Pilli ja Pulla

Kansanedustajan työhän on toimimista kansan parhaaksi. Moni kansanedustaja näyttää kuitenkin toimivan lähinnä itsensä  parhaaksi. Kun silmäilee nyt vellovaa Tuppurais-kohukeskustelua sanomalehdissä ja somekanavilla, niin valtaosa mielipiteensä ilmaisijoista ei nyt  taida uskoa Tytti Tuppuraisen parhauteen.

Jos jossakin on kiistaa,  ihmisen inhimillinen ominaisuus, empatian tunne, tulee herkästi esiin. Ihminen on sillä lailla jännittävästi rakentunut, että hän tahtoo mennä sen heikomman ja kärsivän puolelle eikä sen vahvan, joka näyttää pärjäävän omillaan.

Minulle sekä Tuppurainen että Lindtman näyttäytyvät nyt julkisten lausuntojensa jälkeen koulukiusaajan rooleissa. Kun syytös tulee ilmi ja kiusa nostetaan näkyviin, niin kiusaaja siirtää syyn uhrin erilaisuuden tai jonkinlaisen normaalista roolista poikkeamisen viaksi. Ja sitten se on uhri, joka vaihtaa paikkakuntaa tai luokkaa tai jopa päätyy itsemurhaan, ja kiusaaja jatkaa niin kuin ei mitään. 

Lindtman ja Tuppurainen, Pilli ja Pulla, erottamaton parivaljakko, yhteenkasvaneet puut. Puhutaan paljon orpopurrasta, ja siitä, kuka maata oikein hallitsee, Riikkuli vai Lapanen. Vaan tässäpä meillä samanlainen oiva rukkaspari, jonka riemukkaita yhteistyökuvioita saadaan ehkä seurata ensi hallituskaudella. Onnea vaan työrukkasille, Tytteli ja Lap.. Antsa, sitä tarvitaan!

Onnea myös STT:lle, ja valtamedialle, joka hyvinkin tasapuolisesti on nostanut asian esille. Kohu ei ole asiaton eikä turha, sillä kyse on kansalaisille tärkeästä parlmentarismin puhtaudesta, tai ainakin siihen pyrkimisestä. Risuja kuitenkin Ylelle, joka päästi eilisessä A-studiossa Antti Lindtmanin höpöttelemään keskeytyksettä ja kyseenalaistamatta omiaan toistojaan. 

Jyrähtelyä

 

Poliisi jyrähtää - lapset piinaavat naapurustoa Joensuussa

Kiina jyrähtää Trumpille

Suomen kolmanneksi rikkain mies jyrähtää etätöistä

Sanna Marin jyrähtää yritysten vastuista ja Ukrainasta: Anteeksiantamatonta!

Teinipoikaa ahdistellut Sofia Virta jyrähtää eduskunnan  ihollepyrkivistä miehistä ja ilmastoneuvotteluista sekä  perussuomalaisista: Tuhoavat Suomen maineen, Orpo ei tee mitään!

Elina Valtonen jyrähtää: Tätä emme hyväksy. Seisomme Iranin kansan rinnalla.

Riikka Purra jyrähtää käännytyslaista ja Oulaskankaan yöpäivystyksestä.

Sari Essayah jyrähtää: Tämä on hallituskysymys.

Pori Jazzin Jyrki Kangas jyrähtää, Korhosen tykki jyrähtää, vammaisaktivisti jyrähtää. 

Nyt jyrähtää kokoomuksen Tere Sammallahti!

Jyrähtelyt on poimittu nopealla Google-haulla, ja ne ovat sanomalehtien lööppikamaa. Jyrähtelyjä on mittaamaton määrä, poimia voisi ehkä sadan metrin mittaisen runon. 

Olennaista tässä on se, että poiminnat ovat tuoreita, ne ovat toimittajien tämän päivän kieltä. Kun jyrähtelyt pomppaavat jo ärsyttävästi lukijan silmille, täytyy kysyä, eivätkö toimittajat huomaa itse kliseisiä toistojaan. Viestinnän ammattilaiset? 

Toinen seikka jyrähtelyissä on sanan merkityksen eettinen puoli. Jyrähtely on  voimailmaus, luonnonilmiö, luoteeltaan aggressiivinen. Onkin ehkä niin, että voimasana vetää lukijoita katsomaan, mitä maan merkillistä nyt on tapahtunut, kun oikein jyrähdellään. 

Usein jyrähdys on kuitenkin tuhnu. Poliitikko vaahtoaa ja hyvesignaloi eduskunnan pahoista miehistä, mielellään persuista, vaikka on itse männä viikolla jonkun toimittajan  havainnoimana killunut nuoren pojan kaulassa liikuttuneessa tilassa ilmaislipulla festivaaleilla. 

Ja juuri tämä uutisen sumeus on se, joka vaimentaa jyrähtelyn etäiseksi kuminaksi ja  syö asian uskottavuutta ja taittaa siltä kärjen. Jään kiinnostuneena odottamaan seuraavaa lööppijyrähdystä.

Korkean tason häirintää

 

Terapeutti-Villen puheista on syntynyt iso haloo, kirjoittaa toimittaja bulevardilehdessä. Kansanedustaja Ville Merinen nimittäin väittää, että eduskunnassa  on ”fyysistä, seksuaalista, henkistä väkivaltaa, kiusaamista, ahdistelua, häirintää”. Merinen sanoo kuulleensa ihan hirveitä juttuja, mutta ei voi sanoa, mitä. Näin Merinen heittää epäilyksen varjon kaikkien kansanedustajien ja ministerien ylle.

Ikävä tapa kohdella työtovereita. Mikäli Merinen on pitänyt laillista ja maksullista psykoterapiaistuntoa työtovereilleen, jotka ovat avautuneet hänelle kokemastaan, salassapito on lainmukaista ja moraalisesti oikein. Mikäli ahdistelut ja kiusaamiskokemukset on paljastettu tai ovat paljastuneet Meriselle vapaissa kohtaamisissa eduskunnan käytävillä ja tilaisuuksissa, salassapitovelvollisuutta ei lainmukaisesti taida olla. Moraalisesti kylläkin, sillä ainakin kahdenkeskiset keskustelut ovat luottamuksellisia.

Missä kohdin sitten on tapahtunut virhe, kun asiasta on noussut kohu? Vastaus on yksinkertainen. Siinä kohdassa, kun Merinen sanoo syytöksensä julki tai kirjoittaa ne johonkin somekanavalleen. Nyt kiistellään siitä, pitääkö Merisen nimetä pahantekijät vai pitääkö hänen lain nimissä salata tietonsa. 

Ei ole kahta sanaa siitä, että Merisen pitää avata lausumansa nimeämällä pahantekijät. Jos salaus jatkuu, Merinen heittää epäilykset koko eduskunnan ja sen toimintatapojen ylle. Tämä heikentää kansalaisten luottamusta päättäjiä kohtaan, eikä siihen tässä maan talouden ja koko maailman horjuvassa tilanteessa taida olla varaa.

Kyse ei tässä ole bulevardilehtien kohusta, vaan päättäjien moraalista. Ja nyt en viittaa pahantekijöiksi epäiltyjen moraaliin, vaan Merisen moraaliin. 

(Maalaus Berthold Woltze)