Kun isoviisari on puolen päällä, lähdet kouluun, oli äiti sanonut hänelle aamulla. Liina nosti tuolin kellon alle ja kapusi sille. Tuijotti viisareita, katseli niiden liikkumattomuutta ja odotti, takki päällä. Kellon vieressä oli peili, josta Liina kurkisti kuvaansa, veti otsatukkansa suoraan taakse. Hän oli olevinaan kaunis, tähtisilmät ja paljas otsa. Kellon tikitys täytti huoneen, viisari nytkähteli edestakaisin. Liikkuiko se ollenkaan? Jospa kello oli mennyt rikki? Oli katsottava muualle, vaikka ikkunasta ulos. Kun isoviisari sitten räpsähti puolen päälle, Liina laskeutui tuolilta ja lähti kouluun.
Koulussa piti tavata. Vain Hauhtonen sai lukea suoraan. Piti luetella kirjaimia ja sananpaloja hitaasti, kuten aa, aa, aaa, pee ee pe aape äl ii li aapeli. Me saatiin läksyksi aa ja ii, huusi hän siskolleen. Ja osaan tavata aapeli. Mutta säähän osaat lukea, sanoi sisko. Sitten opettaja sai hänet kiinni osaamisesta. Liinahan osaa lukea, huudahti opettaja. Tavaus loppui siihen ja Liina sai lukea suoraan, kuten Hauhtonenkin, joka katsoi häntä hämmästyneenä silmälasiensa takaa.
Sitten lukemaan oppi Lahtinen, joka osasi myös laulaa kirkkaalla äänellä. Hänelläkin oli silmälasit. Silmälasikäärme, sanottiin Lahtiselle. Kun Liina alkoi lukea suoraan, hänelle sanottiin, että mitä sää pikku Pirhonen yrität. Muutoin ei kiusattu, mutta kaikille parhaille sanottiin että open lellivauva. Myös lälläteltiin ja vedettiin jonkin verran housuja alas. Myös Anttoselta vedettiin, kun siltä oli tullut pissat housuun.
Open lellivauvat saivat joskus jäädä välitunniksi luokkaan järjestäjien kanssa. Mikään ei ollut ihanampaa. Paitsi se, että pääsi istumaan ensimmäiseen pulpettiin. Opettaja laski aina vihkonipun ensimmäisten pulpetille ja sanoi: Jakakaa. Sitten ensimmäisessä pulpetissa istuja nousi ylös, otti pinon ja jakoi sen rivilleen. Parhaat niiasivat jaon päätteeksi. Liina pääsi ensimmäiseen pulpettiin ja sai vielä viereensä Hiekkalan Artun, joka asui samassa talossa kuin hän ja oli hänen paras kaverinsa, kunnes koulu alkoi. Silloin Arttu hylkäsi hänet eikä ollut tuntevinaan. Meni poikien kanssa. Se oli Liinan elämän ensimmäinen hylkäys.
Myöhemmin Annukka keksi, että heissä olivat myös ylhäiset ja alhaiset. He olivat itse ylhäisiä, samoin Kesälä ja Talvivaara, koska ne olivat rikkaita ja hyviä, mutta Rajuvaaran Hanna oli alhainen, koska se kulki maha pystyssä ja sillä ei ollut isää ja äiti poltti tupakkaa. Sutelan Arjakin oli alhainen, koska sillä oli sahalaitaiset ja harvat hampaat ja se oli köyhä ja sanoi nauraen, että sai appelssiinia joululahjaksi, samoin Koskelan plikat olivat hyvin alhaisia, samaa appelssiiniporukkaa, sekä Koivusen Birgit ja Margit olivat kaikkein alhaisimpia, koska niillä oli huonot vaatteet ja sopimattomat nimet ja ne asuivat Koskelan plikkain naapurina, syrjäkadulla kuraisen tien päässä. Pojista ei sanottu alhaisia eikä ylhäisiä, ne olivat ulkoavaruudesta.
(Maalaus Albert Edelfeldt))
Olipas kerran Liina, joka piti kovasti makeasta. Liinalla oli kaverina Annukka. - Meillä on täytekaakku, oli Annukka sanonut ja näyttänyt kaakkua olohuoneen ovenraosta. Se oli vihreä ja siinä oli suklaalla piirretty kaareva pajunoksa ja pienet valkeat pajunkissat. - Se on marsipaania, oli Annukka selittänyt. Pöydällä oli ollut kiiltäviä kuppeja. Annukka oli pannut oven kiinni ja sanonut, että heille tulee nyt vieraita, hän ei ehdi leikkiä, pitää syödä vieraiden kanssa kaakkua. - Mitkä on teidän parhaat kupit, oli Annukka vielä kysynyt. Meidän on smyrnat.
Smyrnat. Liina maisteli sanaa ja ajatteli vihreää kaakkua, jonka täytyi olla jotain ihanaa, oikein kahdella aalla. Ja vieraitakin. Ei heille voinut käskeä ketään. Isä oli aina humalassa, tai ellei ollut, voi olla milloin vaan, yhtäkkiä. Oli oltava hiljaa, näkymättömissä, ihan kuin ei olisikaan, oli toivottava ettei isä tule huoneeseen, ei voinut edes maata selällään kun rintaa puristi kireä vanne, oli pakko käpertyä kylkiasentoon keräksi, jotta sai vanteen pois. Miten minä voin koskaan synnyttää lasta, kun en voi maata selälläni, muistaa Liina ajatelleensa jonain kertana. Hän oli ollut vakavasti huolissaan ja miettinyt, miten selittää asia kätilölle.
Koulussa oli sanottu, että viina on syntiä ja tuhoaa perheen ja lapset. Raitis ja reilu, ei horju ja heilu, lausui opettaja karttakeppiä naputtaen. Liina oli koettanut tekeytyä näkymättömäksi ja oli sitten kirjoittanut ihanan aineen, jossa kelvoton juoppo lopetti syntisen rälläämisen ja tuli raittiiksi. Koko perhe pelastui tuholta ja kiitti Jumalaa. Liina sai palkinnoksi Otto Mannisen runokirjan Muistojen tie.
Kotona Liina sanoi äidille, että olisi hienoa, jos heilläkin kävisi vieraita ja olisi kaakku. Jonain päivänä sitten tehtiinkin sokerikakku ja Liina levitti sen päälle omenasosetta. Hän kutsui kumikauppiaan tytön leikkimään, koska tämä oli pyytänyt joskus hänet heille. Liina odotti, että kumikauppiaan tyttö huomaisi kakun, tai siis kaakun, joka oli keskellä pöytää. Siitä saisi ottaa. Kun aurinko paistoi kaakkuun, se alkoi näyttää rumalta, ruskealta kasalta. Kumikauppiaan tyttö leikki vähän aikaa ja lähti sitten pois. Kaakku loisti keskellä pöytää koskemattomana.
(Muotokuva Egon Schiele)
"Vittu oli puhevikanen tai äänisairas kai se ainakin siivota osaa! Saatana sinäkin eläkeläinen elät, ainakin 100-vuotiaaksi ja mun pitäs jaksaa suakin elättää! Vittu, annan sulle myrkkyä, eutanasian! Senkin turhake!
Siis ihan oikeesti, iines sähän elät vähintäänkin 100vee, voisit varmaan tehdä jotain oikeeta työtä sitä ootellessa, olet rasitus meille vaikka pystyisit oikeaan työhön, puheviastasi huolimatta! Miksi meidän pitäs sua kustantaa jotta voit vain harrastaa. perkele!
Oisko aika alkaa maksaa siitä työstä mitä oikeasti tarvitaan, eikä siitä mihin vanhemmat haluaa rahoillaan kouluttaa! --" (Anonyymi 15.3. yhdistelmä kommenteista, joista osa poistettu eilen.)
Niin, siis vihapuhettahan ei ole olemassa. Tuo on vain ääni pimeästä, ja sillä on oikeus.
Vaan en minä vihapuheesta ajatellut kirjoittaa, kun en tiedä mitä se on. Rupesin vaan miettimään, mikä sitten on anonyymin ehdottama maailman tärkein työ, semmoinen mitä tarvitaan kaikkein eniten. Ajatushan on varsin hieno. Vaan kuka on se, joka ottaa kiven käteensä ja heittää sillä ensimmäistä turhaa työtä? Kertokaa minulle tietämättömälle, mikä työ on tärkeää, mitä ilman ihmiskunta ei pärjää!
No, yksi nyt ainakin sitten tässä elämässä on turhaa. Eläkeläiset ovat turhia, etenkin ennenaikaiset eläkeläiset, työkyvyttömät turhakkeet, syöttiläät. Vähän niin kuin se isä, joka sadussa kysyi pikkuiselta pojaltaan, mitäs tämä puusta veistelee. - Purtiloa tuonne nurkkaan lattialle. Saat syödä siitä vanhaksi tultuasi. Isä oli nimittäin pannut perheen isoisän nurkkaan syömään, kun vanhalta tippui lattialle eikä sitä jaksanut katsoa.
Että eutanasiaa vain eläteille ja muille turhakkeille. Ja miettimään, mikä työ oikeasti on tarpeen ja ansaitsee isoimman palkan. Näillä mennään.
Tässä lopussa sanojen sijaan esitänkin kuvia menetetystä nuoruudesta, joka juoksee silmieni ohitse kuin filminauha. Halpakameraotoksia eräästä kesästä Ruotsissa, kun piti mennä meren taa ansaitsemaan opiskelurahoja Voitte vapaasti katsoa tihrustella persjalkoja, pattipolvia ja nyt jo menetetyn vartalon kaaria. Turhaa, niin turhaa kaikki tää on, tietäkäät se, nuoret. Kun tulette raihnaaksi, teille osoitetaan purtilo ja puulusikka ja kehotetaan menemään nurkkaan häpeämään elättiyttänne.
Ylimmän kuvan äkeä mutrusuu johtuu riidasta kuvanottohetkellä, vaikka tuntematon mies oli juuri katsonut laiturilla käyskelevää ihanan riettaasti. Persjalat ja pattipolvet johtuvat rakenneviasta. Toisessa kuvassa oleva mies on sisaren poikaystävä. Jostain syystä minulla on paljon kuvia, joissa olen jonkun muun ihmisen poikaystävän rinnalla. Nainen rinnallani on ystäväni Martta, joka nyttemmin on löytänyt miehen netistä ja on onnellinen, ei turha ihminen.
