Voihan riivattu!

4.11. Viime viikolla Ylen aamutelevisiossa haastateltiin filosofian tohtori Sakari Vainikkaa riivaajien manaamisesta. Katolinen kirkkohan hyväksyy riivaajaopin ja demonien manaamisen. Vainikka on suomentanut espanjalaisen manaajan, José Antonio Forten, kirjasen aiheesta ja on siten ajankohtainen. Itseäni hämmästytti se, että haastattelija Nicklas Wancken pokka piti. Hän kysyi kysymyksensä kuin totuutena olisi demonien olemassaolo ja harjoittama riivaustoiminta valitun kehossa. Riivaajien olemassaoloa ei kyseenalaistettu ensimmäistäkään kertaa. Näin haastattelu toimi tehokkaasti tämän asian esittelynä.

Aloin nimittäin epäillä, että minussakin on riivaaja. Kehoani on kiusannut tietynasteinen fyysisten vaivojen sarja koko syksyn. Mainittakoon sen verran, että olen joutunut syömään kolme perättäistä antibioottikuuria ja saanut niistä allergisen reaktion, nokkosrokon, jossa alahuuleni paisui ihailtaviin mittoihin ja harkitsin jo hetken ylähuulenkin täyttämistä. Nokkosrokkoon määrättiin kortisoni- ja antihistamiinikuuri, joista puolestaan sain hirveät vatsanpoltot. Vatsanpolttojen asetuttua alkoi leukaa ja ikeniä ja korvaa särkeä, ja kaula kipeytyi ja turposi hieman. Nämä oireet lääkäri totesi ilmeisiksi mutta epämääräisiksi oireiksi, virus tai jokin muu, ei lääkitystä. Vaivat olivat kuitenkin olemassaolevat, ja ovat edelleen hieman pinnassa. Ihan kuin minussa asuisi jokin riivaaja. Aina kun yksi vaiva helpottaa, alkaa samantien jossakin toisessa kohdassa jäytää.

Riivaajahan sen täytyy olla.  - Mene pois perkele, sanoin ääneen. Vainikka sanoi ohjelmassa, että riivaaja vihaa Jeesusta ja krusifikseja. Minullapas oli krusifiksi, rukousnauha, joka roikkui pienessä ikonissa seinällä. Heiluttelin vähän krusifiksia ja sormeilin sen helmiä. - Mene pois saatana. Kaikkoa perkele, sinulle ei täällä ole sijaa. Ripustin krusifiksin kaulalleni ja kuljin sen päivän krusifiksia välillä hipelöiden. Illalla riisuin sen pois ja unohdin pöydälle.

5.11. Krusifiksi on taas paikallaan ikonissa riippumassa. Minulla on heikko usko, en jaksa suggeroida itseäni näkymättömiin voimiin. Järjellisempi syy vaivoihini löytyy varmaan yksinäisyydestä, yksin asumisesta. Kaikkien tilastojenhan mukaan yksin asuvat sairastavat liitoissa asuvia enemmän. Pitäydyn tässä. Siskollani ei ole vaivoja, vaikka olemme samantyyppisiä fyysisesti. Hän elää liitossa, tosin tällä hetkellä hyvin sairaan miehen kanssa. Mies on nyt viety sairaalaan, josta hän karkasi taksilla kotiin ja joutui pakkohoitoon, koska ei pysynyt edes tolpillaan ja  mursi tahallaan sairaanhoitajan peukalon. Mies on katolinen. Onkohan hänessä riivaajia? Hänellä on kotona asekokoelma, ja eräänä päivänä hän otti pyssyn ja ampui keittiön seinään reiän.

Äiti ei koskaan kironnut. Kun hänen suustaan tuli voimasana, se oli voi riivattu. Isäkään ei kironnut, mutta lasketteli kaikenlaisia tuhmia loruja.  Siskokaan ei kiroa. Minun suustani on alkanut väliin purskahdella vittua ja perkelettä. Alan muistuttaa entistä ruustinnaa, joka huuteli sairasvuoteeltaan kyrpää ja kikkeliä. Tämä kaikella kunnioituksella kaikkea pyhää kohtaan ja epäilyllä, että hyvään ruustinnaan oli mennyt riivaaja.

Tuosta ohjelmasta jäi kyllä siemen itämään. Jospa vain olisi voimaa keskittyä uskomaan jotakin. Vaan kun en usko oikein mitään. Epäilen kaiken totuutta. Siksi en osaa huijata itseäni edes meditoimalla.

(Kuva Ilja Glazunov,  Dostojevskin Riivaajien kuvitusta)