Se tapahtuu kuitenkin

Ihmisen koneisto ei ole hänen käsissään, ei alkuunkaan. Viis siitä, syökö vain rehuja ja hölkkää naapurikyliin asti ja painaa 44 kiloa, kuten perseetön Sirpa. Merkityksetöntä koneistolle, mitä sen ympärillä on, onko rasvaa vai öljyä vai ihan kuiviltaan vaan. Koneisto noudattaa omia lakejaan, joihin masiinan teot vaikuttavat yllättävän vähän. Vähän sama kuin että kauneinkin nainen pieree kumminkin tai ruminkin mies itkee. Se tapahtuu kuitenkin, mikään asia tai piirre ei vakuuta toista, ketju etenee omia ratojaan. Kuolema korjaa terveiltä jaloilta, tauti vie ravintotieteilijän tai urheilijan, sairaus kaataa geenitutkijan.

Minun koneistooni on työnnetty nenänrei'istä sisään kaksi hernettä, kun koko masiina oli vasta neljän ja halukas käyttämään hengitysratastaan, mutta halukas myös koettamaan, montako hernettä nenään menee. Herneytetty masiina nostettiin syliin, kuului kiihtyneitä ääniä kun muut masiinat tsuksuttivat hätääntyneesti kiljuen ja sopottaen, ja sitten masiinaa vietiin huovan sisällä parin korttelin päähän lääkäriin. Siinä istuttiin valkotakkisen polvella ja masiinan rei'istä työnnettiin herneiden perään pitkät pinsetit, joilla herneet noukittiin pois koneiston tasaista nytkytystä haittaamasta. Masiina lupasi, ettei koskaan enää työnnä herneitä koneiston rattaisiin.

Minulla on aina ollut kohtuullisen mukiinmenevät korvat, tosin eripariset, sillä korvarenkaat eivät anna vastailmansuuntiin, niin kuin pitäisi, jos tarkkoja ollaan. Salmiakinmuotoinen hopeakorvakoru näyttää koko vinon ruutukuvion vasemman korvan peilikuvasta, kun katsoo suoraan edestä, mutta vain litteän silhuetin oikean korvan kuvasta. On tietenkin mahdollista, että reiäntekijä on ollut tietämätön symmetriaseikoista, ja survaissut vain reiän kumpaankin korvaan tarkistamatta nipukan vastaavuutta toiseen nipukkaan ja asettamatta laukaisukonetta nipukan kaltevuuden mukaan. Tämä on tietenkin valitettavaa, kuten huono työ aina. Jokainen on tärkeä paikallaan, myös reiäntekijä.

Vaikka korvani ovat kohtuullisen huomaamattomat, kuten hyvät korvat ovat, niin niiden sisälle kertyy joskus sakkapalleroita. Huomatkaa, että sakkapalleroilla ei ole mitään yhtäläisyyttä vaikun kanssa, jonka poistosta ihminen yleensä huolehtii kaivamalla korvaansa sormellaan tai pumpulitikulla, joku kynällä. Tätä kirjoittaessani palautuu mieleeni uniikki lapsuusmuisto: äiti käärimässä pumpulia tulitikun päähän tiukaksi palloksi jonkun perheenjäsenen korvanpuhdistusta varten. En tiennyt, että muistan tällaisen. Kun kirjoittaa, muistaa enemmän.

Korviini kertyy siis joskus sakkapalleroita, jotka siellä liikkuessaan aiheuttavat huimaamisen tunteen, joka voi olla voimakas ja lähestyä jopa kuolemanpelkoa. Tällaista tilaa kutsutaan asentohuimaukseksi, josta parhaillaan kärsin. Näin kävi ensimmäisen kerran, kun olin maalannut terassinkaton alalaudat pää kenossa. Seisoin maalaustelineellä, ja olin kiertyneenä toinen korva ylös, toinen alas, puoli päivää peräkanaa. Seuraavana päivänä katsoessani liikkeessä katosta roikkuvaa helmilamppua maailma keikahtikin nurin ja putosin tyhjään. En pyörtynyt, mutta oli istuttava antiikkikaupan 1700-lukulaiselle talonpoikaistuolille. Oli ihmeen hyvä istua, ja maailma asettui kohdalleen.

Tämä saa minut sanomaan: Se tapahtuu kuitenkin, vaikka toimit toisin. Se tapahtuu juuri sinulle, hyvä onnesi on nyt loppu. Koneisto tekee mitä tahtoo, se vie masiinaa joka ei edes vikise. Sakkapallerot asettuvat korviisi, vaikka ne olisivat maailman kauneimmat korvat ja vaikka sinulla olisi kuulo kuin sadun prinsessalla, joka kuuli kun tuuli huokaisi maapallon toisella laidalla. Koneisto määrää senkin, kuka hukkuu tsunamin aaltoihin ja kuka pelastuu roikkumalla puussa. Fysiikalla ei tee mitään, lopulta, siis bodylla tai haballa. Lento-onnettomuuksien ainoat henkiinjääneetkin ovat heikkoja lapsia. Sielukin on aika tarpeetonta kamaa loppugeimeissä. Koneisto on tärkeä.

(Kuva M. C. Escher)