Miten täynnä epätoivoa Google onkaan

Olen ajatellut, että alan laajentaa reaalista elämääni ja supistaa virtuaalista. Olen aivan liian sidoksissa teihin, armaat  virtuaalikommentoijat ja  teihinkin, jotka ette jätä merkkiä käynnistänne muuta kuin Site Meteriin. 

Tulette blogiini salaperäisillä hauilla, joista erikseen tahdon mainita mystiset Salme-haut. Salme ylimaallinen tai Salme pelasta minut huumeilta tai suomi sanakirja Salme. Tahtoisin olla Salme, joka  täyttää toiveet. Ymmärrän kuitenkin, että en voi olla Salme, sillä nämä kohtaamisyritykset ovat onnettomien soihtujen leiskahduksia tihkuisessa syysyössä, tuomittuja sammumaan sihahtaen. Miten täynnä epätoivoa Google onkaan. Jos Google tietäisi tämän, se ei totisesti kierrättäisi rahojaan veroparatiiseissa kahmiakseen itselleen kansalaisille kuuluvia veromiljardeja. 

Kemppinenkin on selvästi laajentanut sosiaalista real lifeaan, kun ei kirjoituksia eikä edes selityksiä näy. Muutoinkin blogimaailmassa on havaittavissa selkeää hiljentymistä. Olen miettinyt, josko sittenkin liittyisi Facebookiin ja alkaisi kirjoittaa sinne juttujaan. Olisiko siellä enemmän olemassa kuin kasvottomassa blogosfäärissä?  

On niin monenlaista, mitä ihminen voi reaalielämässä tehdä. Ja on niin monta asiaa, jotka jäävät tekemättä, kun istuu koneen vieressä ja odottaa, että siellä tapahtuisi jotain. Voisi esimerkiksi ottaa koiran ja voisi muuttaa muualle, isoon kaupunkiin hieman pienempään asuntoon. Voisi laajentaa reviiriään eri tavoin. Nyt on vain tietyt paikat, joissa käy valokuvaamassa tai lenkkeilemässä, ja on yksi kauppa, jossa käy ostoksilla, yksi kirjasto. 

Töihin en kaipaa tänä syksynä  takaisin. Olen lakannut näkemästä koulu-unia, joissa vaellan käytävillä etsien oikeaa luokkaa, pahasti myöhässä tai joissa puhun vaivatta, vaikka unessakin tiedän, että minulla pitäisi olla puhesairaus. Juuri tapasin yhden työtoverin, joka kertoi toisen työtoverimme sairastuneen keuhkosyöpään. Yksi oli kuollut aiemmin, muksahtanut viisikymppisenä koulun kirjaston tuolilta lattialle ja kuollut  samantien. Ikäiseni ihmiset ovat masentavia, kiinnittyneet sairauksiin ja kuolemiin. 

Mutta siis, olen ajatellut, että mitäpä jos otan sen koiran, miehen, uuden auton ja asunnon, kodin, rakennan uuden laiturin.  Teen kaiken kertarysäyksellä enkä väistele. Vastaan naapureitten kyläkutsuihin myöntävästi niin kauan kuin tässä olen, sillä ihmiset ovat kivoja, olen aina pitänyt heistä. Kaksi kutsua on ollut ilmassa jo vähän aikaa. Unelmista pitää tehdä totta. Aarteet ovat poimittavissa, kun hieman notkauttaa polviaan.

(Maalaus Paul Gauguin)