Homo garrulus, Tris ja Komposti!

Luovutan blogini käyttöönne. Tässä on teille nyt oma päre, ettei tarvitse enää tukkia sähköpostiani haistvittuviesteillä, ei tarvitse kuormittaa omaa blogianne Iinestä kiusataan eikun ei kiusata -kyselyillä, ei tarvitse pohtia ankan tekopyhyyttä nurkan takana muiden huomaamattomissa.

Tehkää se nyt avoimesti paljon luetussa blogissa. Puhukaa suunne puhtaaksi ja kertokaa tietonne Iineksen rikoksista, narsistisuudesta, ohuesta sivistyksestä, teeskentelystä ja valheista. Tehkää se nyt, sillä sana on vapaa, ei ole fasistista sensuuria, joka mielivaltaisesti poistaa avoimen kommenttilaatikon viestejä. Valuttakaatten tähän nyt kaikki, mikä mieltänne painaa, laatikolla ei ole reunoja!

Olkaa hyvät Homo garrulus, Tris ja Komposti! Tässä mausteeksi ja lämmittelyksi juuri tullut viesti Trisiltä, lyhennettynä:

Painu vittuun sekopää.- -

Olet ulkokultainen, omahyväinen, laiska ajattelija, pelkuri, tekopyhä, narsistinen, valheellinen, blogisi sijoituksia säälittävästi nosteleva tilatessasi niitä omalla nimelläsi, fasistinen (avoimen blogikommenttikentän mielivaltainen sensuuri ei ole mitään muuta), empatiakyvytön, toisia leimaava ja säälittävä. - -(Tris)

(Valokuva Abelardo Morelli, Women from three paintings)

Bloggaaminen on taiteilua

Pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Ettei vain loukkaa ketään etsiessään kirkkainta helmeä, totuutta. Tai ettei anna hörhöille minkäänlaista eliksiiriä blogikiusaamiseen.

Sitä saa vieläkin kirjeitä viiden vuoden takaa, kun tutustuessaan virtuaalifoorumien ihmeelliseen taikamaailmaan erehtyi luulemaan jotakuta hyvin persoonallista kirjoittajaa trolliksi ja meni lausumaan ajatuksensa ääneen. Sitä saa kirjeen Kauhajoelta - korjaan - kauhajokiskirjoituksestaan, kun aprikoi ääneen, minkälainen kasvuprosessi tekee lapsesta, viattomasta tabula rasasta - joukkoteurastajan. Sitä saa lisäkysymyksen Ajankohtaisen kakkosen ohjelmansuorittajalta, joten kuka sanoo, ettei blogisanaa lueta ja ettei blogisanalla ole voimaa ja ennen kaikkea - ettei blogisanaa seurata myös kontrollimielessä?

Sitä saa myös ikävän herhiläisen, oikein pirulaisen blogisontiaisekseen, joka ruikkii ikäviä pruikkiaan kommenttilootaan, jossa on päivittäin vihjeitä kotipaikastani tai muusta sellaisesta, joka kertoo, että tiedän kuka olet ja ainakin missä asut. So what. Ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä kannan itseyteni ja minuuteni pää pystyssä, salattavaa ei ole, vaikkakaan en heitä nimeäni kehiin.

Rupeaa kuitenkin miettimään, mitä blogissa voi sanoa. Oikeastaan sitä ei pelkää poliisia eikä haastemiehiä, sillä tärkeimmät pykälät ovat tiedossa. Enemmän pelkää noita hörhöjä ja anonyymiherhiläisiä ilmapiirin myrkyttämisestä ja bloggaamisen tympeyttämisestä.

(Kuva Helsingin yliopiston kirjasto, lehdistökuvat)

Näsäviisaudesta Ina Mikkolalle

"Pakko keskustelijana sanoa, että minusta oli vain parempi, että puhuttiin, mitä yhteiskunnallisella tasolla voitaisiin tehdä, vaikka päättäjiltä ei kunnon vastauksia saatuukaan. Mutta ehdotuksia kyllä muilta keskustelijoilta tuli.

Kukaan ei kiellä, etteikö kasvatus kotona ole suuressa osassa kehityksessä, mutta siihen on niin paljon vaikeampi yhteiskunnan vaikuttaa kuin esimerkiksi kouluun ja nettiin, jotka vaikuttavat myös kehitykseen. Ja eiköhän koulumurhaajiin ja pahoinpitelijä tyttöihin ole enemmän vaikuttanut muu ympäristö kuin koti tai ken tietää, mutta vahvasti kyllä tuntuu siltä.

Olisi myös mukava kuulla sinulta, miksi olin mielestäni näsäviisas ja onko siinä jotakin pahaa :D

Terveisin Ina Mikkola"


Tällaisen kysymyksen esittää Ajankohtaisen kakkosen suuressa Kasvatusillassa esiintynyt lukiolaistyttö Ina Mikkola minulle pari pärettä alempana, keskustelun viimeisessä kommentissa. Nostan kysymyksen ja vastaukseni Inalle uuteen päreeseen, jottei se huku.

Ina!

Olen kirjoittanut kilometrikaupalla kasvatusasioista, joten niistä ei nyt sen enempää - sinulle sanon vain sen minkä blogini lukijat tietävät varsin hyvin, että peräänkuulutan vanhempien vastuuta nimenomaan siitä syystä, että varsin usein syyttävä sormi osoitetaan kouluun tai internetiin, kuten nytkin Kasvatusillassa nähtiin.

Se tie on kuitenkin jo tavallaan kuljettu loppuun, sillä ei koulu voi poistaa kiusaamista kokonaan, koska kiusaaminen ei johdu koulusta eikä synny siellä, vaan sen syntymekanismi on monimutkaisempi ja juontaa sekä kiusaajien että myös kiusausta kokeneiden varhaisiin vaiheisiin ja minäkuvan kehitykseen kolmena ensimmäisenä elinvuonna. Jos ihmiselle kehittyy terve ja itsetuntoinen minäkuva, hän ei kiusaa muita ja pystyy torjumaan kiusaamista myös itsenäisesti ennen kuin se ryöstäytyy hallitsemattomiin. Katsonkin, että paukut pitäisi suunnata enemmän kiusaamisen ennaltaehkäisyyn kuin jo tapahtuneen kiusaamisen paikkaamiseen - mikä tietenkin myös täytyy tehdä nollatolenrassilla: kiusausta ei saa sietää missään, siihen pitää puuttua aina.

Se mitä tarkoitin näsäviisaudella, oli aika miedosti sanottu, sillä veit välillä jopa röyhkeästi muiden puheenvuorot. En kuitenkaan raaskinut kirjoittaa heti näin, koska näen sinussa myös suloutta ja nuoruuden innokkuuta ja halua parantaa asioita. En ole kuitenkaan tietoinen, millaisiin asioihin energiasi suuntaat, ja nyt näin lähinnä sen vimman, jolla estit muita puhumasta. Asiasi hukkui hieman sen alle, ja on jopa mahdollista, että muita kunnioittavammalla asenteella olisit saanut asiaasi edistettyä paremmin. Saamasi palaute kertoo tästä.

Opettajana näen, että olet erityisen aktiivinen opiskelija, ja myös ilmaisukykyinen ja äärimmäisen rohkea. Siitä sulka hattuusi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että asioita hoidettaessa on muut otettava huomioon, ja mietittävä, että kuunnellessaan saa joskus enemmän kuin puhuessaan. Kuitenkin haluan kiittää sinua esiintymisestäsi ohjelmassa ja uskon, että sinua tullaan vielä näkemään ja - kuulemaan. Jos olisit oppilaani, olisin sinusta ylpeä, vaikka oletkin tuollainen näsäviisas lukiolaistyttö itseäsi huomattavasti vanhempien ja tietävämpien edessä. Huomauttaisin kyllä silloinkin huutelusta.

Ohjelmaa katsoivat muutkin blogini kommentoijat ja aiheesta kirjoittaneet, ja uskon, että moni on eri mieltä kanssani tuosta näsäviisaudesta, kuten olet ehkä huomannutkin. Onnistuit jakamaan mielipiteet, mikä on omalla tavallaan hyvän keskustelijan tuntomerkki.

T. Iines

PS Kyseinen Kasvatusilta on katsottavissa Ylen Areenalla.

(Valokuvassa Lillian Gish, mykän filmin tähtinäyttelijä)

Talvipäiväkirja 2. sivu

Ohhoh, blogilla on jostain syystä itselleni ennätyksellinen, suorastaan mahtava määrä lukijoita, yli 380 juuri nyt pelkän blogilistan kautta. Mitäs nyt on tapahtunut? Kiinnostaako persoonani osoittautuminen tunnistettavaksi lihalliseksi olennoksi (ks. ed. päre) ihmisiä vai onko kynäni sujuttelu muka niin luistavaa?

Muuan ystävällinen lukija kyllä koukkasi blogiini Googlen kautta hakulausekkeella ikkunaiines vintti pimeänä, joten olisikohan tuossa selityksen tynkää? Täytyy myöntää, että kyllä olenkin niinsanotusti pihalla, en ymmärrä ainakaan tuollaisia hakuja, joissa halutaan kertoa bloginpitäjälle terveisiä perseestä. Mikä ihmisiä oikein riivaa? Olisiko kyseessä klassinen selitys: ei ole sivistystä, sillä sivistys näkyy nettitavoissakin, koska kyse on sydämen ja päänupin yhteisliitosta. Muutenkin tuntuu siltä, että blogosfääri on pullollaan hörhöjä, omituisia otuksia, luovia hulluja joista ei aina tiedä, kuka on ystävä tai kuka ojentaa seuraavassa käänteessä puukkoa.

Mutta - en sure sellaista nyt, sillä talvi on tulossa ja kaikki on hyvin! Odotan suorastaan innokkaasti kaakosta nousevaa lumimyrskyä. Sisälle on kiva käpertyä kirjoittamaan, lukemaan tai kutomaan sukkaa höyryävää glögiä mukissa, ja kynttilät liekeissä. Ja jossain välissä ehkä uskaltautuu myrskyn silmään kameran kanssa koettamaan elämänsä myrskykuvaa. Jos ulkona on karmea häslinki, voi kuvailla omalla pihalla tai jopa yläkerran parvekkeella. Nautittavaa joka tapauksessa.

Tänään en jaksa ihmetellä enkä kiivailla siis yhtään mitään, en edes sitä että kolme suomalaista tappaa joka päivä itsensä. Pitää pitää oma mielensä valoisana ja luottaa itseensä, sillä minulla on hyvä olla - minkäs sille voin; minä nautin elämästä enkä aio heittää tuhkaa päälleni, sillä ketä se auttaisi. Ostinkin eilen itselleni kukkia kolmella eurolla, kimpun oransseja ja keltaisia ruusuja. Arvelin, että olen ansainnut ne. Panin ne tietokoneen viereen, jotta saisin positiivista energiaa kirjoittamiseen.

(Kuvassa Lydia Wideman, suomalainen olympiavoittaja v. 1952)

Talvipäiväkirja 1. sivu

Yöllä oli satanut ensi lumen. Ohut vaippa tosin vaan, mutta kestävä, vielä illansuussakin se on maassa. Ja oksilla on lunta, ei ole sulanut pois. Ja lisää lunta on luvassa!

Vietin päiväsydämen, sen valoisan ajan tietenkin, kameran kanssa ulkona valkeaa harsomaista maisemaa katsellen. Kävin pikkukoskella, ja ihmettelin jälleen vuosienkin jälkeen tämän seudun umpiruskeaa vettä. Tultuani takaisinpäin jouduin pieneen kuulusteluun. Tai niin sen koin. Olin parkkeerannut nimittäin autoni Jumalan lasten valtakunnansalin pihaan, ja pihaa lakaiseva ihminen tuli tarkistamaan, että kuvaamassako olin vai? Näki kameran kaulallani ja katsoi pää kallellaan. No olin kai, ja vakuuttaakseni rehellisyyttäni aloin kehua alapuolella olevaa koskimaisemaa.

Mikä siinä on, että kuvaaja joutuu usein sietämättömiin tilanteisiin, tuijotuksen kohteeksi tai suoraan hullun kirjoihin kuvatessaan vaikka vain maisemia tai lumipeitteen saanutta pöheikköä tai jotakin pientä maanrajassa olevaa kukan teriötä? Minullakin on vielä kamera, jossa on objektiivin pitkä putki. Saan uteliaita tai ärtyneitä katseita osakseni, paitsi vanhuksilta, jotka saavat kamerastani oivan jutun aiheen. Mitäs sitä ollaan kuvaamassa plus hymy päälle, kädet selän takana.

Yleistä on kuvitella, että kuvaaja jahtaa jotain erikoiskohdetta. Jos on kuvaamassa tavallista saviseudun rusehtavaa peltoaukeaa, alkavat ohikulkijat vilkuilla pellolle kaula vinossa, että hirvikö siellä vai mikä. Kun ei mitään näy, katsotaan kuvaajaa kuin hurahtanutta. Eihän pellossa voi olla mitään kuvaamista, sumuisena päivänä vielä. En ihmettele, että vuoden luontokuvan napannut helsinkiläismies ei suostu kuljettamaan isoa kameraansa mukanaan, vaan käyttää taskussa kannettavaa pientä pokkaria liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Ei kestä kuulemma sitä tuijotusta.

Ex-mies lähetti onnittelukirjeen, jossa kirjoitti valmistelevansa Puola-romaaniaan. Uusia afojakin on kuulemma kokoelman verran kasassa. Oli onnellinen, että tyttärellä sujuvat opinnot ja voi ulkoistaa hänet kohta asunnostaan ja panna sen reilusti vuokralle ja tienata rahaa. Mikäs siinä, ymmärrän kyllä, että kun omistaa osakkeen Helsingissä, menettää hurjasti tuloja, jos antaa jonkun asua siinä ilmaiseksi, vain yhtiövastikkeen maksamalla. Ex päätti kirjeensä sanoihin Buly maz, entinen miehesi, Warsova, Persläpi. Ei tule tänä vuonna Suomeen jouluksi, kun on kyllästynyt läntiseen kulutusjuhlaan.

Luulen kyllä, että muuan laiha ja ruma puolatar (miehen oma luonnehdinta) ei päästä häntä verevän ex-vaimon kinkkupöytään. Hyvä niin, huokaan helpotuksesta. En kestä sitä valitusta ja lääkärillä juoksua, puolalaisista lääkäreistä kun ei ole mihinkään. Miehellä on aina Suomeen tullessaan kaksi kolme helsinkiläislääkäriä tilattuna, koska hänellä on luultavasti jokin syöpä, joka jäytää milloin missäkin. Ensimmäinen syöpä oli jo seurusteluaikanamme, ja mies pani minut soitamaan lääkärille ja kysymään tuloksia, että oliko selässä oleva rasvapatti syöpää vai ei, ja oliko syöpä jo pitkälle kehittynyt. Hän odotti kotona hautautuneena tyynyjen alle. No ei ollut, vaan mies oli terve kuin pukki. Toisen kerran hän lähti keskellä yötä apteekkiin, kun nenä oli tukossa, hän tunsi kuolevansa. Vieraillessaan täällä hän nukkuu tulpat korvissaan, koska ei kestä patterin kohinaa.

Miten nautinkaan yksinäisestä illastani. Etenkin kun palautin mieleeni sen, millaista voisi olla, jos olisi sidottu hankalaan ihmiseen. Kuppi vihreää teetä, soittimeen vaikka Albinonia tai kepeän leikittelevää Vivaldia tai Mozartia, ja se on siinä. Avaan verhoihin raon ja katson kadulle. Puiden oksilla on lunta, ja pihanurmikko on valkeanaan. Ei ole kiirettä, on aikaa.

(Piirros Martta Wendelin)

Kadut syyllisiä!

Viisi yksitoistavuotiasta pikkutyttöä hakkasi kahta pikkutyttöä kadulla - otsikko aamun Ilta-Sanomien nettiuutisessa.

Tästä ei aamukahvi enää mene väärään kurkkuun, sillä se meni jo eilistä suurta Kasvatusiltaa (Ajankohtainen kakkonen, tv 2) seuratessa. Syytettyjen penkille oli rahdattu mm. opetushallituksen pääjohtaja, opetusministeri, opettajia, opetusalan asiantuntija Kari Uusikylä. Tulituspuolella oli näsäviisas lukiolaistyttö Ina Mikkola, ja lisäksi keskustelussa oli terapeuttiguruja, draamaopettajaa, Tommi Hoikkalaa. Vain yksi loisti poissaolollaan kuin Jeesus Karin piirroksen joulukadun ihmisvilinässä: vanhemmat. Missä olivat kasvatusvastuun päätekijät, lasten vanhemmat? Kysyn vaan!

Nyt Kasvatusillassa syyllistettiin ensin koulu, sitten Internet, mutta missään vaiheessa ei kysytty: minkä prosessin tuloksena syntyy joukkomurhaaja tai koulussa kiusaava. Hoettiin vain samoja mantroja siitä, mitä koulun tulee tehdä, jotta lapset eivät kokisi yksinäisyyttä. Lisää rahaa, oppilaskeskeistä keskustelua ja se on siinä. Kodin vaikutus oli valkoinen alue, en kuullut sanaakaan ennen loppukevennystä, jossa pikkuiset saivat sanoa nopeassa tietoiskussa, millainen on hyvä vanhempi. Kiva ja antelias, jäivät mieleen.

Kannattaako siis ollenkaan ihmetellä, jos yksitoistavuotiaat pikkutytöt hakkaavat toisensa henkihieveriin kadulla? Mitä kummaa noin pienet yleensä tekevät kaduilla yksin illalla? Muualla Euroopassa lasten yksinjättö illalla on heitteillejättö. Pitäisikö nyt sitten ulkoistaa syyllistäminen Helsingin kaduille, kun niillä on lasten harjoittamaa väkivaltaista säpinää? Koulu, internet, katu... Tai - olisiko vielä jokin kohde, johon lasten paha olo voitaisiin ulkoistaa?

Syyspäiväkirja 11. sivu

Olen ollut tänään aika onnellinen. Kaikki on oikeastaan hyvin, tasapainossa. Päiväni ovat vapaat tehdä mitä haluan. Olen terve, nautin asioista, mutta en tunne tarvetta mässäillä kohtuutomuuksilla, ellei sellaiseksi sitten lasketa nauttimista punaviinistä illalla kynttilänvalossa, lasi tai kaksi.

Kirjoittaminen maittaa, käsikirjoitukseni etenee hitaasti - kirjoitan materiaalia kolmatta neljättä kertaa - kerrokset ovat limittäin niin, että alkuosan olen kirjoittanut uusiksi ehkä kymmenen kertaa, puolivälin pari kolme kertaa ja loppuosan kertaalleen. Hassuinta on, että en vielä tiedä, miten tarina päättyy. Sen näkee vasta sitten, kun olen saanut keskiosan kirjoitettua tarpeeksi monta kertaa. Sain nimittäin blogini lukijoilta arvokkaita vinkkejä huumorista, jota en ollut ajatellut yhtään, tragediaa tai melodraamaa kun luulin kirjoittavani. Oikeastaan tämä näkökulma auttaa minua tavoittelemaan sitä irtonaisuutta ja kepeää iloittelua, joka on hyvän teoksen tuntomerkki, vaikka se kertoisi surullisista asioista. Toisaalta on niin, että jos tarinaan tulisi happy end, se ei kaipaa humoristista otetta, mutta jos loppu on surullinen, otteen olisi oltava kautta linjan humoristinen, ja tarkoitan tällä mustaa huumoria. Muutoin ei synny kontrastia, paradoksia, jännitettä.

Kirjoittaminen maittaa myös blogiin, ja ajattelin lisätä päiväkirjaosuutta, vaikkei minulle koskaan mitään tapahdukaan. Kaipaan harmoniaa, en kiivasta keskustelua, vaikka välillä kaipaan kyllä ajatusten vaihtamista maailmanmenosta. Iloitsen joka päivä, kun onnistun hoitamaan puhumalla jonkin asian itsenäisesti. Tänään keräsin rohkeuteni ja sain kuin sainkin vaihdettua S-marketissa tiliostojeni maksupäivän itselleni paremmin sopivaksi. Pari päivää sitten onnistuin hoitamaan katkeilevan nettiyhteyteni kuntoon. Kävin tietokoneliikkeessä, jossa minua tuli palvelemaan yhtaikaa kolme nuorta miestä, kaikki muutaman vuoden takaisia oppilaitani, ja lisäksi kotiin tuli kaksi asentajaa tarkistamaan linjat. Näin lisäksi unta siitä, että olin jälleen jossain yhteisössä mukana muiden kanssa, ja ihmettelin itsekin unessa sitä, että puhuin niin hyvin. Heräsin onnellisena.

Aloitin myös joululahjojen kutomisen. Puikoilla on vuonna 2005 aloitettu punainen sukkapari, jonka saatan nyt loppuun. Olen jopa innostunut ja aion kutoa toisen sukkaparin heti perään. Kaapissa on pussillinen harmaita lankoja, ja kantapään kavennus sujuu jo ilman ohjetta. Ostin langat äidin kuoleman jälkeen, kun päätin, että sukkien tulo perheessä ei saa katketa. Äiti kutoi aina kaikille sukkaparin pukinkonttiin. Vaan niin jäi minun sukankutomisviritykseni puikoille kaapin nurkaan.

Eilen oli isän nimipäivä. Jostain syystä muistan sen aina, marraskuun kuudestoista. Kuvassa oleva ikkunalaudalle asetettu kirjevaaka on isän toimiston työväline. Hän punnitsi sillä toimistosta lähtevät kirjeet. Minä punnitsin sillä nukenvaatteet ja lelut. Nimipäivänä asetin isän valokuvan kehyksiin, kaivoin sen piirongin kaapin nurkasta, jossa se makasi kasvot alassuin, sama kuva kuin Suomalaisessa kuvakirjassa, mutta mustavalkoisena ja kokonaisena, otsakiehkuraa myöden. Arvelin, että isä on kärsinyt tarpeeksi, joutaa päästä muiden sukulaisten kuvien kanssa samaan riviin. On siinä ensimmäisen koirani Manun kuvan vieressä. Sitten on kuva äidistä, kissa sylissä, Ruben-koira vieressä, sohvalla. Kissa elää vielä, von Kusti, ei paljon puutu 20 vuodesta.

Jos YouTubessa olisi laulu Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylihin sen tahtoisin kerrallaan. Hadl, lidl, lidl, lidl, lindallei, huomisen huolta ei minulla ei…, niin panisin sen tähän loppuun.

(Valokuva Iines)

Paha ei parane pussaamalla

En malta olla kirjoittamatta näkyviin erilliseksi päreeksi pohdiskeluni lopputulosta - koskee mm. edellisen päreen lopussa ilmevää ajatustenvaihtoa - tosin olen joutunut poistamaan sieltä kommentteja. Pohdiskelu sopii lisäksi edelliseen teemaan kiltti ja nöyrä lapsi.

Sellaisia me tunnolliset, nöyrät ja kiltit opettajat olemme, että kestämme ja siedämme oman henkisen terveytemmekin uhalla erilaisia oppijoita, herjauksia, häiriintyneitä persoonia, annamme heidän kävellä ylitsemme ja imeä meistä mehut uskoen viimeiseen saakka kaikkeen hyvään, henkiseen kasvuun ja muuttumiseen. Uskomme siis oppimiseen.

Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja heittää kommenttikeskustelujen häiriköt yli laidan olemalla huomaamatta heitä. Jokin tässä poisheitossa kuitenkin sotii suuresti sisäistä minääni ja maailmankuvaani vastaan, sillä näen ilkeissä kommenteissakin ahdistusta tai kirjoittajan omaa tuskaa, ja tahdon antaa tilaa tällekin puolelle elämää. Sanoisin jopa niin, että nämä jokuset mustat lampaat ovat minulle läheisiä ja tunnen lämpöä heitä kohtaan, vaikka olen saanut käsittämätöntä ivaa ja pilkkaa juuri heidän taholtaan.

Samoin tunsin koulussa. Mitä vaikeammin lähestyttävä oppilas, sen tärkeämmäksi hänet koki. Ja miten kouluissa muuten kävisi, jos opettajat todella noudattaisivat näitä neuvoja heittää häiriköt ulos ja olla näkemättä heitä, jättää heidät oman onnensa nojaan? Opettajat kivitettäisiin kuoliaiksi mediassa ja palstoilla, ja he saisivat syytteen virkarikoksesta.

On hassua, että virtuaalissa pitää olla kylmästi omaa etuaan ajava, mutta reaalissa pitää antaa antaa kävellä ylitseen. Tämä on paradoksi, joka sekoittaa käsitystäni oikeasta ja väärästä, itse kun pidän virtuaalia jokapäiväisenä vuorovaikutusvälineenä, jossa on samat eettiset normit ja sanktiot kuin reaalissa.

Minä en ymmärrä siis enää mistään eettisyydesta yhtään mitään! Alan myös uskoa tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa ollutta psykologian asiantuntijan kirjoitusta, jossa hän sanoo, että on olemassa myös todellista pahuutta, joka ei parane pussaamalla. Olen joskus kirjoittanut pahan kosketuksesta virtuaalissa, ja totisesti, paha on kuin onkin olemassa, ihmismielen syövereissä eikä sitä edes tarvitse selittää sairaudeksi.

Olen tuntenut sen henkäyksen niskassani, ja se on värisyttävä tunne, kuin joku kulkisi hautasi yli - et voi sille mitään, paha voittaa hyvän tässä maailmassa. Jos joku on saanut päähänsä vainota sinua, olet osin menetty, et ole koskaan enää ehjä siinä ympäristössä, jossa sinua kiusataan. Pystyt vain avuttomana katsomaan, miten paha voimistuu, imee vertasi ja liittoutuu toisen pahan kanssa. Liitouma sieppaa pahan pisaroita sieltä, missä niitä leijuu ja vahvistaa itseään, ja pahan tihentymällä on kyky jopa muuntaa hyvää pahaksi, pahuudellaan.

Aamuinen Helsingin Sanomien kirjoitus palautti mieleeni tämän pahuuden selitysmallin järkyttäville teoille, käsittämättömille kiusaamisille ja vainoille, kaikelle pahalle, mikä uhkaa ihmisyyttä ja kaikkea hyvää ja elämää ylläpitävää. En halua mystifioida tätä pahaa, mutta mietin, missä määrin filosofit ovat pohtineet pahan olemusta - myönnän, että en tunne tätä pelottavaa asiaa ollenkaan, niin kauas olen sen torjunut mielestäni. Voiko siis tehdä vääriä tekoja vain, koska on paha?

(Kirjan kansikuva: Charles Baudelaire, Pahan kukkia)

Kiltti ja nöyrä lapsi?

Monissa kirjoituksissani olen puhunut uudenlaisen arvofilosofisen keskustelun tarpeesta. Pyrittäisiin kartoittamaan sitä, minkälaisen henkisen ilmaston ja elämisen piirin olemme luoneet lapsillemme, jotka kaikkien mediasta tihkuvien tietojen valossa voivat hämmästyttävän pahoin ollakseen länsimaisen ja edistyksellisenä pidetyn, tosin perin nuoren sivistysvaltion kansalaisia.

Olen esittänyt keskustelun käynnistämiseksi eettistä toimikuntaa, johon kuuluisi henkilöitä tieteen ja taiteen huipulta täydennettynä kentän äänellä eli kasvatusalan työntekijöillä ja lasten vanhemmilla. Lapsia en ole esittänyt toimikuntaan, sillä meillä on jo tietoa lasten pahoinvoinnista, mutta mikään ei estä kuuntelemasta heitä lisää johtopäätöksiä ja mahdollisia uudistuksia tehtäessä.

Tässä yhteydessä on turha lähteä laajasti toistamaan sitä, millaista aikaa elämme, sillä se on jo sanottu monessa yhteydessä. Yhteenvedonomaisesti eri lähteistä poimituista esimerkeistä voi kuitenkin todeta, että kansallinen hyvinvointi onkin harhaa, sillä kaikenikäisillä ihmisillä on Suomessa suuri henkinen hätä:

• Joka toinen päivä yli 65-vuotias suomalaisvanhus tekee itsemurhan.
• Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on WHO:n tilaston mukaan toiseksi korkeinta maailmassa.
• Suomessa pahoinpitelyjen määrä on ollut kasvussa. Vuosien 1990 ja 2005 välillä kasvua on ollut 32 prosenttia. (Vuonna 2005 USA:ssa tehtiin 469 väkivaltarikosta 100.000 asukasta kohden, Suomessa vastaava luku oli n. 585.)
• Elämänsä aikana lievää väkivaltaa oli kokenut 72 prosenttia ja vakavaa väkivaltaa 8 prosenttia 15-vuotiaista suomalaisnuorista. (Lähde)

Tältä pohjalta minussa ainakin herää tarve miettiä uudelleen joitain moraalisia käsitteitä kuten lähimmäisyys, kiltteys, anteliaisuus, armeliaisuus, auttavaisuus, ystävällisyys, yhteisöllisyys, henkisyys, totuudellisuus, ahkeruus, tyyneys, rauhallisuus, iloisuus, onnellisuus, nöyryys ja tietenkin rakkaus. Mikä näiden asioiden osuus on nykyisessä yhteiskuntakulttuurissa?

Voisiko jokaiselle luetellulle asialle nimetä vastapoolin ja todeta, että nimenomaan se onkin vallalla Suomessa? Itsekkyys, kovuus, omasta kiinnipito, tuomitsevuus, epäystävällisyys, yksilöllisyys, hedonistisuus ja materialistisuus, valheellisuus, laiskuus tai helpolla meneminen, hermostuneisuus, surullisuus, masentuneisuus, viha. Miten on, miksi nämä vastapoolit tuntuvat ajalle ominaisilta ja tutummilta kuin edellä olevat lähinnä kristilliseltä ja looserimaiselta lespaukselta kuulostavat lällykkeet? Mekö olemme näin päättäneet, vai kuka?

Vanhempia tai yleensäkään ihmisiä ei voi käskyttäen opettaa, mutta uskon siihen, että laaja ja arvovaltainen tiede-taidevaikuttajien arvokeskusteluprosessi johtaisi median mittavaan mukaantuloon, jolloin keskustelu siirtyisi sinne minne kuuluukin eli kentälle, vanhempien ja opetusväen piiriin, jolloin sillä pitäisi olla vaikutuksensa mm. koulujen, päiväkotien ja neuvoloiden kasvatus- ja opetussuunnitelmien kautta uudistuviin opetussisältöihin ja -menetelmiin, joissa lähdettäisiin lapsen eettisestä kasvusta ja oman persoonallisuuden hyväksymisestä kaikissa mahdollisissa aineissa ja tilanteissa.

Itse uskon taideaineiden hyvään vaikutukseen ihmisessä ja niiden lisäämiseen opetussuunnitelmissa. Neuvolatoiminnan kautta on suora yhteys lapsen vanhempiin, ja tätä kautta heidät saavutetaan ehkä parhaiten koko lapsuuden aikana. Tärkeimpänä pidän kuitenkin julkista keskustelua ja merkittävänä antina sitä julkaisukokoelmaa, joka prosessin tuloksena syntyisi. Siinä olisi pureskeltavaa kasvatusalan ihmisille ja vanhemmille, kaikille.

Voitaisiin myös kirjoittaa 10 käskyä vanhemmille, prosessin pohjalta muotoutuneita. Tässä alla muutama hyvin nopeasti ja luonnosmaisen harkitsematta keksitty käsky - muut voivat keksiä omansa:

1. Anna lapsellesi joka päivä lämmin terveellinen kotiateria tai kaksikin.
2. Ota pieni lapsi syliin, kun hän itkee suruaan ja suukottele häntä.
3. Älä koskaan lyö lastasi, sillä hän on sinua hauraampi.
4. Älä edes tukista häntä, älä kajoa sormellasikaan muuta kuin hyvässä mielessä.
5. Puhu lapsellesi joka päivä ja kysy, kuinka hän on päivänsä viettänyt, mitä hän on tehnyt.
6. Ohjaa lastasi koulutiellä ja opasta hänet iloitsemaan koulunkäynnistä, opettajista ja tovereista.
7. Älä anna lapsesi lyödä ketään äläkä anna hänen puhua rumasti kenellekään tai kenestäkään.
8. Älä vaadi lapseltasi enempää mihin itse pystyt, äläkä noudattamaan sitä, mitä vastaan itse rikot.
9. Sano lapsellesi usein, että hän on hyvä ja rakas.
10. Vie lapsesi suomalaiseen metsään etsimään aarteita mieluummin kuin Puuhamaahan.

Muut voivat keksiä omat käskynsä ja esittää ne!

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)

Jälkikirjoitus: kouluampuja ei ole mielisairas

Jokelan ja Kauhajoen surmista pamflettikirjan kirjoittanut Jussi Särkelä, mm. Mielenterveyden Keskusliiton toiminnanjohtajana työskennellyt järjestömies, väittää, että mielenterveysongelmista on tehty selitys kaikelle poikkeavalle (HS 9.11.2008).

Tämä johtaa siihen, että koulusurmatkin selitetään helpoiten juuri mielenterveysongelmilla, ja koululaisia aletaan "huolikartoittaa" ja seuloa, kenessä on potentiaalia kouluampujaksi. Poikkeavat yksilöt ulkoistetaan sosiaali- ja terveyshuollon hoidettaviksi sen sijaan, että he olisivat osa yhteisöä.

Särkelä on tässä oikeassa, sillä samaisessa sunnuntaihesarissa on toisaalla tragikoominen juttu siitä, miten tavallisia poikia ja heidän perheitään on tänä syksynä piinattu leimaamalla heitä koulusurman suunnittelijoiksi - väärinkäsitysten vuoksi.

Muutenkin Särkelä allekirjoittaa pamfletissaan minunkin aiemmin esittämiäni tuntojani ja ajatuksiani koulusurmista, joiden jälkipohdinta ajankohtaistui jälleen vastaillessani Benropen joihinkin sananvalintoihini kohdistamaan kärjekkääseen kritiikkiin. - Tosin mainittakoon, että Särkelän pamfletti on saanut koko joukon myös negatiivista kritiikkiä, mutta ei kokonaisuutena, vaan joiltain osin.

Eniten minua hätkäytti ja ilahdutti se, että Särkelän yksi parannusehdotus oli lähes yks yhteen oman ehdotukseni kanssa. Ehdotin aiemmassa jutussani nimittäin toimikuntaa, johon kuuluisi filosofeja, tiede- ja taidealan ihmisiä, kasvatustieteilijöitä, opettajia, vanhempia pohtimaan ja luomaan uutta arvokasvatusideologiaa, joka lanseerattaisiin kaikkien keskusteltavaksi, jolloin vasta ohjelma muotoutuisi ja sen toteuttamiskelpoisuus olisi punnittu ja hyväksi havaittu.

Särkelän ehdotus on, että perustettaisiin tutkijalautakunnan sijasta tieteellinen neuvottelukunta, johon kuuluisi johtavia filosofeja, historian ja kasvatustieteen tutkijoita, jotka selvittäisivät, mitä yhteisölle oikein on tapahtunut neljänkymmenen vuoden aikana. Tämä neuvottelukunta on siis omakin ajatukseni, paitsi että näen painopisteen tulevaisuudessa, jottei jäätäisi menneisyyden haamuihin. Toki niistä voi ja pitääkin oppia, joten ymmärrän tämän taaksepäin katsomisen, jos sitä seuraa sitten johtopäätöksiä. Pääasia, että saadaan huomio pois sijaistoiminnosta, joksi mielessäni kutsun tätä kovaäänistä uhoa mielenterveyspalvelujen lisäämisestä koulusurmien torjumisessa. Pitää mennä paiseen juurille eikä jäädä pällistelemään paiseen kokoa.

Siitä olen kyllä pettynyt, että Särkelä keskittyy niin voimakkaasti vain yhteisöllisyyden korjaavaan vaikutukseen. Yhteisöllisyys on trendi ja klisee Matti Vanhasenkin puheessa ja puutarhakaupunkivisioissa, mutta se ei riitä niin kauan kuin ei nosteta kissaa pöydälle: se mitä tapahtuu kodin seinien sisäpuolella lapsen varhaisvuosina, on kaikkein tärkeintä.

Kodeissa harjoitetaan paljon kotikiusaamista, fyysistä kiinnikäymistä lapseen, hakkaamista remmillä tai ilman, seinäänpaiskomista, vähättelyä, lasten tarpeiden mitätöintiä, heidän yksinjättämistään ja varhaista itsenäistyttämistään, läsäolon puutetta tai läsnäollen kohtaamattomuutta sillä tasolla, jolla lapsii pystyy todella kohtaamaan toisen.

Mutta olkoon, tästähän ei saanut puhua, vanhempia ei saa syyllistää, he ovat työn ja elonmaininkien raskauttamina edelleen tabuja, sillä koti on pyhä paikka ja lapset nyt vaan välillä häiriintyvät. Paras siis vaan vaatia lisäsatsia nuorten mielenterveyspalveluihin ja ulkoistaa lapsen ongelmat koulusta johtuviksi. Opettajiakin voi mukavasti syyttää, kun eivät osaa torjua lapsen kiusaamista, kasvatusalan ammattilaiset.

Loppukaneettina on pakko mainita, että Jussi Särkelän mielestä yhteiskunta on mätä, ja siitä johtuu moni seikka. En tiedä mitä sanoa, sillä en näe mitään erillistä yhteiskuntaa, vaan me täällä hääräämme. Minusta vika on meissä, sillä emme me vieläkään ole havainneet, mikä on elämää ylläpitävää ja rakentavaa voimaa. Näin ollen me pystymme, ellei mikään muutu, kasvattamaan lapsistamme teurastajanatseja tai natsiteurastajia tai massamurhaajia tai joukkomurhaajia.

Aivan viimeisessä lauseessani haluan ehdottomasti korostaa sitä, että myös minä voisin varmaan olla potentiaali massamurhaajan kasvattaja. Kohdistan nuolen siis myös itseeni, sillä en ole tehnyt mitään estääkseni koti- ja koulukiusaamisia, joita näen ympäröivässä maailmassa. Olen myös sitä mieltä, että vanhemmatkin ovat uhreja, joten heidät tulee armahtaa, he ovat kalkkinsa juoneet. Miten Jumala meitä sanoikaan rankaisevansa: Minä kostan teille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka... Liemessä ovat siis lapsi, vanhemmat, isovanhemmat, isoisovanhemmat. Katkaise nyt tuollainen perinteiden ketju.

(Maalaus Pablo Picasso)


Lisäys isänpäivän kunniaksi, myöhemmin illalla:

Jos joku haluaa katsoa, miltä näytti isäni, jonka näköinen minä olen hyvin suuresti mm. silmiltäni - kuulemma - niin isästä löytyy kuva kuvablogistani. Isä kävi pitkälle viidettäkymmenettään, kun sai minut ilokseen. Tästä kuvasta on siis matkaa minun syntymääni vielä toistakymmentä vuotta. Päätin ensin, etten kirjoita isästä mitään, mutta kyllä minä hänelle juuri kynttilän sytytin, koska rakastin häntä kuitenkin koko lapsen sydämestäni.

Syyspäiväkirja 10. sivu

Olen viime päivinä kirjoittanut omia tarinoitani, siis hionut muutaman vuoden takaista päiväkirjan raakamateriaalia.

Kyseessä on rakkaustarina, jonka olen kirjoittanut omasta elämästäni, niin uskomaton juttu, että alan nähdä siinä koomisia piirteitä, vaikka oikeasti se on haikea ja traaginenkin tarina rakkaudesta, josta ei saa kiinni ja joka katoaa kuin pääsky etelään vain palatakseen keväällä takaisin palmunlehti nokassaan.

Tällä kertaa työnä on vaihtaa verbit preesensiin, sillä tavoite on tuoda tapahtunut kapeaan valokeilaan, aivan lukijan eteen, minimalistisen pelkistetysti. Preesens on juuri se verbinmuoto, joka tiivistää näyttämön mahdollisimman suppeaksi ja draamalliseksi, sanoja säästäväksi. Olen karsinut pois myös adverbeja ja runsaita selitteleviä sivulauseita, helmasyntejäni. Työ vie mukanaan, ja tarina kantaa ainakin minua. Huomaan purkavani myös mieleni patoumia ja tekeväni edelleen surutyötä haudatessani suurta rakkauttani, ehkä suurinta koko elämässäni. Syvin aspekti ja draaman kaari on se, että mitään ei tapahtunut reaalisella tasolla, vaan vain minun mielessäni ja tunteissani.

Olen miettinyt, kiinnostaisiko tarina ulkopuolisia, haluaisiko joku lukea sen, ymmärtäisikö viitteenomaiset merkinnät. Voi olla, että tarjoan tarinanäytettä kustantajalle, mutta olen vakuuttunut, että tarina on liian mitätön ja suurta yleisöä liikuttamaton, ettei sillä ole lukuarvoa. Se ei kuitenkaan estä minua hiomasta tarinaa, sillä materiaalin hioutuminen yhä tiukempaan muotoon, yhä suppeammaksi on kiihdyttävä prosessi. Voisi sitä kai turhempaankin aikaansa käyttää. Kuten vaikka itsensä jynssäämiseen, habituksensa kohentamiseen, asusteittensa suunnittelemiseen ja muotiblogin pykäämiseen.

Noh, kyllä minä habitukseni hoidan. Käyn joka päivä vähintään 40 minuutin sauvalenkillä pururadalla ja rasvaan kasvoni aamuisin päivävoiteella ja iltaisin yövoiteella, ja jos lähden ihmisten ilmoille, levitän päivävoiteen päälle kerroksen meikkivoidetta ja punaan huuleni ja asettelen nutturani nätille kiehkuralle. Ostin juuri ihanan sarviluisen nutturakammankin, jolla saa tukan ylöspäin kuin kukonharjan. Ja kyllä minä korviksia käytän, välillä roikottimia, välillä pieniä hopeisia juttuja.

(Maalaus Fernand Khnopff)

Nettiherjat kävivät kalliiksi

Nyt se on nähty! Nimimerkkikirjoittaja, muuan lahtelaismies, sai eilen 25 päiväsakkoa nimeämätöntä henkilöä kohtaan tekemästään kunnianloukkauksesta nettikeskustelussa. (HS 4.11.2008)

Puskakirjoittaja osallistui kahdella nimimerkillä verkkokeskusteluun, jossa alkoi sättiä erästä naista menemällä henkilökohtaisuuksiin, naista kuitenkaan nimeämättä. Kirjoitukset antoivat naisesta valheellisen kuvan, halvensivat ja pilkkasivat häntä ja yksilöivät hänet monin tavoin. Mies herjasi mm. naisen terveyttä, taloutta ja perhe-elämää.

Merkittävää on siis, että anonyymi henkilö katsottiin sinällään juridisesti vastuulliseksi sanoistaan nimeämättömälle, eli nimimerkkikin voi siis lain edessä loukata toisen nimeämättömän kunniaa. Lahtelaismies joutuu maksamaan yli 7 000 euroa loukkaamalleen naiselle.

Täällä blogimaailmassahan on väitetty, että anomyymeilla bloggaajilla ei ole mitään kunniaa ja että heitä ei edes ole olemassa, vaan he ovat vain skribenttejä, joita ei siis muka mitenkään voi loukata. Tulee vain itse pitää puolensa, etteivät kiusaajat pääse hyppelemään nenän päälle. Nyt on varsin helpottavaa tietää, että virtuaalissa eivät pädekään viidakon lait, vaan sosiaalisen yhteisön eettinen moraali, johon lakikin nojaa.

Pitemmittä puheitta ja edellisen päreeni keskusteluosioon viitaten - olen iloinen! Me kymmenettuhannet skribentit olemme oikeita tuntevia ihmisiä, joilla on persoona ja henki ja useimmiten aivan oikeassa valossa esitetty reaalielämä nimimerkkinsä takana. Anonyymiakaan persoonaa ei voi siis loukata kuin - rikollinen.

Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että kaikki solvaukset kannattaa järjestelmällisesti poistaa bloginsa keskusteluista, sillä ei ole sensuuria yliviivata ilkeyksiä. Haukkumiset ovat usein sairaan mielen tuottamia, sillä terve yksilö ei kiusaa edes salanimellä.

Olen havainnut, että moni antaa herjakommenttienkin olla kommenttilaatikoissaan kuvitellen olevansa näin muka suvaitsevainen sananvapauden puolustaja. Näin olen itsekin menetellyt suuressa sananvapauden rakkaudessani. Nyt huomaan olleeni väärässä, sillä ei ole vapautta ilman vastuuta. Poistan tästä lähtien jokaisen ad hominem -tyylisen haukkumisen, koska se on aina aiheeton asioista keskusteltaessa. Ilkeyksiä ei saa eikä niitä pidä suvaita.

(Sandy Oppenheimerin maalaus kuvataiteilija Romaine Brooksista)