Pääministerillä ei ole suojaa

Matti Vanhasen uusimman lausunnon (STT radiouutiset klo 17.00) mukaan hänellä ei ole minkäänlaista yksityiselämän suojaa julkisuutta vastaan. Pääministerin yksityiselämää voi kuka tahansa paljastaa häneltä kysymättä. Vanhanen siis tuntuu arvelevan, että virkamieskunnan ja Suomen lain tulisi turvata hänelle tavallisia kansalaisia ylempi koskematon yksityiselämän suoja.

Pääministerille kävi siis vanhanaikaisesti: hän hävisi oikeustaistelun halveksittua Susan Ruususta vastaan, ja tämä minunkin puolustamani energinen muija sai voiton itseään suuremmista tahoista. Ruusu siis rakkaudelle ja sananvapaudelle! Ruusu tasa-arvoiselle ihmisten kohtelulle! Jos meillä on viestimet, tulee niiden tietenkin kenenkään estämättä saada vapaasti kirjoittaa henkilöistä, kunhan noudattavat hyviä tapoja ja lakipykälissä kirjattuja rajoituksia ilmaisunvapaudesta. Oli kai myös niin, että Ruususen kirjassa ei ollut Vanhasesta yhtä ainokaista valhetta eikä ilkeyttä, vaan teksti oli kauttaaltaan kilttiä. Tämä on paljon, ja se on jäänyt aika vähälle huomiolle Ruususen riekkujaisissa.

Ihmetyttää vaan se, että kukaan ei nähnyt tätä Kuros-Vanhas-tapausta sananvapauskysymyksenä, niin kuin lapsipornosensuurilistat kärkkäästi nähtiin. Ei noussut vissiin yhtään ääntä meikäläistä lukuunottamatta puolustamaan petetyn naisen oikeutta huutaa tuskansa julki vaikka sitten torilla, jos se megafoni sattuu siellä käteen.

Minulle tämä merkitsee myös ihmisen tunteiden huomioonottamista sillä tavalla, että ihailen enemmän avointa tunteiden ilmaisua ja sataprosenttista heittäytymistä rakkauteen kuin hillittyä ja laskelmoitua käytöstä siitä, mitä sopii ja mitä ei sovi tehdä. Uskon myös, että pelkkää kuuluisuutta ja rahaa haluava ei olisi käyttäytynyt niin naiivin tyhmästi ja tunteen varassa kuin Ruusunen. Onnea siis Susanille ja Vanhaselle toivotan pitkää matkaa itseensä ja ihmisen sisimpään.

*

Lisäys 7.3.2008 Tätä Pääministerillä ei ole suojaa -kirjoitusta on siteerattu Ylen Kansalaiskasvatus-blogissa http://blogit.yle.fi/node/2026, ja mm. tätä asiaa käsittelevä ohjelma on vapaasti kuunneltavissa Radio Peilistä lauantaina klo 11:55, maanantaina klo 05:52 ja 10:43 sekä tiistaina klo 23:53.

Haaveillen

Sokea kana haastoi haaveilemaan. Mikäs sen mukavampaa!

Tehtävä: Kerro mikä on haaveesi (3 kpl) ja niiden toteuttamisen aikataulu. Haasta mukaan kolme ystävää. Katsotaan miten haaveet toteutuvat. Haaveet voivat olla ihan pieniäkin. Voit laittaa isommille haaveille takarajan kauemmaksikin tulevaisuuteen.

Tässä haaveitani, ja listan alla on vuolasta tarinaa niistä.
1. Paljon rahaa
2. Kirjan kirjoittaminen
3. Ulkomaan matka tai oma kultamussukka

Kyseessä ovat siis haaveet, joihin voi itse vaikuttaa, koska puhutaan myös haaveiden toteuttamisaikataulusta. Tämä rajaa hieman toiveiden luonnetta, koska ajattelen hyvästä terveydestä - periaatteessa ykköstoiveeni - niin, että kun elää jokseenkin terveellisesti ja kohtuullisia elämäntapoja noudattaen, ei terveydentilaansa voi enempää vaikuttaa. Se vaiva tulee sitten, mikä on tullakseen, sillä eivät läheskään kaikki sairaudet johdu huonoista elämäntavoista. Itselläni mm. on verenpainetauti, vaikka olen aina syönyt kasvis- ja kalapainotteista ruokaa, paljon hedelmiä, viinaa en ollenkaan, viiniä nautiskellen, makeaa tosin liikaa, ja se on kertynyt sinne, minne se nyt suomalaisella persjalkaisella naisella kertyy. Sokeri- ja kolesteroliarvot ovat olleet ihanteelliset ja ulkoilen ja liikun päivittäin, ja minulla on ollut nyt peräkkäin kaksi isoa koiraa (13 vuotta + 13 vuotta = 26 vuoden päivittäiset pitkät lenkit kaksi kertaa päivässä. En siis pane hyvää terveyttä listalleni, vaan jätän sen itsestäänselvänä pois.

Raha olisi kivaa, koska minulla on niin paljon rahalla saatavia haaveita. Pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä ei ole kuitenkaan minkäänlaista toivoa tulojen noususta, ja ihmeparantumista ja töihinpaluuta ei ole näköpiirissä. Perintöjäkään ei ole tulossa, ei edes yllättäviä. Ainoa toivoni isommasta rahasummasta voisivat olla rahapelit, kuten lotto, mutta en ole lotonnut kuin ehkä viisi kertaa elämässäni porukkalotossa. Arpalipulla voitin kerran muikkukukon savo-karjalaisen osakunnan bileissä savolaisten nenän edestä.

Tietenkin yksi keino saada rahaa voisi olla se, että tekisin sitä mitä osaan, eli kirjoittaisin työkseni. Kirjoittaisin menestysromaanin isoon kustantamoon, ja siitä alettaisiin heti ottamaan lisäpainoksia. Teoksen tulisi olla kevyttä kauraa, sillä eihän se muuten myy. Jännittävä ja selkeärakenteinen dekkari voisi olla hyvä, sillä en hallitse sinkkuelämätyyppistä rakkauselämän kuviokelluntaa: en siis pysty kirjoittamaan viihdekirjaa, jossa isoja tissejään häpeävä hupakko hauskojen mutkien jälkeen saa johtajansa. Minun kirjassani he tosiaankaan eivät saisi toisiaan, vaan jäisivät ikiajoiksi kaipaamaan vastarannalle, kuten 50-luvun melodraamoissa.

Mitä tuohon dekkariin tulee, minulla on päässäni juoni, jossa nainen murhaa naisen, naulitsemalla hänet jousipyssyllä maalitauluun jousiammuntaradalla, jolla käyn usein kuvaamassa lehtoluontoa ja kosken kuohuja siinä reunassa. Tämä dekkarin kirjoittaminen voisi olla siis yksi haaveeni, ja sen voisi toteuttaa iskemällä perslihaksensa tiukasti työtuoliin ja antamalla näppäinten laulaa tulisesti pari kolme kuukautta. Toisaalta nyt on tulossa kevät ja paras valokuvausaika, joten vaatii sisua istua sisällä hakkaamassa konetta, kun luonto herää ja linnut alkavat elämöidä. Projekti saattaisi sopia syksyyn, ja dead line olisi joulumarkkinoille. Rungon ja näytteen kustantajalle tekisin valmiiksi jo keväällä. Sateisena kesänä saattaisin naputella teoksen valmiiksikin. - Tämä oli siis rahatoive, johon yhdistyy toive saada kirjoittaa sellainen kirja, joka olisi nautittavaa lukemista, mutta myös mestarillisesti muotoiltu rakenteeltaan ja ilmaisultaan.

Olen siis aikamoinen realisti suhteessa omiin taiteellisiin lahjoihini. En tavoittele loppuun asti hiottuja merkillisiä säkeitä, joita avaamaan tarvitaan leegio "kirjallisuusihmisiä", vaan pidän tärkeänä sitä, että lukijalla voisi olla suora yhteys sanoihini ilman väliporrasta. En halua kirjoittaa vihkiytyneille, vaan ihmisille, kaikenlaisille, huviksi ja nautinnoksi. - Tämä tästä raha- ja kirjahaaveesta.

Olen jo monesti kirjoittanut, että hankin oman kultamussukan, koska pidän kovasti olennosta, jota mieheksi kutsutaan. Haluaisin olla miehelle ystävä, toveri, rakastava nainen, ja tyypillisenä härkäihmisenä haluaisin myös hoitaa sitä hellaa ja kotia, jossa kulta kulkee. Mutta tässäkin olen realisti. Mistäs minä kullan nappaan, kun en käy oikein missään. Ei tuolla lehtometsissä tule ketään vastaan, ei pururadalla eikä omissa mökkimaisemissani tai kukkaniityillä. Ainoita tapauksia, joita viime vuosina olen kohdannut, ovat nettimiehet. Kokeiltuani chattia löysin sieltä parikin kiinnostavaa tapausta, mutta eihän niistä mitään tullut. En vaan jaksanut niitä tapaamisehdotuksia, jotka alkoivat heti, ennen kuin oli kunnolla tutustuttu. Chatit saavat olla nyt rauhassa, ja mitään nettideittiä en halua edes kokeilla, sillä tietämäni mukaan tämän ikäisillä naisilla ei ole hirveää kysyntää, vaan viisikymppiset miehet haluavat monesti peiliin katsomatta kolmikymppisiä naisia. Niitä nuoria vonkaajia, joita kyllä olisi tarjolla, ei jaksa. (Ihmettelen aina, miten varttuneet miehet jaksavat nuoria naisia ja heidän juttujaan.) En siis aio hankkia omaa mussukkaa, mutta jos hän jotain kautta ilmaantuu tielleni, hymyilen hänelle kutsuvasti ja avaan kyllä oven. Jos hän kysyy näin, kuten mies Eeva Kilven runossa, Häiritsenkö? sanon, että et pelkästään häiritse, vaan järkytät koko olemassaoloani. Tervetuloa peremmälle!

Ei siis aikataulua tähän mussukka-asiaan, sillä yksinkin on hyvä olla, joskaan ei ihan niin hyvä kuin kaksin. Luulenkin, että listaan kolmanneksi myös ulkomaanmatkan. Oikeastaan yhden matkan pitäisi toteutua jo keväällä, mutta katsotaan nyt, saanko tämän oikkuilevan verenpaineeni kuriin sitä ennen. Kutsu on esitetty ja olen luvannutkin, mutta... Pidemmän ajan haaveita ovat sitten asumiset ulkomailla talvisaikaan, ja minulla on kaksi ystävää, jotka myös haluavat elää lämpimässä Euroopan kolkassa talvikuukausina, jahka eläkeikään tullaan.

Haastan kaikki halukkaat tarinoimaan omista haaveistaan!

(Maalaus Albert Edelfelt, Virginie)

Hoi mies, aukaisehan korsetti

Kummastuttaa se, että yhdestä animaatioelokuvasta on noussut niin suuri kohu. Sitä en sen sijaan ihmettele, että kohutaan jo ennen esitystä, sillä mediallahan on nykyään ensirakastajan rooli: se räväyttää pommit ennen niiden laukaisuhetkeä.

Olen joskus kirjoittanut pyhän kokemisesta, ja tarkoitin sillä jonkin reaalitason yläpuolella olevan ilmiön tai tilan kokemista. Käydyssä keskustelussa minun oletettiin tarkoittavan uskonnollista hurmosta. Sitä en tarkoittanut, vaan tilaa, jossa koetaan vaikkapa muinoisen suuren säveltäjämestarin teoksen lumo, kun istutaan konsertissa tai muuten vaan keskitytään teokseen. On jotakin ajan tuolla puolen olevaa, jonka edessä tuntee hartautta ja nöyryyttä, ja yhtymistä ajattomuuteen. Tätä on pyhyys minulle.

Sen sijaan en osaa kokea Mannerheimia pyhäksi, koska missään hänen teossaan ei voi kokea tätä reaalitason ajattomuuteen uppoutumista tai muuta vastaavaa yhtä syvää pyhän kokemusta. Ei arvo sinänsä voi mitenkään olla pyhä, joten arvoja ei voi loukata ylipäänsä ollenkaan. Vain elävää ihmistä voi loukata.

Katariina Lillqvistin Mannerheimhan on hellyttävä ja jopa liikuttava animaatiohahmo viininpunaisessa korsetissaan. Onhan miehillä, erikoisesti sotilailla ollut kautta historian korsetteja. Mm. John F. Kennedy käytti jatkuvasti korsettia selkävaivojensa vuoksi.

Kokonaan eri asia on se, että elokuvassa on nostettu ihmisen sukupuolinen suuntautuneisuus merkittäväksi seikaksi. Jos näin tehdään, teoksella tulee olla kestävä missio. Mikä se Uralin perhosessa on, selvinnee, kun pöly on laskeutunut ja elokuva on katsottu. Itse voisin kuvitella, että teos on satiiri ihmisen arvomaailman näennäispyhyydestä.

* Mauri Antero Numminen: Hoi mies aukaisehan korsetti

(Venäläinen juliste)