Li ja hänen kenkänsä, Sanna ja ukot

 

Lehtien jonninjoutavista pikku-uutisista  luen pari hupaisaa juttua suomalaisista naispoliitikoista. Yhteistä poliitikoille on se, että molemmat ovat häipyneet ulkomaille vaikuttamaan, mutta molemmat postaavat juttuja someen. Toinen juttu koskee Li Anderssonin merkkikenkiä ja toinen koskee ranskalaisen rockyhtyeen Sanna Marinista tekemää hurmahenkistä ylistyslaulua.  

Li Andersson nimittäin myy kenkiään kovaan hintaan Facebookissa. Kengät ovat käsityötä, ja maksavat uutena 315,95 euroa. Andersson tarjoaa kenkiään 200 euron hinnalla, koska kengät ovat hänelle liian pienet. Hulvatonta ökyostamista, vai mitä? Kuka meistä naisihmisistä ostaa itselleen satojen eurojen kengät sovittamatta niitä? Mitä ajatella poliitikosta, köyhien puolustajasta, joka ostaa huippukalliit kengät mitä ilmeisimmin edes kokeilematta? 

Mitä tulee Sanna Mariniin, ranskalainen rokkiukkoyhtye Indochine on tehnyt hänestä ylistyslaulun, joka on kuunneltavissa Youtubessa, nimellä Sanna sur la croix,  suomeksi: ”Sanna, riiput jo ristillä.”

Sanoilla viitataan mediakohuun, joka nousi Sanna Marinin laistettua velvollisuutensa menemällä bilettämään pääministerin tehtävistä koronan karanteeniaikoina, jolloin kokoontumisia hillittiin ja estettiin altistumisvaaran vuoksi. Mm. Hillary Clinton tanssi villisti jossakin postauksessaan Sanna Marinin ”ahdinkoa” vastaan. 

Minulla on vankka muistikuva, että Marin biletti koronaltistuneena, jonka vuoksi närkästys nousikin, omanikin, katsellessani pakkoeristyksessä ikkunasta ulos. Kohu ei siis meillä noussut siksi, että pääministeri ylipäänsä tanssi ja juhli. Briteissähän tosin pääministeri Boris Johnson joutui samasta syystä eroamaan - hän järjesti juhlia koronan eristysaikana ja taisipa hänkin olla altistuneena eli potentiaalina tartuttajana. Eipä lauleta hänestä, miesihmisestä, ylistysoodeja ranskan kielellä.

Ulkomaille levisi sitten viesti ahdasmielisistä katkerista suomalaisista, jotka kielsivät nuorta kaunista naispääministeriä tanssimasta ja hankkimasta iloa ja valoa elämäänsä. Missään ei korostettu laajemmalti mainintaa pääministerin altistuneena ja mahdollisesti muita tartuttavana juhlimisesta eikä Suomen ankarista  koronarajoituksista.

Nyt näkee lehdissä kommenttimainintoja siitä, että eipä tulla Orposta eikä Purrasta laulamaan ylistyslauluja maailmalla. Sanon suoraan: onneksi ei. Rehellinen itsensä työlleen uhraava poliitikko ei kaipaa ympärilleen kultteja.

*

HUOMIO! Kommentoijien ehdotuksesta pyydän kaikkia kommentoimaan poikkeuksellisesti tällä kertaa anonyymisti. Tämä on samalla kokeilu, millä tavoin täydellinen anonyymius vaikuttaa keskustelun tasoon, tai ylipäänsä keskusteluun. Myös itse kommentoin anonyyminä.

- Edellinen pyyntö peruttu klo 17.30.

Pieni ja viaton kesäpostaus

 

Tämmöinen tapaus, Lumo-kissa,  lähti mökiltä takaisin pääkaupunkiseudulle, ja minä sain vahtimispalkaksi vaaleanpunaisen New York -lippiksen ja mustan I Love NY -paidan. Taidan pukeutua niihin ja istahtaa mökin pihalle ratkomaan vaikeaa ristikkoa, sunnuntain lepopäivän kunniaksi. Olen sitten hienosti pukeutunut, jos naapuri pistäytyy mäkeen sanalle.

Vaan tänään taitaa myrskytä ja ryskytä, tässä rannikolla, kun puut ottavat luoteisen merituulen vastaan. Aamuviideltä meni ukkosrintama ohitse pommittaen lähinnä Rauman aluetta ja säästäen tämän alueen salamilta. Jostain kumman syystä kovimmat puuskat kiertavät aina meidän mäen alapuolitse viuhuen hurjasti naapurin tontilla. Luonnolla on omat lakinsa ja tuulilla säännölliset kiertoratansa. 

Täällä periferiassa maailman melskeet unohtuvat. Putin on jäänyt hieman  ikävästi Trumpin varjoon, ja tämä hupaisa amerikkalaisukkeli alkaa tuntua isälliseltä Hamelnin pillipiiparilta, jonka pillin tahdissa maailman johtajat marssivat kuin sätkynuket, polvet notkahdellen. Suomen presidenttikään ei osallistunut nyt niin trendaavaan Pride-marssiin, vaan suojeli sitä Kesärannasta käsin. Onneksi siellä oli muita poliitikkoja ja ministereitä puolueiden imagoa nostamassa ja tulevia äänisaaliita  varmistamassa. Valtakunnassa kaikki hyvin, Pride-liput liehukoot joka niemen nokassa! Ja rohkeiden meppien Li Anderssonin ja Jussi Saramon ja kumppanien kätösissä Budapestin kielletyllä Pride-marssilla. Kyllä Lin ja Jussin tehtävänä on kertoa Suomen puolesta kieliheimokansalle, miten asiat oikeasti ovat. 

(Valokuva Iines)

Suloista suvea!

Juhannushan ei ole erityisen monikulttuurinen  juhla, vaan tunnettu lähinnä kalpeassa Pohjois-Euroopassa ja Baltiassa. Kansainvälisesti juhannuksen ja kesäpäiväntasauksen aikoihin eri kalentereissa vietetään jussin sijasta Pyhän Vituksen päivää.  Luokaamme siis katsaus laajempiin ympyröihin.

Pyhä Vitushan on yksi roomalaiskatolisen kirkon neljästätoista pyhästä auttajasta. Hänet tunnetaan hänen parantamiensa keisarillisten tapausten vuoksi mm. vuoteenkastelijoiden, näyttelijöiden, tanssijoiden ja erityisesti tanssitautisten sekä sirkustaiteilijoiden jumalana. Hänellä oli kyky parantaa myös koiran- ja käärmeenpuremat, epilepsia sekä turvata ihminen myrskyiltä ja salamoilta.

Saksalaisen kulttuurin maissa oli keskiajalla massahysteriaa, jossa kansa tanssi kuin riivattuna. Miehet ja naiset muodostivat piirejä, joissa he bailasivat mielettöminä, voimatta keskeyttää,  kunnes kaatuivat maahan uupuneina ja tajuttomina. Tanssia nimitettiin Pyhän Vituksen tanssiksi. Tanssitautia parannettiin Pyhälle Vitukselle omistetuissa kappeleisa.

Pyhän Vituksen elämäkerran mukaan hänen pakanallinen isänsä, senaattori Hylas, yritti aluksi  eri tavoin saada herätyksen saaneen poikansa luopumaan kristinuskosta. Isä sulki hänet viettelevien tanssijattarien kanssa samaan huoneeseen, mutta enkelit suojelivat Vitusta lankeemukselta. Hänet heitettiin myös kuumaa öljyä ja pikeä sisältävään kiehuvaan pataan, mutta hän nousi sieltä vahingoittumana ja kuoli myöhemmin lukuisien mainetekojensa jälkeen rauhallisesti rukoillen Santa Ceciliassa.

Ja mitä yhteistä on suomalaisella juhannuksella ja Pyhällä Vituksella? Paljonkin. Nyt vain nuo tanssitautiset bailaavat läpi yön nesteyttäen elimistöään riittävästi. Voi arvata, että Pyhän Vituksen aikaiset eivät osanneet tätä puolta asiassa.

(Maalaus Anders Zorn, Juhannustanssit 1897)

Mitä yhteistä on kadonneen perheen ja al-Holin lapsilla?

 

Lapset ovat maailman manipuloiduin ryhmä. Heitä ei pelasta mikään, kun vanhemmilla on ideologia päällänsä. 

Heidät voidaan viedä kaukaiseen maahan, kiihkoisan uskonnolliseen terroristiryhmään kasvamaan, jos lapsen suomalainen äiti on nähnyt valon ja niin päättää, oman aatteensa tähden. Kieli on vieras, kulttuuri on vieras, olot oudot. Viis lapsesta! 

Lapset voidaan eristää Suomessakin yhteiskunnasta, jos vanhemmat niin päättävät. Heillä on kaikki valta yli lapsen. Lapsilta  voidaan kieltää koulu, rokotukset, terveydenhoito, kaverit ja toverit, kokonainen digimaailma ja jopa sukulaiset ja ulkona leikkiminen ja käynti yhtään missään. Lapsilta varastetaan elämä.

Hämeenlinnassa sattui tapaus, jossa uskonnoton vanhempi vaati tuhansia euroja korvauksia koululta, koska hänen kahdeksanvuotias lapsensa oli joutunut kuuntelemaan Jeesus-lauluja vastoin ”uskonnollista vakaumustaan”. Tämän tapauksen säikäyttämänä erään toisen koulun rehtori perui kokonaisen kouluun aiotun  barokkikonsertin, koska siellä olisi soitettu uskonnollisteemainen Händelin oratorio. Lapsilta varastettiin taide-elämys mahdollisten ateistien takia. Ja kysyä kai tässä tapauksessa sopii, varastaako  yksittäisen aatteen kannattaja lapseltaan vapaan valinnan puhtaalta pöydältä?

Maailmassa on erilaisia aatteita ja ideologioita, ja niin saa olla ja jopa täytyykin. Kysymys kuuluukiin: omistaako Karfien perhe todella kahdeksan lastaan niin, ettei kukaan voi tulla siihen väliin vapauttamaan lapsia vankilastaan? Tai saivatko al-Holista Suomeen palautetut naiset minkäänlaista rangaistusta väkivallasta lapsiaan kohtaan? Ovatko lapset oikeasti jo syntyjään lainsuojattomia?  

(Olli Seppäsen öljyvärityö Leikkivät lapset, 1959. Oulun taidemuseon kokoelmat. Teoskuva Mika Friman) 

Lääke kouluromahdukseen

Olipas kerran opetusministeri, jolla oli kirkas ja ytimiin asti porautuva häikäisevän sininen katse.  Valtakunnassa oli kaikki hyvin, mitä nyt köyhät vähän kitisivät ja maailmalla kiehui, ja omalta opetustontilta tuli huolestuttavia uutisia. Kouluissa, jopa alakoulussa käytiin puukkohippaa, ammuskeltiin, romahdettiin luku- ja kirjoitustaidossa -  ei osattu lukea saati kirjoittaa, ei erotettu koivua kuusesta. Vaan merkkivaatteet ja merkkikellot ja merkkipuhelimet tiedettiin ja niitä haluttiin, vaikka oltiin köyhiä.  Ja vaikka inklusiivisissa avoluokissa metelöitiin korviahuumaavasti ja huoriteltiin opettajia, niin selvittiin lopulta koulusta ulos hyvin paperein tai ainakin armovitosin. 

Tähän saumaan opetusministeri päätti iskeä. - Kyllä merkkivaatteet ja tasa-arvo kuuluvat kaikille, hän ajatteli. Tarvitaan siis yhdenvertaisuusohjelma, oikein hyvä ja kattava. Koulutus nousuun!  

Ja ei kun toimeen. Näin opetusministeri tuli luoneeksi idean yhdenvertaisuusohjelmasta, jolla oppii tunnistamaan ja purkamaan eriarvoisuutta tuottavia normeja, rakenteita, arvoja, käsitteitä ja toimintamalleja. Loppuu se homottelu, naisviha, natsitervehdykset, sukupuolten eriyttäminen ja sateenkaaritunnusten hävittäminen luokista, hän puhisi. - Kyllä koulut pitää pelastaa ja koulutus on saatava nousuun, hihkaisi ministeri ja päätti nimetä komitean asiaa valmistelemaan tarkkojen ohjeiden pohjalta.

Kynä sauhuten opetusministeri alkoi luonnostella opettajien verkkokoulutusta yhdenvertaisuusasioista, pohjaksi työryhmäkomitealle. Tavoite on auttaa opettajia tunnistamaan omia ennakkoluulojaan ja näin paremmin puuttumaan mahdollisiin ongelmatilanteisiin, muotoili ministeri alustukseensa. Meiltähän tämä käy, hihkaisi tuo kirkakatseinen ja päätti antaa samantien medialle lausunnon koulutuksen suuresta parantamisohjelmasta juuri ennen pian alkavaa kesälomaansa. 

Ministeri oikaisi väsyneen kehonsa työhuoneen nahkasohvalle ja huokaisi tyytyväisenä rankan uudistustyön jälkeen. Kylmä juoma lasissa ja avustaja hoitelemassa käytännön asioita. Varsinaisiin töihin syssymmällä. Mikäs tässä, valtakunnassa kaikki hyvin, koulutus nousussa.

Riikan syy?

 

Kenen syy, kun koululainen tappaa tai puukottaa toisia koululaisia? 

Kun seuraa Pirkkalan koulupuukotuksesta  käytävää keskustelua, syyllisiä ovat kaikki muut paitsi puukottaja itse: koulukiusaajat, nettimaailma, kännykät, Andrew Tate ja naisviha, Orpo-Purra ja koko hallitus, ennen kaikkea persut ja sisäministeri, joka perää vanhempien vastuuta lapsistaan, yhteiskunta - ”Vanhempia ei tule syyllistää, vastuu kasvatuksesta kuuluu sisäministerille. Agit Prop lauloi jo 70-luvulla, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi” (HS 20.5.) 

Vaan entä, jos tämä puukottajapoika onkin psykopaatti eli vika ei olisikaan Orpon, sisäministerin tai Riikka Purran, vaikka jopa Helsingin Sanomien keskustelussa viitataan hallituspersujen suuntaan? Jos syyllistä tappamishimoisen puukottajan tekoon haetaan, kannattaisiko asioita suhteuttaa kokonaisuuteen? 

Eli jos syyllisiä olisivat Andrew Tate ja hänen naisvihansa, miksi vain yksi koululaisista puukottaa, kaikki muut eivät? Tai saman kaavan mukaan, jos syyllinen olisi paha saksitäti Riikka Purra, joka vie leivän poikalapsen suusta, eikö silloinkin puukottajia olisi pilvin pimein enemmän? Ja sama suhteutus jokaisen syylliseksi epäillyn tahon kohdalla. Käteen jää aina vain yksi sadoistatuhansista.

Jokin meni siis pieleen tämän yhden kohdalla. Oma katseeni kääntyy, kuten aina kouluampujien ja muiden järkyttävien  poikkeustekojen kohdalla lapsen tai nuoren kotiin. Uskallan sanoa näin, vaikka olen takavuosina jopa saanut kirjeen kouluampujan isältä, joka koki minun syyttävän blogissani suoraan häntä. Ymmärsin häntä, ja ymmärrän edelleen, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Jokainen tappajan vanhempi on myös uhri.

Jotakin järkyttävää särmää on lapsen etiikan ja moraalin normaalissa kehityksessä tapahtunut jo varhemmin, jos empatiataidot ovat olemattomat ja jos hän valitsee tarttua puukkoon tappamismielessä saadakseen tätä kautta mainetta ja jopa kunnioitusta ihailemissaan väkivaltapiireissä. Ei tällaiseen rikoksella brassailuun riitä selitykseksi pelkästään internet,  kännykkä, netissä roikuminen ja kaikkein viimeksi Riikka Purran leikkaukset. Syyt ovat syvemmällä ihmismielessä. Eikö pitäisi kysyä, miksi lapsi roikkuu netissä. Onko lapsella rajaton netissäoloaika? 

Kännykät on meillä kaikilla, samoin olemme lukeneet Andrew Tatesta ja hänen rumasta naisnäkemyksestään ja rasismin ihailustaan. Moni meistä roikkuu aivan liikaa netissä - koputan puuta itsekin. Tunnen monia lapsia, jotka kulkevat pihallakin nenä kiinni puhelimessaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan kulje puukko tai kuristuslanka taskussa kuten Pirkkalan poika kulki. 

(Kirjan kannen kuva Britt-Lis Erlandsson 1947)

”Mistä puhumme, kun puhumme pelkotilasta?”

 

Mistä puhumme, kun puhumme pelkotilasta, kysyy eilisessä lehdessä muuan raiskattu tyttö, jonka raiskaussyyte hylättiin oikeudessa. Oikeus oli halunnut selvittää, oliko tytön pelkotila välittynyt raiskaajalle. Tyttö oli raiskaustilanteessa alistunut koneellisesti, mutta oli ilmaissut kieltonsa verbaalisesti. Syytetyn raiskaajan lakimies oli kuvaillut tytön vastailevan kysymyksiin rauhallisesti, lähes lakonisesti. Jos hän oli ollut samanlainen teon aikana, mistä mies olisi lakimiehen mukaan voinut tietää, että tyttö oli peloissaan? Ja näin tämäkin syyte hylättiin. 

Samoin kävi juuri äsken paljon kohua herättäneessä Malmin tapauksessa, jossa alaikäistä tyttöä raiskattiin edestä ja takaa ja vielä kerran kierros kolmen aikuisen miehen nauttiessa tyttöseksistä. Miehet jäivät syytteettä, koska tyttö ei ollut ilmaissut pelkoaan tai tunnetilaansa miehille. 

Tätäkö siis ambulanssilla sairaalaan kuljetettu tajuntansa rajamailla ollut  humalainen alaikäinen  tyttö oli halunnut, koska kulki miesten mukana, minne nämä tyynen oloisen tytön johdattivat. Tietysti humalainen tyttönen halusi metsikköön paneskelemaan kolmen ulkomaalaisen itseään melkoisesti vanhemman miehen kanssa.

Entäpä tänään? Mitä kuuluu raiskausrintamalle? Kuuluu hyvinkin. Ilta-Sanomat kertoo tuoreesta tuomiotapauksesta mainiten jopa miekkosen  nimen.  Nimittäin taksiraiskausta yrittänyt  sarjaraiskaaja - aiemmin kaksi raiskausta - sai paljousalennuksen uusimmasta raiskaustuomiostaan, joka muuten olisi ollut kovempi: kymmenen kukautta ehdotonta vankeutta. Tämäkin taksikuski koetti raiskaista alaikäistä, 16-vuotiasta tyttöstä, mutta tyttö onnistui pakenemaan taksista. 

Varsinkin syytteettä jätettyjen raiskaajien tapaukset antavat aiheen kysyä joko linsäädännön tai lainsäätäjien tilaa ja ymmärrystä? Onko tuomareilla ollenkaan alkeellistakaan psykologian  opetusta opinnoissaan? Ihan kuin he pelaisivat vain kuolleilla lain kirjaimilla ja homehtuneilla pykälillä tajuamatta ihmiselämän lainalaisuuksia. 

Eli mistä me puhumme, kun puhumme pelkotilasta raiskaustapauksissa, joissa teko on ilmeinen, mutta tekijä jää vaille rangaistusta? Miten naisen tulee todistaa pelkotilansa, jos hän jähmettyy tai mukautuu tukholmansyndroomaisesti vahvempien miesten johdatteluun? Onko pelkoa vain tappelu ja huutaminen? 

Minuakin on yritetty raiskata nuoruudessani. Minäkään en huutanut, en raivonnut, en lyönyt, kun minua raahattiin kohti metsikköä ojan yli. Jos teko olisi onnistunut, miehen tuomari olisi voinut sanoa, että se halusi sitä, koska ei tapellut. -Ai että miten selvisin tilanteesta? - Luulen, että pelko jähmetti minut kylmän viileäksi ja turvauduin älyyni. Pyysin mieheltä, että mennään meille sisälle, siellä on mukavampaa. Mieshän lähti taluttamaan minua kohti kerrostaloa, jossa opiskeluboksini oli. Juuri kun minua kuskattiin ovelle, naapuritalon mies juoksi paikalle ja mies lähti karkuun. Hän oli nähnyt kaiken ja todisti oikeudessa. Sain korvaukseksi 50 markkaa uusiin silmälaseihin, ja mies saatiin kiinni. Hän oli ehdonalaisessa ja joutui sen vuoksi istumaan aiempaa tuomiotaan. Ei pitkäksi aikaa. 

(Valokuva Iines/ Britt-Lis Erlandssonin kirjakuvitus, Lasten lempisadut 1947)

Köyhät teillä on aina keskuudessanne

En muista pitkään aikaan tapahtuneen yhtä jyrkkää vastakkainasettelua kansalaisten välillä kuin nyt on. Jyrkimmillään kansalaisten jako ääripäihin tapahtui 1970-luvulla, jolloin oli monenlaista poliittista kärhämää ja taistoa. Tehtiin mm. salainen marxilainen koulukokeilu, jonka satoa tekstin kuvat ovat. 

Ylinnä oleva viidenkymmenen vuoden takainen piirros voisi hyvin olla tämän päivän koululaisen piirros, sillä samanlaisia kaikuja on ilma ja some sakeanaan. Poliittinen oppositio käyttää sumeilematta tällaista kuvastoa hyväkseen ja ratsastaa eriarvoisuuden lisääntymisellä komeasti kohti seuraavan hallituksen johtopaikkoja. - Oikeistohallitus harjoittaa julmaa politiikkaa, antaa rikkaille jättimäisen veronalennuksen ja köyhille vain murusia, manipuloi suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja hidastetussa ja taidokkaasti painotetussa värisevällä äänellä lausutussa puheessaan. Tällainen liikuttava puhe tietysti uppoaa massoihin, joille jatkossa annetaan vähemmän kuin ennen tukileikkauksia. Aivan ymmärrettävää. 

Alemmassa valokuvassa Pirkkalan lapset rakentavat ilmeisesti projektityönään slummia. Dystooppinen maailmanlopunkuvien maalailu tässä poliittisessa ajassa taas alkoi jo ennen kuin yksikään tukivähennys oli voimassa. Ja vaikka suuri osa vähennyksistä oli kohtalaisen pieniä tai ainakin siedettäviä, syntyi nopeasti kuva valtavasta hädästä ja kurjuudesta, jonka hallitus pahuuttaan aiheutti. Sanottiin, että hallitus ajaa ihmisiä kodeistaan kadulle ja kerjäämään. Itsemurhat lisääntyvät, nuoret masentuvat, vanhukset jätetään koteihinsa, sairaat jäävät hoidotta, koska orpopurra ja oikeastaan vain purra. 

Nyt puoliväliriihen jälkeen on luvassa veronalennuksia lähes kaikille työtä tekeville. Tämäkin on väärin tehty, kun rikkaat ne vasta saavatkin.  Veronlasku ei kelpaa, se on populismia, takinkääntö, ei rikkaille saa antaa! Siinä kun oppositio kauhistelee rikkaalle ”antamista”,  valistunut kansalainen voi taas  miettiä, mitä antamista se on, jos hyvin ansaitseva ihminen saa pitää ansaitsemastaa palkasta jo lähes puolet.  Jos Marinin hallitus olisi alentanut työn verotusta, sitä olisi kehuttu. Tästä ei ole kahta sanaa. Paitsi, että Marin ei  olisi alentanut hyvin ansaitsevien veroja. - Näin löysässä ovat suosion ainekset.

Niin tai näin, yhteiskunnan kahtia jakautuminen lisääntyy koko ajan, teki hallitus sitä taikka tätä, antaisi tai ottaisi, niin väärin meni. Sitä oikeastaan jo jää odottamaan aikaa, jolloin oppositiopuolueet ottavat vastuun valtion taloudesta. Se tulee olemaan melkoista menoa. Tuskin maltan odottaa.

Mietin myös sitä, voivatko ihmiset lopulta  koskaan olla oikeasti yhdenvertaisia, tasa-arvoisia. Onko olemassa sellaista kansaa, yhdyskuntaa tai yhteisöä, jossa vallitsee täydellinen yhdenvertaisuus? Ovatko eläimet keskenään yhdenvertaisia? Onko väärin menestyä vaikka lahjakkuudella koulussa muita paremmin? 

Ja onko yhdenvertaisuus muka sama asia kuin taloudellinen tasa-arvoisuus? Rahako tämänkin ratkaisee? Jos näin on, niin meillähän tulisi olla sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Sitäkö me oikeasti haluamme? Kaikille yhtä paljon, mutta johtajille leijonanosa. Ihan kuin esimerkiksi Minja Koskela ajaisi tällaista mallia.

Blogikiusaaja iski jälleen

Muuan naapuri kertoi aamulla, että postilaatikoihin on jaettu taas blogini osoite, asukkaille osoitetuissa postimerkillä varustetuissa kirjekuorissa. Sattumoisin kyseessä on sama naapuri, joka viimeksikin, vuonna 2019, kun anonyymi blogini ilmiannettiin taloyhtiön 30 postilaatikkoon, ilmoitti asiasta minulle ennen kuin itse ehdin huomata asian. 

Tällä kerralla kuvan kirjettä ei ollut jaettu minun postilaatikkooni ollenkaan. Olen ilmaissut täällä haluavani kirjoittaa anonyymisti, nimimerkillä, koska se suo laajimman vapauden kirjoittaa henkilökohtaisistakin asioista. Kuten useimmat tietävät, minulla on neurologinen puhesairaus, joka haittaa puhettani siinä määrin, etten pysty pitkiin puheisiin äänen pätkimättä. Siksi kirjoittelen täällä hyvinkin ahkerasti. Parhaiten se onnistuu anonyymisti.

Ilmiannon jälkeen lopetin hyvinkin kommentoidun blogini, vaihdoin osoitetta ja menetin siinä vaihdossa monta lukijaa. Onneksi suuri osa vanhoista tutuista löysi  tiensä takaisin. Nyt en vaihda osoitetta, vaan jatkan tätä blogia, vaikka kymmenen taloyhtiötä tunnistaisi minut ja lukisi tätä blogia. En aio antaa periksi tälle kiusaajalle. 

Käsittääkseni intimiteettisuojalaki koskee blogejakin. Toivon, että tämä ilmiantaja käsittää tekonsa vakavuuden.

(Valokuva Iines 16.4.2025)

Antti vai Petteri?

 

Antti vai Petteri? Sofia, Minja vai Riikka? 

Gallupien mukaan kokoomus ja sosiaalidemokraatit lähtevät alue- ja kuntavaaleihin lähes samalta viivalta, tasaväkisinä. Kumpi tahansa voi voittaa. Jos äänestysvilkkaus jää matalaksi, se suosii kokoomuksen äänestäjiä, kertovat asiantuntijat. Kokoomuksen äänestäjät ovat vakaita ja varmoja äänestäjiä, sanotaan. 

Toinen mielenkiintoinen seikka vaalituloksessa on se, missä määrin perussuomalaisten puolue romahtaa. Jääkö se jopa vihreiden ja vasemmistoliiton taakse? Joka tapauksessa perussuomalaiset toimii iskujen ottajana ja suojakilpenä kokoomukselle ja Petteri Orpolle. 

Ainuttakaan vaaliväittelyä en ole katsonut, mikä on historiassani poikkeuksellista. Eduskunnan kyselytuntien kakofoninen huutomyrsky ja tappelu on johtanut siihen, että katsominen on epämukavaa ja paikoin jopa kärsimystä. En usko menettäneeni mitään, maailma jatkuu ennallaan, katsoin tai en.

Keskustelujen analyyseja olen kyllä lukenut. Niiden mukaan Petteri Orpo on ärhäköitynyt hieman, mikä on hänelle ilmeisesti vain hyväksi. Riikka Purra saa kehuja asiantuntemuksestaan ja tinkimättömyydestään, hän ei ratsasta enää lupauksilla eikä edes pyri vetoamaan katsojiin, sanovat analysoijat. Tämän asian kuittaan tyytyväisenä, sillä uskon rehellisyyteen ja siihen, ettei kosiskella yleisöä. Lahjomattomuuteen. Panen vielä merkille sen oudon seikan, että vain yhdessä analyysissä hän saa korkeimmat pisteet, vaikka sanallisen erittelyn mukaan hän on usein paras. 

Sofia Virta nimetään terhakaksi terrieriksi ja Minja Koskela opettajamaiseksi luennoijaksi, mutta teräväksi, ei aivan Li Anderssonin veroiseksi kiteyttäjäksi. Molemmat nuoret naiset mainitaan myös keskustelujen häiriköiksi ja puheenvuorojen riistäjiksi. Samalla kun heidän tietojaan kehutaan, he mitä ilmeisimmin vetoavat suoraan niihin ihmisiin, jotka kokevat itsensä hallituksen toimien uhreiksi. He uskaltavat sanoa! 

Antti Lindtmania kehutaan kovasti. Hänellä on varaa myhäillä ja olla lupsakka - tämä vaikuttaa viestintäkouluttajan unelmalta. Toisaalta häntä moititaan aina samoista syyttelyistä, jankkauksesta  ja  siitä, että hän lukee sanottavansa paperista ja vilkuilee jatkuvasti apuvälineitään, esimerkiksi älykellonsa muistiinpanoja tai lähetettyjä tietoja. Eikä hän edelleenkään esitä, mistä rahat mihinkin. Toisaalta - toimittajat eivät taida kysyä sitä häneltä. 

*

Lehdet ovat hekumoineet viime viikkoina ehdokkaiden rikostaustoilla. Vahvimmin tällä saralla ovat Helsingin Sanomien mukaan kunnostautuneet perussuomalaiset, mutta muissakin puolueissa on rikollisia ja vilivilpereitä. Uusin tapaus, joka näyttää jäävän varsin pienelle huomiolle, on SDP:n Habiba Ali. Hän kampanjoi perheiden hyvinvoinnin puolesta, seitsemän lapsensa äitinä, ja hänellä on tuomio lastensa vakavasta pahoinpitelystä. Vieläkin puhutaan Mikkel Näkkäläjärven kissankidutuksesta ja Wille Rydmanin pedariudesta sekä Vilhelm Junnilan pesukarhukravatista, mutta sivuutetaanko Habiba Alin kaksinaamaisuus ja SDP:n osuus asiassa? Missä viipyy median laajempi riekkuminen?

Niin tai näin, maailmaan mahtuu. Sunnuntain vaali-ilta on äärimmäisen jännittävä. Jääkö äänestysprosentti alhaiseksi? Kumpi isoista puolueista vie ykköspaikan? Romahtaako perussuomalaiset vihreiden ja vasemmistoliitonkin taakse? Tuleeko vaaleissa yllätyksiä? 

(Maalaus Alfred de Dreux)

Eduskunnassa koulukiusaajien kokoontumisajot?

Tekee pahaa katsoa eduskunnan kyselytuntia torstaisin.  Tympeäksi on käynyt, jopa ahdistavaksi. Vähän sama, kuin katselisi sivusta koulukiusaamista, uhrin nitistämistä mitätöivin sanoin huutokuoron nauraessa ja kannustaessa kiusaajien pääpäsmäriä. Tulee jopa suljettua televisio, vaikka mieluusti seuraisi tulistakin  sisäpoliittista debattia. 

Opposition tehtävä on tutkia ja kyseenalaistaa hallituksen päätöksiä, mikä on demokratian peruspilareita. Näin on ollut aina. Oppositio on kysynyt, haukkunut, kyseenalaistanut, kaikkina aikoina. Muistan vieläkin Sipilän hallituksen haukut, joita oli runsaasti. Silti ei ahdistanut, ei tullut paha olo, sillä haukut olivat joltisessakin ruodussa eikä mediassa ollut niin järkyttävää henkilön persoonaan ja ulkonäköön menevää keskustelua kuin nyt. 

Nyt näitä halveksivia kommentteja saa lukea jopa Helsingin Sanomien uutiskeskustelujen perästä. Moderaattorit eivät aina noudata omia pränttäämiään eetisiä ohjeita, mm. seuraavia:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele.

Etenkin valtiovarainministeri, saksikäsi Riikka Purra on kieritetty ei vain tervassa ja höyhenissä, mikä olisi toki tukia vähentävälle ministerille vielä kohtuullista. Ei, vaan hänen ulkonäkönsä, työhistoriansa, keskenmenonsa, vanhat someälähdykset ja lausunnot on kaikki käytetty ulkohuussin reiän kautta ja tuotu näin kuorrutettuna median myötävaikutuksella kansan ateriatarjottimelle. 

Sama koskee pääministeri Petteri Orpoa, lapasta, joka laistaa kaikki velvollisuudet, vaikka näyttääkin matkustavan ympäri Euroopan merkittäviä kokouksia. Oma lukunsa on ministeri Kaisa Juuso, josta on maalattu kuva työhönsä kykenemättömänä ministerinä. Hänen viime päivien kohtelunsa on ollut silkkaa koulukiusaamista, suorastaan pöyristyttävän ylimielistä, ikään kuin hän ei yhtään ymmärtäisi, mistä on kyse. Viime kyselytunnilla oli tosin yksi hieno hetki. Kun Kaisa Juuso vastasi ruotsinkieliseen kysymykseen harvinaisen sujuvalla ruotsilla, koko sali hiljeni kuuntelemaan. Taisipa siinä eräällä laidalla olla tekemistä kielen ymmärtämisen kanssa. Ihan kuin uhri olisi saanut selkävoiton kiusaajistaan. 

Asiat voi kokea monilla tavoilla. Minä koen kyselytunnit ja opposition käytöksen julkisissa keskusteluissa yliampuvana ja ilkeänä. Tämä  siitä huolimatta, että  olen huolestunut soten rahoituksesta ja erikoisesti suomalaisten vanhusten huonosta hoidosta. Ymmärrän kuitenkin sen, että vanhusten huono hoitohan oli jo edellisten hallitusten aikana, eli kaikki ei johdu orpopurrasta, vaikka niin halutaan näyttää. Koulutuksen romahtaminenkaan ei johdu hallituksesta, vaan siihen on monia eri syitä. 

Odotan yhä sitä poliitikkoa ja sitä puoluetta, joka alkaa voimallisesti ajaa yhteiskunnallisen ilmapiirin yhdentymistä, parantamista, ei leireihin jakamista, ei puolen valitsemista. Uskon että sellaisella linjalla olisi kysyntää enemmän kuin arvataankaan. Voin kuitenkin vakuuttaa, että keskustapuolue se ei ole, sillä puolue kumartaa ja pyllistelee aivan liikaa eri ilmansuuntiin. Jonkinlainen liberaalinen versio voisi olla tarpeen?

(Maalaus Pieter Bruegel vanhempi)

Alfred de Dreux’n sivutukka

 

Näinä aikoina media pursuaa vaalitenttejä kuin taiteilija Alfred de Dreux’n sivutukka.  On lisäksi vaalitenttien etukäteispohjustuksia puolueiden varapuheenjohtajien avulla ja vaalitenttien jälkipuinteja toimittajien ruotimina. Katsoja tai kuulija saa runsaasti tietoa siitä, miten asioiden pitäisi olla, kun ne nyt ovat huonosti. Lupauksia paremmasta  annetaan, ja viisas katsoja naurahtelee. - Näkisi vaan.

Tähänastisista ehdotuksista rajuin ja samalla mielenkiintoisin  lienee Riikka Purran väläytys maahanmuuttajille asetettavasta velvoitteesta laittaa lapsensa varhaiskasvatukseen sosiaalitukien menettämisen uhalla. Tällä edistettäisiin nyt äärimmäisen huonoksi todettua maahanmuuttajalasten suomen kielen taitoa. Kielitaidon puute haittaa koko tulevaa elämää ja syrjäyttää nuoret usein normaalista yhteiskuntaelämästä.

Kannatan Purran väläystä, sillä näen tämän myös musliminaisten asemaa parantavana  hankkeena, jonkalaisesta olen täällä useinkin puhunut. Kun muslimitaaperot ovat päiväkodissa kieltä ja kulttuuria opettelemassa, äidit vapautuvat opiskelemaan, töihin ja tutustumaan uuteen kulttuuriinsa. Uskoisin, että feministiset liikkeet ja yleisesti naisväki kannattaa Purran ehdotusta. En näe mitään syytä, miksi miehetkään vastustaisivat naisten aseman nostamista pohjoismaiselle, tai ainakin eurooppalaiselle tasolle.

On vain yksi uhka. Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja perustuslain asiantuntijat. Eiköhän sieltä kohta saada lausunto Purran ihmisoikeuksien vastaisesta ehdotuksesta. Vaan onko kyseessä pakottaminen? Kenties on, jos siinä on panttina sosiaalitukien maksaminen. Eihän kantasuomalaisen äidinkään ole pakko panna lastaan varhaiskasvatukseen tukien menettämisen uhalla.

Huolimatta tästä yhdenvertaisuusuhasta pidän Purran esittämää ajatusta kehittelemisen arvoisena ehkä tosiaan siksikin, että olen itse esittänyt vastaavanlaista mallia tukien harkinnanvaraisuudesta tai mahdollisesta lisäporkkanasta jo vuosia sitten.  Suomi voisi näyttää itsenäistä radikaalin uudistavaa  mallia muulle Euroopalle musliminaistenkin aseman parantamisessa. Olemme kulkeneet ennenkin uudistusten kärkijoukoissa, mitä naisen asemaan tulee. Aivan viimeksi meillä on ollut reipas nuori nainen pääministerinä keräämässä merkittävää huomiota maailmalla.

Jospa nyt sitten ajateltaisiin pidemmälle eikä urauduttaisi  kupla-ajatteluun, joka ampuu ”persun” keksinnöt lonkalta. Annetaan ideoiden elää ja versota kuin Alfred de Dreux’n sivutukka. Kiehkuroita voi kehitellä lisääkin.

(Kuvassa taiteilija Alfred de Dreux)

Välikysymys

 

Maailma palaa ja maailmanjohtajien mielenterveys pätkii  päivittäin. Sodan uhka leijuu kaiken yllä ja Suomessa on hätätila, melkein sisällissota. Kansa on ryntäämässä kadulle nälissään, kodeistaan ja töistään ulkoistettuna, suolet kurnien ja taisteluliput liehuen. Tasa-arvo, oikeudet! 

Näkeehän sen sokea reettakin, että köyhiltä on viety mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään rikkaampien kanssa. Heiltä on otettu, rikkaille on annettu, bensa on kallista ja ennestään pulskat vievät punalaputetut tuotteet nenän edestä eikä Iivo Niskasestakaan ole enää mihinkään. 

Urheilu on täynnä skandaaleja ja  itkupotkuraivareita. Ainoa valopilkku ennen valojen sammumista on KAJ ja suomalaisen saunan menestys. Torille! Vaikka totta puhuen, sauna tunnetaan maailmalla ruotsalaisena keksintönä.

Kysyn nyt sitten vaan, kaiken kurjuuden keskellä, katastrofihallituksen alaisena, että mitä iloa pienen ihmisen elämässä enää on. Raakutkin on tuhottu ja  ilmasto pilalla - kaikki ihanat menneet, koska persut. Greta Thunberg, Li Andersson,  Sanna Marin. Haihtuneet jonnekin. Meille jäi kriisiytynyt sote ja Juuso.

Lapsilta korona pilasi lapsuuden, nuorilta nuoruuden ja Purra pilasi köyhien toivon ja opiskelijoilta kivan opiskelijaelämän omassa yksiössä.  

Kun ei sitä hallitusta vaan saada kaatumaan edes ministeri Juuson möhlyihin. Rydmankaan ei taida hairahtua enää, kun kainalossaan on nähty aikuinen nainen. 

(Maalaus August Friedrich Schenck)

Se on varmaan persu!

 

Ei, kuvan miehen persuudesta ei ole tietoa, vaikka voisi se  hyvinkin olla persu, vähäosainen kun lienee, ja ehkä lukutaidoton, kuka tietää. Nykykäsityksen mukaanhan kuvan kaltainen miekkonen on raskaasti petetty persu, ja häneltä on leikattu kaikki. Ei siis ihme, että  miehellä on kädessään tarttumapihdit, jollaisia liikuntarajoitteiset käyttävät poimiakseen esineitä lattialta. 

Otin kuvan marketin edessä olevalla pysäköintialueella, enkä tohtinut jäädä enempää kyttäämään ja salakuvaamaan. Tekonihan lienee vähintään kyseenalainen, koska en kysynyt mieheltä lupaa kuvan ottoon. Olen nimittäin menettänyt monta herkullista ihmiskuvaustilannetta kysyttyäni kohteelta lupaa kuvanottoon ja mahdolliseen julkaisemiseen nettialustalla.

Nyt jälkikäteen en siis tiedä, onko mies poimimassa jotakin roskiksesta, vai onko hän työntämässä sinne tunkemaansa roskaa syvemmälle, tiivistämässä edellisen roskienjättäjän  huolimattomasti työntämää tavaraa. Miehen kulkupelissä näyttää olevan pulleita muovikasseja. Ensi katsomalta oma näkemykseni on se, että mies poimii pihdeillään sattumia tästä hassun mallisesta omituisesta roskiksesta. Kenties hän kerää pulloja? Tai kokeilee onneaan saadakseen jännitystä leikattuun päiväänsä. Lukijakin kenties arvelee, että tätä ne hallituksen leikkaukset teettävät. Ihmispolot ajatuvat köyhyyteen ja kurjuuteen. Invalidimopoilijat ja muut vähäosaiset ryhmät ovat hätää kärsimässä. 

Voin kuitenkin lohduttaa huolestunutta lukijaa. Kuva ei ole tämän leikkaushallituksen ajalta, ei orpopurran tekosia, vaan jos oikein muistan, se on edellisen, Marinin hallituksen aikana otettu. Että syy ei siis olekaan ilmeinen, persuhallitus. 

Kaikkihan nyt on persujen vika. Persut eivät saa alue- ja kuntavaaleihin edes ehdokkaita. Lukekaapas, arvoisat lukijat, mitä tahansa keskustelua sanomalehdistä tai somesta, niin oli rikos mikä tahansa, rikollinen on kommentoijien mielestä aina persu, vaikka mitään rikosta ei olisi tapahtunutkaan. Supokin varoitti ensin äärioikeiston (lue: persujen) uhasta ja vasta sitten isis-verkostosta. Äärivasemmisto oli sivulauseessa lehtijutun lopussa eikä ollenkaan vaarallinen. 

Hupaisin lehtikeskustelujen persuilujuttu löytyi tänäisestä Helsingin Sanomista. Sdp:n entiselle kansanedustajalle, nykyisin vasemmistoliittolaiselle mikkeliläiselle Satu Taavitsaiselle vaaditaan ehdollista vankeutta törkeästä kunnianloukkauksesta. Syyttäjän mukaan Taavitsainen on esittänyt perättömiä ja valheellisia väitteitä ja vihjauksia, joiden mukaan mikkeliläinen paikallispoliitikko olisi syyllistynyt seksuaalirikoksiin. Väitteet ovat aiheuttaneet  poliitikolle vahinkoa, kärsimystä ja ankaraa halveksuntaa. Poliisin esiselvityksen mukaan väitteet ovat perättömiä.

Kas tässä ote HS:ien uutiskeskustelun kommenteista. Muistakaat siis aina, että kun demari tai vasuri mokaa, syyllinen on persu. Ei ole kahta sanaa.

• Tuollainen toiminta tuntuisi jotenkin erityisen persumaiselta. Ehkäpä tämä henkilö valitseekin sen seuraavaksi puolueekseen

• Sama tuli mieleen. Käsittääkseni tällainen sikailu on tosiaan ko. puolueessa jopa ansio!

• Juuri uutisoitiin, kuinka taas yksi kokoomuslainen huonosti käyttäytyvä kelpasi jälleen perussuomalaisten ehdokaslistoille. Kaikkein eniten ihmetyttää se, että joku näitäkin äänestää....

Tässä ei varmaan kannata jäädä viittaamaan Helsingin Sanomien kommenttikeskustelujen eettisiin sääntöihin, joita ovat mm. seuraavat: 

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele.

(Valokuva Iines)

Osaatko kaunoa?

Helsingin Sanomissa on pieni kysely kaunokirjoituksen osaamisesta. Tulos on surullisenhupaisa. Nuoret eivät osaa enää kirjoittaa juoksevaa käsialaa. He ovat asian edessä kuin eksyksissä.  

Kaunokirjoituksestahan luovuttiin vuonna 2016, ja syyksi mainittiin se, että opettajat eivät saaneet enää selvää lasten käsialasta. Kaunokirjoitus-termin tilalle tuli ns. käsialakirjoitus, jossa kirjaimia yksinkertaistettiin eikä sidottu aina toisiinsa samalla tavoin kuin kaunokirjoituksessa, juoksevasti. Tästä käsialakirjoituksesta on muotoutunut sittemmin yhä enemmän tekstauskirjoitus, jossa kirjaimet ovat täysin irti toisistaan. 

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan tärkeää olisi kuitenkin osata edes kaunokirjoitettu allekirjoitus, sillä tekstaus lisää uhkaa väärennösten määrän kasvusta. Voi myös sanoa, että vanhaan kaunokirjoitukseen verrattuna tekstauskirjoitus on ikävän tylsää ja mielikuvituksetonta, ja siitä puuttuu persoonallisuus. Kaunokirjoitustahan tutkittiin ennen jopa tosissaan, ja alaan perehtyneet grafologit laativat käsialoista mittavia persoonallisuusanalyyseja. Omassa hyllyssänikin komeilee Osmo Oksasen Mitä käsiala paljastaa -teos. Sitä on selailtu, kun on tutkittu sulhaskandidaattien lähettämiä kirjeitä. 

On sanottu, että kaunokirjoituksessa  aivot joutuvat työskentelemään monipuolisesti, ja hienomotoriikka kehittyy aivan eri tavalla kuin tekstatessa. Uskon tämän. Jotenkin uskon myös kirjoittajan pitkäjänteisyyden lisääntymiseen, kun kirjoitustapahtuma jatkuu sulavasti kirjainten yhdistyessä toisiinsa sanoiksi, lauseiksi, kappaleiksi. Mielen valtaa jonkinlainen tyyneys ja rauha, kun kirjoitus soljuu yhtenäisesti. Tekstauksen rytmi taas on lyhytjännitteisempi ja hakkaavampi, samoin kuin koneella kirjoitettaessa, jokin rytmi ja harmonia särkyy kirjainta taottaessa. 

Tunnen oloni tässä asiassa hieman ristiriitaiseksi, sillä olin itse koulumme ensimmäisiä opettajia, atk-opettajien lisäksi, joka vei oppilaita tietokoneluokkiin, pois käsinkirjoittamisen piiristä kirjoittamaan esseitä, raportteja ja opinnäytetöitään koneilla. Tosin tämä oli toisella asteella. Muissa aineissa työt tehtiin edelleen paperille käsin. 

Nyt olisin valmis tuomaan kaunokirjoituksen takaisin peruskoulujen opetusohjelmaan, koska käsinkirjoittaminen on nopea ja näppärä keino, ja sitä saatetaan tarvita edelleen. Ihmisen tulee osata viestiä myös ilman koneita, esimerkiksi yllättävissä hypersodan häirinnän tai  muun katastrofin tilanteessa. 

Jos kirjoittamisen mekaaninen taito näyttää niin huonolta kuin Helsingin Sanomien videolta ilmenee, niin pahalta näyttää. Voihan olla niin, että se tekstaamisenkin taito koetaan kohta liian vaikeaksi ja vaivalloiseksi, kun on känny, jolla tekstata. Sekin vielä huolestuttaa, että lapset pitelevät kynää kädessään selvästi väärin, kuin vierasesinettä. Ei osata oikeaa kirjoitusotetta, jossa kynä on peukalon ja etusormen välissä, ei koko nyrkin sisässä pystyssä. 

On käsittääkseni muuten niin, että Suomi on maailman ainoa maa, joka on luopunut kaunokirjoituksen kouluopetuksesta. Muissa Euroopan maissa kaunoa edelleen opetetaan ja käytetään laajastikin. Harmi Mimmi Bährin uraauurtavaa työtä. Bährhän on yksi merkittävimmistä suomalaisista naiskeksijöistä. Hän oli aikansa etevin kaunokirjoittaja ja kaunokirjoitustaidon kehittäjä jo 1800-luvulla. Hän toi taidon Suomen kouluihin.

Istunpa tähän, sanoi Fatim Diarra ko pyrstölleen lankes

 

Meillä Satakunnassa on tapana suhtautua asioihin tyynesti. Laakeiden peltojen keskellä kasvaminen avartaa kummasti näkymät moneen suuntaan. Nipottaa ei kannata, jos on laari täynnä perunoita ja kellari kunnossa. Kyllä se siitä, sanoi Manukin. Ei kannata provosoitua, vaikkei provosoitaisikaan. - Istunpa tähän, sanoi akka ko pyrstölleen lankes.

Eikä täällä ihmetellä abien Virossa pahennusta herättäneitä örvellyksiä ja vittujen viljelyä, jos vihreiden kansanedustaja näyttää kiroilutaitoaan feministien koulutuspäivillä, joilla naisten voimaantumista on harjoiteltu  kiroilemalla. Mitä enemmän kiroaa, sen parempi. Jollakin tavalla olisi kuitenkin monipuolisempaa kielenkäyttöä, jos kirosanojen kirjoa koetettaisiin rikastuttaa vaikka klassisella perkeleellä, mutta ei, ainakin Diarran suusta tuli vain yläastelaisten suosikkia, vittua ja paskaa. 

Diarran kohdalla tulee vajonneeksi syvempiin pohdiskeluihin sen seikan suhteen, miten vaikea ihmisen on huomata omat virheensä sen sijaan, että alkaa sättiä muita ja uhriutua ja vetää esiin erilaisia leimakortteja, joilla saa kätevästi huomion pois omasta möhlystä. Tässähän se tällä kertaa oli Diarran huippukallis lahjusmatka Taiwaniin, aviomies siivellä. Kahdeksantuhannen  euron matkoja harva kansalainen pääsee koskaan tekemään. Omat Viron kylpylämatkani, Saksan ja Kreikan-reissut kalpenevat tämän matkan rinnalla.

Voisi ehkä siis vienosti  toivoa, että jokin järjen kello alkaisi  kilkattaa Fatim Diarran päässä. Jospa syy matkan ja muiden aiempien möhlyjen arvosteluun ei olekaan ihonväri eikä se hirveä suomalainen rasismi? Voisiko se olla jokin muu? Mikähän se voisi olla? 

Ja oikeasti, mitä se suomalainen hirveä rasismi oikein on? Onko sitä koskaan tutkittu tieteellisesti analysoiden, ilman että tulkittaisiin rasismia oletusasetuksena mielivaltaisesti asetettuihin heppoisiin kysymyksiin? Mikä on rasismia, mikä kenties jotakin muuta? Onko kysymys ”mistäs kaukaa vieras on” tai ”mistä sä oot kotoisin” varmasti rasismia?

Hiusten halkomista?

 

Viestinnän professori Pekka Isotalus puhui Ylen aamussa  kontekstien merkityksestä viestintäkulttuurissa. On hyvä ottaa asiayhteys huomioon, kun nostetaan jokin lausahdus tai kirjoitus tikun nokkaan. Keskustelun viestintäkulttuurista kirvoitti viimeksi viestintämaailmaa kohauttanut tapaus, Kalle Palander. 

Pujottelun maailmanmestari Kalle Palander ei nimittäin jatka Yle Urheilun ja Urheilustudion lähetyksissä alppihiihdon asiantuntijana. ”Palander ja Yle Urheilun vastaava tuottaja Kristiina Kekäläinen tekivät päätöksen yhteisen keskustelun jälkeen tiistaina hyvässä yhteisymärryksessä”, kirjoitetaan Ylen sivuilla kauniisti, lähes hartaasti.  

Olen lukenut lehdistä, mitä Kalle Palander sanoi podcastissaan. Roisia puhettahan se oli, äärimmäisen typerää. Samanlaista, mitä jätkät keskenään suoltavat vaikkapa yhteisissä saunailloissaan kaljapullo huulillaan. Virhe on tietysti se, että kundeilta puuttui harkinta. He ovat tunnettuja henkilöitä, joiden konteksti somessa on aina tavallista pulliaista laajempi.

Mutta, silti.  Sehän oli tavallaan yksityinen podcast, ei Ylen ohjelma, niin kuin luulin valtaisasta kohusta päätellen. Konteksti! Jos ajatellaan niin, että esimerkiksi poliitikon tulee sietää voimakasta ivaa, parodiaa ja haukkumistakin, niin eikö sama ajattelumalli jossain määrin sovi muihinkin tunnettuihin ihmisiin, julkkiksiin? Tulisiko asian moraalista puolta nostaa tikun nokkaan, elleivät parodian kohteena olevat itse siitä loukkaannu? Onko myötäloukkaantujien närkästys mitta, joka määrittää jatkotoimet?

Korostan sitä, että  en tiedä, mikä tässä oikein ja kohtuullista. Olen yleensä laajan ja lähes rajattoman sananvapauden ja rohkeankin huumorin kannattaja. Uskon Suomen lakiin. Se hoitaa tapaukset, jotka rikkovat lakia. Muu saa minun puolestani olla ja kukkia. 

Vapaassa yhteiskunnassa saa esittää typeriäkin mielipiteitä ja mauttomia tölväisyjä jopa vähemmistöryhmistä - niin kuin kaikista muistakin ihmisistä ja asioista. Suositeltavaa se ei ole missään mielessä, mutta ei sitä kieltääkään voi. Kiellot ovat diktatuurien työkaluja.

(Piirros Priit Pärn)

Gluteenitonta leipää ja alkoholitonta viiniä

 

Pyydettäessä gluteenitonta leipää ja alkoholitonta viiniä, sanoo pappi autoni radiossa kutsuessaan seurakuntaa Herran pyhälle ehtoolliselle. Kaikkea on, kaikille omansa. Ja urut pauhaavat kuin viimeistä päivää. 

Paluuta minkäänlaiseen yhtenäiskulttuuriin tai edes yhteisöllisyyteen saati yhteisyyteen ei enää ole, kulttuuri on pirstaloitunut ja hajonnut osasiksi ja ryhmiksi, joilla kaikilla on omat oikeutensa ja turvatilansa. Paitsi niillä, jotka ovat julkisen terveydenhoidon armoilla, työterveyshoidon ulkopuolella. Heidän oikeutensa on siirretty digiulottuvuuteen kafkamaisen linnoituksen uumeniin. Sotekeskukseen, joka tuo mieleen neuvostoliittolaisen kolhoosin.

Pikkukaupungissani oli julkisella puolella vuoden alkuun saakka toimiva ja inhimillinen omahoitajapalvelu. Hoitaja-Anne vastasi puhelimeen ja useimmiten asia selvisi hänen ohjeillaan, tarvittaessa hän konsultoi tiimin omalääkäriä, Tarua, joka tunsi kunkin potilaansa terveyshistorian. 

Nyt ison kaupungin sotekeskus on määrännyt tämän palvelun rikottavaksi. Jatkossa on  ruvettava soittamaan täältä lähes sadan kilometrin päähän, ison sotekeskuksen digivastaajaan. On selostettava luuriin kerta kerran jälkeen vanha sairaushistoria ja uusi vaiva, joka kenties pohjaa johonkin vanhaan. Digilaite sitten antaa ajan, jos antaa, tai määräyttää antibiootin, joka on jossain tietojesi alarivillä kiellettyjen listalla. 

Suomalainen terveydenhoito on hyvää vain jos sitä saa. Ongelma onkin juuri siinä saatavuudessa, jos on työelämän ulkopuolella. Sisareni asuu Saksassa, ja hän kertoo usein sikäläisestä omalääkärimallista, jossa lääkäri saattaa jopa soittaa kotiin ja muistuttaa pneumokokki- tai vyöruusurokotuksista tai suolitähystyksestä. Saksassa kutsutaan lähisuku ennakoiviin vuositarkastuksiin, jos suvussa on esiintynyt esimerkiksi suolistosyöpää. Klinikalle voi myös marssia poistattamaan epäilyttäviä luomiaan milloin vain.

Sote-järjestelmä on surman susi. Asiakkaat on ulkoistettu paikallisten terveyskeskusten käytäviltä pois haahuilmasta. Käytävät ammottavat tyhjinä. Kela-taksit suhaavat Suomen mustassa yössä ja harmaassa päivässä edestakaisin kyyditen maaseudun väkeä isoihin terveyslinnoituksiin suurkaupunkeihin, kauas kotiseuduilta.  Sote ei ole ihmistä varten, se on linnoitus, joka pitäisi purkaa samalla apinanraivolla, jolla se synnytettiin.

(Maalaus Niko Pirosmani)

Vapise kulttuuri - valon nähneet tulevat!

 

Ei, Riikka Purra ei ole kulttuurin näkyvin eikä suurinkaan uhka. Riikka Purran asema valtakunnan saksikätenä on kaatumassa, ellei Riikka iske nyt jollain suurella vastaleikkauksella vaikkapa lastenkirjallisuudesta. 

Turun apulaispormestari Piia Elo (sdp) on uusi kulttuurin leikkaajamestari. Jo aiemmin närkästystä herättäneet Afrikan tähti -lautapelit kerätään Turun päiväkodeista pois. Elon mukaan lapsille halutaan tarjota sellaista materiaalia, joka vastaa tämän päivän maailmankuvaa ja on vapaa rasismista ja kolonialismista. Uusimpien uutisten mukaan tämäkään ei kuitenkaan riitä, vaan seuraavaksi suunnitellaan leikattavan Peppi Pitkätossua,  Enid Blytonin Viisikko-sarjaa, Inkan aarre -lautapeliä ja - mahdollisesti Muumeja. Päätöksiä ei ole vielä tehty, mutta leikkuulauta on viritetty valmiiksi.

Mielenkiintoinen seikka on se, että mainittuja lastenkulttuurin tuotteita on jo aiemmin eri tavoin sensuroitu ja leikattu. Peppi Pitkätossun isästä, neekerien kuninkaasta tehtiin Etelämantereen kuningas ja Afrikan tähdestä leikattiin rosvot pois ja muutettiin heidät panttereiksi sekä poistettiin lannevaatteissa tanssivat varhaiskulttuurin ihmiset - vaikka heitä on edelleen Afrikassa. Tämä tehtiin Turun kaupungin varavaltuutetun Paco Diapin tahdosta ja erään opiskelijaryhmän mielenosoituksen vuoksi. Nämä lastenkulttuurin klassikot halutaan nyt mitä ilmeisimmin poistaa kokonaan kulttuurista. 

Rautasaappaiden kopina kiihtyy ja lähenee. Pelottavaa. Paljon pelottavampaa kuin Riikka Purran rahalliset leikkaukset kulttuurin tuista. Rahalliset leikkaukset eivät tapa taidetta, mutta taiteen sisältöihin puuttuminen tappaa, etenkin klassikkotaidetta. Se raiskaa teoksia, heittää niitä palaviin rovioihin, kieltää historian. 

Ja tekijänä on se taho, joka pitää itseään suvaitsevana sivistyneistönä ja kulttuuristona. Eikö tämä taho näe, mitä on tekemässä? Se rakentaa diktatuuria, jossa rautasaappaiset sanovat, miten tulee ajatella ja millaista taidetta saa olla tarjolla ja saa tehdä. 

Nyt tarvitaan vastamielenosoitus Turun torille. Rovio, jossa poltetaan konkreettiseati nämä Pepit ja pelit. Kylteissä lukisi: TÄTÄHÄN TE TAHDOITTE.

(Maalaus Vladimir Kush)

Raja railona aukeaa

 

Kunpa tämä uusi vuosi antaisi hieman toivoa yhteiskunnassa alkavasta uudenlaisesta yhteishengestä, asioiden yhteisöllisemmästä hoitamisesta. Edes pyrkimisestä siihen. Maan johdolta pari vuotta sitten on ollut suuri virhe kehottaa kansalaisia ”valitsemaan puolensa”. Se puoli on valittu liiankin kanssa, ja railo on parin vuoden aikana vain syventynyt ja leventynyt, ja taisteluaseet ovat koventuneet. Miesmuistiin ei oppositio ole ollut yhtä paljon raivonsa päällä ja hallitus altavastaajana työtaakkansa alla.

Valtakunnan  ykkössanomalehden mainoksessa naisääni kehottaa nousemaan hallitusta vastaan, ja valtiollinen televisiomedia Yle sallii kyseenalaistamatta sivuillaan toisen ääripään - vasemmistolaisen Bex Tapanaisen - yltiöpäiset suunnitelmahaaveet. Tosin Yle päätyy sittemmin saamansa voimakkaan kritiikin johdosta poistamaan jutusta kohdan, jossa tämä kommunistinuorten puheenjohtaja kertoo olevansa valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen. Mainittakoon, että Bex Tapanaisen vallankumoushaaveita on esitellyt aiemmin myös Helsingin Sanomat.

Valistunut lukija jää taatusti pohtimaan, miten Yle tai Helsingin Sanomat suhtautuisivat  äärioikeistolaisen nuoren esittämiin väkivaltaisiin vallankumouspuheisiin. Sallisivatko nämä mediat ylipäänsä äärioikeistolaisen nuoren voimakkaiden mielipiteiden esilletuloa? Onko äärivasemmistolaisten nuorten vallankumoushaaveista ja sympatioista Venäjää kohtaan kenties samanlaista uhkaa yhteiskunnalle kuin paljon puhutusta äärioikeiston uhasta? 

Kuten huomaamme, raja railona aukeaa, ja se on syvä ja leveä, kuten runoilija Uuno Kailaallakin. ”Edessä Itä ja Aasia, takana Länttä ja Eurooppaa”. Pieni ihminen siinä välissä varjellen omaansa. Joku kumartaa länteen, joku itään ja tulee samalla pyllistäneeksi vastakkaiseen suuntaan. Kumpi parempi? 

Vaan missä viipyy se runoilija, tai vielä paremmin, se poliitikko, joka on rauhanrakentaja ja joka kehottaa etsimään yhteisiä päämääriä puolien valitsemisen sijasta? Sille antaisin ääneni, sovunrakentajalle, joka ei syyttele, ei etsi vanhoja syntejä vaan katsoo tekemisen meininkiä ja uskoo ihmisen muuttumiseen, kykyihin. 

Ja missä viipyy se valtamedia, joka ei valitse puoltaan, ei valistuksensa jakolinjaa vaan etsii totuutta kuin Adalmiina helmeään Topeliuksen sadussa? Jos helmen  kadottaa, menettää viisauden ja rikkauden. Jäämme odottamaan, josko näkisimme tänä vuonna paremman aamun kuin Kailaan Raja railona -runossa.

- - 

Synkeä, kylmä on talviyö,
hyisenä henkii Itä.
Siell’ ovat orjuus ja pakkotyö;
tähdet katsovat sitä.
Kaukaa, aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.

(Kuvassa runoilija Uuno Kailas)