Uudet silmälasit

 

Tarvitsen uudet silmälasit. Huomaan, etten näe selkeästi sanaristikon pientä piirrettyä vihjekuvaketta. Ja kirjaa lukiessa joudun ”asettelemaan” näöntarkkuuteni oikealle levelille. Sitten sujuu, silmät mukautuvat. 

Olen miettinyt, johtuuko näön mahdollinen huononeminen joko liiallisesta näyttöruutujen  tuijottelusta tai alkavasta kaihista. Monelta tuttavaltani on nimittäin leikattu kaihi, onnistuneesti. Yksi sanoi, että sai heittää silmälasit nurkkaan sen jälkeen. Toisaalta minulle on sanottu, että alkava kaihini on vähäinen ja että riittää, että käyn parin vuoden välein tarkistuksessa. Mihinkään leikkausjonoon en kuulemma pääsisi.  

Olen miettinut myös älylaseja, joihin voi kirjoittaa. Mitenkähän se kirjoittaminen tapahtuu? Voinko kirjoittaa ajatuksen voimalla vaikka kannon nokassa istuskellessani, vai onko laseissa mukana jokin lisävaruste, johon sormin naputellaan vaikkapa puhe? Miten se tekniikka menee, miten tekstinsyöttö tapahtuu?  Ja ennen muuta, mitä kaikkea kivaa älylaseilla voi tehdä? 

Voisin kuvitella, että opetustyössä älylasit olisivat mainiot. Voisi pitää sujuvasti kokonaisen oppitunnin, jonka on etukäteen huolellisesti valmistellut. Voisi puhua yleisöä vakuuttavasti silmiin katsoen. Vai menevätkö puhujan silmät kieroon, kun lukee lasin pinnalta tekstiä? Entä jos tekstinsyöttö tilttaa kesken tärkeän tilaisuuden?

Sitäkin mietin, että opiskelutilanteissahan aukeavat rajattomat mahdollisuudet syöttää laseihin tietoa ja tärppejä tenttejä ja pääsykokeita varten. Pelottavaa! 

Tekoäly mullistaa kaiken. Jotenkaan en silti pelkää tekoälyä enkä usko siihenkään, että tekoäly kykenisi tuhoamaan ihmiskunnan. Uskon enemmän siihen, että ihminen, aistiherkkä olento,  havaitsee petoksen. Eri asia on, puhummeko enää petoksesta, kun tekoäly jyllää siellä sun täällä.

(Kuva Timur Yilmaz)

Diagnooseja

 

Pystytkö sinä tämän  Piero di Cosimon maalauksen perusteella sanomaan, mikä sairaus tällä punahattuisella miehellä mahdollisesti on? Jos uteliaisuutesi heräsi, olet jo varmaan klikannut kuvan suureksi ja havainnut jotakin. Kerron tekstin lopussa, mistä sairaudesta on kyse.

Tällä viikolla olen törmäillyt erilaisiin diagnooseihin, mediassa ja kirjallisuudessa, miksei reaalielämässäkin. Näissä kaikissa löydöissäni on perimmältään kyse ihmisen moninaisuudesta, ja paljolti alati kiinnostavasta ihmismielen psykologiasta. 

Hiljakkoin valittiin uusi Miss Suomi, Veera Grönlund, joka ensi töikseen ilmoitti olevansa panseksuaali. Tiesin, että ”pan” viittaa johonkin kaikkeuteen, laajaan ja maailmoja syleilevään asiaan, kuten vaikkapa pandemia. Mutta panseksuaalisuus? Eikö termi mene päällekkäin biseksuaalisuuden kanssa, joka tarkoittaa seksuaalista vetoa miehiin ja naisiin? Ilmeisesti panseksuaalisuudessa tunnetaan vetoa myös muunsukupuolisiin ja kaikkiin variaatioihin, mitä moninaisuutta  biseksuaali sitten taas ei tunne? Vai miten se menee? En kysy tässä, kuuluuko skaalaan myös lainvastaisina pidettyjä seksuaalisen halun kohteita. Asia kuitenkin jää avoimeksi ja hieman kutkuttaa, osaako panseksuaalin mieli erottaa tässä sopimattomat himon kohteet.

Lisää diagnooseja. Nimittäin eräällä keskustelupalstalla oli keskustelu, jossa haukuttiin Ylen ulkomaantoimittaja Antti Kurosen puhetapaa, värisevää ja ”itkuista” ääntä. Oli julmia ja rumia kommentteja, joissa pilkattiin törkeästi Kurosta. Onneksi oli myös asiasta tietäviä kommentteja, joiden mukaan Antti Kurosella on harvinainen puhesairaus, dysfonia spasmodica. Tässä kohden riemastuin. Kyseessä on nimittäin sama puhesairaus, jota minäkin poden ja jonka takia pääsin - tai jouduin - työkyvyttömyyseläkkeelle, sinniteltyäni ensin osatyökyvyttömyyseläkkeellä vuoden verran. Kyseessä on neurologinen sairaus, jossa äänihuulet kramppaavat eli spasmaavat puhuttaessa. Ainoa hoito ovat botox-ruiskeet, joiden kesto on muutaman kuukauden, jonka jälkeen pistos kaulan läpi suoraan äänihuuliin uusitaan.  Toivon itse Antti Kuroselle pitkää uraa puhuvana ulkomaantoimittajana. Opettajana työ ei kävisi, koska puhua pitää jopa kahdeksan tuntia päivässä ja koska oppilailla on oikeus kuulla sujuvaa puhetta.

Kolmas diagnoosi on lukemassani kirjassa, jota lopettelen parhaillaan: Janiina Lammi, Tiikeri, erityisen tytön tarina. Tyttö on Emmi, hyvin aggressiivinen ja erikoinen lapsi, joka puree äitinsä posket mustelmille ja hakkaa häntä, ja äiti ottaa kaiken vastaan hymyillen ja kutsuen tyttöään lintuseksi, vaikka tyttö tekisi mitä. Itsestäni tuntuu, että äiti ei aseta tytölle mitään rajoja eikä velvoitteita, ja antaa tytön päättää kaikesta. Aivan kirjan loppupuolellakaan en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että äidin hellä ja ylenpalttisen paapova ote tyttöön on ollut oikea. Olen juuri tulossa kirjan loppuhuipennukseen, siihen kun äiti saa kuulla, että tytöllä on diagnoosi: ADD, joka tarkoittaa ADHD:n yhtä lajia. Nykyään käsittääkseni tähän neuropsykiatriseen häiriötilaan on olemassa lääkitys, jota nuorillekin tarjotaan. 

Yleisesti ottaen ADHD-diagnoosien määrä on ollut Suomessa voimakkaassa nousussa. Määrä on jopa kaksinkertaistunut vuosien 2020 ja 2024 välillä. Nuorissa heitä oli noin 60 000. Koko maailmassa heitä on  noin 130 miljoonaa lasta. Dysfonia spasmodicaa sairastavia on noin 80 000 - 560 000 sairastavaa koko maailmassa. Panseksuaaleja on 1 prosentti maailman väestöstä.

Ja lopuksi lupaamani paljastus yllä olevasta maalauksesta. Punahattuisella miehellä  on ohimosuonen pullistumana - suurenna kuva - näkyvä tulehdus,  verisuonisairaus, vaskuliitti, jonka muita oireita en tässä ryhdy listamaan. Itselläni kun ainakin on taipumus löytää kaikki luetellut oireet milloin mistäkin kauheasta sairaudesta omasta kehostani.

(Maalaus Piero di Cosimo)

Bloggerkin pätkii

 

Pari päivää on tämä Bloggerin blogialusta seissyt, ollut jumissa kommentoinnin osalta. Kommentit eivät ole julkistuneet käsittääkseni missään Bloggerin blogissa. Illemmalla pari omaani pääsi läpi, ja nyt aamuvarhaisella taas ei. Blogger seisoo. Itse blogitekstit julkistuvat kivuttomasti. Tämä siis tiedoksenne: kommenttien jumiutuminen ei johdu teistä tai teidän laitteistanne. Toivotaan, että Blogger pystyy korjaamaan harmittavan vian kokonaan.

Syys etenee, ruskaa näkyy jo paikka paikoin. Muuttolintuauroja en ole vielä nähnyt ainoatakaan, en ole edes kuullut kurkien tai hanhien kiihkeitä kutsuhuutoja. Venetsialaiset on vietetty, raketit ammuttu ja teinit mellastaneet isoissa kaupungeissa. 

Valtiovarainministeri Riikka Purra on jakanut pirtelöohjeensa, mikä on suivaannuttanut yhden köyhän naisen: tuommoiseen sotkuliin ei köyhällä ole varaa, on nainen kommentoinut ministerin Instagramiin tyhjät minttuviinapullot kaappinsa päällä. Tähän on ministeri vastannut täpäkästi viittaamalla kommentoijan minttuviinoihin, ja sekös on suivaannuttanut muut. Ei ministeri saa!

Minulla on tähän hyvä selitys, sama jota käytettiin pääministeri Sanna Marinin tekojen selityksiin: ministeri vain ravistelee instituutiota. Annetaan siis nyt yhtä auliisti ministeri Purran pätkiä raparperia pirtelöön ja ravistella instituutiota kuin ministeri Marinin aikoinaan. Vai mitä?  Onko boomeriksi haukkuminen parempaa ravistelua kuin minttuviinaan viittaaminen? 

Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi

 

On mielenkiintoista havaita, miten tarkasti Vasemmistoliitto on pysynyt juurillaan. Kun ikivanhassa vaalijulisteessa SKDL hehkuttaa verojen suuntaamista rikkaille, mennään tänä syksynä samalla vaaliteemalla kohti kevään vaaleja. 

Puolueen puheenjohtaja Minja Koskela on ehdottanut 9 miljardin edestä veronkorotuksia, mm. miljonääriveron ja perintö- ja lahjaveron korotuksia ja veroprogression kiristämistä työtä tekeviltä. Tämä kaikki maassa, jossa progressio on jo maailman korkeimpia ja miljonäärejä  on harvassa.

Vasemmistoliittohan haluaa perua useimmat nykyhallituksen leikkaukset, joten miljardeja tuleekin löytyä. Vaan riittävätkö nämäkään yhdeksän miljardia kuittaamaan Suomen  velat korkoineen, jos leikkaukset perutaan? Onko jossain taikaseinä? 

Ja mitä tekevät Suomen miljonäärit ja muut rikkaat ja hyvätuloiset, jos he joutuvat moninkertaistamaan verotaakkansa Minja Koskelan haluamalla tavalla? Tuleeko meille enää ensimmäistäkään  ulkomaalaista asiantuntijaosaajaa, jos verot vievät lähes puolet palkkatulosta? Jo nyt Suomen maailman kirein tulovero on mainittu yhdeksi poismuuton syyksi. Monilla ulkomaalaisilla kun on sellainen käsitys, että palkasta kuuluu leijonanosa ansaitsijalle itselleen eikä valtiolle.

Myös sosiaalidemokraateilla on veronkorotushaluja. SDP esittää Lindtmanin suulla viideksi vuodeksi määräaikaista, noin miljardin suuruista veroa, joka on ehtinyt herättää  hilpeyttä Kummelien ”Penan keksintönä” - puolustusvero. Käytännössähän puolustusvero on sumuverho, paketti joka sisältää kiristyksiä hyvätuloisten palkkojen verotukseen. 

Koskela sanoo, että pitää noudattaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta talouden hoitamisessa, joten siksi rikkaiden tulee vuorostaan osallistua talkoisiin. Köyhät ovat jo osallistuneet. Tämä on tietysti kaunis ajatus. En usko, että kukaan on eri mieltä tästä humaanista periaatteesta, jonka pohja on kristillisessä etiikassa ja Jeesuksen sanoissa: Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan taivasten valtakuntaan. Onkin mielenkiintoista havaita, miten uskonnollinen pohja Koskelan sanoissa on, koska toisaalta uskontoa ei käsitykseni mukaan hyväksytä vasemmistossa juuri ollenkaan, vaan pidetään satuna.

Voidaan kai kuitenkin kysyä, ovatko sosialismiin perustuvat yhteiskuntamallit onnistuneet kristillisen etiikan harjoittamisessaan. Onko paratiisia ollut yhden yhtäkään? Marxin malli?  Neuvostoliitto Stalineineen hajosi, Kiina, Pohjois-Korea? Onko kansa näissä ollut onnellista? Ja mikä kiinnostavinta: uskooko puheenjohtaja Minja Koskela oikeasti siihen, että riisumalla Suomen harvat miljonäärit ja rikkaat yleinen  yhteiskunnallinen hyvinvointi leviäisi ja lisääntyisi? 

Kissa pöydälle!

Aamutelevisiossa haastateltiin luokanopettajia, joilla on haasteita oppilaitten kielitaidon kanssa. Voi olla jopa niin, että oppilas ei osaa ollenkaan suomen kieltä tai jopa niin, että mitään yhteistä kieltä ei ole. Opettajan aika luokassa saattaa mennä siihen, että hän varmistaa tämän kaikkein kielitaidottomimman osaamista niin, ettei muille jää resursseja, ja koko luokka etenee tämän kielellisesti heikoimman  oppilaan tason mukaan.

 Oikeastaan tämä on tiedetty jo kauan, eikä siinä ole mitään uutta. Se, mihin huomioni uutislähetyksessä enemmän kiinnittyi, oli uutiskuvaajan kameran käyttö. Näytettiin tilanteita koulujen pihoilta niin, että oppilaista ei näkynyt ollenkaan ylintä osaa, päät oli systemaattisesti leikattu pois kuvakulmasta. Kuvaväläykset näyttivät absurdeilta. Lasten vartalot liikkuivat välituntileikeissä hartioista alaspäin. 

Tarkoitus on varmaan hyvä: estää lasten rasistista leimaamista. Vaan kysyä voi, hoidetaanko ongelma ja rasismin vastainen työ piilottelemalla tosiasioita? Kun uutisissa puhutaan koulujen ongelmista, maahanmuuttajalapsia ei saa näyttää, vaikka kaikki tietävät, että kyse on paljolti juuri heidän kielitaidottomuutensa aiheuttamista vaikeuksista koko luokassa. 

Tällainen asenne vaikuttaa teennäiseltä ja kontrolloivalta. Miksi kissaa ei voi nostaa pöydälle? Miksi asiasta ei voi keskustella avoimesti ja ketään syyllistämättä? Miksi koulun pihalta ei voi näyttää aitoa kuvaa, jossa lasten päitä ei ole leikattu irti? Milloin meistä tuli tosiasioita sievisteleviä hupsuja, joilta asioita täytyy peittää ja sensuroida? 

Tulee mieleen takavuosien Hannu Salaman Juhannustanssit-romaani, josta ns. jumalanpilkkaosuus sensuroitiin pois. Kirjaan jäi tyhjiä sivuja ja ne palautettiin vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua lakien muututtua. Eikö juuri tällainen sensuuriasenne ruoki myös segregaatiota ja jopa rasismia?

Aktiivista istumista

,

Mahdoitteko tietää, että television katselun  ja aivojen ikääntymisen väliltä on löytynyt ikävä yhteys? Erikoisesti sarjamaratoneihin uppoutuminen ei ole tutkimuksen mukaan hyväksi aivoille. 

Ei ole pitkä aika siitä, kun katsoin Netflixistä kuusi kautta sisältävän Margaret Atwoodin kirjaan Orjattaresi perustuvan mammuttisarjan The Handmaids Tale kaikki 66 jaksoa putkeen. Ei nyt samana päivänä, mutta peräkkäisinä päivinä. Voi miten nautin jännittävistä jaksoista! Että jos arvelette aivotoimintani jotenkin höltyneen, sille löytyi syy. 

Vaan se tieto lohduttaa, että ratkaisevaa ei ole katselun aikainen jämähtäminen mukavaan tuoliin tai sohvan nurkkaan, vaan istumisen laatu ratkaisee aivoterveyden kehityksen. Aktiivinen istuminen haastaa aivoja, passiivinen ei.

Minähän istun aktiivisesti. Samalla kun katson jotakin, poimin käteeni jonkin seuraavista vaihtoehdoista: iPadin, joita minulla on kaksi, vanha ja uusi, kirjan tai vaikean sanaristikkolehden. Harvoin tuijotan mitään kädet sylissä joutilaina. IPadista seuraan mediaa, keskusteluja, teen palapeliä, osallistun keskusteluun, kirjaa tietenkin luen, - parhaillaan Hannele Klemettilän Kalman karamellejä. Tai teen haastavaa sanaristikkoa. 

Joku voisi tietysti sanoa, että minulla on huono keskittymiskyky, mutta enpä tiedä. Toki jonkin verran tämä nettimaailma on hajottanut pitkäjänteisyyttä, jota tarvitaan vaikkapa kirjan lukemisessa. Ihmisen havainnointi taitaa olla monellakin hieman pirstaloitunut, mennyt pieniin palasiin? Toisaalta pystyn kyllä keskittymään aina siihen, mikä on käsittelyssä nenäni alla, mutta ehkä tuo aika on hieman pätkittynyt. Joskus saatan kyllä kirjoittaa jotakin monta tuntia peräkkäin, jopa innostuneesti. 

Istumisesta puheen ollen, protestiliike Elokapinakin istuskeli taas, mutta haitta taisi olla aika pieni, kun kuviakaan ei lehdissä ole näkynyt julmista poliiseista. Menikö nyt kapina harakoille? Kenties he eivät ole kuulleet aktiivisen istumisen hyödyistä aivoterveydelle. Että pitäisi tehdä jotakin muuta kuin vain istua kankuillaan. Ettei vain nyt yläpää vanhenisi seremonian aikana liikaa.

Ja niin luotiin sote

Olipas kerran ihminen, joka joutui sote-sairaalaan umpilisäke-epäilynsä kanssa. 

Ensin hän syötti sairausvakuutuskorttinsa ahnaan näköiseen  automaattiin ja sai jonotusnumeron 048 ilmoittautumisviranomaiselle. Jonotettuaan tunnin ilmoittautumisviranomaiselle ihminen otettiin seuraavalle koneelle, jota naputteli silmälasipäinen naisoletettu, jolla oli geometrisesti leikattu sinimusta polkkatukka, terävin reunoin. 

- No, ynähti polkkatukkainen, ja tästä ihminen päätteli, että nyt on aika avata hanat. Ihmisen vaivat kirjattiin koneelle, ynähdeltiin aina uuden vaivan kohdalla,  ja kun vaivoja ei enää kuulunut, vastaanottoviranomainen nousi ääneti ja katsoi ihmiseen. 

- Mennään seurantaan. Liukuovien takana seurannassa makasi ihmisiä rivissä vekattujen sinisten verhojen takana. Raoista kuului huokailua, valitusta ja yhden papan jatkuva kälätys. Kantapäät osoittivat kaikilla käytävälle päin.

- Tässä, paikka 31. Ottakaa yläpää paljaaksi, myös rintaliivit pois ja pankaa tämä paita päälle. 

Ihminen asettui makaamaan muiden lailla kantapäät käytävälle päin kapeaan ja korkeaan sänkyyn. Tunnin kuluttua verhot raottuivat ja kärryt kolisivat. 

- Päivää, onko Levonperä? 

- On, Levonperä on. 

- Otetaan verikokeita. Verenottaja asetti kiristyssiteen käsivarteen. - Nyt pistää. 

Veri-ihmisen jälkeen tuli tunnin tauko ennen kuin verhot raottuivat taas. 

- Päivää, onko Levonperä?

 - On Levonperä on. 

- Otetaan verenpaine ja pannaan anturit sinne paidan alle. 

Kone alkoi piipata tasaisesti. Mittaajaihmisen jälkeen tuli kahden tunnin tauko. Käytävillä kuljettiin, tultiin ja mentiin. Ihmistä hiukaisi. Ravinnotta olo oli kovaa. Kuuli kuinka hoitajat verhon takana sopivat ruokailemaan menosta. Mummuja ja pappoja vietiin Kela-takseihin, kuskit tulivat hakemaan vuodepaikalta, ja palvelu pelasi hienosti. Tapahtumat etenivät kuin hihnalla. 

Illansuussa ihminen pääsi umpisuolestaan ja heräsi heräämössä, josta hänet rullattiin osastolle, kolmen muun kanssa samaan huoneeseen. Viereisen punkan mummo hallitsi kaukosäädintä ja huudatti televisiosta Onnenarpaa, jossa raikui puheen takana kova musiikki. Ihminen pyysi mummoa pienentämään hieman ääntä. 

 - Mitä, huusi mummo ja katsoi ihmistä silmät suurina.

- Voisitko pienentää ääntä, se huutaa aika lujaa.

- Mitä? Häh? 

- Voisitko ystävällisesti panna ääntä pienemmälle.

- Mulla on huono kuulo, huusi mummo.  Emmää kuule muuten. Eihän tää nyt kovalla oo. 

Mummo ei pienentänyt Onnenarpaa, vaan hekotteli sille. Jumputtava musiikki säesti pirteää juontajaa, houkutteli ihmisiä soittamaan ja arvaamaan, missä nelikirjaimisessa automerkin nimessä on o ja e. Putkeen tuli sitten perään  kolme tuntia  Kalevan kisoja, ja selostajat huusivat, niin kuin vain urheiluselostaja huutaa voi. Ihminen äityi valittamaan metelistä hoitajalle, joka pyöritteli silmiään.

 - Tuon sulle korvatulpat. 

Ihminen vietti sitten loppuillan korvatulpat korvissa. Toinen mummu ihmisen vieressä verhon takana  hengitti raskaasti, yski  ja kutsui hoitajaa soittonapilla.

 - Katos nyt mitä mä yskin. Tämmösen klöntin. Tuli kurkusta, syvältä. Ei henki kulkenut.

- Ohoh, sehän on sideharsotuppo. Hyvä ettet niellyt! Kappas vaan. 

Tämmöistä  ihminen siis koki, muun muassa.  Kyllä se Kiurun sote taitaa pelata sittenkin. Ainakin Kela-taksikuskeilla riittää mummo- ja papparallia, ja sideharsoa riittää mummun nieluunkin, ja varsinkin ääntä riittää, kun melutaso säädetään huonokuuloisen  vähemmistöryhmän mukaan ja meteliä vastaan annetaan valittajille korvatulpat.  Ei ole hiljaista hetkeä sote-sairaalassa. Elämä sykkii.

(Maalaus Michelangelo)

Sorretun toiveet

 

Olipas kerran sorrettu. Asumistuki oli leikattu, ansiopäiväraha oli porrastettu, suojaosa oli poistettu, lapsikorotus lakkautettu ja omavastuuaika pidennetty. Kaiken lisäksi alvia oli nostettu ja suklaan hinta kaupoissa noussut. Miten tästä eteenpäin? Mistä normaali elintaso? Mistä lohtua? Metsäänkö pitäisi lähteä marjoja poimimaan? 

*

Näin ulkopuolella kaikkien leikkausten hyväosaisen röyhkeydellä kysyn, mikä vika marjanpoiminnassa on? Marjaämpärillisestä voi saada 50 euroa tuosta vaan, enemmänkin, jos kehtaa pyytää ja ostaja näyttää maksukykyiseltä. Poimurilla poimii nopeasti, joten aikaakaan ei työhön tuhraannu, ja kumarrella ei tarvitse, jos käyttää pitkävartista poimuria. Samalla voi poimia löytämänsä sienet. Itsekin poimin eilen mökkipihan pohjoispäädystä kantarellit lounasta varten. Joukkoon itse kasvatettuja yrttejä, ilmaiseksi. Herkkua voi saada ilman killinkiäkään.

Joskus miettii sitä, miksi ihmiset eivät enää lähde työn perään toisiin maakuntiin ja lääneihin, niin kuin ennen oli normaali käytäntö. Vaihdettiin lennossa maisemaa, jos töitä ei löytynyt, ei jääty niille sijoille tukia nostamaan. Nyt sorrettu ja tukileikattu odottaa hesoissa sitä, että joku noutaa hänet toivetyöpaikkaan kotiovelta. 

Kun valmistuin kurssini kanssa suomen opettajaksi, kaikki ystävät hajaantuivat eri puolille Suomea. Kukaan ei jäänyt Turkuun, paitsi minä joka sain uskonnon lehtorin viransijaisuuden vuodeksi suorittamani uskontotieteen arvosanan vuoksi. Uskonnon opettajaksi ei tuolloinkaan ollut tunkua, teologit olivat harvassa iloisena hippiaikana. 

Tämän jälkeen minunkin oli lähdettävä provinssiin, jonnekin, missä suomen opettajan paikka aukesi. Ja se aukesi pikkukaupungissa, jonne kaikkein viimeksi halusin. Ja siinä paikassa sitten pysyin loppuun asti, vaikka olin kova esiintymisjännittäjä. Jännitin varmaan jokaista oppituntia, osaa punaisen vekkihameen helmat vipattaen. Vaan ei tullut mieleenkään lopettaa, vaikka koin jopa ahdistusta työstä, jonka tunsin vaativan minulta kaikki henkiset resurssit ja vähän ylikin.

Tänä päivänä ihmiset tuntuvat vaativan kivaa kutsumustyötä ja oikeutta viihtyä työssään, mieluiten isossa kaupungissa. Elleivät ehdot täyty, jäädään niille sijoille ihmettelemään, miksi työtä ei järjesty. Ollaan tukien varassa ja vaaditaan ihmisarvoista toimeentuloa, jossa on mahdollisuus samaan elintasoon kuin työssä puurtaville. Ollaan sorrettuja ja lapsiperheköyhiä ja hallitus on julma, ei välitä ihmisen hädästä ja anna tarpeeksi tukea. 

Uskotaan, että kun Antti Lindtman vaihtuu pääministeriksi, tuet palautetaan ja kivoja työpaikkoja järjestyy pääkaupunkiseudulle, Tampereelle ja Turkuun, koska muualla ei voi elää. Sorretun toiveet otetaan huomioon ja sakset pannaan lukolliseen laatikkoon. Vaan näinköhän sorretun toiveet toteutuvat Lindtmaninkaan aikana?

(Valokuvat mökkipihalta 2026, Iines)

Miksi anonyymi taiteilija haluaa teoksensa julkiseen näyttelyyn?

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taidenäyttelyn yhtenä tavoitteena on toimia taiteilijan portfolion ja verkostoitumisen kulmakivenä, jolla rakennetaan tunnettuutta ja dokumentoidaan uraa. 

Herättääkin uteliaisuutta, miksi joku osallistuu taidenäyttelyyn anonyymina. Näin on tapahtunut Turun taidehallissa Turun kaupungin tukemassa näyttelyssä, jonka anonyymin taiteilijan ”Uuno Yli-Määrän” teoksesta Nopeat päätökset on noussut kohu. Tavallinen  katsoja, kuka tahansa, tunnistaa teoksesta Suomen valtiovarainministerin, vaikka hänen suunsa on muotoiltu liioitellun roikkuvaksi, hieman kuin Helene Schjerfbeckin tunnetussa Omakuvassa. Rinnassa on punainen täplä, jonka mielikuvituksetonkin ihminen tunnistanee ampuma-aseen kuulan reiäksi. Lisämausteena on tietenkin yleinen konteksti: ministeri on monien suuresti vihaama ja häntä on julisteessa ennenkin uhattu tappamisella. Puolison mukaan hän saa runsaasti tappouhkauksia.

Kun koettaa koota kohun pääkohtia yhteen, tärkeimmäksi nousee ensinnäkin jutun kirjoittaneen toimittajan tyyli, joka mitätöi teoksesta järkyttyneen ministerin puolison tuntoja ja koettaa todistella kuvaa viattomaksi sosiaalioikeuden lehtorin avulla. Asiantuntijan mielestä kuvassa on vaikea nähdä väkivaltaa, samoin näyttelystä vastaavan  Turun taideyhdistyksen edustajan. Taidetta koskee ilmaisunvapaus ja tulkinta on kiinni katsojan silmästä, vakuuttaa toimittaja viitaten ministerin puolisoon. Ihminen näkee, mitä haluaa nähdä.

Toisena pääkohtana nousee esiin keskustelujen kommenteissa muhiva kaksinaismoraali. Kun kerran valtiovarainministeri nuorena tyttönä kirjoitti nettiin someälähdyksensä junassa häiriköineiden maahanmuuttajapoikien ampumisesta, niin sehän pesee taulun ampumisen valkeaksi. Toisin sanoen väkivalta hyväksytään tietyissä tapauksissa. 

Kysyä kai voi, onko kuitenkin eri asia laatia julkisuuteen tarkoitettu ampumakuva tietystä henkilöstä, kaikkien tuntemasta Suomen ministeristä, kuin kohdistaa jokin epämääräinen someälähdys tuntemattomaan ryhmään, joka käyttäytyi huonosti. Tilanteet eivät ole verrannollisia. 

Poliitikkojen tulee sietää kovaa kritiikkiä, mutta media on se elin, joka päättää omat julkaisurajansa. Muutoinkin keskustelujen, etenkin Helsingin Sanomien kommentointi ottaa nyt kyseenalaisia kierroksia, ja jokusten julkaistujen kohdalla jää miettimään kommentoinnin moderointiohjeita, joista ei nyt pidetä kiinni:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele:

Hilkka Juhola-Puha 

12:46

Lumihiutale ja saksikäsi miettivät, kuinka kerätä sympatiaa, pöyristymistä ja medianäkyvyyttä. Tavoite saavutettu.

Muutenkin huomaa, että kommentointi on kautta linjan henkilöön kohdistetumpaa ja  ilkeämpää kuin muutoin. Vaikuttaako tähän se, että toimittajan ohjaileva teksti ei anna sijaa toisenlaiselle näkemykselle, joka pikemminkin yllyttää kirjoittajia.  Herääkin  kysymys, millainen olisi artikkeli ja keskustelu, jos toimittaja ei olisi todistellut ampumisuhkausteemaa vääräksi tai jos anonyymin teoksen kohteena olisikin ollut Nasima Razmyar tai vaikkapa Sanna Marin punainen läiskä rinnassaan, ja tekijänä anonyymi taiteilija. Ja olisiko media julkaissut Marinin puolisonkin nimittelyä?

Mietin vielä sitä, onko tämä anonyymi taiteilija tarkoituksellisen juonikas? Teoksessa on useita elementtejä, joiden avulla uhkausteema voidaan pestä valkeaksi. Sekin, että teos muistuttaa Helene Schjerfbeckin kuuluisaa Omakuvaa, on pelastava selitystekijä. Eihän semmoinen uhkaa! Ja tuo punainen ampumareikähän voidaan taitavasti selittää  ”myyty”-merkiksi tai meetvurstin viipaleeksi. 

En pidä siis ihmeenä, että tekijä piiloutuu anonyymin kaapuun. 

Tähtitoimittajat lomalla

 

Huomaa, että tähtitoimittajat ovat lomalla. Ei yhtään kunnon juttua. Vain yksi tutkiva journalisti on liikkeellä, ja hänenkin  seikkaperäinen selvityksensä on masentava: kansalta murska-arvostelu hallitukselle ja eritoten Petteri Orpolle. Vain Stubbin muinainen hallitus saa huonomman arvion kansalta. Sanna Marin on kyselyn mukaan Suomen suosituin ja paras pääministeri. 

Mietin, johtuuko Marinin suosio hänen maailmanmaineestaan. Hänen aikanaan merkittävät tapahtumat olisivat nimittäin mitä todennäköisimmin tapahtuneet ilman häntä ja hallituksen aina hivenen myöhässä olleita päätöksiäkin: koronasta selviäminen - kaikki maat selvisivät hengissä, Natoon liittyminen - oliko se lopulta Niinistöstäkin hieman riippuvainen, Ukrainan tukeminen - niinhän kaikki maat tukivat, työllisyyden kasvu - vai pääsikö Marin ratsastamaan Sipilän hallituksen juuri nousseilla työllisyysluvuilla.  Jäljelle jää oikeastaan vain iloinen rahankäyttö. Se taisi olla kansan mieleen. Vai mitä arvelette?

Nyt ei sovi lehdissä revitellä silläkään, että talous on jo kääntynyt nousuun, ja ihmisillä on setelit jo tyrkyllä isoillekin ostoille ja iloiselle kulutukselle. Ei, nyt mässäillään edelleen lapsiperheköyhyydellä ja järjestötukien lopettamisella. 

Masentavien sisäpoliittisten uutisten lisäksi media on täynnä jalkapallouutisia ikään kuin se muka olisi yhtä upea laji kuin kunnon jääkiekko. Kun ei vaan kiinnosta hikisten rastatukkaisten miesten ryntäily nahkakuulan perässä ja yleisön aaltoilu maalintekopuolella. 

Vaan onneksi oli Pride ja hauskat kuvat Tom of Finland -tyypeistä ja värikkäistä ihmisistä. Ja ne pullukkamahaiset tukevaniskaiset naamiomiekkoset talouspaperirullineen siinä seksikeinussa. Jotakin uutta vaihteeksi. Mitähän ensi vuonna keksitään? Olisiko lapsillekin jotakin? Ja osallistuukohan uusi hallitus ministereineen iloiseen katujuhlaan? 

(Maalaus Rafal Olbinski)

Asenteet sateenkaariväkeä kohtaan

 

Asenteet sateenkaariväkeä kohtaan ovat koventuneet, sanotaan Helsingin Sanomien artikkelissa. - Saatetaan sylkeä perään ja vetää turpaankin, kertoo haastateltu. 

Minusta tässä on asian ydin. Mistä sylkijät ja turpaanvetohaluiset voivat tietää jonkun ihmisen kuuluvan johonkin tiettyyn ryhmään? Eikö valtaosa erilaisista ryhmistä elä sellaista arkielämää, jossa seksuaalisuus- ja sukupuoliasioista ei niinsanotusti tehdä numeroa, vaikka niitä ei enää salattaisikaan? Tuntemani ja tietämäni seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät yksikään erotu muista kadullakulkijoista millään erityisellä tavalla. Eivätkä he osallistu kaupunginpuistossa pidettyihin Pride-tapahtumiin, vaikka useimmat kaupunkilaiset tietävät heidän suuntautumisensa. Olen tulkinnut asian niin, että he eivät halua erottautua ryhmiksi vaan haluavat sulautua ihmiskuntaan, ihmisyyteen. Samanlaisia olentojahan me kaikki luodut tai rannalle ryömineet olemme, oli meillä sitten kummoiset värkit jalkovälissä ja pääkopassa. Miksi pitäisi polarisoitua alalajeihin, joilla ei lopulta ole merkitystä? 

HS:ien artikkelissa on videokuva sateenkaari-ihmisestä, joka heiluttaa ihmisiä vilisevässä asemahallissa isoa värikästä sateenkaariviuhkaa kirjava kirkas sateenkaarikuvioinen reppu selässä. Muilla on ilmeinen kiire ja määränpää, mutta tämä sateenkaari-ihminen ikään kuin vaatii heiltä jotakin siinä heiluessaan ja käsiään kohotellessaan. Hän tekee seksuaalisuudestaan numeron. 

Mitä tästä pitää ajatella? Tyyppi ärsyttää minua, kuten kuka tahansa millä tahansa huitova ja heiluva ihminen tai vaikkapa tilausmyyjä, joka soittaa puhelimeeni. Miksi hän ei anna ihmisten olla rauhassa? Miksi Pride hyppii silmille? 

Kovin mielellään Pride-väki tulkitsee Prideä ja nyt kaikkialla esiin pomppaavaa sateenkaarirekvisiittaa kohtaan osoitettuja mielenilmauksia ja närkästyksiä vihaksi itse ryhmiä kohtaan. Minun on vaikea nähdä näin tätä asiaa. 

Eikö se aggressio kuitenkin kohdistu itse Pride-ilmiöön, sen poliittishenkiseen kiihkeytymiseen, - ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan -aatteeseen. Suljetaan kokonaan pois ne, jotka eivät halua osallistua tapahtumaan, kuten joitain puolueita pari vuotta sitten. Tai tuomitaan urheilija, joka ei tahdo pelata Pride-asu päällä. Minua ainakin jopa pelottavat tällaiset jyrkät liikkeet, ja koen ne ahdistaviksi. En ole koskaan ymmärtänyt muutenkaan blokkaamisen ajatusmallia: suljetaan omasta piiristä pois ne, jotka ajattelevat eri tavoin. Tuohan on henkinen kuolema: Rajaan maailmani, koska tietouteni on valmis. Piste. 

(Maalaukset Marc Chagall)

Mainiota, Sofia!

Nyt täytyy antaa Sofia Virralle tunnustusta tarkkanäköisyydestä. Hän on hoksannut, kuinka puolueen jäsenmäärää laajennetaan ja äänimäärää kasvatetaan pikavauhtia lähestyvissä vaaleissa. Tietysti menemällä lähelle kansalaisia, sitä osaa, joka ei yleensä takamustaan sohvalta nosta yksien vaalien takia, vaan syö mieluummin sipsejä energiajuoman siivittämänä sohvannurkassa tositeeveetä katsellen. Menkää ja tehkää perässä, Antti Lindtman, Minja Koskela, Riikka Purra ja Petteri Orpo! Sofia näyttää, mistä päästä kana pissii. Politiikka on tekoja, ei toiveita, eikä politiikkaa tehdä empatialla eikä aina järjelläkään! 

Sitä paitsi, myös Lindtman ja Orpo ovat pikapuoliin esiintymässä televisioviihteessä, Kokkisodassa, jota kuvattiin huhtikuussa ja esitetään myöhemmin. Vielä ei siis tiedetä, kumpi sodan voitti, Antti vai Petteri, mutta veikkaan Anttia siitä syystä, että hän ratsastaa ohjelmassa pescovegetaarisella ruokavaliolla, eli puna- ja kanalihattomalla aterioinnilla. Se tehonnee varsinkin nuorempiin äänestäjiin, jotka ratkaisevat voittajan ohjelmassa. 

Ja muistissa lienee vielä Martti ja Eeva Ahtisaaren esiintyminen legendaarisessa Tuttu juttu -ohjelmassa vuoden 1994 presidentinvaalin alla. Leikkimieliseen parisuhdevisailuun osallistui myös  Elisabeth Rehn puolisoineen. Ohjelman sanottiin vaikuttaneen myönteisesti Ahtisaaren valintaan presidentiksi. Mikäli Sofia Virta pärjää Erikoisjoukoissa, kenties jopa voittaa, voidaan sen olettaa vaikuttavan  myönteisesti, jopa raketin lailla Vihreiden vaalitulokseen. Jäädään siis odottamaan Sofian paluuta ohjelmasta työnsä ääreen eduskuntaan. Veikkaan, että sieltä tupsahtaa räväkkä ihminen, joka ei anteeksipyytäviä lausuntoja esittele. Lippis päässä ja kohti lehtijuttuja, mediaa ja somea.

Mitä muuten someen tulee - eli asiasta toiseen, siunatuksi lopuksi -  on esitetty nuorille somekieltoa, ja käsittääkseni asia on hallituksen listalla, Grahn-Laasosen papereissa. Nyt täytyy sanoa, ahkerana entisenä lapsilukijana ja äidinkielenopettajana, että en kannata minkäänlaisia lukurajoituksia lapsille enkä nuorille, sillä lukevat ne kuitenkin. Minäkin luin lapsena Kallea, Jallua ja Kama Sutraa, enkä saanut sieluuni vammoja enkä hypännyt vielä teini-iässäkään kenenkään punkkaan sekstaamaan. Luin myös Kollaa kestää ja muita julmia sotatarinoita,  muskettisoturit ja murhajuttuja, ja tietenkin ne klassiset satukirjat, tyttökirjat ja poikakirjat. Uskon, että enemmän haittaa on kielloista ja rajoituksista. Tärkeintä lienee vain se, että antaa lapsilleen aikaa ja rakkautta ja ne tarpeelliset esimerkit ja ohjeet muiden ihmisten kunnioittamiseen ja huomioonottoon. Vastuu on vanhempien, ei yhteiskunnan, etenkään koulun.

(Makrokuva ötökästä, Iines)

Koko Hubara ja tyhjät valkoiset ihmiskuoret Petteri Orpon kesäkutsuilla

 

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti, kirjailija ja toimittaja Koko Hubara  arvioi yhdentoista naisvaikuttajan vierailua pääministeri Petteri Orpon Kesäranta-kutsuilla Instagramissaan näin: 

”Siis anteeksi nyt vaan, mutta onko kuuna kullanvalkeana nähty mitään kornimpaa ja nuorison sanoin cringempää kuin joukko valkoisia, laihoja, rikkaita, todellisuudesta irrallaan olevia influnaisia eli mainostoimistoja kuvaamassa itsestään selfieitä Kesärannassa oikeistopääministerin rinnalla?” ” Taas saimme todistaa somen voimaa”, ”Naisyrittäjyys oihh”. Hoh vitun hoijaa.”

”Ja sit jengi on kommenteissa aivan, että ”voi kiitos kun tuot tätä varhaiskasvatus-/keski-ikä-/lapsiperheasiaa esiin ja uskallat puhua”. HALOOOOOO. Siis ymmärtävätkö nämä muijat, että juuri tämä herra fasistirunkkarikavereineen on vienyt about kaiken esim. lapsiperheiltä.”

Tämä Hubaran viestintähän on sitä parempaa vaikuttamista, eikö totta? Kun Hubara pohtii, milloin ihmiset lakkaavat fanittamasta ”näitä tyhjiä ihmiskuoria”, hän samalla tulee itse näyttäneeksi, miten painava vaikuttaminen pitää tekstiin rakentaa. 

Onhan toki selvää, että pääministeri unohti poseerauksen syvimmän olemuksen, moraaliposeerauksen ja intersektionaalisen feminismin, kun  ei kutsunut Kesärantaan edes yhtään tunnettua lesboa, vaikka Almaa, kuten Sanna Marin esimerkillisesti ja usein teki. Tästä ei Hubarukaan älähtänyt.

Eli kyllä Orpo teki ison virheen, kun ei kutsunut kesätapaamiseen  haavoittuvassa asemassa olevia, vaan vain menestyneitä vaaleaihoisia vaikuttajatyttöjä, tyhjiä kuoria, joilla meni liian hyvin ja liian kevyesti. Auri Kananenkin väärä esimerkki, veronkiertäjä parhaasta päästä. Sabina Särkkä olisi ollut parempi.  Liian laihojakin olivat. Kaikki kiintiöt unohtuivat oikeistohallituksen pääministeriltä. Kaikki tähdet väärässä asennossa!  

 

Iltajuhlan sukupuolivaikutukset

 

Mitä minä juuri luin! SDP:n eilinen puoluekokous lopetettiin etuajassa, koska puolue ei ollut ehtinyt arvioida tulevan iltajuhlan sukupuolivaikutuksia ennalta.

”Itselleni SDP ei puolueena herätä minkäänlaista mielipidettä”, kirjoittaa Tyyne Hervanto Helsingin Sanomien  artikkelin kommenttikeskustelussa. Artikkelissa selostettiin  SDP:n  puoluekokouksen kulkua. 

”Olen saanut puheenjohtajana moitteita siitä, että tästä iltajuhlan osalta ei ole tehty sukupuolivaikutusten arviointia” , totesi SDP:n puheenjohtaja Tyyne Hervannon mukaan. 

Puheenjohtajahan viittasi puuttuvaan SVA:iin, koska valppaat sosiaalidemokraatit olivat huomauttaneet vajeesta. SVA tarkoittaa yleisesti sosiaalisten vaikutusten arviointia, mutta SDP puhuu sukupuolivaikutusten arvioinnista. Siis oikeasti, iltajuhlan sukupuolivaikutusten arvioinnista. Olisipa mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun sosiaalidemokraatit kartoittavat juhlan turvaraamit.

Herra mun vereni. Mitenkähän presidentinlinnassa arvioidaan joulukuun kuudennen päivän iltajuhlan sukupuolivaikutukset?  Miten Suomessa on ennen tultu toimeen, kun vaikutuksia ei ole arvioitu?

Profilointia

 

Ihmisten ostoslistat ovat mielenkiintoisia. Otan semmoisen aina talteen, kun näen, tarvittaessa taitun poimimaan sellaisen vaikka lattialta tai ulkona maasta. Tämän kuvassa olevan listan poimin ostoskärryn pohjalta. 

Uskon olevani melkoinen kyökkigrafologi, ja myös kyökkipsykologi jo entisen työni puolesta. Luin lähes päivittäin sydänverellä, kevyellä ranneliikkeellä tai tuskanhiellä tuotettuja käsialoja vielä tietokoneiden aikakaudellakin. Nythän kouluissa ei käsittääkseni enää saa opettaa kaunokirjoitusta, koska se on opetushallituksen mielestä turhaa kaunostelua konetekstin ja tikkukirjainten rinnalla. On ihan pakko kysyä kesken tämän tekstinteon: mihin me opetushallitusta tarvitsemme, kun meillä on jo opetusministeriö ja ne oikeat asiantuntijat, opettajat? 

Takaisin päivän listaan. Maltan hinkuni heittää tähän tekstiin omaa käsitystäni listan kirjoittajan profiilista. Mitä te, arvoisat lukijat, arvelette listan kirjoittajasta? Miten profiloisitte häntä? Minkälaisia varmoja kiinnekohtia haluatte osoittaa? Millainen ihminen ja millaisin taustoin on laatinut tuon listan? Voiko listan ruokavalikoimasta päätellä jotakin?

Onhan monista ihmisistäkin luotu mielenkiintoisia profiileja. Esimerkiksi Antti Lindtmanista on luotu kuva Tytti Tuppuraisen talutusnuorassa olevana poliitikkona. Olisiko hänellä peräti äitikompleksi, kun puolisokin on häntä tuntuvasti vanhempi ja nuoruudenkaveritkin voimakkaita natseja - - > viittaan kaverikuvaan, jonka media kaivanee esiin, kun Antti julistetaan pääministeriksi.

Wille Rydmanista on luotu - ja luodaan edelleen - kuvaa friikkinä pedofiilina ja ankarana rasistina, josta on kirjoitettu niin paljon Suomen mediassa, että nuo syytökset esitetään brittien ja Saksankin mediassa tapahtuneina totuuksina. Willellä siis lienee fiksaatio lapsiin ja hirveä viha päällänsä, vai miten se meni? Vai viitsiikö kukaan muussa Euroopassa profiloida Willeä, kun kaikki huomio kiinnittyy vihatun Meghanin munauksiin?

Niin tai näin, kauppalaput ovat hauska keräyskohde. Ne ovat rehellisesti totta ja niissä näkyy ihmiselämän koko kirjo, jos ryhtyy tutkijaksi. Samaa ei voitane sanoa median teksteistä? Kuka niihin enää luottaa?

Armovitonen on heitteillejättö

15-vuotias Emil Lumme on sitä mieltä, että tasapäistävä koulu ei toimi kenenkään parhaaksi. Virkistävä  mielipide tässä tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa puhutaan nykyään vain eriarvoisuuden kasvamisesta ja siitä, että kaikilla tulee olla kaikkea tai ei sitten kellään mitään. Eli paukut sinne, ettei kenenkään tarvitsisi alittaa oppimisen rimaa. Siis - puhuuko Emil totta:  rimaa ei saisi ylittää, jos kaikki eivät riman ylitykseen kykene? 

Kyllä, käsitykseni mukaan Emil tietää mistä puhuu. Me aikuiset emme tiedä tätä yhtä hyvin, sillä olemme toisen käden tietojen varassa. Emilin kokemus on kuitenkin yhtä arvokas kuin heikosti pärjäävänkin kokemus. Lisäksi Pisa-tulokset puhuvat omaa kieltään, ja ne antavat luotettavan kuvan suomalaisen oppimistason  romahtamisesta entiseen tasoon verrattuna. Tämä näkyy erikoisesti äidinkielen taitojen jopa kehnona osaamisena. Nuori, jolla on puutteita luku- ja kirjoitustaidossa, on usein suurissa vaikeuksissa muussakin elämänhallinnassaan. Voidaan kysyä, onko armovitonen heitteillejättö.

Syitä oppimistason laskuun on esitetty runsaasti, ja yhteenvetona voi todeta vain, että on edetty liian kauas oppimisen perusteista. Koulun ei tarvitse olla kivaa koulua, jossa ei ole läksyjä eikä vastuuta omasta oppimisesta ja jossa oppilailla on valta yli opettajan. 

Opettajan ei oikeasti tarvitse olla kiva kaveri, sillä lapsilla on jo omat kaverinsa. Opettaja on turvallinen aikuinen, jolla on auktoriteettia ja jonka tehtävä on osoittaa työ- ja marssijärjestys, vaikka sitten pettymystenkin kautta. Se on huolenpitoa ja lapsista välittämistä, heidän tulevaisuuttaan varten. Opettajan tulee saada keinoja hiljentää häiriöt ja ohjata häiritsijät tarvittaessa ulos luokasta, valvottuun toiseen tilaan, jotta luokka voi keskittyä opiskeluun. 

Myös Emileillä täytyy olla oikeus opiskella rauhassa ja edetä lahjakkuutensa mukaisesti. Etevillä ja lahjakkailla lapsilla on oltava yhtäläiset oikeudet oppimisresurssiensa täyteen käyttöön kuin heikommilla oppilailla jatkuvaan tuentaan. Itseohjautuvuuden käsite on syytä unohtaa, sillä lahjakaskin lapsi tarvitsee opettajan huomiota.

Olisiko synti opettaa lapsia myös nöyryyteen ja toisten ihmisten kunnioittamiseen? Mikä näissä ominaisuuksissa on muka pahaa? Olisiko aika lopettaa tämän ajan trendi, egosentrisyyden korostaminen, itsekkääksi ja röyhkeänrohkeksi kasvattaminen myös kotona? Ja olisiko aika tunnustaa, että koulun korjaamiseen ei tarvita sitä lisämiljardia, vaan perusteisiin palaamista.

Onko uhri aina uhri?

 

Kolmosen aamun Pöllöraadissa keskusteltiin mm. vapun sinimustamarssilla tapahtuneesta äkillisestä väkivallasta. Keskustelijat, Timo Haapala, Katleena Kortesuo, Antonia Berg  totesivat, että kaikkihan ovat toki tuominneet kyseisen väkivallan, mutta sitten tuotiin myös ilmi, että on olemassa myös ajatus siitä, että uhri ”sai mitä kerjäsi”. Tämä ajatus esitettiin siis muiden sanomana, kuultuna ajatuksena, mutta sitä ei käsitelty ja se tuli siis täten lähinnä vain mainituksi. Tässä tuli jälleen kerran miettineeksi, vallitseeko meillä jonkinasteinen orwellilaishenkinen ilmapiiri, jossa vain yhdensuuntaiset ajatukset ovat yleisesti sallittuja. Ei sovi sanoa perimmäisiä epäilyjä ja mielipiteitä ääneen.

Eräässä eilisessä mediassa oli artikkeli tästä Tytin tapauksesta. Juttu oli somistettu tämän potkaisun uhrin kasvokuvilla, seitsemän lähikuvaa mustasta silmästä, ja sen asteittaisesta lievästä vihertymisestä parin päivän kuluttua. Seitsemän mustaa silmää. Yksikin olisi minulle riittänyt, vaikka se vihertävä. Se kertoo siitä, että kyllä tästä selvitään. 

Kuvatarjonnan äärellä tulee miettineeksi uhrin käsitettä. Jotenkin minulle  käsite  ”uhri” avautuu viattomuuden kautta. Sille en sitten taas mitään voi, etten osaa pitää tätä kyseistä natsit vittuun -kyltillä varustutunutta ihmistä sataprosenttisen viattomana, siis vain uhrina. Hänhän syöksyi oma-aloitteisesti häiriköimään luvan saanutta kulkuetta typerine kyltteineen. En minä pidä pippurisuihkeen tietoisesti valinneita elokapinalaisikaan viattomina poliisin uhreina. Onko provosoija oikeasti viaton uhri? Mitä on uhrius? Mitä on syyllisyys? 

(Kuva yllä linkatusta artikkelista, IL)

Kuka vei sun rusinat?

 

Hyvät ihmiset, me yhdessä, monikulttuurisen maailman selkäranka, Suomen intelligentsia ja tietenkin Suomen työväestö! 

Nostakaamme tänä kauniina ja lämpimänä kevätpäivänä vappumalja paitsi itsellemme, myös Suomen toimivalle yhdenvertaisuudelle, joka ei salli vähemmistöjen sortoa, ei homopilkkaa uskonnon varjolla, ei maahanmuuttajien arvostelua. Rasismille jyrkkä ei! Totisesti ei,  näille me olemme vihaisia kuin rakkikoira! (Heristää nyrkkiä.) Vaadimme suvaitsevuutta, sillä arvostamme  laajalla rintamalla  kaikkea oikeaa ihmisyyttä, prosit, boodin, cheers ja هتافات! (Nostaa maljan.)

Hyvät kansalaiset! Elämme veitsenterällä, maailmalla kuohuu. Suomessakin on asiat huonosti, Suomi elää lapsiperheköyhyydessä ja suurtyöttömyydessä. Voidaan kysyä: KUKA VEI SUN RUSINAT.

Ja vastaus kuuluu:  Orpo-Purra vei. Kiitos Orpo-Purran  hallitus, joka lupasi satatuhatta uutta työpaikkaa ja uutta vaurautta ihmisille. Vaan kuinkas sitten kävikään? Petti. Pettuleipää tarjosi, vei rusinamme. (Niistää nenänsä.)

Rakkaat ihmiset, hyvät toverit, intelligentsia, työväki jolla ei ole työtä! Hallitus moukaroi yhteisiä palvelujamme  perustellen sitä muka julkisen talouden parantamisella, mutta rikkaiden edut hallitus on valmis kustantamaan vaikka velaksi. Rikkailta ei oteta, vaan otetaan aina vaan köyhiltä viimeisetkin leipärahat. Puhumattakaan lääkerahoista.

Kehysriihessäkin hallitus päätti antaa rikkaille mittavia veroetuja, jotka ovat pois köyhiltä lapsiperheiltä ja jotka merkitsevät miinusmiljardeja yhteiseen kassaamme. Sairaiden köyhien lapsiperheiden terveysmaksuja korotetaan mittavasti samaan aikaan kun rikkailla on varaa hoidattaa migreeninsä yksityisillä terveysasemilla. (Kuivaa silmänalusensa nenäliinaansa.)

Kansalaiset, rakkaat erilaiset vähemmistömme, erittelemättä teitä nyt tässä! Barrikadeille! Tämä hallitus on ajautunut ojasta allikkoon, jonne se saa jäädäkin. Se on menettänyt maineensa ja tuonut rakkaalle maallemme vakavan mainehaitan Japanissa asti irvokkailla rasistisilla naamanvääntelykuvillaan ja rasistisilla eduskuntalausunnoillaan ja aiemmilla järkyttävillä (Väristää merkittävästi ja havaittavasti ääntään.) päiväkirjamerkinnöillään, joissa unelmoidaan mamujen ampumisesta (Kuiskaa kaksi viimeistä sanaa.) 

On tullut aika sanoa Orpo-Purran troikalle  goodbye - näkemiin - do svidaniya. Pääministerin on erottava, ja tätä me tulemme vaatimaan heti vapusta päästyämme vakavalla välikysymyksellämme. (Pitää huomattavan pitkän tauon.)

Rakkaat ihmiset, hyvät äänestäjät, kansalaiset! - Nyt meidän on  aika valita puolemme ja  muodostaa uusi hallitus! Malja teille, rakkaat äänestäjät! Käykää vaaliuurnille ja äänestäkää meitä! Saatte rusinat takaisin. (Nostaa maljan, johon sirottelee näkyvästi rusinoita.)

*

(Huomautus: Puheessa on pienin osin hyödynnetty vanhoja poliitikkojen ja toimittajien vappupuheita. Puhe on kuitenkin kokonaisuudessaan minun luomukseni.)

Huono työntekijä

Olipas kerran nuori, joka oli huono työntekijä. Tai ei hän huono ollut, mutta niin sanottiin  kaikista nuorista. Että he olivat päässeet armovitosilla koulusta ja opistoista ulos, vaikkeivät erottaneet aata äästä tai sipulia punajuuresta, saati osanneet laskea, paljonko maksaa sata grammaa irtokarkkeja, kun kilohinta on 12 euroa. Puhuttiin myös, että töihin tultiin, milloin huvitti, ja aina ei tultu ollenkaan, ja sitten taas tultiin kuin ei mitään. Olipa muuan yritys päättänyt, ettei ota enää nuoria edes kesätöihin.

Tämä nyt puheena oleva nuori pani suunsa suppuun ja meni sipuli kädessä markettiin, suoraan kassatytön luokse. 

 - Voisin tulla teille kesäksi töihin. Erotan sipulin punajuuresta, ja lisäksi purjosipulin pyörösipulista.

Puheena oleva nuori kaivoi laukustaan mainitut sipulit ja hymyili kauniisti. Kassatyttö tuijotti puheena olevaa nuorta kiinteästi.

- Mikä on pyörösipuli? Ja minä en palkkaa vaan Pirjo, ja hän ei ole nyt paikalla. Aamulla ennen avaamista, ennen kahdeksaa kannattaa tulla. Meill on silloin aina palaveri, työnjako.

- Kattellaan. Puheena oleva nuori pani sipulit takaisin laukkuunsa ja kääntyi kannoillaan. Oikeastaan hän ei ollut enää varma edes sipulitietämyksestään. Eihän kukaan mene töihin ennen kahdeksaa. 

Vaan töitä oli saatava, sillä opintotuki oli lakannut ja olisi kiva saada omaa rahaa. Puheena oleva nuori selasi Duunitorin työmarkkinasivuja. Toimistotyö voisi olla kivaa. Saisi istua ja järjestellä papereita. 

Eikä aikaakaan, kun kyseessä oleva nuori avasi Intensive Sales Partnersin toimiston oven ja istui työhönoton haastattelussa.

- Millaista aiempaa kokemusta sulla on vastaavista  toimistotehtävistä?

- No ei viel mitään, aattelin, että täältä sitä saan. Ala kiinnostaa. Tykkään toimistoista.

- Miten kuvailisit IT-taitojasi?

- Kyllä mä Internetiss pärjään hyvin, mulla on uusi iPhone ja oma insta ja  tiktok-videoita ja Youtube-soittolista. 

- Lähinnä tarkoitimme toimintaohjausjärjestelmien tuntemusta.

- Ai jaa. Mikä on ”tuntemus”? 

- No jaa. Kerropa vielä lopuksi, miten priorisoisit työtehtäviäsi, jos sinulla on monta kiireellistä asiaa kesken.

- Prr.. Emmä tiedä. 

Kyseessä oleva nuori ei tietenkään saanut toimistotyöntekijän paikkaa Intensive Sales Partnersilta, mutta sai kun saikin kesätyön porvoolaiselta mansikka-, sipuli- ja juurestilalta, jossa viihtyi erinomaisesti ja syksyyn saakka. Tällöin hänelle oli karttunut vahva tietämys erilaisista mansikka- ja sipulilajeista eikä hän enää puhunut pyörösipulista, vaan tunnisti vaivatta eri sipulilajikkeita: keltasipulin, punasipulin, valkosipulin, ruohosipulin, jättisipulin, salottisipulin, nippusipulin, kevätsipulin ja purjosipulin.

*

Mitä tarinasta opimme? Nyt sormi pystyyn! Pakon edessä ihminen oppii mitä vaan. Koululainen ja opiskelija oppii sen tason, joka häneltä vaaditaan. Jos ei opi, vika ei välttämättä ole opetuksen kohteessa, oppilaassa, vaan - -?  Voisiko se olla järjestelmässä?

(Kuva Amy Hill)

”Miten suvaita suvaitsemattomiin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta?”

 

Viime postauksessani taisin jo todeta pölyn laskeutuneen Päivi Räsäsen kiilusilmäisen tuomion ylle. Vaan kyllä ne jälkilaineet vielä loiskivat siellä sun täällä. Ja oikeastaan kuohuttavien tapausten jälkilaineet ne vasta paljastavatkin laajempia epäkohtia yhteiskunnassa ja ihmisyhteisöjen toiminnassa. Usein ne liittyvät moraaliin ja eettisiin arvoihin.

Kemppisen blogissa muuan Anonyymi kysyy kommentissaan juuri sen kysymyksen, joka minuakin askarruttaa ja johon en löydä vastausta: ”Miten suvaita suvaitsemattomiin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta?”

Nerokas kysymys, kaikessa monimielisyydessään. Jokuset ovat nimittäin kovin varmoja siitä, että juuri he ovat historian oikella puolella tuomitessaan Päivi Räsäsen oikeuden sanoa mielipiteensä. Hehän puolustavat homoseksuaalien yhdenvertaisuutta, joten he eivät voi olla väärässä! Heikkojen ja kärsivien puolella tässä ollaan! Ilman muuta Päivi Räsänen on paha ihminen ja ansaitsee tuomionsa, jonka nykymuoto vastaa keskiajan noitaroviota. Emme suvitse pahuutta emmekä väärää ajattelua! Semmoinen on kiellettävä ja suu siivottava Räsäseltä!

Jäämme siis odottamaan tapauksen mahdollista jatkokäsittelyä EU:ssa. Räsäsellä on yllättävänkin paljon puolustajia, jotka eivät yhdy hänen homokäsitykseensä mutta jotka pitävät korkeimman oikeuden tuomiota vääränä ja väkisin väännettynä. Yksilöllä täytyy olla lupa olla julkisesti väärässä ja esittää hölmöjäkin mielipiteitä, jopa loukkaavia, vaikka hän olisi korkeassa asemassa tai merkittävä vaikuttaja. Jos kaikki valtakunnassa esitetty loukkaava ivapuhe sanktioitaisiin oikeuden langettamalla tuomiolla, meidän tulisi kai tuomita myös Tytti Tuppurainen, Sofia Virta ja moni muu poliitikko ja somevaikuttaja. 

Ja yhä odotamme suomalaisen imaamin televisiossa esitettyjen homovihapuheiden tutkimista. Vaan suomalaisen sananlaskun mukaan

• Ennen kurki kuolee kun suo sulaa. (Espoo) (KRA)
• Ennen maa repeää kuin huora häpeää. (Mäntsälä)
• Ennen veljeltä vettä kuin vieraalta olutta. (Virolahti) (KRA)
• Ennen ver persiistä ku ves silemästä. (Savonlinna) (KRA)
• Ennen veri päästä kö ves silmäst. (Viipuri) (KRA)
• Ennen viikon syömättä, ennen ko lauantain saunatta. (Inkeri, Toksova) (KRA)
• Ennen viina jäätyy, ennenkö piika paleltuu. (Hirvensalmi) (KRA)

Eikä eväkään värähdä

 

Tulin aamulla aprillatuksi. Kun unenpöpperössä laskeudun portaita alas aamupalalle, jo herännyt pääsiäisvieras  hihkaisee, että nyt on jänniä uutisia. 

- Täällä Pikkukaupungissa on droonihavainto! 

Minähän riemastun. Eväkään ei värähdä pelosta. Nyt tapahtuu. 

- Missä? 

- Luonnonsuojelualueella. 

Riemastun vielä enemmän, koska olin juuri edellispäivänä ollut aikeissa mennä sinne kuvaamaan kevään heräämistä. Läheltä piti.

- Aprillia, aprillia!

Suorastaan petyn, vaikka kammottavaa tapahtumaa ei ollutkaan. Olisi ollut kivaa olla tapahtumain keskiössä, jossa en ole aikoihin ollut. 

Ja jostain syystä droonihyökkäykset eivät pelota minua ollenkaan. Jos tulisi tiedotus, että drooni lähestyy Pikkukaupunkia, saattaisin jopa kiihottua uteliaisuudesta ja asettua jonnekin korkealle paikalle nähdäkseni laitteen. En nimittäin usko sen tuhovoimaan, koska olen nähnyt droonin omalla mökkipihalla, jossa muuan ihminen koetti lennättää ostamaansa sellaista, huvikseen. Se lensi kymmenisen metriä puolen metrin korkeudella ja posahti sitten läheiseen katajaan, jossa hajosi ilman että katajasta irtosi neulastakaan. Että se Ukrainan drooneista, joita käsitykseni mukaan venäläiset häiriköivät Suomen puolelle.

*

Ja onneksi pöly alkaa laskeutua Päivi Räsäsen homolausunnon päälle. Oikeutta on jaettu ja seitsemän vuoden jahdissa riista on saatu onnistuneesti kaadettua. Paha on saanut palkkansa ja kiihottuneet huutokuorot ovat puhjenneet ymmärrettäviin ylistyksiin, kun lausunto on todettu lääketieteen vastaiseksi tai ainakaan sitä ei todettu tieteen nykykäsityksen mukaiseksi. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin. Homoista ei tietenkään saa lausua väärää sanaa, vaan vain hyviä sanoja. Paitsi jos on islaminuskoinen, saa homoille julistaa kuolemantuomion Ylen suuressa ajankohtaisillassa.  Yhdenvertaisuusvaltuutetun reagoimatta edes huomautuksella. Eväkään ei värähdä.

Mitä Minna Canth todella sanoi?

 

Suomessa asiat ovat maailman parhaiten, vaikka täältä kuuluu tänäkin armon päivänä, Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä,  itku ja hammasten kiristys. 

Aamutelevision uutislukija sanoi juuri, että Suomi on JÄLLEEN valittu maailman onnellisimmaksi maaksi, yhdeksännen kerran. Kaikki pohjoismaat ovat kymmenen parhaan maan joukossa, Islanti on toisena ja Tanska kolmantena. Että emme sitten romahtaneetkaan onnettomien maiden joukkoon, vaikka meillä on orpopurra ja tilanne päällä.

Liput siis salkoon, kaksinkertaisesti, ja ihminen täyttyköön ilosta, edes yhdeksi päiväksi! Ehkä tämä näkyy edes jollakin tavalla eduskunnan tänäisellä kyselytunnillakin, joka on alkanut olla katselijalle koettelemus kuuloelinten ja resilienssin puolesta. 

Todettakoon vielä, että  onnellisuusraportissa onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen kautta: bruttokansantuote eli tulot henkeä kohden, sosiaalinen tuki, terveys ja terveydenhuollon saatavuus,  vapaus tehdä omia valintoja, anteliaisuus eli hyväntekeväisyys  ja korruption vähyys. 

Nämä kaikki asiat olivat tietysti toisin Minna Canthin (1844 - 1897) aikaan, ja erikoisesti naisten asema oli miehen asemaa tuntuvasti huonompi esimerkiksi koulutuksen suhteen. Minna Canth ajoikin voimakkaasti tyttökouluja ja naisen opintien avartamista kaikin puolin. Hän oli tulisieluinen köyhien ja työläisten puolesta puhuja, kuten me kaikki Canthimme lukeneet ja hiukankin koulunpenkkiä kuluttaneet  tiedämme. Itsekin muistan pitäneeni äidinkielen tunnilla esitelmän Minna  Canthista ja saaneeni kehuja siitä, että mainitsin hänen kohdallaan sanan ”tendenssikirjailija”. Opettaja, Urpo P.,  innostui tästä paasaamaan Canthin poliittisesta ulottuvuudesta, jota hän piti radikaalina mutta ihailtavana. 

Canthin vasemmistolaisuudella ja feminismillä on Minna Canthin päivinä ratsastettu melkoisesti monena vuonna. Kaarina Hazard kirjoitti silloisessa Twitterissään vuonna 2019,  että ”jos Minna eläisi juuri nyt tätä päivää, pramille nousisivat transihmiset, ruskeat tytöt, homot, #metoolaiset ja suvakkihuorat”. Vastaavanlaisia Minnan omimisia omaan leiriin on näkynyt usein.

Vaan mitä Minna Canth todella sanoi ja miten hän itse eli? Seksiin Minna Canth suhtautui puritaanisesti ja ehdottomasti. Ennen avioliittoa sitä ei sopinut harjoittaa. Sukupuolia oli tasan kaksi, ja Canth käyttää termiä  ”ihmiskunnan toinen sukupuoli” puhuessaan jommasta kummasta sukupuolesta. 

Minna Canth oli myös kiinnostunut uskonnnosta, ja henkilökohtainen usko oli hänelle tärkeää, vaikka hän arvostelikin kirkon toimia. Suhtautuminen naisen asemaan oli lievästi ristiriitainen ja vähintään mielenkiintoinen. Lehtikirjoituksessaan Arvostelu neiti Ellen Keyn lausunnoista Canth kirjoitti näin:

Äidin velvollisuus on naiselle ensimmäinen ja rakkain kaikista velvollisuuksista, muut vähemmin tärkeät saavat väistyä sen rinnalta ellei hän voi niitä toimittaa sen ohessa, kuin hän pitää lasta valvontansa alla. Se nainen, joka tahtoo kehittää muita lahjojaan äidin velvollisuuksien kustannuksella, se ei ansaitse äidin nimeä. Ja kovin pintapuolinen on se nainen, joka katsoo yhteiskunnallisen aseman kannattamisen vaativan hänen aikansa ja voimansa siinä määrin, että hänen täytyy luovuttaa lastensa kasvattaminen toiselle. 

Kiinnostava yksityskohta Canthin elämässä on sekin, että vaikka hän  ajoi kiihkeästi naisten kouluttautumista, niin itse hän valitsi kotiäitiyden avioiduttuaan. Hän jäi varsin nuorena usean lapsensa yksinhuoltajaksi ja ryhtyi turvaamaan elantoaan kauppiaana. 

Minna Canthista on siis moneksi! Hän ei ollut vain radikaali feministi, vaan hänestä löytyy myös konservatiivinen perinteitä arvostava ja jopa uskonnollinen puoli.

(Valokuvassa Minna Canth aviomiehensä kanssa)