Nainen katsoo ikkunasta ulos - tai sisään, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet. Hän näyttää joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tai metsästäjä peuraa odotellessaan.
24.8.2023
Erityinen paikka helvetissä
20.8.2023
Krista Kiuru, miksi teit tämän meille?
Onerva katsoo syyttävästi Krista Kiurua, joka rustasi meille soten. Kissakin katsoo entistä sosiaali-ihmistä paheksuvasti.
Miksi teet tämän meille, kysyvät pistävät katseet. Miksi lakkautat Pirkanmaan hyvinvointialueelta kahdeksan toimivaa terveyskeskusta? Miksi lakkautat Satakunnan hyvinvointialueelta seitsemän toimivaa terveyskeskusta?
Tätäkö on sosiaalidemokratia, joka lupasi pitää huolta kaikista: ihmisiltä viedään tutut hoitajat ja lääkärit ja kaikki terveyspalvelut satojenkin kilometrien päähän? Hypätäänkö tässä nyt sitten hakemaan koronan tehosterokotetta Kela-taksiin, joka mennen tullen maksaa vähintään 50 euroa. Hypätäänkö kuskaamaan aamulla tiristettyä pissanäytettä Kela-taksiin, ja taas 50 euroa ja tuntien odottelu isossa aluesairaalassa, ja kotona kissa naukuu hätäänsä. Entä jos rahapussissa ei ole enää sitä viittäkymppiä?
Onerva muistelee lukemaansa Orwellia. Kirjailijahan maalailee seinille valvontayhteiskuntaa, jossa ihmisen yksilönvapaus on riistetty valtion hallinnan alle ja jossa toisaalta ihmisten tarkkailu on lisääntynyt Siitä on alkanut tie, joka Suomen terveydenhuollossa näyttää olevan ohjesääntö, ja nyt laki ja asetus. Valinnanvapaus alistetaan milloin minkin standardin kahleisiin. Ihmistä tuodaan ja viedään kuin mustaa jätesäkkiä ja heitetään tilataksiin viiden muun ihmisen sekaan - tiivistäkää nyt vähän, kyllä sinne takapenkille kolme ahteria mahtuu. Eihän tässä ole kuin parisataa kilometriä suurklusteriin.
- Tämä itkuvirsi nyt alkuun, kun selvisi, että tästäkin kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupungista uhataan lakkauttaa isohko ja hyvin toimiva julkinen terveyskeskus. Täällä ei ole edes yksityistä laboratoriopalvelua, joten rokotukset haetaan ja pissanäytteet sun muut eritteet kuskataan taksikyydeillä jonnekin sairaalatihentymään.
Ihmiset ovat oikeasti hädissään ja peloissaan, etenkin vanhukset, joilla ei ole omaa autoa, ja bussit kulkevat entistä harvemmin isoihinkin kaupunkeihin. Moni toivookin, että Kiuru olisi suostunut lisäämään yksityissektorin palveluja julkisen rinnalle, sillä se olisi usealle pelastus ahdingosta. Tämä ei sopinut demareille, vaikka se olisi oikeasti monelle ihmiselle suuri apu ja helpotus. Aate on tärkeämpi kuin kansalaisten terveys, vai mitä?
Tähän loppukevennykseksi aamulla napattu pikakuva täältä kaupunkikodista, jonne olen palannut. Maljakossa on siemenistä itse kasvattamiani kukkia, poimittu mökin ikkunanaluspenkistä. Huomatkaapas pöydälle unohtunut joululiina. Se on myös omaa tuotantoa eli itse virkkaamani, vaikken mikään armoitettu käsityöihminen olekaan. Pitsinvirkkaus on poikkeus.
(Maalaus Andrea Kowch, väittää tekoäly, valokuva Iines 2023)
15.8.2023
Kultaa sekä kunniaa
Katselen usein asuntojen myynti-ilmoituksia. En siksi, että haluaisin muuttaa. Ehkä siksi, että en ole luovuttanut vielä kuten kaksi ystävääni, minua hieman vanhempaa. Toinen sanoo, ettei osta enää uusia vaatteita ja toinen sanoo, että ei osta enää yhtään tavaraa. Mistä tällainen pessimismi kumpuaa? Vai onko se vain hiljaista resignaatiota, josta pidetään kovaa älämölöä?
Ikuisena optimistina siis mietin kuitenkin edelleen omakotitaloon muuttoa tämän sinänsä viihtyisän rivitaloasunnon sijasta. Voisin ottaa vielä koirankin, vaikka se eläisi kauemmin kuin minä. Ei tässä maailmassa koira heitteille joutuisi. Siellä missä on yksikin eläin, herää myötätunto ja rakkaus. Koirasta kilpailtaisiin.
Asuntojen sisustus kertoo tarinaa entisestä asujasta. Tässä kuvan asunnossa on kaksi asiaa, jotka kiinnittävät huomioni. Toinen on tietysti tuo valtava palkintokaappi, joka on olohuonetta hallitseva elementti. Toinen on kuntopyörä keskellä olohuonetta.
Tällainen muuhun tyyliin sopimaton kuntopyörä löytyy muuten yllättävän monesta asuntoesittelystä ja sellaisesta huoneesta, joka ei ole työhuone, kuntosalihuone tai talon kellarikerros. Se löytyy usein olohuoneesta television läheltä, kuten tässäkin asunnossa. Onkohan kuntopyörä olohuoneessa koronavuosien satoa? On eristäydytty kuntoilemaan kotiin. Virtahepo olohuoneessa.
Ja tuo palkintokaappi, toinen virtahepo, jota katsomalla itseluottamus kasvaa tai ainakin pysyy ennallaan. Se viittaa talossa asuvan ihmisen elämän tärkeimpään asiaan, urheiluun. Kyseessä on ehkä mies, sillä naisilla on usein muuta puuhaa kuin koko elämän omistaminen fyysiselle kilpailulajille. Voi toki olla, että talossa on urheiluihmisen kumppanina myös kiltti nainen ja kyseessä olisi tavallisen heteroparin koti. En näe tässä homo- tai lesboparin asuntoa, mikä tietysti voi johtua vääristä asetuksista. Sekä homo- että lesboparilla asunnon yleisilme olisi ehkä hitusen pehmeämpi ja kauniimpi, kenties värikkäämpi?
Vaan pohtikaamme hetki sitä, minkälainen kuorma tulee, kun pokaalit otetaan kaapista alas, kääritään yksitellen paperiin ja pakataan laatikkoon? Montako laatikkoa tulee? Montako peräkärryn kuormaa? Paketoiko urheilija itse pokaalinsa vai tekeekö sen urheiluihmisen kumppani, kenties se kiltti nainen? Vai tehdäänkö se yhdessä, jolloin pokaalilla palkittu kohottaa aina palkinnon eteensä ja muistelee kisaa, josta pokaali tuli hirveällä rutistuksella? Toinen hymyilee tuhannesti kuulluille muistoille ja joko käskee urheilijaa kiirehtimään tai sitten ei käske. Rytmi voi olla yhteinen.
Nyt on tultu kuitenkin tilanteeseen, että talo on myytävänä. Mikä on syy siihen? Onko se tilanahtaus, joka näkyy kuntopyörän sijoittelussa ja palkintokaapin pursuilemisena? Kaapin päällinenkin on täynnä, yhtään pokaalia ei enää mahdu, vaan tarvittaisiin toinen kaappi, joka ei mahdu minnekään. Televisio on sijoitettu ikkunan eteen, suoraan auringon häikäisyyn. Vai voidaanko kenties kysyä, onko urheiluihmisen elämänhallinta lurpsahtanut ja urheilu-ura loppunut? Onko kumppani saanut pokaalien pyyhkimisestä tarpeekseen?
Mitä te, arvoisat lukijat, arvelette asukkaasta tai asukkaista? Mikä on syy urheiluihmisen ja hänen mahdollisen kumppaninsa muuttoon kivasta pikku talosta, jonka yksi seinä on vuorattu kullalla ja kunnialla?
8.8.2023
Yksisarvisia ja muita unelmia
Lähinnä haluan näyttää kuvat siksi, että jokuset henkilöt täällä ovat epäilleet maailmankatsomustani typeräksi, tyhmäksi, ahtaaksi, ääriporvarilliseksi, trumpilaiseksi, putinilaiseksi, islamofobiseksi, homofobiseksi, sysimustaksi, mamuvastaiseksi. Näitä määrittelyjä on tehty hyvin kultturelleista piireistä, sieltä, missä on Totuus, missä tiedetään ja osataan ja ollaan valistuneita.
Ajattelen niin, että jos nuo määrittelyt olisivat oikeaan osuneita, se näkyisi jollakin samankaltaisella tavalla jälkikasvussani. Uhmatessaankin lapsi toistaa joitain omaksumiaan asennemalleja. Lapsi ei ole kaikessa vastaan.
Kysymys kuuluu: Voiko tyhmällä ja typerällä sysimustalla islamo- ym. foobikolla olla lapsi, joka tuottaa yhdenvertaisuuteen perustuvaa avaraa maailmankuvaa, joka on höystetty iloisella huumorilla, joka puree nauruhermoon olematta silti kevyt ja höttöinen? Yhteiskunta ei kasvata lapsiamme eikä koulu, lapsen kasvu tapahtuu aina kotona.
Enkä tarkoita tässä noilla kuvilla, että lapsi ja vanhempi ajattelevat samoin ja ovat asioista yhtä mieltä. Siitä ei ole kyse. Kyse on enemmästä, laajemmasta ymmärryksestä, muiden ihmisten kunnioittamisesta, suhtautumistavoista ihmisyyteen, arvoista ja perusteista, jotka lapsi imee ja soveltaa omaan maailmankuvaansa. Lapsi voi ymmärtää senkin, että mustan säkin arvosteleminen ei ole sama kuin säkin sisään kätketyn ihmisen arvostelu - ellei hänelle opeteta, kuinka tässä ”kuuluu” ajatella.
•••
Myrsky sitten jäi tussahdukseksi. Harmi, sillä vaikka pelkään mökillä ollessani ukkosta, olen myrskyn rakastaja. Voisin kuvitella olevani jopa myrskybongari, joka liikkuu Teksasin avarilla pelloilla jahtaamassa hurrikaaneja ja trombeja autoineen ja kameroineen ja tutkineen. Toistaiseksi olen onnistunut näkemään vain pienoiskasvihuoneeni lennon takapihan toiseen nurkkaan.
Minulla on vielä paljon unelmia tämän myrskybongarielämähaaveen lisäksi. Ikuinen ja varmaan saavuttamaton unelma on junamatka Siperiaan halki asumattomien seutujen susien ulvoessa, tähtien täplittämän mustan yötaivaan alla. Ja kaiken tämänkin läpäisisi kaihoisa venäläinen harmonikka, joka peittäisi susien ulvonnan ja junanpyörien kolkkeen - oletan, että juna olisi tuhti rautajuna, ei mikään ääneti kiitävä sähkömato, jota hoidellaan napista painamalla.
Yksi ikiaikainen unelma on myös talo Italiassa - viittaan Eija Wagerin kirjoihin. Istuisin auringossa ja nojaisin selkääni talon seinään. Alapuolella levittyisi mitä levittyisi, mieluiten vehreä laakso, mutta muukin käy, kuten vaikka naapurin viinitarha.
Harmikseni tosin huomasin, että Wagerilta on ilmestynyt kirja Paluumuuttajan päiväkirja, eli hän on saanut tarpeekseen Italiassa asumisesta jossakin vaiheessa. Tämä latistaa hieman omaakin unelmaani. Toisaalta se antaa uskoa siihen, että unelmat saattavat olla yhtä kantavia kuin niiden reaalinen toteuttaminen. Unelma kun tuppaa haihtumaan kuin yksisarvinen maailmasta, kun sen kokee. Vai mitä te ajattelette? Onko teillä vielä unelmia? Uskotteko yksisarvisiin?
(Maalaus Domenico Zampieri)
Tuossa alla vielä yksisarviset:
2.8.2023
Armoa, ei Siperiaan!
Näinä median hyökkäyssodan päivinä ihminen katsoo epäuskoisena horisonttiin ja kysyy kaiken tarkoitusta, ja kärttyisimmät meistä kyselevät jopa kaiken loogisuutta, kaksoisstandardienkin.
(Valokuva Iines 07/2023)