Nunnien laulua

Olipas kerran Nokkelasuinen Poika, jolla oli sana hallussa, toinen korvan takana ja kolmas kainalossa. Harva pääsi yllättämään hänet uudella sanalla, sillä hänellä oli myös reppu, jossa olivat harvinaiset kokoelmat, kuten vieraasta valtakunnasta lainatut sanat ja termistö erikoistarkoituksia varten.

Nokkelasuinen Poika nimittäin seikkaili usein suuressa Taikametsässä, jossa ei ollut rajoja, ei vertikaalisesti eikä hortikaalisesti, eikä edes takaa kiertäen. Siellä tuli eteen myös tilanteita, joissa kuultiin ennenkuulemattomia sanoja. Tällöin poika avasi reppunsa ja etsi sieltä erillisestä lippaasta tarvittavan sanan, joka avasi ymmärryksen lukon. Näin poika sai nokkelasuisen pojan maineen ja nimen, koska hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen.

Pojalla oli epäonnekseen myös rajaton tiedonhalu ja hankalia kysymyksiä, sillä hän kysyi vaikka sitä, miksi jotkin eläimet pystyivät liikkumaan kolmessa ulottuvuudessa, maalla, meressä ja ilmassa, kuten vaikkapa monet siivekkäät. Myös liito-oravan lentotaito kysytti häntä, samaten käärmeen nousu puun latvaan, kiemurtelu ruohikossa ja laskeutuminen maanalaisiin koloihin. Miksi nämä eläimet ovat iljetyksiä, kysyi Nokkelasuinen Poika. Miksi niitä ei saanut vaikka syödä, sillä niiden liha oli varmaan mureaa, kysyi poika julkisesti Taikametsän aukiolle pystytetystä puhujanpöntöstä.

Tällainen kysyminen ihmetytti jokusia, sillä yleensä kaikkeen oli jo selitys. Käärmehän otti yhteyttä yläilmaisten henkiin noustessaan puuhun ja vainajiin mennessään maanalaisiin, koloihin ja luoliin. Siksi käärme oli iljetys. Samoin kaikki kolmen ulottuvuuden siivekkäät olivat iljetyksiä, joita ei syöty pahimpaankaan nälkään, sillä ei eläimen ole luonnollista rikkoa rajoja. Kanoja syötiin, koska ne olivat vain yhden ulottuvuuden siipiniekkoja, ja siis puhtaita, ei iljetyksiä.

Jos Nokkelasuinen Poika vaikka kysyi, että nouseeko käärme puuhun päästäkseen turvaan petoja tai pyydystääkseen lintuja, niin katsottiin, että hän halventaa ylhäisissä asuvia henkiä, joihin käärme etsii yhteyttä. Tai jos poika kysyi, miksi itäisen laakson nunnaluostarin muuri on sortunut länsipuolen kuudennen kiven kohdalta, hänen katsottiin syyttävän jotakuta kyläläismiestä, ja erikoisesti kuudennen talon isäntää muurin särkemisestä. - Miten niin miestä, saattoi nokkelasuinen poika kysyä. - No siksi, että eihän naisväki jaksa kiviä murtaa, sanottiin hänelle, ja lisättiin, että hän halveksii ja sortaa samantien yhdellä kysymyksellä kaikkia kylän miehiä, ja eniten kuudennen talon miestä, epäilyineen.

Poika pahoitti kovasti tästä mielensä, sillä hän ihaili kylän miesten viisautta ja voimaa ja toivoi jonain päivänä kasvavansa yhtä suureksi ja vahvaksi kuin kylän suurin mies, Mies Jota Närästää. Joku vihaisista miehistä alkoi sitten laulaa syytöslaulua, niin että Nokkelasuisen Pojan korvissa soi, kiersipä joku hänet kaukaa ja huusi muillekin, että sillä on rutto kielessään. Poika meni kotiin ja sanoi, että miehet moittivat häntä kuorossa. Pojan isä, Mies Joka Pelkää Hevosia, sanoi, että älä huoli, ei siellä mitään kuoroa ole, nunnat ne vain laaksossa laulavat. Pojan äiti, jonka nimi oli Pikku Kukan Nouseva Viisaus sanoi, että älä huoli poikaseni, sinusta vaan tuntuu siltä. Nunnakuoro siellä vain harjoittelee, ja sinä luulet alttoääniä miesten moitteeksi. - Niinkö se olisikin, tuumasi poika ja lähti uudelleen kylille, reppu selässään.

Taikametsässä olikin vilinää sunnuntai-iltana. Heti törmäsi poika ensimmäisessä tienhaarassa Bim Mustasilmään, joka näytti hänelle hampaita ja murisi. Jostain syystä Bim Mustasilmä vihasi hänen korvaansa. Nokkelasuinen Poika nielaisi, varoi näyttämästä korvaa ja jatkoi ääneti murisijan ohi, kohti Taikametsän keskusaukiota. Aukion reunalla hänen polulleen hyppäsi Harmaa Impala, joka pyysi poikaa avaamaan tämän repussa olevia tietolippaita. Nokkelasuinen poika sanoi, että ei niitä turhaan availla, kun ilmankin pärjätään. Harmaa Impala alkoi potkia häntä kavioillaan ja vaatia nyt toden teolla lippaita auki, jotta asiat voitaisiin todistaa pitävästi. - Kuka uskoo asiaa, jota lipas ei todista, hirnui Impala. - Mikä nyt pitää todistaa, kysyi Nokkelasuinen Poika. - No että hauki on kala, määki Impala.

Taas meni poika korvat soiden kotiin ja sanoi, että Impala hirnui hänelle. Taas sanoivat pojan äiti ja isä, että älä välitä, nunnat ne vain laaksossa laulavat. Kylään tullut kummisetäkin sanoi että anna olla, poika, huomenna on vielä kamalampi päivä kuin tänään. Taikka sitten ei.

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Kaivu ja muita analogioita

Kaivaa-verbistä tulee kaivu. Tämän opin Tuomolta, joka kysyi, kumpi on oikein, kaivuu vai kaivu. Minä sanoin, että kaivuu ja perustelin keksimälläni säännöllä, että verbistä johdetuissa teon ynnä muiden senkaltaisten nimissä on pitkä vokaali. Kerätä ~ keruu, kaivata ~ kaipuu, perata ~ perkuu latelin kateederilta. Minulla oli joskus tapana keksiä analogioita omasta päästäni, ja näin jälkeenpäin tarkastellen ne eivät välttämättä kestä päivänvaloa, niin kuin ei kaivuunikaan, joka oli asiavirhe, munaus, moka, harhalaukaus, miten vaan tahdotaan asia ilmaista.

Varsinkin pilkkusäännöissä analogioita riitti, kun keksin, miksi pilkku tulee virkkeeseen, josta en itsekään ollut varma, tuliko vaiko eikö tullut. Mutta selitys oli aukoton. Onneksi kaikille osapuolille en ollut lukion opettaja. Lukiossa pilkut on opetettava ja osattava, koska ollaan jo vähän akateemisia.

Eivät minun oppilaani siis kieliopista olleet kiinnostuneita. Paitsi Tuomo, joka meni ja tarkisti asian kirjasta. Viittasi seuraavalla tunnilla ja sanoi että kaivu se on, koska se tulee verbistä kaivaa. Jos verbissä on -ta- tai tä-johdin, siihen tulee pitkä, muuten lyhyt vokaali, lateli Tuomo, ja sanoi vielä, että soutaa ~ soutu. En muista enää, miten selvisin auktoriteetin menetyksestä, mutta sen muistan, että Tuomo katsoi minua pitkään ja merkitsevästi kevätjuhlassa, jossa minulla oli minihame ja lyhythihainen valkoinen pusero ja jakaus eri paikassa kuin tunneilla. Tuomo oli mies, aikuisopiskelija. Mainittakoon, että kyseessä oli urani alkuaika, josta parhaiten on jäänyt mieleeni Mauri-myrsky, joka heilutti puita lähes vaakatasoon somistamoluokan ikkunasta katsellessamme. Mietin katsoessani, että täällähän minä en happane, vaan menen takaisin Turkuun. Tästä ei sitten ei ollut kauan siihen päivään, jolloin lähdin koulusta kotiin muovinen henkari takkini tampista roikkuen. Pyöräilin halki pikkukaupungin henkari selässä. Se on minulla vieläkin. Ja siitä samasta työpaikasta sitten väistyin, kun ääni petti nelisen vuotta sitten, mutta Turkuun en mennyt, kuten eivät menneet kolme sisartakaan Moskovaan.

Kävin eilen possupiikillä, ja illalla odotin reaktioita. Vilutti, ja hain villatakin, mutta muuta mainittavaa ei tullut, ja nukuinkin mainiosti. Marketista ostin sitten kimpun oransseja ja keltaisia tulppaaneja, tietokoneen vierelle, kun siinä paljon istun. Jos tulee blogissa paha jankko tai solvuu (solvata ~ solvuu), katson tulppaania ja lasken kymmeneen, jonka jälkeen vastaan sivistyneesti tai olen vastaamatta tai panen kommenttivalvonnan päälle ja toivon, että maankaivu jalkojen alta tyssää vähitellen.

Vielä yksi ilonaihe tähän päivään. Lapsukaiseni lähetti tekstarin, että on saanut kutsun opettajanpaikan haastatteluun Helsingissä! Viimeksi hän pääsi kakkossijalle, kun kokenut vuorovaikutuslausuntokone valittiin hänen nenänsä edestä. Voi kun nyt tärppäisi. Minulla olisi niin paljon evästystä hänelle uraa varten. Ensimmäinen olisi se, että tarkista aina, ettei takistasi roiku henkareita, kun lähdet kotiin. Ja ettet istu nastan päälle. Ja että viis säännöistä, jos oma pää kukkii analogioita. Siitä vaan, kaikki on kuitenkin vintallaan ja kontallaan.

Punikkihuora

Joku tuolla edellisen ennätyskeskustelun lopputiimellyksessä teki uusille lukijoilleni ankaran paljastuksen: Iineksellä on salattu taistolaismenneisyys, ja hän pönöttää eturivissa, kun Lenin-patsasta pystytetään Helsingin torille, vai mihin hazardilaiset sitä nyt ovatkaan anonyymin mukaan suunnittelemassa.

No juu, olihan minulla poikaystävänä kommunisti, jolla oli risuparta ja villapaita ja sammarit ja joka lauloi itseään kitaralla säestäen Joan Baezin, Pete Seegerin ja Bob Dylanin lauluja ja joka puhui aatteen asioita paljon ja hartaasti ja oli kaunis puhuessaan vähäosaisten puolesta. Muut miehet olivat itsekkäitä kauppatieteilijöitä, aivottomia juristeja tai yleensä rikkaan papan poikia, jotka eivät tiedostaneet.

En minä niistä aatteista mitään tiennyt, kunhan uskoin, että parannettava maailmaa on, ja vanha hapatus on poistettava, lahtarit hirtettävä, armeija lopetettava ja työläisille annettava valta, jotta ihmiset olisivat vapaita orjuudesta.

Ostin tälle taistolaisystävälle antikvariaatista lahjaksi aatteellisen kirjankin. Kirja oli Jouko Siiven Puna-armeijan etuvartio. Iloitsin löydöstäni ja tunsin itseni tiedostavaksi ja fiksuksi ihmiseksi. Poikaystävän naama kuitenkin venähti, kun hän katsoi lahjaani. Se olikin kuulemma äärioikeistolaisen armeijamilitantin kirja, siis väärää aatetta. Olin tietenkin häpeissäni, että olin mennyt sekoittamaan aatteet. Niinkin aatteellinen olin, että seinälläni oli se Che Guevaara, koska hän oli kaunis ja juliste oli upea; ja kassissani oli Maon pinssi, vaikken tiennyt Maosta mitään. Pinssi vaan oli tismalleen oikeanvärinen nahkalaukkuni etumukseen. Minulla oli silloin beige nahkakausi, ja minihameenikin oli samansävyistä nappaa.

Ja nyt olen sitten vissiin Hazardin lailla punikkihuora, sillä on minua pornoksikin haukuttu, ja varsinkin feministiksi, oikein femakoksikin, ja jopa telaketjuja on väläytelty. Leimoja satelee, vaikkei minulla tänäänkään ole parempaa tietoa aatteiden ja ismien ohjelmajulistuksesta. Miesvihaajakin kuulemma olen, vaikka usein painan tyynyt itseäni vasten ja haaveilen hellästi, että tyyny olisi mies, kuka tahansa, vaikka minkä näköinen, kunhan olisi mies, jota saisi halia ja helliä tilkkutäkin alla tai päällä talvipakkasissa, takkatulen lämmössä. Onnellisia olette te naiset, joilla on elämässänne ikioma Mies. Olen vilpittömän kateellinen, mutta en pahalla, vaan jotenkin haikean onnellisella tavalla. En edes oikein osaa haaveillakaan sellaista onnesta kohdallani.

Että tällainen taistolainen ja punikkihuora miesvihaaja minä olen.

Mutta yksi on varmaa, parempaa maailmaa, sitä minä haluan.

(Maalaus Boris Kustodiev)

Pahaa puhetta?

Minua suivaannuttaa nyt tämä Kaarina Hazardin haukkuminen, kun hän kertaa kolumnissaan Tony Halmeen elämää realistisesti, mutta kieltämättä parodioiden.

Sanotaan, että Hazard puhuu pahaa. Puhuu pahaa? Hyväähän Hazard puhuu, koska puhuu totta. Eikö pahan puhuminen tarkoitakaan solvausta, herjausta, pilkkaamista, siis kaikkea sellaista, mikä ei ole totta?

Itselleni pahan puhuminen on nimenomaan väärän puhumista, eli jos Hazard nyt laatisikin Halmeesta nekrologin, jossa ylistäisi tämän valtiomiestaitoja, niin se olisi pahan puhumista, jos mikä.

Tähän väärän puhumiseen sortui myös Yleisradio ja muu media, joka koko päivän uutisoi Halmeen kuolemaa, ikään kuin historiallisesti merkittävä henkilö olisi menehtynyt traagisesti. Olisin mieluummin kuullut tuon Hazardin lukeman raikkaan nekrologin television uutisista. Lisänä, tasapuolisuuden nimissä, olisi toki voinut olla urheilutoimituksen muistosanat miehen urheilusaavutuksista, joita nähdäkseni oli.

Mutta siis - mikä miehen elämässä oli sellaista, joka ansaitsisi mittavan uutisoinnin? Ja miksi meillä ei saisi sanoa asioita niin kuin ne ovat? Miksi totuus pitäisi lakaista maton alle? Minusta Hazard teki kerrassaan hyvän teon, tuuletti kerralla koko ummehtuneen kevyillä julkkiksilla elävän mediamaailman julkkispornosta ja levitti lattialle raikkaan keltaiset puhtaat räsymatot.

JK Tässä on toinen muistokirjoitus Halmeesta, myös mielestäni raikas ja realistinen. Eikö olisikin hyvä, jos nekrologit olisivat vastakin rehellisiä ja jopa parodioivia? Karisisi turha pönötys kuoleman edessä pois.

(Valokuvassa muistoesineitä työhuoneen ikkunalaudalla, Iines)

No taidehan on

Edellisessä keskustelussa väitellään innokkaasti siitä, onko Tom of Finlandin eroottinen taide ollenkaan taidetta. Kiivas vääntö käy myös siitä, onko Tom of Finlandin taide kansainvälisesti tunnettua. Omien havaintojeni mukaan mies on Tove Janssonin ohella Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilija.

Mutta kuka muistaa Kalervo Palsaa, tuota Kittilän nuorena kuollutta kuvataiteilijaa? Hänellä vasta riettaita kuvia on. Mies hekkumoi munasillaan arktisessa viimassa tai hirttäytyy joko omaan elimeensä tai Kullervona puunoksaan huutaen alapäällään maailman olevan voimakkaiden kiertopalkinto.

Ja kuka muistaa Mimosa Palen jättihävyn tai Ulla Karttusen lapsipornoviritelmät, jotka poliisi sittemmin kielsi? Miksi Karttusen kuvat eivät olleetkaan taidetta, kun kerran jättihäpy pyörien päälläkin on? Jos Karttusen kuvat kuitenkin olivat taidetta, silloinhan meillä taide on välillä kiellettyä, välillä sitten taas ei.

Joku kysyikin edellisessä keskustelussa, mitä taide on. Missä taide alkaa, mikä saa kuvan tai teoksen olemaan taidetta? Eikö kaikki ole taidetta, jos sillä silmällä katsoo? Minusta 18-vuotias hoitokatti, joka tuijottaa minua parhaillaan vinoilla silmillään arvoitukselllisesti, on taidenäky. Samaten ruosteinen kukkateline, jossa on jääkukkia, on mitä parhainta taidetta. Vai muuttuuko se taiteeksi vasta, kun valokuvaan sen ja vangitsen sen hetkeen?

Olkoon näin. Minusta taide on siis ihmisen puuttumista johonkin tilanteeseen, hetken vangitsemista tai tulkitsemista, kontrollointia, kehään sulkemista, jotta jokin tulee ikuiseksi. Ja mitä tulee aivan erikseen Tom of Finlandiin, hänet tekee taiteilijaksi mielestäni kuviin liittyvä voimakas itseironia ja huumori, toisin kuin paljaassa pornografiassa, joka keskittyy huumorittomaan ja vakavahenkiseen tosikkoseksuaaliseen kiihottamiseen.

(Maalaus Kalervo Palsa)

Sisälläni asuu pieni äijä

Edellisen blogikirjoituksen keskustelussa muuan kommentoija sai minut kiinni siitä, että sisälläni asuu pieni äijä, vaikka olin teesissäni väittänyt, että tasa-arvoinen nainen ei etsi itsestään miestä eikä teoistaan munaa. Minua kun esimerkiksi naurattaa enemmän oikein tuhma äijähuumori kuin vaikkapa jokin sarjafilmi - Hyacinth "Bukeeta" lukuunottamatta, jonka uusinnatkin naurattavat. Mutta Hyacinthissakin asuu selvästi äijä.

Se äijä minun sisälläni on kyllä etupäässä isä, ihan kuin olisin osaksi hän. Meillä on jopa samanlainen hinku ja kiinnostus seksuaalisuuteen, luulen. En ole näistä asioista isän kanssa keskustellut, vaan ainoa kontakti näissä merkeissä tapahtui saunassa ollessani vain muutaman vuoden ikäinen. Vedin isää kikkelistä ja nauroin. Isä hämmentyi ja nolostui ja hätisteli käteni pois, ja minä jatkoin jostain syystä nauruani. Jokin osa minusta tiesi, että tässä on jotain salattua ja kiinnostavaa.

Toinen tapaus oli se, kun näin isän tiirailevan äidin pesupuuhia. Muistan jopa isän repliikin: Näytäs vähän. Senkin muistan, että äiti ei näyttänyt, vaan alkoi kuivata. Ja vielä senkin muistan, että pidätin hengitystä ja käteni pysähtyi leikissään puutalorykelmän päälle, pikkutalojen, jotka isä oli minulle veistänyt ja maalannut niihin ovet ja ikkunat kapealla siveltimellä. Olin luultavasti pesupuuhien aiheuttamasta tunnelmasta yhtä kiinnostunut kuin isä. Sen sijaan en usko sisareni huomanneen tai aistineen mitään, vaikka hänen on täytynyt olla samassa huoneessa.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kun löysin isän laatikosta hänen piirtämänsä kuvan alastomasta naisesta. Nainen oli piirretty ilman ruoskijaa, mutta muuten se oli samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvan nainen, jota katselin pienenä ja mietin, miksi hän on alastomana ja miksi hänet ruoskittiin. Sen sain moniosaisesta ja hankalakielisestä sadusta selville, että nainen oli yksi kolmesta bagdadilaisesta sisaresta ja ilmeisesti rikkonut oikeaa oppia vastaan, kun kerran oikeaoppiset miehet ruoskivat hänet haavoille. Taisivat ruoskia ne kaksi muutakin sisarta, jos oikein luin. Joka tapauksessa oudon kaunis kuva kiehtoi ja kiihotti mieltäni, ja ilmeisesti myös isän miehen mieltä. Isällä oli toimistonsa laatikossa myös Apu-lehtiä, joissa oli kuvia filmitähdistä. Isä katseli kuvia, ja niin minäkin. Pidin erikoisesti kaunisrintaisista naisista, ja ihailin poven kumparetta tiukan paitapuseron alla. Piirsinkin hoikkavyötäröisiä povinaisia.

Vielä senkin muistan, että kirjoitin pienenä lettipäänä ensimmäisen seksitarinani. Yhdessä tarinassa oli sellainen kohta, että tyttö ja poika olivat tehneet "sitä" puistossa, ruusuaidan penkin vieressä tai alla, ja tyttö lausui pojalle myöhemmin, että muistatko silloin siellä ruusupenkin alla. Tämä lause kiihdytti mieltäni. Äiti löysi sitten sinikantisen vihkoni, ja luki tarinan. Sain sellaisen häpeän ylleni, että varsinaiset seksuaaliset kokemukseni siirtyivät lähelle kaksikymmenvuotispäivääni, kun olin jo opiskelemassa, ja ensimmäiseen suudelmaankin uskalsin antautua vasta kuusitoistavuotiaana.

Mikä on sukupuoli? Jotenkin isä ja minä olemme samat, suhteemme seksiin on yhdennäköinen. Meitä kiihottavat samat naisen kuvat, ja uskon, että isäkin olisi pitänyt Tom of Finlandin kuvista, kuten minä. Kuitenkin minä pidän miehistä ja isä piti naisista, että se kai se sukupuoli sitten on. Vai onko kaikissa ihmisissä pala bi-seksuaalisuutta? En tiedä. En minä naisia himoitse, mutta ihailen naiseuden, aivan kuten miehuudenkin kuvaa. Mikä on opittua ja perittyä, ja missä määrin vaistonvaraisuus on ihmisestä kuollut? Voisiko ihminen olla lopulta vain ihminen, yksi mies, niin kuin Adamin ja Ewan luomisessa todetaan Ewankin olevan (Arndtin Postilla v. 1899)? Tällöin ei olisi sukupuolisesti poikkeavia, vaan kaikki olisi normaalia. Ei olisi kilpailua sukupuolten välillä, eikä siihen kiinnitettäisi huomiota, että jokusilla on jalkojen välissä lihapala, jokusilla vako.

(Piirroskuva teoksesta Tuhannen ja yksi yötä. Kokoelma itämaalaisia satuja. Ensimmäinen suomenkielinen käännös v. 1878)

Mistä tasa-arvon tunnistaa?

Pakkaspäivän kiroja on se, että pukeutuminen vie aikaa. Kaikki paikat pitää verhota paksusti, mieluiten kerroksittain.

Inhottavinta on sukkahousujen pukeminen, sillä tekokuituiset piukkikset tuntuvat karmeilta herkkää ihoa vasten. Lisäksi sukkahousujen pinta ottaa helposti kiinni, jos käsissä on karheutta tai kynsissä lohkeamia. Raapaisun ääni saa kylmät väreet kulkemaan selässä. Vihaan sukkahousuja, paholaisen keksintöä naiselle. Ymmärrän hyvin, että miehet eivät kelpuuta sukkahousuja ylleen. Vai kelpuutatteko? Onko teillä housujenne alla sukkahousut?

Pukiessani tänään sukkahousuja pitkien housujen alle sain taas kylmät väreet, ja minun tuli vilu. Kun vedin sukkiksia ylöspäin, mietin naisen kovaa osaa miehen rinnalla. Kun sain sukkikset peittämään myös pyllyn, mieleeni juolahti, että kova se on huorankin osa, kun asiakkaat eivät häntä tunne muuta kuin buduaarissa. Tästäpä sainkin kimmokkeen alla olevaan listaani.

Meillähän on tasa-arvo vasta silloin, kun seuraavat reunaehdot voidaan allekirjoittaa:

1. Naista ei kuljeteta autossa kuin ajotaidotonta imbesilliä.

2. Nainen ei nosta rintojaan ylemmäs, vaan antaa niiden olla siinä asennossa, mihin ne asettuvat.

3. Seksityöntekijä, ent. huora, vierailee koulussa kertomassa seksityöstä ammatinvalintatunnilla, ja panee verokorttinsa kiertämään luokassa.

4. Sukkahousut hirtetään omaan tekokuituunsa.

5. Kalsarit tai punttihousut eivät vähennä naisen seksikkyyttä, vaan miehet haluavat nuuhkia nimenomaan näitä.

6. Ei tarvita sukupuolikiintiöitä.

7. Nainen ei hae itsestään miestä eikä munaa.

8. Nainen saa olla emo.

9. Nainen laskeutuu koturneilta takaisin kanta-astujaksi.

10. Jokin muu, mikä?

Vasta näitten jälkeen voidaan kai haaveilla siitä, että naisen euro on sata senttiä.

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Pakkanen, sähkökatko ja alakulo

Pakkanen,
sähkökatko,
alakulo.

Näitä ei ihminen kestä. Yhteiskuntakin saa näistä haavoja kehoonsa.

Jäätyneet junat syöksyvät hotellien sisään, vesiputket paukahtavat halki tiheissä keskuksissa, dementikot paleltuvat maaseudun hankeen, lehmät palavat navettaan, kun palomiesten vesisuihkut jäätyvät patsaiksi. Tulee suu- ja sorkkatauti, joka vie lapset äitien rinnoilta. Tulee uusi rokote, josta voi saada Guillian-Barrén oireyhtymän. Tulee alakulo, joka on niin tavaton tila, että tarvitaan lääkitys onneen. Radiossa annetaan kansalaisille ohjeita, miten suojautua pakkaselta, miten elellä talvella.

On hätätila. Vaan meidän luokalla alakoulussa oli Ukkonen, Pakkanen ja Helle. Pakkanen ja Helle kulkivat käsikynkkää, ja Ukkonen konttasi lattialla ja kurkki tyttöjen hameen alle. Mikään ei ollut yhtä häpeällistä kuin se, että alushousut katsottiin. Kaikkein kamalinta oli, kun Ukkonen nosti punaisen päänsä ja sihisi harvojen hampaittensa välistä, että sulla on kusta housuissa. Minä en kyllä pissannut päivisin housuihini, sillä olin yökastelija. Monia lapsia haukuttiin kuitenkin silloin kusihousuiksi, ja joskus märkiä takapuolia nähtiinkin tytöillä ja etumuksia pojilla. Yleensä sai silloin mennä kotiin vaihtamaan housuja.

Olgan torpassa kuului asiaan, että lampun valo väreili, ja joskus sähkö meni poikki kesken silityksen. Ei väreilyä kukaan hätkähtänyt. Katsottiin vain ylös lamppuun, että meneekö sähköt vai meinaako vaan mennä. Ja jos meni, niin sitten meni. Ei siitä lehdissä kirjoitettu tai uutisissa mainittu, että Pyhämaassa katkesivat eilen sähköt. Sähkökatkot olivat luonnollinen osa elämää, samoin kuin alakulot. Mentiin vähän lähimetsään, oltiin siellä yksin ja tultiin takaisin paremmalla tuulella tai kun sähköt olivat palanneet. Oli latoja ja ulkorakennuksia, joissa voi ottaa vaikka nokoset muilta rauhassa. Ja ulkona näki pussipimeässäkin, ilman sähköjä.

Ja pakkasella mitään poikkeustilaa elelty. Kenenkään pyllyn ei kuultu jäätyneen edes pikkulakäynnillä, vaan pissa höyrysi kuumana lämpimän keon päälle. Pyyhkiäkin tarkeni ilman tumppuja. Että tässä mitään hätätilaa eletä, ja kun hirmutekijäkin onkin Kosovon albaani, voidaan rauhoittua ja lukea vaikka vähän Arndtin Postillaa, jossa on loppiaisen kohdalla hauska kirjoitus morsiuslahjasta Adamin ja Ewan välillä. Oliko se kultakääty, kysyy Arndt härnäten lukijaa. Ei, ei ollut, vastaa pyhä mies kujeillen. Ja kun lukijan uteliaisuus käy jo sietämättömäksi, hän paljastaa, että morsiuslahja oli Adamin oma kylkiluu, josta Ewa luotiin ja Ewa piti kutsuttaman mieheksi, koska hän oli Adamista. Tässähän olisi ratkaisu tasa-arvokeskustelijoille. Kaikki ihmiset ovat miehiä. Jotenkin kannatan kovasti Arndtin avaramielistä ajatusta. Pitääkin lukea lisää Postillaa.

(Maalaus Hugo Simberg)