Nainen lentokentällä

Lehdessä on kiehtova tarina naisesta, joka on asunut kolme kuukautta lentokentällä. Koko tämän ajan hän on ollut kadoksissa omaisilta, kunnes löytyi Berliinin Tegelin lentokentältä. Hän kieltäytyy palaamasta kotimaahansa Suomeen.

Nainen on yöpynyt lentokentän penkillä, ja hänen on annettu olla siinä, koska hän on aina huoliteltu ja esiintyy hyvin kohteliaasti.

Hän on todennäköisesti peseytynyt lentokentän saniteettitiloissa, ehostanut kasvonsa ja laittanut joka aamu kampauksensa huolellisesti, oikonut rypyt vaatteistaan, ollut viimeisen päälle laitettu ja muodikas. Kenties hän on öisin pessyt pikkupyykkiä käsienpesualtaassa ja kuivannut ne ilmanpuhaltimen alla tai pannut kuivumaan patterin päälle, vaihtanut asua välillä. Kenties hän on alkanut tuntea lentokentän kodikseen ja on tuntenut jopa harmistusta, kun hänen on jaettava kylpyhuoneensa satunnaisten ohikulkijoiden kanssa.

Mukanaan hänellä on vihreä matkalaukku. Virkailijoille hän on kertonut odottavansa rahalähetystä Suomesta, ja hienostuneen naisen on annettu olla rauhassa asemalla. Kun vihreä matkalaukku sitten katosi, tai varastettiin niin kuin nainen sanoi, virkailijat keräsivät hänelle uusia vaatteita ja rahaa, mutta hän ei ottanut niitä vastaan. Sen sijaan hänet on nähty kerjäämässä rahaa matkustajilta.

Hän on edelleen kentällä ja odottaa rahalähetystä ja vihreää matkalaukkuaan takaisin. Tai niin hän ainakin sanoo. Mikä lie naisen tarina?

(Valokuva satunnainen, kuvaaja tuntematon)

Kevätpäiväkirja 1. sivu

Olenkohan minä vaarallinen rikollinen? Olenko kenties kiihottanut ihmisiä laittomuuden teille? Saakohan poliisi minut kiinni vielä housut kintuissa, kuten arvelee saaneensa Jussi Halla-ahon?

Sähköpostiin tulee ikäviä viestejä ikäviltä ihmisiltä. En saisi kuulemma kirjoittaa pienimmistä, koska poljen heitä, en myöskään naisista - syytä ei kerrottu, mutta toisaalla on joku sanonut, että kaikki johtuu korvastani jolla viettelen miehiä, ja olen siis jäävi puhumaan naisten hyvästä, kun en ymmärrä. En saisi myöskään pohtia, mikä tekee nuoresta koulusurmaajan, sillä en tiedä kaikkea ja pohdintani nuorten mielenterveyshäiriöiden perimmäisistä syistä voivat loukata ihmisiä.

Tjaah. Mitäs se sitten on, että ihmiseltä halutaan kieltää kirjoittaminen, joka on kuitenkin sen kaltaista, ettei siitä edes rikossyytettä voi nostaa, vaikka Tikkurilan poliisi tekstejäni onkin lukenut ainakin kaksi kertaa. Tai kenties sekin johtuu korvani vetovoimasta?

Oli miten oli, sulkakynäni heiluu ja koetan olla piittaamatta ikävistä ihmisistä. Nautin kevään tulosta! Ja joudanhan minä vaikka istumaankin. Vankilapäiväkirja. Se Blogistanista kai vielä puuttuu. Vanhan naisen vankilapäiväkirja. Mutta nyt kevääseen!

Eilen suli betonipihan lakaistu käytävä mustaksi valkean keskellä, ympärillä paksu nietos. Tänään leijuu hiutaleita, ja käytävä on taas valkoinen. Kävin tarkistamassa takapihan sipulikukkien tilanteen, mutta kinoksen alla ovat. Sisäkukkia olen jo kanniskellut auringonvaloon virkoamaan. Vaahtera-aulio ja runkoruusu ovat kuivia ja risuttuneen näköisiä, mutta tulee olemaan juhlaa, kun ne alkavat työntää pientä vihreää kuihtuneista kyljistään. Pasuunakukka työntää jo uutta komeaa lehdistöä ja valkokukkaiset uudet pistokkaista kasvatetut lehtikaktukset ovat edelleen hengissä, vaikka panin ne alulle syksyn pimeissä, Saksasta saaduista pistokkaista.

Mökille menen jo tässä kuussa leikkaamaan omenapuita ja kävelemään meren jäälle, istumaan laiturinnokkaan ensimmäisiä pisamia pyydystämään, kuvaamaan ensimmäiset merilinnut ja edellisvuotisten kaislojen tähkät. Viime vuoden homekatosta selvittiin hienosti, sillä läiskä ei ollut vielä hometta, vaan veden tummentama alue. Olin sulkenut hellanpellin talveksi tiukasti, ja piipusta ei päässyt viereisiin kattolautoihin ilmaa, vaan pelkkää kosteutta, joka tiivistyi sitten homeen näköiseksi kuvioksi.

Persiljan istutan tänään ruukkuihin!

Kun päättyy työ

En suoraan sanottuna ymmärrä, mistä tämä poru parin vuoden eläkkeellepääsyn siirrosta nyt oikein tulee. Puhutaan jopa yleislakosta. Presidenttikin on sanonut, että hätäistä toimintaa.

Eläkkeellä olevana voin sanoa, ettei tänne kannata hinguta. Ei täällä mitään ole. Elämä oli paljon mielekkäämpää, kun siinä oli työn ja lomien rytmi, ja tunsi olevansa jotakin varten, hyödyllinen omalla vähäiselläkin paikallaan. Voin vakuuttaa myös, että täällä kaipaa jopa työn piinaavimpia hetkiä, sillä eläkeläinen on kuin syylä ihossa, kiinni yhteiskunnassa mutta kaikille tarpeeton.

Eläkkeellä ollessa kaikki ovat saman epiteetin alaisia eli eläkeläisiä. Niin siivoojat, maisterit, asentajat, tohtorit, kaikki samaa harmaata hyödytöntä massaa, joka päivisin kansoittaa terveyskeskuksen käytävät, tai arvauskeskuksen niin kuin yhtä köyttä vetäen siellä tapaamme naureskella, entiset herrat ja duunarit, kerrankin nyt eläissään tasa-arvoiset ja yhtä nöyrät loppuelämänsä ja kohtalonsa edessä.

Itse näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä, olen jollain ilveellä töissä, vaikka tiedän etten saisi olla siellä enää. Tunnen syyllisyyttä loisiessani opettajainhuoneessa ja koulussa, ikään kuin ansiotta ja luvatta, mutta siellä minä olen, vaikka tiedän olevani sairas, puhekyvytön. Olen ja tiedän että vielä pärjään, sillä ei minusta mikään tieto ja osaaminen ole poistunut, tallella kaikki mutta ei aktiivikäytössä.

Mitä odotettavaa eläkeläisellä on? Ei niin mitään. Kaiken aikaa rapistuva ulkonäkö, jonka huomaa parhaiten ikätovereista, rypistyvä nahka ja harmaantuva pää, kankeaksi käyvät jäsenet, kivut ja säryt, monilla henkeä uhkaavat vakavat sairaudet - tervettä eläkeläistä ei ole, en ainakaaan minä tunne.

Ei voi enää ottaa lemmikkiä, sillä sitä miettii väistämättä, kuka sitä hoitaa, kun itse menee päiväksi sairaalaan tutkimuksiin. Miettii myös väistämättä, kumpi kuolee ensin, emäntä vai lemmikki. Jos suhtautuu elämään valoisasti, voi toki ottaa lemmikin ja ajatella, että sen elämänkaaren vielä ehtii nähdä jos hyvin käy, mutta tietää, että se tulee olemaan viimeinen lemmikki. Tämä tuo lemmikin kanssa oloon kohtalon tuntua, sillä joka päivä näkee siinäkin ikääntymisen merkit, joita tarkkailee huolestuneena ja alkaa laskea vuosia, ja sitten huomaa tarkistavansa vieläkö se hengittää.

Olen siis sitä mieltä, että työelämässä kannattaa pysyä niin vanhaksi kuin jalat kantavat, sillä vain töissä ollessa vapaa-ajallakin on merkitystä. Eläkeläinen ei saa koskaan lomaa eikä hän odota viikonloppuja, vaan maanantaiaamuja, jolloin kaikki taas aukeaa, elämä alkaa kohista, terveyskeskukseen ja kauppaan pääsee - hedelmäpelit moikaavat marketeissa eläkeläisten kynsissä ja niiden äärellä näkee niin entistä suurjohtajaa kuin kunnantalon siivoojaa rattoisasti rupattelemassa. Läheiseltä rakennustyömaalta alkaa kuulua reippaita elämisen ja työn ääniä. Kyllä eläkeläisen taas kelpaa.