Keski-iän sininen hetki

Nappasin kuvan kello seitsemäntoista aikoihin todisteeksi siitä, että pimeä alkaa väistyä. Kuvasta näkyy ja heijastuu samalla se ympäristö, jossa nykyään naputtelen näitä juttujani. Tuossa ikkunan oikeassa alanurkassa näkyy se vanhan miehen vaahterapuu, jota hän niin huolellisesti hoitaa talven tuloon asti, ja vielä talvellakin, jolloin hän ripustaa puuhun jotakin koristetta, jopa tuikkivat valot.

Tänään tein lumitöitä, sillä uutta melko raskasta lunta satoi vihdoinkin kunnolla. Kävin myös kaupassa ja piirsin sarjakuvaa. Keksin uuden hahmon, viisikymppisen naisen, jolla on omat huolensa, toisin kuin näillä sileillä nuorilla sarjisnaisilla. Pitää ostaa musta rapidograf-tussi, jos sellaisia vielä myydään, sillä olen tottunut piirtämään hyvin ohutta viivaa. Kenties kokeilen vesivärejä väritykseen.

Innostuin näet verestämään ruostuneita piirustaitojani, kun löysin taas uuden hyvän sarjisblogin, joka huvitti suuresti. Tapa piirtää uudenlaista sarjakuvaa on kiehtova, ei tarvita enää ruutuja, joihin kuva sullotaan. Jotenkin kummastuttaa, että sarjakuvapiirtäminen näyttää olevan joko vanhojen miesten tai sitten hyvin nuorten naisten, melkein tyttöjen touhua. Missä ovat keski-ikäiset naiset ja heidän maailmansa?

Yleensäkin keski-ikäiset naiset ovat edelleen blogimaailmassakin aikamoinen vähemmistö sillä tavalla, että he eivät kirjoita keski-ikäisyyden ongelmista, vaan ovat koko ajan vaan niin nuorta ja menevää ja panevaa että hirvittää. Heillä näyttää olevan samoja ongelmia kuin nuorilla naisilla: työ, ulkonäkö, vaatteet, baarijutut. Eikö ihminen muka saa vanhentua ja rupsahtaa rauhassa? Pitääkö verissä hampain pitää kiinni nuoruudesta ja rockista ja kaljasta ja muista teinixi-symboleista? Eikö ihminen muka ikääntyessään muutu niin, että myös hänen mieltymyksensä muuttuvat ja kehittyvät?

Minua ainakin kummastuttaa keski-ikäisten naisten staattinen jähmeys, pamahtaminen iättömyyteen, se ettei uskalleta vanheta eli ei uskalleta elää, vaan sulloudutaan ikuisesti vanhenemattoman nuoruuden kaapuun. Katsotaan jopa, että iättömyyteen seisahtaminen vasta elämää onkin.

(Valokuva Iines 30.1.2008)

Aira ja Kalevi

Tämän Hannu Riikosen lämpimän veistoksen myötä haluan ojentaa kukkia miehille ja vakuuttaa, että emme me naiset tulisi toimeen ilman miehiä, miestä. Mies on päiviemme ja öittemme valo, sekä konkreettisesti että unelmissamme.

Se että ruotii tasa-arvoon liittyviä asioita, kuten seksuaalista häirintää tai pedofiliaa, ei siis ole miestä vastaan, mieheltä pois, vaan miehen puolella, sillä kaikkeen epäsuhtaan ovat molemmat sukupuolet syyllisiä, jos nyt syyllisiä halutaan etsiä.

Yhteistyöllä, toveruudella ja keskinäisellä kunnioituksella päästään kestävään liittoon, mikä on ihmisen etu.

Tits pervertit

Eduskunnan naiset ovat nimenneet alempana luetellut keski-iän paremmalla puolella olevat kansanedustajatoverit seksistisiksi wannabe-alfauroksiksi, joille ovat antaneet koodinimen Tits Pervert (HS 27.1.).

Kyseiset miehet tuijottavat intensiivisesti naisten rintoja mm. hississä ja kuntosalilla, heittävät rasvaläppää ja vihjailevat naisille inhottavasti. Tits Perverttien mielestä taas naisilla on väärä asenne, sillä heidän tulisi vain nauraa heidän jutuilleen. Onko siis kyseessä vain nirppanokkainen tätiryhmä, joka ei ymmärrä velikultien huumoria? Miehet eivät mitenkään ymmärrä aiheuttamaansa mielipahaa, mikä näyttää olevan jo perinne korkealla päättäjätasolla.

Naiset kokevat miesten rasvahuumorin kuitenkin selkeästi seksuaalisena häirintänä, sillä tasa-arvolain mukaan häirinnäksi lasketaan härskiyksien ohella mm. huomautukset ja kysymykset vartalosta ja pukeutumisesta.

Tässä Tits Perverttien kootut selitykset, kun HS:ien toimitus tiedusteli syytä heidän nimettyyn seksuaaliseen häirintäänsä. Useimmat miehet yllättyivät valinnastaan.

Esa Lahtela, 58: En puhu rivouksia uskonnollisen vakaumukseni vuoksi.

Lyly Rajala, 56: Jollekulle saatan sanoa, että onpa kaunis asu. Joku kokee senkin varmaan häirinnäksi.

Lauri Oinonen, 60, pastori: Höpö höpö.

Tero Rönni, 53: Täysin puppua. Puhun näitä korkeintaan saunassa.

Pekka Vilkuna, 58: Viljelen suoraa pohjalaista huumoria. Ei siitä pidä loukkaantua.

Mika Lintilä, 41: Olen avoin ja välitön ihminen. Jos ei kestä tällaisia juttuja, pitää vaihtaa ammattia.

Tapani Mäkinen, 42: Olen yllättynyt. Pyrin olemaan hauska seuramies.

Every Man a King -asema istuu tiukasti kansanedustuslaitoksessa ehkä siitäkin syystä, että kansanedustajilla ei ole työnantajaa, esimiestä, jolle valittaa. Miten joku kaksikymppinen nuori nainen, ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaa sanoa isoisänsä ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu mauttomia? Tai ylipäänsä nuori kansanedustajanainen, jollaisia eduskunnassa on lisääntyvässä määrin. Eivät kai nämä sedät kuvittele omistavansa näitä untuvikkoja ja varsin viehättäviä naispuolisia työtovereitaan, jotka ensimmäisen nyrpistyksen jälkeen muuttuvatkin hyvin nopeasti huumorintajuttomiksi tädeiksi?

Kannatan muuten päivä päivältä yhä enemmän väkevää tätienergiaa, sitä että naiset yhä tietoisemmin panevat sen kukkahatun päähänsä, matalakorkoiset mukavat kengät jalkoihinsa - kuten miehetkin - ja lakkaavat kohentelemasta titsejään ja pakaroitaan luonnottomilla push upeilla. Jos ei luomunainen kelpaa, niin miksi lerppu luomumies on yhä kruunupää, muuallakin kuin valistuneessa eduskunnassa?

Yleisradio etsii kuolevia ihmisiä

Yleisradio etsii kuutta kuolevaa ihmistä ohjelmaansa poistaakseen ihmisen kipupisteitä ja herättääksen keskustelua kuolemaan liittyvistä peloista ja tabuista.

Ensi lukemalta ajatus on hirvittävä, sillä siinä kohtaa omat pelkonsa ja kauhunsa. Lisäksi ajatus elävän kuolevan katsomisesta tuntuu ahdistavalta. Loppuviimeksi saattaa herätä moraalinen närkästys siitä, että syvästi inhimillinen murheellinen asia kaupallistetaan ja tavoitellaan kenties korkeita katsojalukuja.

Kuolema on kuitenkin niin tavallinen asia, se on niin elämää, että miksi sitä ei voisi tuoda lähelle katsojaa todenmakuisena eikä vain väkivallan seurauksena? Jokaisen ihmisen oma kuolema on joka päivä päivän lähempänä, joka tunti tunnin lähempänä, joka sekunti sekunti likempänä. Kuolemaa ei pääse pakoon edes lentokoneella saati sitten kännykällä tai tietokoneella. Virtuaalistakaan ei löydy paikkaa, jossa on turvassa kuolemalta.

Minua siis kieltämättä ahdistaa etukäteen hieman, mutta luultavasti seuraan ohjelmaa, kuuntelen mitä sanottavaa kuolevalla vielä on, katson hänen tapaansa tarttua elämään ja luopumisensa astetta, tapaansa olla ja hengittää. Olen kokenut elämässäni vain yhden kuoleman läheltä, oman äitini, ja sitä ei voi totuudessa pysyen sanoa kauniiksi, koska äiti ei kypsynyt kuolemalle. Toisaalta hän oli niin sairas, ettei tajunnut kai koskaan, mitä on tulossa. Ja aivan viime metreillä minäkin vielä juksasin häntä sanomalla, että äiti, nyt mennään P:aan, pääset mökille, kun tarkoitin, että äiti viedään siunattavaksi hänen rakkaan kesäpaikansa multiin. En osaa sanoa, mitä hän tästä tajusi, mutta muistan hänen rauhoittuneen. Lääkäri oli kertonut, että hän "menee" viikon sisällä, niin kuin kävikin. Jotenkin olisi lohduttanut, jos poismeno olisi voinut olla levollinen, kenties kaunis, jos kaikki olisi voitu puhua, olisi kiitetty ja luovutettu puolin ja toisin. Olisi ollut hyvä, jos viimeinen ihminen jonka hän näki, ei olisi ollut se tummaihoinen harjoittelijahoitaja, joka ei osannut sanaakaan suomea ja jota hän houreissaan varmasti pelkäsi, vaikkei mitään pelättävää ollut. Uskon, että kuolema voisi olla myös hyvä.

Pidän siis Yleisradion muualta tuotua ohjelmaideaa hyvänä, ja toivon, että tällainen tapa käsitellä perimmäisiä asioita rikkoisi joitain tabuja ja vähentäisi pelkoja asiaa kohtaan. Luopuminen on osa elämää, sillä ei elämä ole sitä, että aina vain saa. Todennäköistä silti on, että ohjelmaa paheksutaan, ja kuoleminen halutaan lakaista maton alle, omalle paikalleen ja teeskennellä, ettei sitä ole, on vain ikuinen elämä.

Jotenkin olen aina pitänyt mustasta huumorista, siitä, että kuolemalle voidaan myös nauraa. Olisin hyvin voinut olla läsnä äidin viime hetkillä sanomassa jotain hirtehistä siitä tummasta isokokoisesta hoitajasta, ja ehkä olisimme voineet jopa hymyillä sydämestä tulevan huumorin avulla. Onko tällainen sydämestä ja rakkaudellisesta kunnioituksesta ja läheisyydestä tuleva hirtehishuumorin aineksia sisältävä kuva kuolemasta ihan mahdoton? Minusta itku ja nauru kun tulevat samasta lähteestä.

(Omakuva Helene Schjerfbeck)

Tyttöjen vähättelystä eli eufemistisesta pedofiliasta

Kävin allekirjoittamassa Ilta-Sanomien vetoomuksen pahoinpideltyjen pikkutyttöjen puolesta. Muitakin raiskattuja vetoomus toki koskee, ja kaikille heille toivon inhimillistä oikeutta, vihdoinkin. Pienet tytöt ovat kuitenkin lähinnä sydäntäni, koska he ovat lintusia, heikoimmat kaikista ihmisistä.

Joka puolellahan käydään nyt keskustelua lepsuista raiskaustuomioista, eikä kenenkään järkeen mahdu, että Suomessa saa kirkon poltosta kuuden vuoden linnakakun, kun taas pikkutytön raiskaamisesta muutaman kuukauden ehdollista. Bensavarkaudestakin saa ehdottoman tuomion! Lapsen alapään verille repijä saa jatkaa kotona asumistaan kaikessa rauhassa, kenenkään tietämättä, että talossa asuu väkivaltainen mies. Mikä ero on muuten raiskauksella ja muiden kulttuurien tyttöjen silpomisella, jota niin paheksutaan, ja joka on kielletty Suomessa vankilatuomion uhalla? Miksi suomalaistyttöä saa silpoa niin vähäisin seuraamuksin?

Pahoinpitelyhän raiskaus aina on, siinäkin tapauksessa jossa lapselta jo on riistetty minuus ja lapsi ei muuta osaa kuin levittää jalkansa isän tai muun ison miehen tulla. Tänäisessä Helsingin Sanomissa nimittäin toimittaja Riitta Vainio ihmettelee kolumnissaan, miksi pahoinpitelyä nimitetään hyväksikäytöksi, koska siinä ei ole uhrin kannalta mitään eroottista, ei mitään seksuaalista tai kiihottavaa, kuten raiskaajat ja ehkä jotkut miehetkin (mieslainsäätäjät, mieskansanedustajat ja miesoikeusoppineet?) kuvittelevat. Pahoinpitely ei kai katso sitä, kohdistuuko se yläpäähän vai alapäähän. Lainsäädännössä teko kuitenkin määritetään rikollisesta käsin hyväksikäytöksi, ja oikeudessa peruukkipäät pohtivat jopa sitä, missä määrin uhri antoi käytöksellään syytä miehen tekoon.

Vuosi pari sitten sitten käytiin kiivasta keskustelua tapauksesta "Timpe". Nuorten ohjelmien radio- ja tv-juontaja Timo Timpe Salonen tuomittiin ehdolliseen - tietenkin - hänen käytettyään seksuaalisesti hyväkseen kahta alaikäistä tyttöä, jotka nostivat syytteen Salosta vastaan. Jopa muuten täyspäisiltä tuntuneet mieskeskustelijat mm. Nyt.fi-keskustelupalstalla syyllistivät lähes poikkeuksetta alaikäiset tytöt Timo Salosen viettelystä. He näkivät Salosen selkeästi oikeudenkäytön uhrina, jota tytöt käyttivät hyväkseen, koska tämä oli julkisuuden henkilö. Oikeuteen veto oli tyttöjen kosto. Keskustelijoilla ei tuntunut olevan tietämystä tytöistä tai yleensä naisen sielunelämästä alkuunkaan. Ikään kuin nuori tyttö haluaisi joutua silmätikuksi tai julkisuuteen sen vuoksi, että lähes kolmikymppinen on koskenut häneen seksuaalisesti! Tällaista asiaahan ei kerrottaisi edes vanhemmille, ja nyt tytöt julkistivat asian tietenkin heillekin. Mitään vikaa eivät keskustelijat nähneet alaikäisten hyväksikäytössä, koska eihän mies nyt voi erottaa nykyajan kypsän näköisistä tytöistä, kuka on alaikäinen, kuka ei. Jos tulevat ja nykyiset lainsäätäjätkin ajattelevat näin, on raiskaajilla ja lasten paneskelijoilla totisesti lisääntyvät markkinat.

HS:ien toimittaja Riitta Vainio kiinnitti artikkelissaan huomiota myös sanan pedofiili etymologiaan. Fiili-sanahan tulee kreikan sanasta filein, joka merkitsee rakastaa, olla ystävä. Alkuunhan puhuttiin homofiileistäkin. Voi varmaan kysyä, johtaako pedofiilisanan kehitys samoja juuria pitkin siihen, että aletaan puhua pedoseksuaaleista ikään kuin hyväksyttynä seksuaalisuuden muotona?

Jos minulta kysytään, pedofiili olkoon mediassakin aina raiskaaja ja pahoinpitelijä, ei hyväksikäyttäjä eikä pedofiili. Eihän murtovaraskaan ole hyväksikäyttäjä, vaikka anastaa toiselta jotakin. Pehmokielestä eli eufemistisesta ilmaisusta tulee luopua, jotta rikosta voidaan nimittää oikealla nimellään ja määrittää tuomio todellisen teon eikä mielikuvien pohjalta.

(Maalaus Gretchen Ryan)

PS Kannattaa vilkaista taiteilijan linkki. Siellä on puhuttelevia tyttöjen kuvia, jotka avautuvat pikkuruutua klikkaamalla.

MIKÄ ON HKJKS?

HKJKS:han on Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma. Uuden lastensuojelulain mukaan HKJKS tulee laatia vanhempien vastuulle syntyneiden lihallisten tai heille muulla tavoin uskottujen lasten kasvun pohjaksi.

Kyseessähän on tietenkin visio, johon intouduin Sediksen blogissa olevan jutun ja keskustelun pohjalta. Kouluhan nimittäin on oppimis- ja kasvatuslaitos, ja sen pitää laatia tarkat opetus- ja kasvatussuunnitelmat, tarvittaessa jopa kunkin lapsen henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ottaen (HOJKS). Tämäkään ei kyllä tunnu riittävän, ja paremmin tietäviä vanhempia on runsain mitoin.

Miksi siis kodit saavat kasvatusasioissa olla kuin lehmät pellossa, vastuuvapaita kaikesta kasvatustehtävien organisoinnista, vaikka kasvatus tapahtuu lähes sataprosenttisesti kotona, vanhempien vastuulla? Miksi vanhempiin voidaan aina luottaa, mutta kasvatusalan ammattilaisiin, opettajiin sitten taas ei? Antaako syntymässä siinnyt rakkaus lapseen aina siivet onnistumiseen?

Kysyn edelleeen, miksi lapsia voi kotona kasvattaa tai olla kasvattamatta, lapset voi jättää itsensä varaan muodostamaan maailmankuvaa aivan yksin? Miksi lapsia voi kotona tukistaa, lyödä, pilkata ja ivata sekä hakata tai nitistää henkisesti? Heidät voi kotona halutessaan vaikka raiskata joutumatta vankilaan. Heidät voi kasvattaa pikkuhirviöiksi sallimalla heille rajattoman vapauden tehdä mitä vain.

Kun lapsi sitten pullautetaan kotieväin tai eväittä ulkomaailmaan, ensin päiväkotiin ja sitten kouluun, voi konfikteja alkaa ilmaantua. Kouluissa paikataan sitten kasvatuksellisia aukkoja niiden niukkojen resurssien turvin, jotka kouluilla on. Palkaksi koulu saa useimmiten niskaansa moitteet lapsen epäonnistuneesta ohjaamisesta tai ainakin siitä, ettei hoida esimerkiksi kiusaamistapauksia oikein. Jos vanhemmilta edellytettäisiin Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskevan Suunnitelman laatimista, eliminoitaisiin ehkä monia aukkoja, ja vanhemmat joutuisivat vastaamaan suunnitelman toteutumisesta ylemmälle elimelle samoin kuin opettajat.

Tässä alla peruskoulujen eettisistä kasvatussuunnitelmista kotitarpeisiin muokattu HKJKS mietittäväksi. Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma sisältäisi siis seuraavat tiedot:

kuvaus lapsen kasvuvalmiuksista, taidoista, vahvuuksista ja kehittämistarpeista

kasvatuksen ja kasvun pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteet, joista johdetaan kasvatuksen keskeiset sisällöt

kasvatussuunnitelmaan kuuluvien teemojen ja visioiden nimeäminen ja luettelo niistä kohdista, joissa poiketaan suunnitelmasta

kasvatukseen ja kasvuun tarvittavat tulkitsemis- ja avustajapalvelut, muut lapsenhuoltopalvelut, kommunikointitavat, erityiset apuvälineet ja kasvatusmateriaalit

henkilöt, jotka osallistuvat lapsen kasvatus- ja tukipalveluiden järjestämiseen sekä heidän vastuualueensa

lapsen kasvun edistymisen seurannan ja arvioinnin periaatteet

Lapsen arviointi perustuisi yhteiskunnan yleiseen, vaikkapa Unicefin asettamaan kasvupäämäärään tai siihen tavoitteeseen, joka olisi asetettu hänelle henkilökohtaisen kasvatuksen järjestämistä koskevassa suunnitelmassa. Yhteisenä kasvatustavoitteena olisi vaikkapa yhteiskuntakelpoinen ja itseään arvostava kansalainen, jolla olisi kehittynyt eettinen omatunto suhteessa muihin ihmisiin. Yksilöllisistä kasvatuspäämääristä olisi tehtävä merkintä suunnitelmaan.

(Maalaus Albert Edelfelt, Lapsen ruumissaatto, osa maalauksesta)

Lacrimosa ja Voimala

Katselin eilen ykköseltä Lacrimosan ja sen perään Voimalan. Lacrimosasta pidin, se oli kaunis, lähes unenomainen näytelmä rakkaudesta, ja samaistuin päähenkilöön Juuliaan voimakkaasti. Voimala jätti tyhjäksi.

Lacrimosan kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin, ja muistin tässä yhteydessä erään miespuolisen oopperalaulajan kuolleen samantyylisessä auto-onnettomuudessa kuin Juulia, pari vuotta sitten. Kirjailija (Liisamaija Laaksonen) oli vaihtanut sukupuolet, ja ratkaisu oli oikea, vältyttiin liialta sentimentaalisuudelta, jota jonkin verran muutoinkin kyllä oli. Annos kaiken voittavaa romantiikkaa silloin tällöin voitelee sielua, mitä puolestaan samaan aikaan kolmoskanavalla esitetty romanttinen Bridget Jones -sinkkukomedia ei ainakaan minulle tee. En vaan jaksa katsoa niin elämälle vierasta teeskenneltyä ja epärehellistä hömppää. Miksi se on suositumpaa kuin Lacrimosa-romantiikka, jota oletettavasti monikaan tämänkään lukijoista ei tunne? Veikkaaan, että jos televisiota eilen katseltiin, valinta kohdistui useimmilla amerikkalaiseen elokuvaan kuin tähän kotimaiseen näytelmään.

Voimalan naisten näennäiseen syvällisyyteen taas alkaa pikku hiljaa kyllästyä, huolimatta siitä, että he valmistelevat ohjelman jopa lukemalla vierailijoiden kirjoja ja sanomalla niistä asioita, jotka paljastavat sen, että luettua on pureskeltu kovastikin. Olen myös usein harmitellut sitä, että valtaosa vierailijoista on miehiä, joita kuunnellaaan ja jotka saavat esiintyä ohjelmassa viisaina. Kaikkiin polttaviin ajankohtaisaiheisiin ei osata tarttua tarpeeksi rohkeasti. Esimerkiksi feministi Minttu Hapulin tilalle aikanaan olisin kaivannut värikästä feministiä Kaarina Hazardia, joka oli suurin piirtein samaan aikaan - tai vain vähää ennen - räväkämmin ajankohtainen.

Eilisessä seksikeskustelussa ainoa todella kiinnostava kommentti oli kirjailija Eeva Kilven esittämä "pornotaiteestahan puuttuu moraali ja vastuu". Tähän kommenttiin toisenlaisin painotuksin orientoituneet naiset eivät kuitenkaan tarttuneet millään tavoin eikä se saanut tilaa, ja näin koko keskustelua syventävä aspekti ja jännite jäi toteutumatta yksimielisen ja lässähtäneen konsensushyrinän keskellä, jossa kaikki vain nyökyttelivät toisilleen kuin keisarille tämän esitellessä uusia vaatteitaan.

Olennaisempaa kuin Kilven kommentin syventäminen oli todennäköisesti ehtiä antaa aikaa sille, että taiteen professori Pauline von Bonsdorff ehtisi esittää vähän performanssia ja ryömiä Mimosa Palen paikalle raahaamaan Mobile Female Monumentiin (jättipilluun) ja syntyä siellä uudelleen. Ja kyllä hän kuulemma syntyikin huolimatta siitä, että näytti täysin entiseltä itseltään liukuessaan hävystä ulos. Ihmisten on kuulemma hyvä tajuta, että pillu on naiselle taakka, toisin kuin fallos miehelle, sanoivat Pale ja Bonsdorff.

Okei, tällaista tänään, eilisen tv-illan pohjalta. Täytyy muuten kiittää ykkös- ja kakkoskanavia sekä Teemaa siitä, että ne antavat ihmiselle syvempiä elämyksiä, oppia ja ajateltavaa, toisin kuin kaupalliset kanavat, joita huomaan katsovani päivä päivältä vähemmän. Elokuvatkin ovat kaupallisilla kanavilla lähinnä sukupuolittunutta miesten väkivaltaista toimintaräiskettä tai naistenlehtitasoista hömppäkamaa.

(Maalaus Paulis Postazs)

Mistä kypsyys tulee?

Edellisen päreen arvokeskustelun lopputulemaksi jäi, että arvotyhjiötä ei useimpien mielestä ole olemassa, vaan on vain erilaisia arvoja, joista muiden arvot helposti nähdään vääriksi ja subjektiivisiksi, ja omat arvot taas nähdään oikeiksi ja objektiivisiksi.

Moni oli myös sitä mieltä, että arvot eivät tartu lapseen niin helposti kuin esimerkiksi minä arvelin viittauksessani Tiktakin säkeeseen ja Indican joulutoivotukseen. Mm. Fredrika ja Mika Sipura kirjoittivat tästä omissa blogeissaan. Viittaan tässä yhteydessä vielä moniinkin tutkimuksiin ihmisen aivoihin jopa puoliunessa piirtyvistä muistijäljistä. Enkä tarkoita niin naiivisti, että mennään tekemään juuri niin kuin laulussa sanotaan, vaan niin, että laulun sanoma heijastaa jo olemassa olevaa todellisuutta, ja toistosäkeen kaunis melodia vahvistaa opittua henkiseksi pääomaksi, kenties elämän mantraksi.

Korostan vielä sitä, että tyttöbändien laulun sanoista piirtyy yhtäläisesti elämää edistäviä ja positiivisia muistijälkiä ja että molemmilla yhtyeillä on yleisesti ottaen varsin melodisia ja kauniita kappaleita. Juuri siksi pidänkin bändejä melkoisina vaikuttajina, koska heidän sanomaansa harvoin pohditaan kriittisesti. Ei silti - tätä kohtaa ei pidä kirjoituksessani liioitella - samantyyppinen vaikuttamistapahtuma tämä on kuin median ja videoiden ja pelien vaikutus lapseen. Kaikki yhdessä muovaa maailmankuvaa, ja mieluisin lähde on aina suurin vaikuttaja ja jopa mielipiteen muovaaja. Bratz-nukkienkin seksistinen habitus piirtyy tyttöjen mieliin paremmin kuin äidin sanat.

Jotta tahattomilta vaikutteilta vältyttäisiin, pitää tietenkin olla kypsä, jotta osaa erottaa oikean ja elämää edistävän väärästä, elämää tuhoavasta. Pitää osata olla mieluummin kriittinen kuin konsensushenkinen. Valitettavasti konsensushenki ja myönteisyys ovat sellaisia arvoja, jotka tuovat mukanaan myös pahaa, ellei osata seuloa jyviä akanoista. Konsensusihminen saattaa mielistellä ja teeskennellä, ja mikäs sen falskimpaa ja epärehellisempää henkistä laiskuutta, jota minä ainakin pidän suurimpana kuolemansynneistä. Näin pahuus taas lisääntyy juuri siellä, missä arvellaan valtakunnassa kaiken olevan hyvin ja jossa ei nähdä pahan olemassaoloa. Kriittinen taas osaa erotella asioita, mutta häntä taas pidetään yhteiskunnassa usein märisijänä, koska tarttuu negatiivisiin asioihin.

Itse en ole myöskään siitä vakuuttunut, että arvotyhjiötä ei ole ja että jos se on, se täyttyisi heti jollain arvolla. Minulle käsite arvo näyttäytyy aktiivisena ajatusliikahduksena, jossa arvo määritetään glorifioimalla mikä tahansa arvo hyväksi, jaloksi, pyhäksi tai yleväksi, kuten Jokelan tapauksessa kävi tai kuten käy uskonnollisissa elämyksissä. En siis pidä arvoja huonoina tai hyvinä, jos pohjaan asti ajattelen, vaan arvoja joko on tai ei ole, ja arvo on aina kantajalleen pyhä, siis hänen mielestään hyvä - pahasta voidaan tehdä hyvä. Minusta välinpitämätön suhtautuminen lähes kaikkeen ei siis voi kummuta mistään arvosta, vaan on vain hengen laiskuutta. Arvottomuutta siis olisi, tyhjiöitä on enemmän kuin heti havaitaan.

Mutta - kuka sitten on kypsä? Onko se hän, joka elää tiukasti arvojensa mukaan, se jolla on arvot kohdallaan? Voiko uskova olla kypsä tai toisaalta ateisti, koska kummallakin on glorifioidut arvot maailmankuvansa rakennuspuina? Vai voiko olla niin, että vain toinen on kypsä, toinen epäkypsä? - Itse näen ateistin maailmankuvan yhtä "arvollisena" kuin innokkaan uskovaisen. Molemmilla on uskontoon riippuvuussuhde, joka sanelee elämisen reunaehdot.

Onko kumpikaan arvo kuitenkaan lopulta kypsä täällä arkisessa raadannassa, jossa ihmistä koetellaan äärirajoille asti? Ateistilla on mielestäni koko ajan vaikeaa asenteensa kanssa, sillä miten hän perustelee itselleen elämän mielekkyyden, kun hänen täytyy pitää valtaosaa universumin kulttuuri- ja sivistyshistoriasta suurena erehdyksenä? Uskova taas joutuu luottamaan henkimaailmaan, siihen että kaikki menee korkeamman käden mukaan ja tähän on tyytyminen.

Toisaalta ateistin maailmankuva on vielä vaikeampi kuin uskovan, koska joka paikassa ateistia vastaan tulee epätoivottuja enteitä, uskonnon merkkejä, jotka hänen tulee torjua. Uskovan asema on optimistisempi: hänellä on sekä tulevaisuus että menneisyys, kun nämä aspektit sen sijaan puuttuvat ateistilta, joka kuoltuaan maatuu jäljettömiin. Ateistilla ei ole ole taivasta eikä helvettiä, vaan hänen on tehtävä paratiisi maan päälle. Kristillisen perinteen kulttuurianteineen täytyy olla hänestä todella vaivaannuttavaa ja jopa tuskaa tuottavaa. Uskova taas koskaan ei kai voi olla varma taivaspaikastaan, jota hänen täytyy varmistella kaiken aikaa.


*

Yllä olevan kaltaista yhteenvetoa olin eilen illalla laatimassa, kun kohtasin kommenttilaatikkoni loppumetreillä hieman samankaltaisia kysymyksiä:

Millainen on siis kypsä aikuinen? Mitkä ovat kyspyyden kriteerit? Mitkä ovat kypsän minäkuvan tunnuspiirteet - onko niitä - mitä väliä niillä on? Olen nimittäin jo pitkään pohdiskellut, voivatko nuoret kasvaa kypsään aikuisuuteen nykyisessä arvojen sekamelskassa. Etenkin Jokelan tapahtumien jälkeen olen keskustellut aiheesta useiden kollegoideni kanssa. Missä määrin koululaitos voi enää vaikuttaa arvokasvattajana yleisen moraalisen vedenpaisumuksen velloessa valtoimenaan ympärillä?

Näin kysyi siis Soili Tiimonen edellisen keskustelun loppumetreillä kirjoitettuani koko päreeni hänen Helsingin Sanomien artikkelinsa (24.12.2007) innoittamana.

Kytken nämä Soili Tiimosen kysymykset tähän yhteenvetopäreeni loppuun, vaikka pieni saumakohta tähän jää näkyviin oman ateistin maailmankuvaa pohtivan juttuni vuoksi. Yhtäläisyyttä löytyy silti, joten minäkin jään ihmettelemään, pitääkö ihmisen olla kypsä, ja voiko yleensä yhden elämän aikana ehtiä kypsymään koskaan. Ja mikä sija uskonnolla on kypsyydessä?

(Piirros Daniel Huntington: Philosophy and Christian Art)