa tuomitaan jälkimmäinen vaihtoehto.

Segregaatio on nimittäin sosiaali- ja terveysministeriön tuoreen selvityksen mukaan suurin syy naisten ja miesten palkkaeroihin, ja siihen, että naisen euro on 81 senttiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että miesten palkka olisi 20 prosenttia suurempi kuin naisten, vaan kysymys on siitä, että miehet ja naiset tekevät erilaisia töitä. Palkkaerot johtuvat siitä, että naisten suosimilla aloilla maksetaan heikompaa palkkaa sukupuolesta riippumatta. Sairaanhoitajana työskentelevä mies saa heikompaa palkkaa kuin paperiprosessia valvova nainen. Raportin mukaan huikeat 90 prosenttia sosiaali- ja terveysalalta valmistuvista on naisia, tekniikan ja liikenteen alalla puolestaan 84 prosenttia on miehiä. Se selittää palkkaerot sukupuolten välillä.

Toisin sanoen naiset, nuo heitukat, valitsevat edelleen terävästä päästään huolimatta sairaanhoitajan, opettajan ja toimistotyttöjen vähäarvoiset ja vähäpalkkaiset unelma-ammatit. Nousevat sitten jossain vaiheessa kitisemään euronsa pienuudesta, joka johtuu kuulemma sukupuolesta ja sortamisesta. Eivät kuitenkaan tee mitään asian hyväksi, vaan äänestävät edelleen vaaleissa kokoomusta tai keskustaa, miestä kuitenkin. Tälläävät itseään ja valittavat, että miehet katsovat heidän rintojaan eivätkä ota heitä vakavasti.


En minäkään ottaisi, jos olisin mies. Kuka katsoo silmiin ja kuuntelee naista, jonka dekoltee on työpöydän takana avoin ja paljastaa rinnat lähes nänneihin saakka? Kuka ylentää johtajaksi naisen, jonka hameenhelma keikkuu vesirajassa ja keinuva kävely kutsuu ajatukset makuuhuoneeseen? Kaunistahan tuo on katsella, mutta mitä tekemistä seksikkäällä ulkokuorella on työn hoitamisen kanssa? Ei se mene niin, että joku vain on seksikäs, vaan seksikkääksi tekeydytään. Eivät miehetkään keikistele työssään, vaan keikistelevät miehet ovat niitä, joita näemme Mr Beanina, homoparodioissa ja alempiarvoisissa töissä. Ei ihme, että homoja sanotaan naismaisiksi.

Niin kauan kuin naiset eriytyvät matalapalkka-aloille eivätkä nouse barrikadeille hoitamaan yhteisiä asioita, naisen euro pysyy parikymmentä prosenttia alempana kuin miehen ja nainen hoitelee yksin matalapalkka-alojen työt. Vasta kun nainen ymmärtää sanat solidaarisuus ja yhteisvastuu, hän ottaa paikkansa yhteisössä samoin kuin mies. Miehet eivät ole naisen palkkakehityksen este, vaan naiset itse. Esimerkiksi päivähoitokin on Suomessa ylihyvä: hoitoon saa lapsensa, vaikka olisi itse kotonakin. Mitä esteitä naisella vielä on?

(Maalaus J. B. Burgess)

10.2.2011

Tuomio 4: Vieraslajit


Tänään täällä tuomitaan vieraslajit.

Kansallisen vieraslajistrategian valmisteluhan on nimittäin
lehtitietojen mukaan loppusuoralla. Ennen strategian viimeistelyä maa- ja metsätalousministeriö aikoo pyytää kansalaisilta palautetta ehdotetuista torjuntatoimenpiteistä. Minullakin on jotakin keinontynkää jo mietittynä, jos kysely tänne asti ulottuu.

Vieraslajithan ovat ihmisen vanavedessä uusiin paikkoihin levinneitä röyhkeitä eliölajeja, kuten puutarhakasveja, joista mainittakoon vaikka jättipalsami, tuo siemeniään kaikkialle linkoava siitosautomaatti tai jättiläisukonputki, joka on suomalaisia putkia huomattavastikin kookkaampi ja jopa uhkaa nitistää alleen heiveröiset suomalaisversiot. Vieraslajeja ovat myös jotkin riistaeläimet, vesieliöt tai tuholaiset. Osa vieraslajeista on kiintiöity Suomeen tarkoituksella, kuten vaikkapa puronieriä Pohjois-Amerikasta vapaa-ajankalastusta varten.

Vieraslaji on voinut kulkeutua uudelle alueelle myös tahattomasti, kuten Itämereen laivojen mukana tullut merirokko tai Amerikoista tänne asti uinut kampamaneetti. Uudessa elinympäristössään nämä vieraat lajit voivat aiheuttaa monenlaista haittaa ja alkavat herkästi muuntaa lähiympäristöään itselleen sopivaksi. Ne voivat näin vaikeuttaa alkuperäisten lajien selviytymistä ja levittää epämääräisiä tauteja.

Norjassa sen sijaan vieraslajeja ei päästetä niin vain sujahtamaan maan oman tervettä pohjaa valtaamaan, sillä kaikkien Norjaan tulevien vieraslajien pitää suunnitelman mukaan nähdä filmi yksineuvoisista olioista. Norjan vieraslajivirasto on jo tilannut esittelyfilmin, joka on määrä kääntää 13 lajin värähtelykielelle, ja se on pakko katsoa, jos tahtoo maahan. Virasto haluaa näin hälventää vieraslajien mahdollisia ennakkoluuloja yksineuvoisia kohtaan. Muutoin sopii kyllä tulla.

"Haluamme esittää yksineuvoisuuden normaalina ja hyväksyttynä. Se on hyväksyttävä, jos haluaa juurtua Norjaan", sanoo filmin ohjaaja Mari Finnestad. - Helppohan Finnestadin on puhua. Kovin moni vieraslaji ei hevillä juurru kiviseen ja vuonoiseen pohjoiseen maahan. Suomihan niitten parasiittien paratiisi on.

(Maalaus Marc Chagall)

9.2.2011

Tuomio 3: Korvamerkit


Tänään tuomitsen korvamerkit. Kyllä, tuomio on ehdoton. Korvamerkki on sama naudalle kuin leima vangin tai juutalaisen iholla: erotteleva ja alistava, identiteetin kieltävä, ennenaikaiseen kuolemaan johtava. Lisäksi korvamerkin kiinnittäminen lehmän korvaan aiheuttaa eläimelle kipua, kuten uutinen kertoo. On siis syytä huolestua vakavasti.

Ohoh. Nyt tuli moka. Innostuin uutisesta niin, että otin sen pelkän otsikon perusteella tuomioni kohteeksi. Olkoon, mitämaks, tuomitsen joka tapauksessa korvamerkit rumina, kipua tuottavina ja törkeinä vallanosoitusmerkkeinä luomakunnan alempia lajeja kohtaan.

Linkin uutisessa
Korvamerkin kiinnitys aiheuttanut kymmeniä vakavia tapaturmia siis kerrotaankin siitä, miten nautojen korvamerkinnän yhteydessä on merkitsijälle sattunut vakavia tapaturmia, jopa 68 kappaletta seitsemän vuoden aikana. Tämä ennen kaikkea siksi, että korvamerkin kiinnittäminen edellyttää usein eläimen siirtoa. Suurin osa tapaturmista on sattunut eläimen heilauttaessa päätään tai riuhtaistessa itsensä irti käsittelijän otteesta, jolloin käsittelijä on kaatunut ja samalla loukannut itsensä. Tyypillistä on myös, että sormet tai käsi jäävät eläimen pään ja parsi- tai muiden rakenteiden väliin. Muita tapaturmia olivat uutisen mukaan muun muassa revähtymät, iskut kasvoihin ja puristumiset. Useimmiten käsittelijä oli tullut pusketuksi sonnia merkitessään. Työkyvyttömyys oli saattanut kestää kolmisenkymmentä päivääkin.

Hyvä lehmät! Noin sitä pitää vallanpitäjiä kohdella. Ei pidä alistua helpolla! Korvamerkki ei kaunista ketään, ja on vain häiritsevä elementti kesäisillä voikukkakedoilla. Minäkin petyin suuresti, kun eräänä kauniina toukokuun päivänä autoillessani takaisin Pikkukaupunkiin huomasin laikukkaita lehmiä niityllä, tien varressa. Päästyäni lähemmäs kameran kanssa huomasin joka lehmällä keltaiset korvamerkit, jotka pilasivat intoni tyystin. Otin kuitenkin sarjan kuvia, ja ristin sen mielessäni Keskitysleiriläiset-sarjaksi, etenkin kun aitaus oli sähköpaimenen vartioima. Taitavat lopullisesti olla takana ajat, jolloin lehmäkin oli vielä vapaa ja onnellinen lehmä.
Ei ihme, että maitokin on niin pahaa. En ole juonut sitä tilkkaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

(
Maalaus Marc Chagall)

8.2.2011

Tuomio 2: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Tänään en ole kauhean tuomitsevalla päällä, koska lehdissä ei yksinkertaisesti ole yhtään raivoa nostattavaa uutista. Sanani kuitenkin pidän ja päitä putoaa Tuomiosarjassa, yhteensä seitsemänä päivänä.

Tuomitsen siis ensin alkuun useiden sanomalehtien nettisivut, koska niistä on tullut liian raskaita kepeään lukuun. Esimerkiksi Ilta-Sanomien nettiversio jumittaa koneen runsaine mainoksineen, joissa on kokoa, välkettä ja vilkuntaa. Tai ellei jumita, kone hidastelee niin, että sivu liikkuu alaspäin nykäyksittäin. Olenkin sitä mieltä, että lehdet ovat nyt myyneet itsensä mainosmaailmalle ja unohtaneet lukijat ja lehden luettavuusseikat tyystin. Hyvä nettilehti on yksinkertainen ja selkeä, minimalistinen, ja Uuden Suomen julkipano toteuttaa tämän ehkä parhaiten Ylen tietosivujen kanssa.

Jotain lehdistä löytämääni siis tänäänkin tuomitsen voimallisesti, ja nyt ovat vuorossa kotikoulut. Muuan isä valittaa, ettei halua viedä lastaan yleiseen kouluun, koska sosiaaliset taidot, lukeminen, numeroiden pyörittely, englannin kieli ja tietynlainen yleissivistys ovat opittavissa myös ilman sitä epämääräistä ainesta, jolle lapsi altistuu koulumaailmassa, iässä, jossa ei vielä kykene kunnolla prosessoimaan, missä on itua ja missä taas ei.

Lisäksi isä sanoo, mielestäni hieman ristiriitaisesti vaateeseensa nähden, että vanhemmat voivat vallankäytössään alistaa lapsensa uskonnolle, muokaten tämän todellisuudenkuvan hämäräksi. Äiti voi syöttää tyttärelleen lihaa, ilman että lapsi ymmärtää syövänsä jotain perheen koiran kaltaista. Formaalilta koulutukselta tai sen oppisisällöltä lastaan ei ilmeisesti kuitenkaan voi pelastaa muuttamatta maasta, arvelee isä.

Minua tällainen lyhytnäköinen individualismi harmittaa tavattomasti. Sanonpa tähän vain, että voi lapsiparkoja. Ellei syö susi, tulee vastaan karhu. Mistä näitä vanhempia sikiää, jotka luulevat oman maailmankatsomuksensa olevan ehdottoman oikea ja jotka prosessoivat asioita lastensa puolesta? Eikö lapselle ole parasta vapaus, myös vapaus vanhempien voimakkaista ideologioista, vapaus kasvaa vallitsevissa oloissa, imeä vaikutteita sieltä ja täältä, kokea itse asiat ja valita aikanaan oma tiensä, omat ajatuksensa? Voiko joku olla näkemättä tätä? Kuinka joku voi olla vastaan koulua ja koulutusta, joka on todettu maailmassa opilliseksi eliittikouluksi? Ei kai nyt vuosisatoja jatkunut koulutusjärjestelmä voi olla lapselle tappioksi, jos sitä vertaa kotikouluun, jossa harvoin on asiantuntijoita opettamassa lapsia. Yleensä tuntuu siltä, että kotikasvattajat ovat huru-ukkoja, jotka haluavat pakkosyöttää lapsilleen voimakkaan poikkeavia näkemyksiä erilaista asioista.

Raipat saa siis tänään se, että vanhemmat valitsevat lapsille vallitsevista oloista poikkeavan ideologisen kasvumallin, jos tämä malli eristää lapsen muista lapsista ja saa aikaan erilaisuuden tuntoja. Lapsi harvoin tahtoo olla olla älykäs ja erottuva yksilö, jos häneltä kysytään. Mieluummin hän olisi samanlainen kuin toisetkin. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin kaverit ja heidän hyväksymisensä. Ja sitten se tärkein: Miten kasvattaa lasta sosiaalisuuteen ja toisten huomioonottoon kotona?
Entä miten päivähoito? Kelpaako tämä kuitenkin vanhemmille, mutta koulu ei?

(Maalaus Paulis Postazs)

7.2.2011

Tuomio 1: Ei se meidän syy oo

Syksymmällä lupasin koettaa joskus kirjoittaa joka päivä lyhyen kolumnin jostakin ajankohtaisaiheesta. Aloitan nyt siis lyhyen Tuomiosarjan.

Tuomitsen joka päivä yhden tuoreen mediassa esitellyn asian, joka aiheuttaa minussa raivoa, kuvotusta, surua, inhoa tai muuten vain halua oikaista asia. Samalla koetan muuntaa blogini valtaviksi paisuneita keskusteluja hieman lyhyemmiksi, sillä alan kokea sietämätöntä suorituspainetta tällaisen suosion edessä. Tahdon takaisin siihen armoitettuun tilaan, jossa jo yksi anonyymi kommentti aiheutti lämpimän ailahduksen ja tunteen siitä, että on elossa virtuaalin keskellä. Muistan vieläkin elämäni ensimmäisen kommentin, jonka tuntemattomana aloittelijana sain Kuuluttaja-nimiseltä bloggaajalta, joka oli käsittääkseni hyvin suosittu. Taisin ihan punastua työtuolillani.

Tänään tuomitsen kaksi nuorta poikaa, jotka kävivät bussikuskin kimppuun kuristaen, lyöden ja potkien häntä päähän. Kuljettaja toimitettiin tajuttomana sairaalahoitoon ja hän sai vakavat vammat. Hän oli vain pyytänyt poikia siirtymään pois bussin edestä, koska bussin tarkoitus oli luonnollisesti lähteä. Tämä lähtökäsky suututti nämä väärinymmärretyt nuoret väkivaltaiseen raivoon. Minun tekisi mieli mennä ravistelemaan noita raavaita poikia. Mitä he luulevat olevansa? Ovatko he puhetaidottomia mykkiä, jotka luulevat omistavansa koko maailman nyrkeillään ja potkuillaan? Onko heillä juoppo isä ja heikko äiti? Haloo, niin oli minullakin, mutta en minä mene hakkaamaan bussikuskia päähän, en menisi edes sanomaan pahasti!

Ei ole ylisen ilmanalan alla eikä maanalisen päällä ainuttakaan syytä, joka sallisi teon tai edes selittäisi tapahtumaa. Ei tällaisissa tilanteissa edes pidä mennä kysymään pojilta, että miksi teitte sen, vaan heille tulee näyttää paikka yhteiskunnassa ja yhteisössä. Paikka! Istu! Käyttäydy ihmisiksi!

Oletteko muuten kuulleet muutaman vuoden takaista laulua, jossa nuoret heiluvat ja tukevat toisiaan. Niin nättiä että, ajattelee moni. Kissan viikset, laulu on kammottava kuvaus narsistisesta maailmasta, jossa mikään ei ole nuorten omalla vastuulla, vaan kaikki on yhteiskunnan vika. Minua puistattaa, kun kuulen tämän Tiktakin limbon:

pidä kiinni hei mua
niin mä pitää voin sua
kyllä kaverilta pitää aina saada tukea (hei)

hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta
ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta
hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta
ei me menneisyyttä kaduta tai sitä kelata
ei se meidän syy oo jos on suunta hukassa
kello takaperin käy, maailma on vinossa (hei)


Puistattaa vielä enemmän, kun katsoin Youtubesta videon, jossa lapsetkin heiluivat vanhempiensa harteilla Tiktakin säkeitten tahtiin. Ihan kuin maailma olisi tullut hulluksi, kukaan ei erota enää oikeaa väärästä, epäaitoa aidosta, vastuuta oikeuksista.

(Tuomiotädin kuva: Grant Wood)

4.2.2011

Terveisiä Hugo Simbergille!


"Itsemurhaa ei tehdä sen takia etteikö olisi muita vaihtoehtoja, tämä on väärä käsitys. Aivan kummallinen käsitys. Itse asiassa itsemurha jätetään tekemättä, jos ei ole muita vaihtoehtoja."

Ota tästä sitten selvää. Näin sanoo muuan kommentoija edellisessä keskustelussa, jossa alkava harmaanvetinen kevät oireilee hieman masentuneesti. Olin sanonut, että minusta kysymys siitä, onko itsemurhan tekijä itsekäs, on vailla merkitystä, toisarvoinen, koska itsemurhia ei tehdä näyttömielessä tai suuttumuksesta tai muustakaan laskelmoidusta seikasta, vaan tilanteessa, jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Jälkeenjätetyt anteeksipyyntökirjeet puhuvat puolestaan - ihminen kyllä tietää jälkeenjäävien tuskan, mutta kun oma tuska on ylikäyvää, ei ole vaihtoehtoja. On mentävä, nostettava purje, noustava siiville, vedettävä puikot kutimesta, heitettävä lusikka nurkkaan, hypättävä alas, nieltävä pillerit.

Olen jotenkin sulkenut pois sen vaihtoehdon, että itsemurhia tehtäisiin viileästi harkiten, tyynessä tilassa, jopa kostoksi jälkeenjääville. Esimerkiksi minun varhainen esi-isäni hirtti itsensä hevostallin ylisille delirium tremensin riivaustilassa. Voisi sanoa ehkä, että mies ei ollut tolkussaan eikä järin paljon harkinnut tekostaan ja jälkeenjäävien häpeää ja tuskaa tai mahdollista helpotusta. Tunnettuja äärettömän tuskatilan itsemurhia ovat lisäksi syöksymiset junan alle tai koskeen, hyppäämiset katoilta, ikkunoista, Eiffelin tornista, vuoren partaalta.

Mietin sen viime talvena itsensä hiljaisesti metsään jäädyttäneen teinitytön itsemurhan motiivia ja hänen mielensä viileyttä tai kuumuutta. Hän oli vain kävellyt talvisen valkeaan metsään keskellä päivää eikä tullut koskaan pois. Hän on yksi niistä sadasta nuoresta, jotka vuosittain surmaavat itsensä Suomessa, tytöt enenevässä, pojat laskevassa määrin.

Mietin myös sitä televisiodokumentin tyttöä, joka sanoi, että äiti, mä en jaksa elää. Hän halusi lakata olemasta, vaikka kaikki oli ulkoisesti hyvin, oli vain ne mielen peikot, jotka pelottivat ja ahdistivat hulluuteen saakka. Ihminen voi varmaan pelätä kuulemiaan ääniä - vaikkei ehkä kuulisikaan - niin paljon, että luulee kuulevansa. Voi pelätä vaikka sitä, että ääni käskee tappaa itsensä, toistuvasti, vaikkei oikeasti ääni mitään käske, on vain se pelko, että käskee se kuitenkin heti kun olen yksin. Kun pelko valtaa mielen, se on kokonaisvaltaista eikä siinä ole vaihtoehtoja, on hypättävä tai jotain, saatava ne äänet vaimenemaan.

Muistan miten kuuntelin joskus jossakin paikassa ilmastointiputken hurinaa ja sieltä kuuluvia ääniä. Ihan kuin ihmisjoukko olisi ollut jossain, äänten kakofonia oli kuin iloisen ravintolaillan. En ollut enää varma, kuvittelinko vai kuulinko. Samanlaisen kuvauksen löysin Kyllikki Villan Lokikirjasta. Kirjailija oli maannut hytissään ja kuullut unenhorteessa ilmastointiputkista selkeää äänten kakofoniaa, muttei erottanut sanoja. Hän ei ollut varma, olivatko kyseessä ihmisten äänet vai putken hurina. Koin Villan kokemuksen hyvin lohdullisena.

On siis kuitenkin ehkä pakko olla niin, että itsemurhia tehdään erilaisissa psyykkisissä sielun ja ruumiin tiloissa, ei vain äärimmäisessä ahdingossa. Siri Hustvedtin kirjassa Vapiseva nainen puhutaan konversiohäiriöistä, joilla tarkoitetaan hysterian muotoja. Mieli voi vaikuttaa elimistöön niin, että se reagoi vapinalla tai vetämällä jonkin paikan shokkitilaan. Mietin sitä, että itsemurha voi olla myös konversiohäiriö, mieli vapisee liikaa, ihminen ei kestä lepatusta vaan pohtii, että tätäkö elämä on, aina vaan.

Tuota jään kuitenkin vielä miettimään, mitä tarkoittaa yllä sitaatissa se, että itsemurha jätetään tekemättä, jos ei ole muita vaihtoehtoja. Siihen kätkeytyy varmaan suuri viisaus. Oikeasti, en ironisoi.

(Maalaus Pekka Vuori, Terveisiä Hugo Simbergille)