Keikauskakku

Pyhäinpäivänä muistelemme poismenneitä läheisiämme.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kusti, joka poisnukkui kesällä. Kaipaus on vielä ilmassa, se leijuu tyhjissä huoneissa, joissa luulee harmaata lankavyyhteä nukkuvaksi kissaksi. Miettii vain, tekikö tarpeeksi syvän kuopan metsän villipetojen varalta. Katsoi jälkeenpäin jopa netistä, mikä on oikea hautaussyvyys. Kyllä, sellainenkin tieto siellä virtuaaliviidakossa on. Olisiko pitänyt mitata, kun se on siinä ja siinä, menikö neljäänkymmeneen senttiin? Joka tapauksessa sitä sytyttää alakerran lipaston päälle kynttilän kuvan eteen. Siinä poismennyt äiti pitää sylissä poismennyttä Kustia, ja heidän vieressään ruskealla nahkasohvalla on poismennyt kultainennoutaja Ruben. Niin monta nukkunutta enkeliä.

Onko henki sidottu aineeseen? Onko henki vain aivopieru? Kun ihminen kuolee fyysisesti, aivot lakkaavat tuottamasta energiaa. Jos näin on, ei ole mitään kuoleman jälkeen, ei ole myöskään uskontojen jumalia. Tämä menee minun järkeeni, mutta en minä sitä toivo. Toivon sitä, että henki on vapaa ja yläpuolella ruumiin. Että se jää elämään, että se on voimakkaampi kehoa, että on enkeleitä ja johdatusta ihmisen elämässä.

Jos tämä onkin vaan tätä, tämä on suoraan sanottuna helkkarin tylsää elämää, maallista ähellystä materian perässä, pientä pätemistä henkisellä saralla ja sitten kaikki romuna, loppu. Ymmärrän juomareita ja pilviveikkoja ennemmän kuin hyvin. Heillä on kaipuu korkeampiin sfääreihin, he tahtovat palan taivasta, he ovat oikeasti niitä, joista tulee enkeleitä. Ne pyhät kirkossakävijät ja yhteiskunnan tukipilarit kieltävät elämisen korkeuden ja keskittyvät oman tomumajansa paapomiseen ja taivaspaikkansa varmistamiseen. Minusta se on aika kauheaa itsekkyyttä. Maailmaa pitäisi katsoa peilistä, nurinpäisenä kuvana, niin että katosta tulisi lattia ja lattiasta katto, vähän kuin keikauskakku, jota Sirkka tarjosi nimipäivänsä kunniaksi. Nyt Sirkka on kuollut, vaikka oli Pikkukaupungin äyrikuningatar ja vanhanakin sai miehen, rikkaan miehen, entisen tehtaanomistajan. Niin, jos maailma olisi keikauskakku, voisivat asiat loksahtaa uomiinsa.

Helsingin Sanomissa muuan vanha nainen odottaa saattokodissa kuolemaansa. - Olen ihan valmis, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole, hän tokaisee ja jatkaa, että jos voittaisi lotossa, lähtisi Sveitsiin, kun siellä saa eutanasian. Toisaalla lehdessä kuolleen lähiomainen valittaa kunnioituksen puutetta. Sotaveteraanin kalmoa oli makuutettu sairaalassa vessassa, pää avonaisen vessanpöntön vieressä. Onhan se kamalaa. Muistan, miten Pikkukaupungin eläintenhautaajakin tarttui vasta poismennyttä Rubenia kintuista niin että pää retkahti. - Sinne pääsee, nätin koivun alle, sanoi minulle.