Piru kiikussa

10.4.  Tilasin tulostimen, punaisen, ja siihen kasetin. Haluan pitkästä aikaa katsoa, miltä tekstini näyttää paperiliuskoilla, ja paljonko niitä tulisi ja mitä siitä tulisi,  jos yhdistän kolme tarinaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Minulla ei ole koulupäivieni jälkeen ollut tulostinta, sillä edellisen tulostimen kirjoituspäät  kuivuivat käytön puutteesta. Nakkasin laitteen konekeräykseen.

Jos - tai kun - saan tekstieni kokonaisrakenteen selväksi, on siirrettävä jaksoja sinne ja toisia tänne. On nivottava niitä yhteen ja hiottava saumakohdat sidosteiseksi tekstiksi. On poistettava runsaasti sanoja, merkityksettömiä adverbeja ja adjektiiveja, on vältettävä toistoa, alleviivaamista sekä kaiken sanomista. 

Vaikka maailma on irrallinen ja koostuu palasista, tarinan tulee minusta olla eheä ja juokseva. Jos olisin ammattikirjailija, en haluaisi säikyttää lukijaa palastellulla todellisuudella, sillä hajalla hänen maailmansa kuitenkin jo on,  harvoin on tarpeen näyttää rikkinäisiä palasia ja panna jo säikähtänyt hämmästymään.  Minusta kirjoittajan tehtävä on olla maailmanselittäjä, palapelin koostaja, lankojen yhteensolmija.  Elämässäkin kaikki liittyy yhteen, se näyttäytyy palasina vain läheltä katsottuna samoin kuin valokuva näyttäytyy pikseleinä, kun sen suurentaa äärettömiin.   

En tiedä sitäkään, pitääkö kertoja panna keskiöön pyörimään, vai olisiko viisaampaa panna hänet osoittajaksi kaiken yläpuolelle. Ja miten sitten taas häivyttää hänen reunaviivansa näkymättömiin? Jollakin tapaa pidän sillanpääläisestä yläilmoista katsomisesta ja kaiken näkemisestä universumin kiertokulkua noudattavana osana,  mutta toisaalta Sillanpää panee kertojaolentonsa selittämään kovin havainnollisesti ja vähän venäläisesti. Nyt tiedetään niin paljon enemmän, se alhaalla kamarissa yskivä Siljakin tietäisi eikä olisi ehkä niin antaumuksellisesti riutumassa kohden biologisen elämänsä vääjäämätöntä loppua.

11.4. Sain viestin tulostinkaupasta: tulostin on tulossa seuraavasta varastoerästä. Maltan tuskin odottaa, kun selailen papereitani. Voisi kirjoittaa vain itselleen, ilman että kukaan vastaa ilkeästi.  Olen nimittäin vähän väsynyt tähän blogikirjoittamiseen, kun tietty yksi ja sama Anonyymi riepottelee pilkaten jokaista sanaani ja ajatustani, vetoaa viiden vuoden takaisiin blogisanoihini, tuo niitä uudelleen esiin, ivaa  ja kokee missiokseen osoittaa minut kaikin tavoin huonoksi. Pahinta on se, että hän voi olla se henkilö, joka on ottanut henkilöyteni selville ja sanonut, että hän voi halutessaan julkistaa sen. Hän voi olla myös se, joka oli kerran syysmyöhällä käynyt ovellani Iinestä kysymässä. Hän siis tunkee luvatta reaaliselle alueelleni ja uhkailee minua.  Olen itse valinnut anonyymin blogikirjoittamisen, enkä ymmärrä, että joku voisi sen oikeuden minulta riistää. 

Alan olla tyhjä, on kuin energiani kuluisi joka kerran kun vastaan hänen kommentteihinsa - olen uskonut sinisilmäisesti kuitenkin hyvään mahdollisuuteen, siihen, että kun olen itse ystävällinen, toinenkin on. Vaan ei se niin mene.  Alan lisäksi ymmärtää niitä ihmisiä,  usein naisia, joiden elinvoima hupenee  stalkkauksen tai narsistin kanssa. En syytä näitä naisia heikkoudesta enää. Jatkuva tarkkailu ja tulitus syö ihmistä kuin ihmistä. Blogin kanssa on vaikea mennä pois, blogia ei voi jätttää, ei helposti ainakaan ihminen, jonka ilmaisu on sen varassa.

Vaan nyt näyttää kevät tulevan sateen kanssa. Pisarat alkavat rummuttaa ikkunalaudan peltiä! Vesi sulattaa joen jäät ja uomat alkavat tulvia pelloille. Ruskeisiin vesiin pelmahtaa joutsenia ja lokkeja,  ja lämmin lounainen ilmavirtaus tuo ensimmäiset peipot. 

Oviremonttikin on valmis, ja sain yllätyksekseni takaoviin isot ikkunat, joissa on sälekaihdin valmiina. Nyt sekä makuuhuoneen että olohuoneen länsiseinät ovat yhtä isoa ikkunaa, kun lasioven molemmin puolinkin on ikkunat. Sopii minulle mainiosti. Luulin joutuvani maksamaan umpiovista.


(Maalaus Hugo Simberg, Piru kiikussa)