Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 14: Lepo siulleki luvassa

25.11. Yhteiskuntatieteiden tohtori Pertti Julkunen kirjoittaa sanomalehdessä (HS 24.11.), että kirjastomelu tuhoaa sivistyksen pohjaa. On rakenteilla uusia kirjastoja, joista halutaan tehdä yhteisöllisiä olohuoneita, joissa saa olla ääntä, kovaa puhetta, menoa ja meininkiä, paljon oheistoimintoja. Jossain yläkerroksissa olisi pieniä työpisteitä läppärikansalaisille, mutta kirjat, ne olisivat kaiken äänen ja puheen keskellä.

Erikoisen voimakkaasti Julkunen suomii Tampereen Metso-kirjastoa, jossa melun lisäksi on kirjojen hakeminen tietokoneelta onnistuttu pilaamaan. Teosten haku on tuskallista hakuohjelman tyrkytteiden ja pakkosyötteiden vuoksi. Sitä paitsi Tampereen kirjastopalvelujohtaja on antanut ymmärtää, että kirjan asemaa voi hyvin heikentää muun kustannuksella, ja nämä heikennystoimet jatkuvat Tampereella, vaikka johtaja itse on jo perunut puheitaan ja on hakeutumassa Helsingin kirjastotoimenjohtajaksi.

Ymmärrän ja jaan Julkusen huolen. Pikkukaupungissakin on ollut yleisönosastokirjoituksia, jossa kansalaiset ovat valittaneet sitä, että kirjastonhoitajat eivät kiellä asiakkaita puhumasta kovaäänisesti, meteli häiritsee kovastikin kirjaston lukurauhaa. 

Meteliä on kaikkialla - ilmanala on täyttynyt kohinasta, tuulettimien hurinasta, ihmisten levottomasta liikehdinnästä, kailotuksesta, huudoista - häly on huumaavaa. Olisi hyvä, jos olisi olemassa hiljaisia paikkoja, julkisia tiloja, äänettömiä busseja, äänenvolyyminappulalla säädettäviä elokuvateattereita. Mihinkään ei pääse pakoon musiikkia, mainoksia, välkkyviä valoja ja kännykkään huutavia kansalaisia. Jostain käsittämättömästä syystä ihanteena pidetään kiireistä ihmistä, jonka arki on tunnin tarkkuudella kalenteriin organisoitu, jonka elämässä ei ole yhtään hiljaista hetkeä, tai jos on, se merkitsee organisoinnin pettämistä tai alkavaa rappiota. 

Ihmisen tulee ylipäänsä puhua koko ajan, sillä sitä pidetään sosiaalisuuden merkkinä - erheellisesti. Hiljainen ihminen on meillä, ja ehkä vielä enemmän muissa kulttuureissa,  ellei halveksittu niin ainakin vähätelty. Työpaikkahaastatteluissa hakijat korostavat poikkeuksetta olevansa sosiaalisia  ja tulevansa kaikkien kanssa toimeen. Kenenkään mieleen  ei tule kysyä, miksi työpaikoilla sitten on usein eri leirejä ja riitoja. Kenenkään mieleen ei taida tulla käänteinen ajatus: sosiaalisen tilan ja hiljaisuuden riistäminen voi olla myös suurta itsekkyyttä ja  - epäsosiaalisuutta. 

Tämä melu ja häly, jos mikä, on Julkusen sanoin sivistyksen ja kulttuurin rappiota, kumarrus sille. Kun ilmanalaa täytetään röyhkeistä äänistä, jumputuksesta,  kajahtelusta,   jatkuvasta liikkeestä, tulee julkisesta tilasta levoton metropoli, ihmisten risteämispaikka, jossa marionetit pyörivät musiikin tahdissa samalla puhelimeen puhuen. Kukaan ei oikeasti kuuntele ketään, vaan peilaa olemassaoloaan hyrränä, jonka pysähtyminen on kuolema. 

Joskus mietin, onko kaikki kakofonia Tulenkantajien koneromantiikan - kiitos vain Mika Waltari ja Olavi Paavolainen -   syy. Kun ne ikkunat avattiin valtateille ja raiteille,  junille, autoille, takomiselle ja junttaamiselle,  ei ehkä ajateltu, että ne lopulta pimentävät taivaan ja musertavat tekniikkansa alle ihmisen ajatuksen ja mielen. Vaan olisi kaikki ntämä tullut ilman Tulenkantajiakin, ehkä. He vain aistivat sen, mikä tekee tuloaan.

26.11.  Muistatteko, miten Ultra Bra lauloi tuulivoimasta kaihoisasti  - ei vieläkään tuulivoimaa. Tiesittekö silloin sen minkä nyt: tuulivoimalat ovat pahimpia melusaastuttajia maaseuduilla? 

Tähän loppuun kaivataan loppukevennystä. Rauhaa siis kaikille! Arvatkaapa, minkä runon suomennos alla on kyseessä.  Suomentajaa ette kuitenkaan arvaa.  

Hiljenivät huiput vuorten,
puien latvat ei pukaha.
Mykkinä on metsän linnut 
- lepo siulleki luvassa.

(Kirjan kansi Sylvi Kunnas)