Me veisasimme kilpaa

23.12. Edellisjouluna kärvistelin  viisaudenhampaan kanssa. Myöhemmin todettiin, että se on haljennut, mutta kyseisenä ajankohtana sitä ei vielä tiedetty. Oma hammaslääkärini oli jo lomalla ja kunnallisen puolen hammashoitoon en ole koskaan päässyt. Nytkin kun koetin, en saanut aikaa, vaan sanottiin, että jos ihan mahdottomaksi äityy, menkää taksilla Turun Pulssiin tai sitten odottakaa, että oma hammaslääkärinne palaa lomalta. Nielin siis maksimiannoksen Buranaa, ja pääsin pyhien yli. Kun arki palasi, hammas asettui.

Jos joku muuten kummastelee, miksi kannatan lämpimästi yksityisen terveyssektorin voimakasta lisäämistä ja tukemista, niin syy on juuri tässä: kunnallinen terveydenhoito ei ole enää pitkään aikaan ollut kaikkien ulottuvilla. Muutenkin se etääntyy yhä kauemmas tavallisesta ihmisestä, joka ei asu suurkaupunkien alueilla. Täällä Pikkukaupungissa on vuoden loppuun viikonloppupäivystys vain 20 kilometrin päässä, mutta vuoden vaihteessa sekin poistuu  ja päivystys siirtyy 60 kilometrin päähän. Se merkitsee yhä enemmän kipuja ja kärsimystä ihmisille. Jos tämä on soteuudistusta, niin kunnallisesta terveydenhoidosta ei voi enää puhua. Ihmiset eivät tule odottamaan  ja jonottamaan sairauksiensa kanssa, vaan siirtyvät yksityishoitoihin vaikka viimeisillä rahoillaan. Tämä lienee soteuudistajien tavoitekin. Lisätään luokkaeroja. Vain rutiköyhät jäävät kipujensa kanssa pakosta kunnalliseen viivytyshoitoon jonottamaan milloin mitäkin.

- Takaisin meikäläiseen. Poistatin sitten lopulta sen haljenneen viisaudenhampaan marraskuussa, ja siitä alkoivat komplikaatiot. Ensin poistettiin ikeneen jäänyt pienenpieni luunsiru, Sitten poistokohtaan nousi kaksi kertaa "omituinen patti", jonkalaista hammaslääkäri ei ollut eläissään nähnyt.  Minä pyöritelin kauhuissani silmiäni operaatiovehkeet kitusissa. Ien putsattiin ja kirjoitettiin penisilliinikuuri. Kun se loppui kolme päivää sitten, alkoi julmettu korva- ja leukaperäsärky. Arvelin, että tässä menee nyt sitten toinen joulu peräkkäin pilalle saman hampaan ja korvan kanssa, ilman hoitoa.

Sattumoisin huomasin nettihaulla, että ennestään tuttu korva- ja kurkkulääkäri pitää yksityistä vastaanottoa vielä tänään. Sain kuin sainkin ajan.  Ei tulehdusta, ei mitään vaarallista, paikat ovat siistit ja puhtaat, vain ikäviä ja pitkittyneitä kipuja ja ihon hieman poikkeuksellista reagointia käsittelyyn poiston jälkeen. Lisää kuitenkin antibiootteja ja varalle vatsaystävällinen uusi särkylääke. Niiden kanssa voit ottaa vaikka pirtua, sanoi lääkäri, kun kysyin, voinko juoda joulupöydässä lasin punaviiniä. Jouluni on pelastettu.

Jäin kiitollisena miettimään, kuka tai mikä oli se pelastava enkeli, joka auttoi minua saamaan melkein mahdottoman lääkärinajan lähes suljetusta pikkukaupungista. Tämä pieni tapaus oli minun jouluihmeeni.  Tunsin nimittäin elävästi äidin läsnäolon, hän oli ihan lähelläni ja aistin hänet konkreettisesti elävänä energiana. Pillahdin itkuun, joka puhdisti pelot ja vähensi  kipua.

Tässä oli vielä semmoinenkin pieni ihme, että sain juuri sen ainoan ajan, jolloin olin vapaa lähtemään lääkäriin. En nimittäin yleensä puhu sairauksistani kenellekään läheiselle, koska en halua tuottaa huolta. Lääkärille soitin siis salaa, kun tytär meni ulos koiran kanssa. Tiesin, että hän oli menossa päivällä 12 aikaan syömään vanhojen koulukavereittensa kanssa, ja kun minulle ilmoitettiin puhelimessa, että on yksi aika jäljellä, kello 12.15., olin ratketa ilosta. Pääsen lääkäriin tyttären huomaamatta. Ja näin myös kävi. Sanoin olleeni ostoksilla, kun hän  kysyi, mitä olin tehnyt. Ja olinhan minä, ostoksilla apteekissa ja sitten vielä marketissa. En halua salata, mutta jostain syystä toimin aina näin. Kannan kipuni ja ehkä kuormanikin yksin enkä halua, että niistä tehdään numeroa.

Nyt on siis tulossa iloinen joulu. Särky on jo vähentynyt, vaikken aloittanut vielä antibioottikuuria enkä ole ottanut yhtään särkypilleriä. Tunne siitä, että jokin apu on saatavissa ja ettei maailma olekaan ihan suljettu paikka, on riemastuttava. Tämä pohjaa varmaan voimakkaaseen haluun selvitä yksin vaivaamatta läheisiä tai tuttuja. Jos näyttää siltä, ettei yksin selviä, kontrolli on menetettty, kaaos edessä. Onkohan tämä kontrollointihalua vai yleistä elämänpelkoa, en tiedä.

Huomenna tulee jouluvieras, tänään paistan vielä perunalaatikon ja nostan kuusen sisälle. Kinkunpaisto-operaatio on yön yli. Aamulla kinkku on murea ja hivenen ylikypsä. Joillekin joulu on iloinen juhla, monelle yksinäiselle surullinen. Minun jouluni on aika tunteellinen, iloinen mutta kaipuun täyttämä, sanoisin jopa harras, kaunis - mieleni halaa pientä patetiaa ja sentimentaalisuutta. Kaipaan äitiä ja kuolleita eläimiäni, Rubenia, von Kustia, Manua. Jos voisin, haluaisin käydä äidin haudalla, mökkipaikkakunnalla. Vaan siihen ei ole aikaa. Eikä kukaan muu halua semmoista. Voisin käydä ihan hyvin joulukirkossakin katsomassa, näenkö sieluni silmillä, miten siskoni laulaa polkkatukassaan Tulemme Jeesus pienoises, nyt Bee-eet-lehee-emiin seimelles.  Päässä punainen lentäjänlakki. Minulla oli samanlainen, ja me veisasimme kilpaa toisiamme vilkuillen. Tämä on hilpein joulumuistoni lapsuudesta.

Moni sanoo nykyään vihaavansa joulua. Haluaisin ymmärtää tämän.

Possujen joulukonsertti

18.12. Sikarekka nurin. Satuin paikalle päivittäisellä sauvalenkillä Räikänmaantien maastossa. Ensin kuului ambulanssin ja poliisiauton ujellusta - maaseudulla tulee ensin vain yksi kumpaakin paikalle, ja nämäkin viipeellä. 

Kun sauvoin metsän siimeksestä kohti parkkipaikkaa, näin poistumistieni olevan tukossa. Suoran kulman muodostamassa kurvissa oli iso rekka nurin, kaatuneena farmariauton päälle. Tiellä oli kirkaspukuisia miehiä. Ja jostain kaikui infernaalinen kirkuna. Kyseessä ei ollut serafien ja kerubien joulukonsertti niin kuin ensin luulin, vaan 210 sikaa. Sikojen falsetti kohosi ambulanssin äänen yli -  prestissimo appenato.  

Utelias pintaihminen minussa pani käteni hamuamaan kännykkäkameraa ja ottamaan suhmuraisia kuvia tilanteesta. Lähemmäs en kehdannut mennä. Sikojen tuska hyökkäsi päälleni niin voimallisesti, etten ehtinyt ajatella mahdollisia ihmisuhreja. Poistuin paikalta ajellen vastakkaiseen suuntaan parin peräkylän kautta. Matkalla mietin, että minusta olisi ehkä pitänyt tulla toimittaja johonkin tunteilla pelaavaan halvahkoon lehteen. Olisin ehkä viihtynyt hyvin, paremmin kuin Parnassossa.

Mietin myös sikojen elämänkaarta. Ja muittenkin tuotantoeläinten. Lisäksi mietin - ajelin neljääkymppiä peilikirkkailla pikkuteillä -  maaseudun ihannointia, miten sitä pidetään luonnonmukaisena ja hyvänä ympäristönä eläimille. Kissan villat. Missään ei eläimillä ole niin ankeat oltavat  kuin tuotantoprosessin alkulähteillä.  Suurkaupungin yksiössä bernhardilaisella voi olla paremmat olot. 

Miettikää tekin nyt hetki sikaa, tai lehmää, tai hevosta. Vieläkö on villihevosia? Onko lehmä onnellinen kytkyissä navetan betonilattialla? Tai sika Sirkka-Liisa Anttilan tuotantolaitoksessa Forssassa? 

Ei, sanon minä, ei ole. Elämä suljetussa tilassa, kiitokseksi napautus päähän ja nirri pois. Barbaareja me kaikki olemme, myös salaatinpurijat. Ei se riitä, että on kasvissyöjä eikä se, että vapauttaa minkit ja ketut luontoon. Pisara meressä on ei-mitään. 

Koko elämä on julmuuksien summa, ja oikeastaan luontokin on julmuuksien summa, vahvempi syö heikomman, ja ihminen on kaikkein vahvin, vain kuolema on vahvempi. 

Lapsena ihailin Hertta Kuusisen silmiä. Hertta Kuusinen oli lehmä, jolla oli kosteat ruskeat silmät, soikeat. On hatara muistikuva, että pyysin Raakkelilta, lypsäjältä, lehmän silmää sitten kun se on kuollut. Tämä voi olla myös ajatus, jota en sanonut ääneen, mutta tuijotin ihastuneena silmää, joka oli kuin koru.

(Valokuva Iines)

Onko viinan myyminen suomalaisille muka vaikeaa?

Nyt tulee sulka kokoomusnuorten hattuun. Mainittakoon heti kärkeen, että tämä on ensimmäinen laatuaan, nimittäin meikäläisen myöntämä tunnustus kokoomuksen poliitikalle kohtuullisen pitkän elontieni varrelta.

Napakat nuoret esittävät nimittäin, että valtion monopoliyritysten johdon palkkoja ja palkkioita leikataan, esimerkiksi ja ennen kaikkea Alkon. Puheenjohtaja Susanna Koski ihmettelee, onko viinan myyminen suomalaisille niin vaikeaa, että siihen tarvitaan nykyisen kaltaiset palkkiot. Naulan kantaan! Missään ei näe niin ripeitä ja määrätietoisia asiakkaita kuin pitkäripaisessa. Pahimmankin puliveivarin askel vie lähes viivasuoraan kohteeseensa, ja käsi nappaa horjumatta putelin. Samoin lie toimiston puolella. Myynti vetää, suhdanteet ovat  hyvät ja taantuma ei tunnu missään, päinvastoin, puodin ovi käy entistä vilkkaammin. 

"Tunne samassa veneessä olemisesta horjuu, koska nyt ja tulevaisuudessa työtä tekevää kansanosaa, jotka kantavat vastuuta myös muiden hyvinvoinnista on paljon vähemmän, kuin huollettavia. Näin emme voi jatkaa", sanoo puheenjohtaja Koski. Yhdestä pilkku-  ja yhdestä kongruenssivirheestä huolimatta lausahdus on täyttä rautaa.

Tässä on muuten vielä pienoinen luetelma muista valtionyhtiön johtajanpalkoista parin vuoden takaa: VR:n johtajan Mikael Aron palveluksista maksettiin  651 000 euroa vuodessa, Alkon toimitusjohtajan Jaakko Uotilan palkka oli 331 000 euroa, Itellan Risto Nieminen palkittiin 545 000 euron  ja Kuntarahoituksen Pekka Averio 546 000 euron vuosituloilla. 

Esimerkiksi Suomen pääministeri jäi alle 200 000 euron tuloillaan kauas kärjestä tällä listalla,  joka koostuu muuten lähes sataprosenttisesti miehistä. Mistä tämä sitten johtuu? Naiset eivät ehkä kehtaisi luoda itselleen tuollaista hyvä sisar -verkostoa veronmaksajien kustannuksella. Vaan kuka tämän verkon on luonut? Eduskuntako? 

Nyt tarkkana naiset, kun menette keväällä äänestämään! Yhteiskunta voisi toimia paljon inhimillisemmin ja oikeamielisemmin, jos saataisiin enemmän naisia päättäjiksi. Hyvä Susanna  Suski Koski, ehdotus on konkreettinen ja selkeä, sitä on helppo kannattaa yli puoluerajojen. Siinä taitaa olla nainen oikealla paikalla. Kumma vaan, kun tämä ehdotus ei tullut vasemmalta. 

(Lisää valtionyhtiön johdon palkkioita täällä).