11.3.2014

Lapsuuden kultamaat


Olen koettanut jäljittää sitä vuotta, jolloin kotimme paloi suuressa tulipalossa. Historiallisen sanomalehtikirjaston lehtiarkisto ulottuu kuitenkin vuoteen 1910, ja paikallislehden arkistoa ei ole erikseen internetissä. Tässä kuvassa emme ole siskoni kanssa vielä syntyneet, mutta tuon radion muistan, samoin Underwood-kirjoituskoneen, jolla äiti kirjoittaa. Itse asiassa se on minulla edelleen, sisustuselementtinä. Puhelinta en muista, muistan vain sen tutumman muovipuhelimen - numeromme  oli 246. 

Miksi näitä vanhoja kaivelen? Olen  innostunut kirjoittamaan muutakin kuin blogitekstiä, lämpimikseni, seuratessani tyttären kirjoitusprosessia. Tai oikeastaan hän kirjoittaa jo toista osaa kirjasarjaansa, ensimmäisen teoksen lopullinen prosessointi alkaa kohtapuoliin. Omia juttujani varten kerään kartaksi tapahtumia, joita lapsuudestani muistan. Panen ylös summittaisen ajankohdan ja tapahtuman pääpiirteet.
Keittiön pöytä oli keskellä lattiaa, ikkuna oli itäseinällä ja sen vieressä oli kello ja peili, jonka eteen nousin tuolille katsomaan kellon viisareiden liikkumista ja itseäni peilistä. Tukka oli suoraan taaksepäin, otsatukka pinnillä kiinni ja päässä oli punainen lentäjänlakki. Olin sanomattoman kaunis. 
Tulipalosta löysin isän ottaman valokuvan, jossa sisko seisoo palaneen talon edessä, sormi suussa. Emme ole vielä koulussa. Tulipalossa kiinnostaa erikoisesti Önkin osuus. Huhuttiin nimittäin, että Önkki on sytyttänyt palon tahallaan saadakseen vakuutusrahoja. Palo olikin mustuttanut kaksikerroksista puurivitaloa eniten Önkkien kohdalta. Lehdessä on varmaan ollut uutinen tapahtumasta. 
Käräjämatkoilta isä toi käsittääkseni aina viinapullon. Joskus menimme naapuriin pakoon juomista –  on hämärä muistikuva, että olisimme olleet Niemisen Ellillä, ompelijalla, piilossa, mutta tämä voi olla toisinkin. Mitään huutoa en muista, meillä oli  hiljaista, mutta jotain ilmeisesti tapahtui. 
Sen muistan isästä parhaiten, että hän pani minut ostamaan meijerin myymälästä kaljaa ja tupakkia, pienen tytön, yksin. Kerran sanoin etten halua mennä. Isä pamautti minua nyrkillä päälakeen. Meninhän minä, kassin kanssa.
- Kaljapullo ja työmiesaski, sanoin hiljaa ja toivoin, ettei kukaan kuulisi. Olin isän tyttö.
Joskus äitikin lähetti minut meijerin myymälään ostamaan maitoa. Ne olivat hauskoja reissuja. Katsoin, miten valkohilkkainen myyjätär otti pitkävartisen pläkkimitan, upotti sen maitoastiaan ja mittasi siitä kannuun tarkan määrän maitoa. Kerran sanoin maito-ostoksen päälle, että lopulla rahaa mansikkakaramellejä. Sain pienen  pussillisen punaisia pyöreitä pallosia, jotka värjäsivät huulet ja koko suun kuin olisi verta.  Kuljin lyhyen matkan kotiin hitaasti, seisoskelin rautasillalla ja katselin kuohuja. Nuolin karamellin märäksi, katsoin kun se tummui ja työnsin sen sitten suuhuni. Karamelli lohkesi nopeasti muruiksi, joka suli suussa. Työnsin kielen ulos, ja se oli kirkkaan punainen kuten sormenpäänikin.   Äiti oli vihainen, kun olin tuhlannut loppurahat. Hän moitti minua kauan.
Se mikä minua kiinnostaa menneissä  tapahtumissani, on havainto, jonka tein viime syksynä tavatessani sattumoisin erään henkilön, joka osoittautui sisaren luokkatoveriksi. Hän kertoi kouluaikaisista tapahtumista ja havaitsin, että minulla on niissä musta aukko. En muistanut samoja tapahtumia, joita paikkakunnalla oli sattunut, en suurajoja, en suurta kolaria, en muitakaan tempauksia, joista hän puhui. Ihmisten nimet ja paikat vain olivat tuttuja.  Miten joku voi kokea noin huolettomasti kaiken? Miten joku voi muistaa ulkoiset asiat noin tarkasti? Ihan kuin en olisi ollut läsnä samassa maailmassa. 

Minulla oli vain jonkinlainen sisäinen maailma, pelot ja päättymättömätön ahdistus. En taida tietää, mitä on leikkiminen huoletta ja mitään pelkäämättä. Jokaisessa valokuvassa, joka minusta on otettu, olen ahdistunut. Yhdessä kuvassa äiti istuu nauraen pihan penkillä. Me tytöt olemme hänen jalkojensa juuressa pyhämekoissa, virkatut angorabaskerit päässä. Sisko täyttää nauraen hiekkaämpäriä, kun isä ottaa kuvaa. Minä istun jalkani päällä ja pidätän pissaa, katson alaspäin ja heitän lumeeksi kourallisen hiekkaa kauempana olevaan ämpäriini, laiskalla kädenliikkeellä. Ja mikä hassuinta, muistan tuon pissanpidätyksen vieläkin elävästi. Ja ahdistuksen, vaikka muut nauravat ja aurinko paistaa lämpimästi, on kesä.

Jos kirjoittaisin muistelmani, niin niissä ei olisi lapsuuden kultamaita. En minä silti ketään haukkuisi.  Isänkin kuvaa voin jo pitää piirongin päällä. Tosin se ei katso suoraan minuun. Toisaalta olen miettinyt, että mitä jos ottaisin äidinkin kuvan pois ja panisin kaappiin. Mihin ihminen muka juuriaan tarvitsee?

167 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kysymys tuo, että mihin ihminen tarvitsee juuriaan.

    Juuret ovat olemassa. Jos on (suht) hyvä olla itsensä kanssa ja elämässään, niin ei kenties tunne tarvetta niitä ihmeemmin kaivella. Sen kuin elelee - ottaa vastaan sen mitä elämä antaa ja ottaa. Pisarana meressä, osana ihmiskuntaa.

    Saatanpa vanhemmiten - nytkin olen jo lähempänä viittä- kuin neljääkymppiä - oivaltaa esim. sukututkimuksen pointin, mutta vielä se ei ole valjennut. Se tuntuu oman napansa ympärillä pyörimiseltä, josta ei juuri koskaan seuraa mitään hedelmällistä.

    VastaaPoista
  2. Tuli mieleen, että perheen sisälläkin muistot saattavat poiketa toisistaan kovasti.

    Eräs ystäväni on noin 55-vuotias nainen, jolla oli muutama vuosi sitten melkoista turbulenssia elämässään. Hän halusi siinä rytäkässä kääntää menneisyytensä kiviä ja haastoi pikkusiskonsa muistelemaan kaikkea sitä, missä heidän äitinsä oli jättänyt heitä hiukan huomiotta ja keskittynyt höösäämään juoppoa miestään, tyttöjen isää. (Ystäväni mielestä äidin olisi pitänyt ymmärtää hankkiutua eroon mokomasta retkusta. No, kuolo hänet sitten korjasikin aika nuorena.)

    Kävipä sitten niin, että siskon lapsuusmuistot olivat aivan toisenlaisia. Hänellä oli mielestään ollut hyvä lapsuus.

    Ystäväni oli ollut aikeissa kovistella asiasta myös vanhaa äitiään. Aiempi keskustelu pikkusiskon kanssa oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

    Mielestäni hyvin kypsää toimintaa ystävältäni. Miksipä vanhaa äitiä olisi pitänyt kiusata asioilla, joista hänellä kenties oli erilainen käsitys ja joita hän ei välttämättä enää edes muistanut? Parhaansa äiti varmaankin oli tehnyt niillä voimavaroilla, mitä hänellä oli.

    Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että voi ottaa vastuun itsestään ja tunteistaan. Siis jos kasvaa aikuiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunkuiske, me olemme kuin ruukkuja, toisissa enemmän säröjä kuin toisissa, joistain palaset jäljellä, jokuset hyvin korjattuja. Säröjä on kuitenkin kaikissa, eikä niistä ketään kannata syyttää. Elämä vain on sellaista.

      Toiset ovat herkempiä kuin toiset, mutta vahvinkin murtuu, jos olosuhteet ovat huonot. Se on luonnon laki. Eikä ole lasta, joka kärsisi pelkkää sensitiivisyyttään.

      Kovisteliko ystäväsi tosiaan kotiväkeään muistellessaan lapsuuttaan? Entä, jos hän vain oli kiinnostunut muistamaan, ja oli innostunut? Minun on vaikea kuvitella ketään "kovistelemassa" omaisiaan herkkien tai kipeitten asioitten äärellä.

      Poista
    2. Ei hän siskoaan kaiketi kovistellut vaan halusi saada tältä tukea näkemykselleen, jonka mukaan äiti oli tehnyt paljon virheitä. (Hänellä oli silloin muita hankaluuksia elämässään ja hän varmaan halusi etsiä syitä ja ratkaisun avaimia menneisyydestään.) Siskon näkemys oli toisenlainen ja se kai sai ystäväni tajuamaan, että toden totta - asiat kannattaa käsitellä lähinnä itsensä kanssa eikä vetää niihin mukaan muita ihmisiä.

      Poista
    3. Varmaan niin kuin sanot. Saman asian voi kokea eri tavoin, mutta jossain on kuitenkin se raja, jossa molemmat eivät voi olla oikeassa erilaisine ajatuksineen.

      Eikä se aina mene niinkään, että asioiden puoliväli on oikea vastaus. Kyse voi olla yhtä hyvin kuin toisen herkkyydestä, myös toisen kyvyttömyydestä nähdä asioita syvemmin. Tunteita voidaan myös kieltää.

      Poista
  3. Kysyt tässä,että mihin ihminen juuriaan tarvitsee.Tulkitsen sen vähän provosoivaksi(kin)keskustelun avaukseksi.? Minusta ihminen tarvitsee juuriaan.Ainakin tietoisuutta juuristaan.Kuka minä minä olen,mistä minä tulen...jne.Minulle itselleni on ollut tärkeää tietää mistä minä "tulen".Toinen isoisäni oli vannoutunut kommunisti,pienen kivisen tilan viljelijä,suuren kartanon "alustalainen".Toinen isoisäni poliisi,joka uskomattomalla elämänkokemuksellaan ja viisaudellaan oli minulle ensimmäinen humanismin edustaja.Äitini kuoli,kun olin 9 vee ja isäni,isoisän ainoa poika,eli nuoren miehen elämää jättäen lapsensa (minut ja pikkusiskon)isänsä hoiviin.Kun hän sitten löysi tapaturmaisesti kuolleen työtoverinsa lesken elämänsä kumppaniksi alkoi minulla toisenlainen elämä.Yht`äkkiä minulla olikin kaksi "veljeä"ja yksi "pikkusisko",vaikkakin eri paikkakunnalla.Isäni ja hänen uusi kumppaninsa eivät koskaan muuttaneeet yhteen asumaan,muttameistä tuli kuitenkin mielestäni perhe.Isä ja kumppaninsa ovat jo kuolleet,mutta meidän lasten yhteys on edelleen olemassa ja tunnemme toisemme sisaruksiksi,vaikka verisidettä ei olekaan.Minun elämässäni isän uusi kumppani ja hänen lapsensa ovat olleet rikkaus,josta olen iloinen ja kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on hyvä nähdä itseni ketjun jatkumossa, omalla paikallani. Kyllä se syvyyttä antaa omaankin olemiseen, kun tuntee juurensa.

      Minun toinen isoisäni, isäni isä, oli koulun rehtori, luultavasti ankara sellainen. Isä oli vanhin poika ja käsittääkseni vaativasti kasvatettu. Isoisällä oli vuosikausia toinen nainen, ja muu perhe kärsi tästä julkisesta salaisuudesta, josta ei puhuttu. Isoisän veli hirttäytyi tallin ylisille delirium tremensissä. Muutoin sukuni on molemmin puolin aika tylsää ja tavallista sukua. Suvusta löytyy etupäässä rusthollareita, maanviljelijöitä, jokunen kanttori-urkuri, maallikkosaarnaaja ja minun ikäpolvessani on tavallista enemmän opettajia ja lääkäreitä. Itse tunnen läheisimmäksi maallikkosaarnaajan. Minussa on samanlaista julistamisen paloa, paitsi ei hengellisissä asioissa. Kirjallisesti haluan paasata, että näin asiat ovat ja tehkää parannus.

      Poista
    2. Me kaikki blogisi lukijat odotamme kiinnostuksella, mitä kirjoitat.

      Poista
  4. Alle kouluikäisenä asuimme yhdessä Mäntsälän kylässä. Muistan, että jonkun kerran jouduin kaupasta hakemaan jotain puuttuvaa. En kehdannut kenellekään sanoa, etten jaksa ulkoapäin avata kaupan ulko-ovea, se oli hyvin raskas. Siinä aikani odottelin, niin joku siitä sitten kulki ja minäkin pääsin samalla avauksella. Kaupan vieressä oli kosken ylittävä silta, kerran isobroidi käveli sen kaidetta pitkin ja minua pelotti. Myöhemmällä iällä minä kävelin yhden paljon korkeamman sillan kaidetta pitkin yli junaradan ja nyt sitä ajatellessani taas pelottaa.

    Muitakin tuollaisia kehtaamisasioita minulla oli. Isobroidin kuusijuhlassa olimme ja minä luulin, että siellä on kaikkien pakko laulaa. Kun en tuntenut joululaulua ja sen sanoja, auoin vain suutani mukana kuin hauki ja ajattelin ja vähän pelkäsin mielessäni, etteivät ne varmaan mitään huomaa. Ai niin, yksi on vielä pakko kertoa. Faija teki minulle siellä asuessa potkulaudan, jolla pääsi tosi kovaa. Muistan kun hurjastelin hiekkatiellä ja oli sellainen "köyhät pois tieltä" fiilis.

    Omiani kertoelin, mutta nämä kirjoituksesi ovat sellaiseen aiemminkin saaneet.

    Juurista minulle tulee mieleeni, että etelä-Suomen (=Uusimaa) kaupunkien ongelma on, etteivät niiden päättäjät tai muu asujaimisto ole täältä kotoisin, eivätkä välitä seudusta, unelmoivat vain kesälomastaan Yli-Kuksialan Ala-Kauheen kylässä. Pitävät seutua vain rahantekokoneena ja kuseksivat nurkkiin.

    Muuten olen sitä mieltä, että "juuret" ovat romantiikkaa ja haihattelua. Joskus vielä kirjoitan pidemmän tekstin, jossa suoraselkäinen ja jämerä nuorimies lähtee jostain syystä maalle, ajautuu siellä huonoon seuraan, saa kupan ja juoppoutuu. Kuin Ihmeen kautta suoriutuu jälleen kaupunkiin, miehistyy ja elämä alkaa jälleen hymyilemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ps. "alkaa hymyilemään" on paljn parempi kuin "alkaa hymyillä".

      Poista
    2. Kehtaaminen oli lapsena kovaa, muistan sen tunteen. - Emmää kehtaa, sanottiin usein. Häpeäminen oli arkipäivää, ainakin minulla. Lopulta häpesin sitäkin, että olin koulussa hyvä, en halunnut erottua muista. Häpeäminenhän johti minulla sihen, etten ilmaissut osaamistani koulussa. Tavasin luokan kanssa, kunnes opettaja sai minut kiinni suoraan lukemisesta ja muustakin osaamisesta. Se oli kiusallista mutta toisaalta mieleistä.

      Noissa juurten etsimisssä taitaa olla, silloin kun harrastus on trendikkäimmillään, kyse siitä, että halutaan löytää suvusta merkittäviä suuruuksia, kenties aatelisia tai kuninkaallisia.

      Poista
    3. Mitä juuret kellekin tarkoittaa. Missään taakse jätetyssä paikassa ne eivät voi olla, oma lapsuus ja nuoruus eivät asu siellå. "Täähän on paljon pienempi kuin muistin", tarkoittaa omassa päässä tapahtunutta muistojen kultaamista.

      Kuuluisa juuriromantikko Alex Haley opetteli historiankirjoista menneisyyden itselleen ja hehkutti ihanaa "alkukotia". Ennen sitä päässään olleet omat henkilökohtaiset käsitykset Afrikasta olivat muodostuneet Tarzan-elokuvista. Historian siirtäminen omaan elämään ei liene sen oikeampi tapa ymmärtää itseään kuin elokuvista saatu käsitys.

      Historia opettaa ihmiselle vain, että tulevaisuudesta on vaikea mennä sanomaan mitään.

      Poista
    4. Kuljen lähes päivittäin sen palaneen ja uudelleen rakennetun lapsuuskotini ohi. Joskus tekisi mieli mennä katsoamaan sitä isän toimistoa, jossa tuo kuvakin on otettu. Valokuvista pystyn kalustamaan sen uudelleen, ja muististakin. Kyllä se lapsuus siellä asuu, edelleen.

      Nyt talossa on tatuointistudio ja lahjaliike ja sen edessä on usein parkkeerattuna liekkikuvioinen vanha amerikanrauta. Liikkeen portailla istuu tatuoituja miehiä. Samoilla portailla me lapsina istuttiin ja yksi Marja-Liisa keksi tarinoita ja kertoi niitä meille. Hän oli uskomaton tarinantaitaja.

      Ymmärrän hyvin niitäkin ihmisiä, jotka käyvät Karjalassa katsomaan lapsuuskotinsa sijoja. Mikä se on, mitä ihminen tuossa etsii?

      Poista
    5. Tällä hienoisella provokatoorisuudella haen nyt nostalgisten "juurien" todellisia merkityksiä. Ymmärrän, että kotitalo herättää lämpimiä ja haikeita muistoja, mutta se lapsuutesi ei minusta asu siellä enää. Sinä olet toinen, rakkaat ovat talosta lähteneet ja niin kuin sanoit, tatuointiäijät siellä hallitsevat ja vallitsevat.

      Eli siis. Jos menisit nostalgiassa liian pitkälle ja ostaisit talon, sisustaisit sen vanhoilla mööpeleillä lähes vanhoja valokuvia muistuttavaksi, seurauksena olisi iso pettymys.

      Historian opetusten merkityksestä moni on eri mieltä, mutta edelleen väitän historian opetusten olevan kuin raamatusta tai lakikirjasta: aina sieltä sopiva löytyy. Jos joku ajattelee tiettyä suurvaltaa ja suhteitamme siihen, niin ajatus, että aggressiivisen suurvallan vieressä asumisessa on riskinsä, tulee helposti aivan muualta kuin mistään historiallisista tapahtumista.

      Poista
    6. Siis tarkoitin mielikuvakalustamista ikään kuin elokuvaa varten. En haluaisi asua siellä päivääkään! Kiinnostaa se, mitä oikein tapahtui, vähän kuin bergmanilaisittain - Bergmanhan oli äärettömän kiinnostunut omasta perheestään ja suvustaan ja selvästi haki vastauksia johonkin.

      Poista
    7. Ymmärsin kyllä, ettet meinaa. Noin yleisesti ja vain vähän sivuun mennäkseni,i ajatus "oravanpyörästä pois heittäytymisestä" on vailla realismia ja perustunee vääriin ja romantisoituiihin mielikuviin, ellei ole ajautunut täydelliseen loppuun palamiseen.

      Poista
    8. Uskon myös, että oravanpyörään heittäytyminen johtuu ihmisen epätodellisista mielikuvista.

      Kyllä opettajillakin oli mahdollisuus mennä oravanpyörään. Koulumaailmassa on kaikenlaista pätemisen paikkaa, apulaisrehtorin, iltalinjojen ohjaajan, tiimin päällikköjen tehtäviä. Minä en ollut näistä innostunut, hallinto ja johtaminen ei ollut kiinnostavaa. En siis oikein tajua koko oravanpyörää, koska en osaa täysin sisäistää sitä, että joku menee hinkumaan jotain suuresti itseään rasittaen kuitenkin pienehkön lisärahan takia, vaikka normaalilla palkallakin tulee toimeen.

      Poista
    9. Jos oravanpyörällä tarkoitetaan jatkuvaa kiipimistä, se on epäilemättä rasittavaa ja vaatii kiipijän luonnetta sekä imukuppeja raajoissa.

      Poista
    10. Metka tämäkin sanonta: Juuristaan ihminen tunnetaan. Siksi, että sillä voidaan myös leimata vähän niinkuin negatiivisesti.

      Poista
    11. ripranie

      olet ihanampi kun mitä, todennäköisesti, tiedät...että

      Poista
  5. Joku nobeltason kirjailija kerran keskustelussa jossa pohdittiin miten tärkeää ihmisen on tunnistaa juurensa, tms., puuskahti että "vain puilla on juuret"... ja sitten hän lisäsi - en muista sanatarkasti mitä mutta jotain että "mutta tuskin he siitä kovin kamalasti ilahtuneita ovat ".

    Puut, kaikki heidän lakastuneisuutensa.

    Edellisessä Iineksen esseessä puhuttiin paljon ihmisten välisestä symbioosista(?). Minä olen näiden termien suhteen niin vanhakantainen että käsitän 'symbioosin' vain ihmisen ja bakteerin välisenä suhteena (?). Joten tavallaan en käsittänyt mistä puhuitte? Kun vielä väititte että 'metamorfoosi' on sitä että alkaa elää erilailla kuin ennen (?). - No, tietysti jokainen olio, joka on kokenut metamorfoosin, alkaa elää - sattuneesta syystä - erilailla kuin ennen ko. tapahtumaa. Se on totta. Mutta seuraus ei ole syy eikä syyn seuraus ole seuras syystä, so. metamorfoosi. (Jos asian vääntää ratakiskosta.)

    Ps. Muttamukavaa Iines että (kauno)kirjallisesti avaat pandoran-lipastoasi ja kirjoitat kokemuksistasi! Kivaa, kivaa, kivaa. Ainakin minä tykkään siitä että ihmiset pölisevät välillä muustakin kuin legitiimeistä väittelyasioista. Kaikki luova hölynpöly on mielenkiintoisempaa kuin se, että virallisesti esittää fiksuja mielipiteitä, päivittäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta minä olen aina käyttänyt tuota symbioosi-termiä satiirisena nimenä sille syylämäiselle kasvulle, joka syö liitännäisten erillisyyden. Vaan ei minua ikinä ymmärretä. Luullaan tyhmäksi. Nyyh.

      Poista
    2. "syylämäinen kasvu"... anteeksi, nyt ymmärrän taas paljon vähemmän kuin äsken ymmärsin. Tosin, en tiedä miksi. Mutta minusta 'syylä' tavallaan 'sitoo' itseensä elementtejä eikä niitä niin sanotusti eristä. - Tietysti voin olla väärässkin. Mutta en ymmärrä miksi?

      Poista
    3. Syylä sitoo itseensä elementtejä tai syylämäinen kasvu syö liitännäisten erillisyyden, sama asia.

      Poista
    4. Juuri niin, Ripranie, syylä syö erillisyyden ja muodostaa tuplan.

      Tupla on pari, jolla on samanlaiset tuulipuvut. Tupla on pari, joka tekee lenkin joka päivä samaan kellonaikaan. Tupla on pari joka jakaa saman suklaalevyn. Tupla on pari, joka kysyy, keitetäänkö kahvit ennen kuin keitetään. Tupla on pari, joka ei sano minä haluan nyt vaan me halutaan. Tupla on pari, joka juo samaa viinaa, samaa olutmerkkiä, syö vain hapanjuurellista ruisleipää, jossa on rapsakka kuori.

      Poista
  6. Hurmaavaa, että muutkin muistelevat mitä heidän elämässään on tapahtunut. Ja koska? Ja missä ja milloin? Ja miks?

    Oman elämäni ensimmäinen muistikuva oli kun siittiönä uin eräässä sisäuimahallissa. Lähinnä ihmettelin ko. hallin arkkitehtuuria; niinpä ns. lajitoverini kroolasivat vauhdilla molemmin puolin minun ohi. Mutta, niin kuin yl. aina, viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Nämä pikauimarit tuhoutuivat pessariin. Vain me, jotka uimme selällämme hitaasti siellä jälkijoukoissa, selvisimme hengissä. Ei sev väliä. Mutta jostain syystä se olin minä joka löysin hiusmurtuman Maginot-linjassa ja ryömin siitä sisälle. - Niin tutustuin äitiini ensimmäisen kerran.

    Ps. Ei kun ihan totta! Mikä sen kivempaa kun kuunnella ihmisten elämäntapahtumia. Eikä sen väliä ettei ne 1:1 olisi totta; totta kai niitä saa väritellä tai vaihdella. Mutta tottakin saa totta kai puhua? (mikis ja nyla jutut ovat 96,7 %sti - joka on korkein prosenttimäärä mihin alkoholi pystytään kotikonttoisesti tislaamaan, totta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun elämäni ensimmäinen muisto on - huomasin sen eilen kun tutkin arkistoja - se, kun matkustin isän ja nalleni kanssa yksin ilman äitiä Vilppulaan, isän kotiin. Mentiin ensin bussilla Äetsään, jossa nousimme Tampereelle menevään junaan. Sieltä nousimme pohjoisen junaan ja juna ajoi tunnelin läpi. Asiakirjoista selvisi, että olen tuolloin ollut hieman alle kolmivuotias! Perillä Vilppulassa isoisäni, se toista naista pitänyt, antoi minulle kolikon, jonka keskellä oli reikä. Muuta en muista reissusta, mutta eikö tuossakin ollut aika paljon melkein vauvamuistoa?

      Minustakin olisi kiva lukea teidän lapsuustapahtumianne, keiden tahansa, vaikka anonyymienkin! Sitä vienosti toivoin, kun tämän kirjoitin. Minulla on paljon myös hauskoja muistoja.

      Poista
  7. Kaikki me menneisyyden taakkaa kannamme, mutta onneksi on vain kaksi jalkaa, kun Sanassa oikein luvataan sen kolmanteen polveen asti riittävän.

    Muistikuvissani saattaa olla virheymiä ja värjäymiä, mutta tosia olivat. Olivat ajalta jolloin olin 4-5 vuotias. Paitsi sitä sillan kaidetta kävelin vasta jotakuin viistoista ollesna. Nykyään sitä siltaa kävelen lähes päivittäin, enää eivät lapsukaiset voi harrastaa, siihen on rakennettu esteet rehdille harrastustoiminnalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikilla on taakkansa, ja kyse onkin kai siitä, missä vaiheessa velat muuttuvat saataviksi, toisin sanoen oppii ymmärtämään sen, että ei kukaan vanhempi kohtele lastaan tahallaan huonosti tai väärin. Heilläkin on ollut omat haamunsa. Kun sen ymmärtää, ei voi olla aggressiivinen tai edes vihainen menneisyydelle. Pikemminkin voi tuntea empatiaa ja sääliä. - Ja mistä tahansa kodin ilmapiiristä lapsi kykenee poimimaan sen rakkauden, sillä sitäkin on, aina, väitän.

      Poista
    2. Aivan varmasti noin. Joskus aiemmin en menneitä paljon muistellut, nyt se on tullut paitsi iän, myös tämän sinun blogisi vuoksi. Kun en tiedä psykologiasta, koulumaailmasta tai lasten kasvatuksesta mitään, ainoa keinoni on muistella omaa lapsuuttani.

      Aika jännittävä minulle on huomio, että jotkut myöhemmät ratkaisut, örvellykset, tärvellykset ja onnistumiset saattavat liittyä aikaisempiin, lapsuuden, tapahtumiin.

      Tällä keskustelulla on sellainenkin vaikutus ollut, että omasta mielestäni liikaa olen avautunut. Puhetta kun en liiemmin omalla kohdallani arvosta, mitä se muuttaisi. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka kuinka paljon päälle lässyttäisi.

      Yhden kaverini työnantaja määräsi kerran mahdollisesti traumaattisen tilanteen (kun sitä ammuttiin) vuoksi debriefingiin. Tuli sieltä takaisin ja sanoi: "vittu, ikinä en mene enää niiden ämmien lässytyksiä kuuntelemaan, vaikka pakottaa yrittäisivät!"

      Poista
    3. Se on ehkä minun tarkoituksenikin, kun näitä kirjoitan. Että lukija tuo rinnalle oman tarinansa. Näin saadaan laajempi peitto asioille, käyttääkseni markkinointitermiä. Ykstityinenhän on mitä suurimmassa määrässä yleistä.

      Vaan niin moni häpeää lapsuutensa traumoja. Ajattelen nykyään hyvin henriktikkasmaisesti: kaiken voi paljastaa, kaikessa voi olla rehellinen. Vain se kantaa ja vie yli siltojen. Kun mikään ei ole enää ahdistava taakka, vaan voimavara.

      Poista
    4. Häpeää minä olen tuntenut niin paljon, etten enää viitsi. Kouluun hiippailin useamman kilometrin lenkin, lähestyäkseni toisesta suunnasta, etteivät olisi huomanneet minun lastenkodissa nykyään asuvan. Aina piti helvetin kalliit farkut, Mic Macit, olla ja kuis ollakaan aina kaaduin ja polven kohta niistä meni puhki. Polvesta paikatuissa paskaköyhäfarkuissa sitten kuljin.

      Itseni uhriuttamista olen aina vältellyt. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, koska en ole osannut, pystynyt tai voinut. Joskus olen osannut, pystynyt ja voinut, se on riittävästi. Silti minun on usein jopa mahdotonta antaa itselleni kaikkea anteeksi. Eikä pidäkään.

      Poista
    5. Uhri minäkään en ole, vaan olen aina korostanut myös sitä rakkautta, jota sain runsain mitoin vanhemmiltani. Perusvireeni on positiivinen, ja mieleni on useimmiten toiveikas. Uskon vahvasti siihen, että nouseva päivä on hyvä, ja että jotain mukavaa varmaan tapahtuu. Voin olla vähän ihmisarka, mutta toisaalta olen rohkea, en pelkää asioissa, joissa olen mielestäni oikeuden puolella. Katkeruutta en tunne, enkä ole koskaan ollut tippaakaan aggressiivinen, en juuri vihaakaan mitään. En tiedä sitten, pitäisikö?

      Poista
    6. Vihat pystyy painamaan alas, mutta kun on heikko olo, ärsyyntyy monenlaisista pienistä asioista. Nykyään osaan usein nauraa omille ärsyyntymisilleni, katsella niitä ikään kuin kauempaa. Nauraa itselleni. Pellejä me kaikki tässä maailmassa, maailma tasii, helevetin viisas kun on, melkein yhtä viisas kuin Eenqvisti.

      Poista
    7. Riku, joo sulla on nuo kokemukset. En vertaa niitä omiin kokemuksiini, koska en pysty. Mutta kyllä pikkuporvarin penikkana eläminen pienellä paikkakunnalla sekin oli kullimaisen julmaa: aina oli kuin jänis joka on kiikarikiväärin tähtäimessä. Jos teit jotain epäillyttävää, heti pamahti, ts. kerrottiin sun opettajaisällesi. Josta seurasi selkäsauna. - Monet tunnetut amareikkalaiset kirjailöijat ovat pikkuporvarillisesta lähtökohdasta kasvaneita. Enkä ihmettele. Jos siitä paskasta - se on limaa ja oksennusta ja ulkokullaisuutta - jos siitä pääsee omilleen, on vahvoilla! - Ulkokultaisuus... se siinä hirvittävintä oli!

      Poista
    8. No joo, mutta siellä lastenkodissa oli Seija, jolla oli isot ja ihanat tissit (joista minä kyllä kerran suuttuessani piirsin kuvan askarteluhuoneen seinälle, vaikken niitä ollut edes nähnyt) ja me pussailtiin sen kanssa. Linnanmäellä me kävelimme käsi kädessä.

      Poista
    9. Mutta ulkokultaisuutta on myös toisinpäin, tarkoitan muualla kuin pikkuporvarisjuurissa, tai yleensä pikkuporvariudessa. Samanlaisen ulkokultaisen naamion niin sanottu työväenliike tullessaan porvarispiireihin aiheutti.

      Jos et ollut vasemmistolainen, olit tyhmä ja julma porvari. Työväestöä opetettiin sormi pystyssä: työläinen, opi perusasiat. Sama pätee edelleen niihin, jotka kiihkeimmin tähän aatteeseen kasvoivat. Voi sitä luopiota, joka uskaltaa arvostella vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.Se oli eräänlaista fasismia ja älyllistä epärehellisyyttä. Ja mikä kamalinta, olen havainnut saman kovuuden ja itsetietoisuuden edelleen meissä vanhemmassa polvessa, tietyssä osassa meitä.

      Ei ketään suuren radikalismin vuosikymmeninä vapautettu, vaan kahlittiin uudella kahleella, Sitä laskua maksetaan tänä päivänä.

      Poista
    10. Kyllä, olet oikeassa. Elämä on harvinaisen monimutkainen juttu, elettäväksi. - Harva siitä selviää saamatta siipeensä.

      Poista
    11. hän selvisi. tai en ole varma. ehkä...? ehkä ei? mistä vitusta minä sen tietäisin, en mistään!

      http://www.youtube.com/watch?v=ovzgjDPa6bM

      (oikeasti olen aivan toivoton romantikko. ja juuri sen takia yritän näytellä jotain toista. ei se onnistu. kyllä minä sen tiedän... ei se onnistu)

      Poista
    12. ... ei vältä, kohtaloaan rohkeinkaan... jota on hyvin vaikea olla allekirjoittamatta. (Tai mistäs minä teistä tiedän!?) Itse olin nuorena hyvin, hyvin rohkea. Ja nauroin Kohtalolle päin naamaa. Monet, monet kerrat... aika helvetin monta kertaa!

      Mutta nyt olen tässä.

      Poista
  8. ”Kirottua”, sanoi Davy Crocket.

    VastaaPoista
  9. 25.1 "Seija E:n, muurahaiskarhumme, kuolee. Illalla asuintalossani on tulipalo."

    Tämä on päiväkirjastani; vuotta en sano. Seija oli varamiehenä osastollamme - hyvin ahkera ihminen. Tykkäsin. Hän sai haimasyövän. Kun tapasimme viimeksi, hän oli jo hyvin heikkona, hän sanoi "tämä oli minun kohtaloni". Kun olin aika surullisen näköinen niin hän läppäsi minua ja sanoi "sinun kirjeesi oli kaunein kirje mitä ikinä olen saanut".

    Muistin, mitä kirjoitin.

    Illalla, kun olin yksin kotonani, ovikelloani rämpytettiin kamalasti. Minä ajattelin että siellä on huligaaneja enkä avannut. Sitten ovea jyskytettiinlujemmin ja huudettiin että "talo palaa"... No, pistin pc-varmuuskopiot povitaskuuni ja läksin ulos. Savua oli kyllä porraskäytävässä. Ja ulkona oli lunta ja kylmä koska oli talvi. Ja kakkoskerroksessa kämppä paloi ilmiliekeillä. Totta. Mutta ei kauaa, se sammutettiin, ja päästiin takaisin omiin lokeroihimme. Joo.

    Ps. Eniten mua tossa päiväkirjaotteessa ihmetyttää se että en tosta sen kummemmin ihmettele tai kirjoittele? Ikään kuin sitä joka toinen päivä hyvä ystävä kuolisi ja ja joka toinen päivä kämppä syttyisi palamaan?








    Nyt et enää tule, Muurahaiskarhu. Tulisit!

    VastaaPoista
  10. 25.1 Duunissa kukaan ei kyräile, ei matkalaisetkaan, se ei muidenkaan mielestä ollut epäonnistunut reissu, siis. Ajetaan A-3sta, ja pistämme linjoja kuntoon. Puolivauhdillakin tuli 36,6 tonnia. Ruokatunnilla sai kuulla... että Seija E:n on kuollut! MUURAHAISKARHUMME. Tieto oli odotettu mutta järkytti silti, teki murheelliseksi. Ei kuolema ole paha asia mutta käy sääliksi Seijan muksut, niitä on niin paljon; miten ne osaa asian käsittää. Seija on jo ties kuinka mones tuntemani kankaalainen joka on kuollut, olemme tämän ikäisiä, tai ei kyse siitä ole. Seija ehti noin nelikymppiseksi... Kävin hakemassa Tarjan Laukaasta, hän oli lämmittelemässä tyhjää omakotitaloa, oli käynyt katsomassa sairaalassa äitiänsä. Sekin tekee kuolemaa, niin kuin me kaikki, mutta hänellä on vähemmän aikaa. Punto on näinä pakkaspäivinä käynyt oudon murahtelevalla äänellä, se on kuin viritetty rata-auto. Nyt kun sen ajoi lämpimäksi muuttui ääni takaisin ”kimeähköksi”. Kotona otin lasillisen konjakkia, Tukholman eväspullon loput, vaikka olin päättänyt että en pitkään aikaan dokaa... Tämmöisiä päätökseni ovat, tuppaavat olemaan, että ne tuuppaavat toisiaan. Konjakki maistui paremmalta kylmänä ja kristallilasista kuin taskunlämpimänä pullonsuusta. Lohtu se on sekin. Nukkumaan klo 19.00. Syvästä unesta heräsin siihen kun porraskäytävästä kantautui kolinaa, puhetta ja kolinaa ja meteliä - sitten soitettiin ovikelloa. Luulin että on aamu ja ajattelin että ”mitä vittua juopot tähän aikaan soittelee” , enkä mennyt, ”varmana en mene avamaan”... Hälinä jatkui, ja kelloa soitettiin uudemman kerran. Menin, eli veni, vici alushousuissani ovelle, ja kysyin ”mistä on kyse?” Naapureita siellä oli, ne sanoi että alakerrassa palaa... ja että ei se ole vakavaa. Ulos pitää silti lähteä. Katselin ikkunasta pihalle kerääntyneitä ihmisiä. Vartin yli kymmenen alkoi tulla pii-paa -autoja, poliisiautoja kolme, kaksi ambulanssia ja neljä paloautoa. Koko piha ja ympäristö oli autoja täynnä. Vaatteet ylle ja ulos, portaissa vastaan tuli palomiehiä jotka juuri saivat letkuunsa vettä. Tuli paloi kolmannessa kerroksessa, tai ei liekkejä näkynyt missään mutta savua oli paljon. ”Joku vanha mummo siinä asuu”, joku sanoi ulkona. Poltin tupakkaa. Vähän ajan päästä sairasauton miehet veivät paarit ylös, sitten ne tuli takaisin alas kantaen ”jotain” muoviin peitettynä. Eikä niillä ollut kiirettä lähteä. Ajattelin että onko tuo se rullaattoria käyttävä mummo, se ujo, joka kerran hississä sanoi että hän on yli 80 -vuotias...? Hyvin surullinen olo tuli. Poliisit kuvasi paloa videokameralla. Palo saatiin pian loppumaan mutta käytävien tuulettamisessa meni aikaa. Palelsi. Kun tunti oltiin oltu ulkona huusi yksi paloukko ämyriin että ”Pelastuslaitos tiedottaa, että talon asukkaat voivat palata huoneistoihinsa”. Ylimmässä kerroksessa missä itse asun oli savua eniten. Se yskitytti, ja silmät alkoi vuotaa. Savua ja hajua oli sisällä asunnossakin, oli pakko avata ikkunat ja parvekkeen ovi. Ei haju siitä hävinnyt mutta savu haihtui. Tuli kylmä. Keitin teetä ja tein voileivän ja söin hillomunkin. Luin Hesarin Kuukausiliitettä, ei ollut muuta luettavaa. Yhden jälkeen yöllä menin nukkumaan, uni ei heti tullut, pistin radion suhisemaan mutta ei se auttanut. Torkuin aikani ennen kuin heräsin ennen viittä.

    VastaaPoista
  11. Vähän aikaa sitten päätin - koska maksani ei jaksa jauhaa kaikkea - että en vähään aikaan kommentoi blogeihin... No, kuten tuossakin p-kirjaotteessa todetaan "päätökseni tuppaavat tuuppimaan toisiaan". Niinpä, niin. (kulauttaa punkkua naamariinsa) Muistiinpanojani ei ole millään lailla stilisoitu, ne niistä näkyykin, ne on muistiin panoja. Kun kirjoitan yleensä, kirjoitan "vähemmän konkreettisesti", eli skeidaa.

    VastaaPoista
  12. Skeidaa tai ei, luin joka sanan. Olen aina ollut heikkona päiväkirjoihin, jotka ovat stilisoimattomia. Voi muurahaiskarhua, voi elämää ja sen haureutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on päiväkirjamerkintöjä (aluksi hyvin vähäisiä, myöhemmin liian tiheitä) vuodesta 1964. En minä niitä enää niin yksityisinä pidä etteikö niitä kuka tahansa, joka ei pilkkaa minua ja johon siis luotan, niitä saisi lukea. Eli miksipä et ottaisi iines 101 rosentin vaiti olo velvollisuudella yhteyttä minuun? (Takaan, että jotkut päiväkirja katkelmat ovat ällistyttäviä. Tai... minä ainakin välillä ällistyn itse. Ps. Eräs ystäväni, kun näytin hänelle erästä kirjoitustani (en viitsi sanoa mitä se käsitteli: II:n maailmansodan pommituksia) niin se sen luettuaan tipahti tuolilta (perseelleen lattialle) ja sanoi että "tällä tavalla minä en kyllä tätä asiaa ole ikinä tullut ajatelleeksi". - Se onkin ainoa hyvä kritiikki mitä kirjoituksistani ikinä olen saanut. Aina, kun en ole jättänyt niitä kellekkään luettavaksi, minua on vain mulkoiltu. - Semmoite tekee ihmisestä epäluuloisen.

      Poista
  13. Muistan lapsuudestani - oikeasti - että illalla, kun lopetin päivän leikkimiseni, pistin leluni "koppaan" yöksi. Ne piti olla tietyssä järjestyksessä. Aamulla ensimmäisenä tarkastin, että olivat. Olin ehkä 4 -v. Ja ehkä minusta olisi tullut hyvä upseeri.

    VastaaPoista
  14. Meitä oli 4 broidia. Ja me asuttiin vanhassa koulupuutalossa. Lastenhuoneessa oli kaksi kaksikerroksista hetekasänkyä, minä nukuin toisessa alimpana, ja nurkassa oli kaakeliuuni. Jonne kerran, kun siellä oli kekäleitä, heitin 25 millisen it-kk-panoksen, pistin hellanluukut kiinni ja... ja j-lauta kun se pamahti: lensi kaikki kekäleet pitkin kämpän lattiaa! Huusin hädissäni että "äiti, tuu auttaa mua, mää en pärjää"... Tulihan hän. Koko lattia oli täynnä mustia pisteitä, kekäleitä. Sammuteltiin niitä. Hyvä, ettei koko kansakoulu syttynyt palamaan. Äitikin säikähti niin että sanoi "tästä ei sitten isälle puhuta..."
    Isä mitään huomannut. Ehkä ihmetteli että lastenhuoneeseen oli tullut uudet matot? (todennäköisesti ei)

    VastaaPoista
  15. Mikiksen kirjoitukset ovat usein sellaisia mininovelleja. Sanotaan, että parhaat lähtevät ensin, mutta kyllä niitä muitakin lähtee samaan tahtiin. Liian usein kuolema tulee liian aikaisin.

    Veljeni kuolemaa ajattelen usein, ehti sydämen pysähtymisen jälkeen olla muutaman päivän kuolleena sängyssään. Naapurit olivat hajusta viranomaisille soittaneet. Useampi päivä yksiötä siivottiin, sitä hajua, kun ruumiinnesteet olivat tulleet ulos, en pysty unohtamaan. Ei minusta alkuvaiheessa mihinkään ollutkaan, yksi broideistani hoiti patjan ulosviemisen ja lattian pesemisen kloriitilla. Helkkarin kovakuntoinen se oli, juoksi pitkiä lenkkejä ja nosti rautaa ahkerasti. Ei se aina auta, elämä on silleen rakentunut. Minä olen väsynyt kuolemiin, mulkkuja kaikki, jotka kuolevat.

    VastaaPoista
  16. Joo. Kaikki se filosofia, joka käsittelee kuolemista - ja sitä on kumman paljon, on mielestäni kummallista. Elämä on kummallista. Ja syntyminen aina yhtä ihmeellistä.

    VastaaPoista
  17. Hyvän yön kappaleeksi, olen tänään valinnut Pierupaukkeen esittämän kappaleen, Soi vienosti murheeni soitto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä on tämäkin,mutta oma suosikkini,kautta aikojen ja edelleenkin,on Imaila Maika.Minulle se sopii melkein tunnelmaan kuin tunnelmaan.Samanaikaisesti iloa,voimaa ja vähän herkkää surullisuuttakin.

      Poista
  18. Minä vesiämpäreillä kerran sammutin tulipalon, jonka poikapuoleni, kuinka ollakaan, nimeltään Mikko, oli sytyttänyt rämpyttämällä sytkäriä, jonka sitten heitti tyynylleen. Huone meni uusiksi, mutta isommilta vältyttiin. Silloinen tytärpuoleni jo yritti ulos karkuun, mutta rauhoittelin ja sain pysymään asunnossa. Mitähän niillekin nykyään kuuluu, enpä tiedä. Äitinsä päätti, etten enää ollut se, kun olin tylsä, enkä rakastanut rahaa. En minä sitä rakasta vieläkään. Joskus ajattelen, että vittuako noista, Hurmalan häistä.

    VastaaPoista
  19. Kuuntelen.. ja assosioin.

    Tässä kävellään... koko ajan kävellään. Eteenpäinkö? en tiedä, minne.. Bach tulee mulle mieleen,vähän. Elämä on surua, kuin tiiliskivi, se murenee. Syksyn jälkeen tulee toinen syksy. Kuolema näpyttelee pianoa, hänellä on kankeat mutta koikkelehtivat sormet, kitaristin sormissa on pikaliimaa. Lähellä hän on, aika likellä. "autsch". On surullista, tavattoman surullista, kuin ilmassa leijuisi keitetyn maksan hajua.

    (oikeasti tämä on hyvä kipale)


    VastaaPoista
  20. Lupaan, etten enää koskaan rupea syvämietteiseksi.

    Varmuuden vakuudeksi kerron yhden puujalkavitsin Oscar Pastoriuksesta, dopingurheiljasta ja Jopi Jalkapuolen nykyversioista.

    Pisssss, pissshh, läps, läps, läps, pam, pam, pam, pam, - busted - jaa mää vai, yäk, yäk, yäk.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäpäs kerron toisenlaisen urheiluvitsin.

      Mistä lajista on kyse kun (pistää suunsa suppuun tsup-tsupin kohdalla mutta aina viitsin -kohdalla venyttää sitä, eli): "tsup tsup - viits - tsup tsup - viits - tsup tsup - viits - tsup tsup...

      Naisten 100 metrin aitajuoksusta, tietysti.

      Poista
  21. Siis äsken analysoin Piirpauketta, en Rikua. (Jälkimmäiseen en pysty. En tiedä pystynkö edellisenkään. Mutta mitäs siitä. Ballaadimaista pauketta kuuntelin hetken verran. "Hetken, vain hetken...
    "

    VastaaPoista
  22. Jaahas, vai niin, Piirpaukekin herättää varauksia.

    Laitan siinä tapauksessa, tämän: jos mulla olis, vaikka mitä.

    Pillu sentään.

    VastaaPoista
  23. samperikun välimerkit kin lentelee sinnesuntänne. Kuin koivunlehdet puista. Kun tuuli riipisisi niitä sykysyllä, käsin. Oi lennä, lennä leppäkerttu! Ja loiki, kenkuru, loiki, pihalla! Jossa ratamot kukkivat ja kauhu ympäröi sinut kuin rairuoho.

    (irvistelee peilin ääressä että näyttäisi kammottavammalta)

    Kohtahan on pääsiäinen?

    VastaaPoista
  24. Vähän ennen kuin vanha äitini kuoli, hän kertoi minulle muutamia omia ja lähisukulaistensa salaisuuksia. Porukassa on enimmäkseen pappeja, opettajia, lakimiehiä korkeita virkamiehiä - ja salavaimoja, rinnakkaismiehiä, aviottomia lapsia, abortteja, vuosikymmeniä kestäneitä perhehelvettejä, joita naapurit kuvailivat esimerkilliseksi perhe-elämäksi. Joopa joo, nytpä tiedän senkin, miksi Berliini tuntuu niin tutulta ja miksi siellä niin usein käyn.
    Ilmeisesti lapsi vaistoaa totuuden näyttelyn takaa, koska olen täysin unohtanut pitkiä pätkiä lapsuudestani ja nuoruudestani. Hiljattain sain vanhan valokuva-albumin, jossa esiinnyn monissa kuvissa, mutta en muista mitään niistä tapahtumista, joissa kuvat oli otettu. Aivan kuin olisin tahallani tyrkännyt näkemääni ja kuulemaani pois mielestä.
    Olen aika hyvin selvillä juuristani aina tuonne 1600-luvulle saakka. Tätini harrasti sukututkimusta ja keräsi uskomattoman ison arkiston, jota olen päässyt tutkimaan. Naurattaa, kun katselen 1800-lluvun loppupuolen valokuvia. Siellä on pari aivan näköistäni esi-isää. Ulkonäkö ainakin periytyy ja ehkä kohtalotkin. Toinen näköispainokseni kuoli laivan haaksirikossa ja toinen ammuttiin korttipelin päätteeksi. Oli varmaan huijannut. Mutta olipa miehillä komeat lähdöt!
    Ehkä näistä geeneistä johtuen viihdyn hyvin vesillä ja nuorena olin varsinainen korttihai. Se muistan, kun ylioppilaskirjoituksia edeltävä iltana olin kortilla kello kahteen saakka yöllä, voitin melko mukavasti ja seuraavana aamuna, edelleen hiukan pöhnässä, kirjoitin aineen, joka lähti ällänä ja palasi kahdella plussalla varustettuna. Se julkaistiinkin jossain. Tuo korttipeli, juopottelu ja yo-kirjoitukset linjasivatkin sitten elämäni suunnan. Eikä ole mitään syytä valittaa mistään.
    On ehkä hyväkin, että lapsuus unohtui, ei ainakaan voi syyttää lapsuustraumoja, jos tulee tehneeksi tyhmyyksiä. Ja jokainenhan niitä tekee.
    Mikiksen uunipommi tuntui heti tutulta ja kai jokainen poika on vähintään tussarin tehnyt. Kerran poikaporukassa otettiin kiväärin patruunoista luodit pois ja puristettiin hylsyjen päät pihdeillä kasaan. Siihen aikaan niitä asekätköjä oli joka kylässä ja kyllähän me pojat ne tunnettiin. Patruunoita oli tuhansittain, sen kun poimi taskuunsa. No sitten porukalla metsään, iso nuotio aukealle ja patit heitettiin tuleen. Onneksi sentään mentiin vähän kauemmaksi, kun alkoi paukkua. Kunnanlääkäri vähän ihmetteli kulmat kurtussa, mistä kylän pikkupojat ovat hankkineet yhtäkkiä ja porukalla noin paljon reikiä nahkaansa. Minä sitten kerroin totuuden ja tohtoria nauratti pirusti. Hän vannotti minua kertomaan nimismiehelle patruunakätkön ja lupasi, että seurauksia ei tule ja jos vanhemmat kyselee niistä laastareista niin sanokaa, että leikitte saksalaisten jättämällä piikkilangalla ja tuli vähän naarmuja ja pikku haavoja ja noin.
    Minä sitten kerroin nimismiehelle, joka sanoi, että me miehet ollaan näistä asioista sitten ihan hiljaa ja paiskasi kättä kanssani. Läpeensä reilu mies. Kuulin myöhemmin, että hän oli itse ollut aikoinaan kätkemässä aseita toisessa pitäjässä. Kävin näyttämässä hänelle kätkön ja hän vei aseet ja patruunat jonnekin, varmaan kotitalonsa vinnille. Suomalaisten rintamamiestalojen välikattojen purujen kätkössä on vieläkin varmaan yhden jv-divisioonan aseistus valmiina käyttöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan unohtanut korttipeluun. Sehän oli syntiä! Laaksosen Justuksella oli kortit koulussa, takataskussa, ja hän oli hurja kundi, kaivoi kortit esiin ja alkoi läiskiä korttia poikien kanssa tunnin alussa. Opettaja tuli luokkaan ja hajotti korttiringin, takavarikoi kortit ja antoi kaikille jälki-istuntoa. Justus sai käytöksen alennuksen, joka oli kuin linnatuomio.

      Kyllä, Kolehmainen, isä taisi olla aika herkkä poika - viittaan alla olevaan kommenttiisi. Vauva-albumissani on vähän liiankin liikuttava kertomus siitä, kun isän isä oli kuollut Vilppulassa. Pannut kätensä pään päälle "herttaisesti" sohvalla maatessaan ja nukkunut pois. Isä oli myös nähnyt enneunen edellisenä yönä isänsä kuolemasta. Sivun alareunassa lukee: Iinukka, tätä et saa lukea ennen 21 ikävuotta! Minähän luin sen tietenkin heti kun opin lukemaan.

      Poista
    2. Minä opin lapsena kortin peluun,joka ainakin meidän kylällä oli aika tavallinen illanistujaisohjelma naapureiden kesken.Ristikontraa pelattiin ja ukin vieressä istumalla opin melkoiseksi korttihaiksi jo ennen kouluun menoa.Syntiä se kai oli uskovaisen Anna-tädin mielestä,mutta ne pyhäkoulun lampaat tais lopulta pelastaa ja pakollinen iltarukous.Se Levolle lasken luojani......:)

      Poista
  25. Minusta Iineksen isukki vaikutta sympaattiselta tuossa kuvassa. Varmaan hän oli aika herkkä ihminen.

    VastaaPoista
  26. Hra Kolehmainen on oikeassa. Minäkin pikkupoikana, kun pengoin paikkoja, löysin liiteristä KAMALAN ISOJA tykinkuulia. Innoissani lähdin raijaamaan niitä isäni luo (joka istui opettajanasuntolan päädyssä ja luki Turun Sanomia). Se ammus - olin noin 5 -v. vanha, oli niin iso, että se aina välillä putosi mun sylistäni. Vähän ennen kun pääsin kotiini, kantaen ja pudottaen ja pudottaen ja kantaen, isäni huomasi minut... (Jälkeen päin sain kuullaa: totta kai minä kuulen kaikenlaista: että isäni sousi keskelle Tammelan Pyhäjärveä ja upotti sinne kuusi järeää tykinammusta. Kaikki toimintakykyisiä - kiitos A.Airolle ja muille asekätkijöille.) Mutta... tota noin... jos mä olisin sen siinä, kun sitä ammusta pomputtelin, saanut sen räjähtään, niin olisi kyllä Linikkalan kansakoulun oppilaille tullut siirto parakkikouluihin, jumalauta. - Enkä minäkään tätä tietenkään nyt kirjoittelisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isän kotona Vilppulassapa oli oikein 1918 kansalaissodan aikainen ammus. Minullekin se joskus näytettiin. Koulun seinään oli tullut ammuksia, ja ammusta säilytettiin muistoesineenä ilmeisesti, Vilppulassahan oli hurjia taisteluja punaisten ja valkoisten välillä, ja isoisä oli ollut valkoisten puolella.

      Poista
    2. Vilppulassa oli hyvin hurjia taisteluja 1918. Ratkaisutaisteluja. (Siksi ne niin hurjia olivatkin.) - iinukka rakas, jos olisin tavannut isäsi, olisimme pelanneet shakkia. Ja jompi kumpi meistä (saman tekevää kumpi) olisi pyytänyt revanshia. Niin me sitten olisimme istuneet toisiamme vastapäätä, tuntikausia, jopa vuorokausia, miksei viikkojakin... kuukaudet olisivat kuluneet ja vaihtuneet toisiksi. Samoin vuodet; ne olivat vierineet. Me olisimme tuijottaneet vain toisiamme matalan shakkipöydän puisten nappuloiden yli, ja unohtaneet muun - isäsi Sinut, minä oman Äitini. (etc)

      Poista
    3. Aika hauska sattuma, isä nimittäin käytti sana revanshi, se oli jopa hänen mielisanojaan ja minäkin opin sen varhain. Isä kun kuului shakkiklubiin perustajajäsenenä, teki myös klubimatkoja ja kävi kisaamassa shakkiotteluissa. Muistan hämärästi, että hän oli vähän tuohtunut, kun hänen porilainen ammattikollegansa, vieläpä samanniminen (etunimi) kuin hän, oli voittanut hänet.

      Poista
    4. Shakki on siinä mielessä kiva peli, oikeastaan kai ainoa, että siinä häviessään oppii paljon enenmmän kuin voittaessa. Enkä tarkoita nyt mitään pölö-pölö-logiikkaa. Vaan sitä, että hävitessään pystyy analysoimaan mitkä siirrot teki väärin. Voittaessa ei pysty analysoimaan, ollenkaan aina, mitkä siirrot teki oikein.

      Ps. Minusta sinusssa on jotain isäsi kaltaista. Kamalan kultaista, autoritäärisyyttä ehkä vähemmän, mutta sitä enemmän pörröisyyttä.

      Poista
  27. Ps. Tuo iineksen kuva isästä, ja äidistä! - on niin tavattoman, tavattoman herkkä ja nätti (ja mustavalkoinen) että en uskaltanut sanoa siitä mitään. (Se on niin ihana.)

    VastaaPoista
  28. Minustakin kuva on hieno, tunnelmaltaan seesteinen. Tuossa on isän alla se iso kirjoituspöytä, josta olen kirjoittanut, äidin alla pieni Billnäs, jossa oli hurmaava laatikosto täynnä paperiarkkeja ja kalkkeeripapereita. Minua ei koskaan kielletty ottamasta paperia tai kalkkeeria, ja oli hieno katsoa, miten kuva tai sana jäljentyi kalkkeerin läpi. Tässä toimistossahan isällä oli seudun ensimmäinen monistuskone, aikamme tähti, kuten hän vehjettä mainosti. Toinenkin uudenlainen tavara huoneessa oli, tai ellei tuossa vielä ollut, tuli hetkeä myöhemmin, nimittäin loistevalolamppu, joka oli äärettömän kirkas. Vielä minun aikanani se oli uudenlainen keksintö, ja isä oli siitä ylpeä.

    Kuvasta jään vain miettimään, kuka sen on ottanut. Se voisi olla ammattilaisenkin ottama.

    VastaaPoista
  29. Kuva on niin mukavasti rajattu, että asialla on voinut olla ammattilainen tai vakava harrastaja. Sinun äitisi, iines, muuten näyttää aika tiukalta ihmiseltä. Ei ihme, että nakkasi tuon herkän manu-tukkaisen miehen kankaalle ja vei vielä siltä koirankin. Kyllä, kyllä se jäi mieleen. Minusta huonon vaimon saa vapaasti viedä, mutta hyvää koiraa ei.
    Iines sanoi miettivänsä äitinsä kuvan poistamista seinältä/kaapin päältä. Minä en ole ikinä pitänyt vanhempieni kuvia seinällä, en edes omien lasteni kuvia. Mutta lastenlasten kuvia on siellä täällä. Ne viittaavat tulevaisuuten, oli se millainen tahansa. Menneisyyden me jo tiedämme, eikä se aina hääviä ollut. Ulkovessat ja kaikki. Parasta muinaisuudessa oli se, kun sai polttaa tupakkia missä halusi, eikä läskisoosi ollut epäterveellistä. Sekin oli kivaa, että kun unohtui katselemaan tyttöjen tissejä niin ne ei heti ruvenneet huutamaan apuun poliisia tai tasa-arvovaltuutettua tai sosiaalitätejä. Mieluummin ne tuppasivat syliin istumaan (kun täällä on niin ahdasta, eh-heh) niin, että pääsi vähän koettelemaankin. Ne vähäiset nautinnot, joita silloin oli, sai hyödyntää täysimääräisesti. Nyt ainoa sallittu huvi taitaa kohta olla angry birdsin pelaaminen. Jos Satu Hassista tulisi presidentti se varmaan kieltäisi senkin.

    VastaaPoista
  30. Äiti ei ollut ollenkaan tiukka, vaan kiltti ihminen, uhrityyppiä. Hän ei huutanut koskaan isälle, meillä ei ollut meteliä eikä huutoa. Meillä oltiin hiljaa, kunnes malja oli täynnä. Silloin sairastuttiin. Äidillä tuli vatsa kipeäksi ja hänet vietiin sairaalaan. Mitään ei löytynyt ja äiti tuli takaisin.

    Siis se, että isä jätettiin yksin siihen keltaiseen pikkutaloon, jossa silloin asuimme, johtui kyllä isän juomisesta ja siitä, ettei hänellä ollut oikein enää asiakkaitakaan. Hän epäonnistui elämässään joka saralla. Me lapset emme saaneet olla rauhassa, vaan isä valvotti koko perhettä juomisellaan ja alituisella puheenpölinällään. Hän ei ollut paha, mutta aina humalassa, eikä hän ymmärtänyt sitä, että lapset tarvitsevat yöllä unta. Hän saattoi milloin tahansa keskellä yötä nousta yläkerran portaita raskain askelin - kuulen vieläkin ne pelätyt askelet - ja tulla huoneeseemme, läsähtää istumaan nojatuoliin ja puhua siinä humalaisen mongerrusta tuntitolkulla ja vaatia huomiota. Meille ei voinut käskeä vieraita, ei edes koulukavereita. Kaikki muuttui sitten siitä erosta, vaikka se oli jokaiselle suuri tuska ja taakka ja ennen kaikkea häpeä, sillä ei tuohon aikaan juuri erottu. Oli ihmeellistä saada olla rauhassa koko päivä, ja meillä alkoi käydä kavereitakin. Siitä se nuoruus sitten pyörähti käyntiin.

    VastaaPoista
  31. "Huppelis kuppelis" sanoo... eräs krapulainen ukko. Kun aamulla tähän aikaan heräs. (Ja luunsa kasaansa keräs.) vrt.

    http://www.youtube.com/watch?v=-7JrxavJtu4

    Tänään on tapahtunut jo vaikka mitä. (Poliisi pitää tiedotustilaisuuden kaikilla teevee-kanavilla plus internetissä klo 13:10.) Minä, joka asun yksikseni metsän reunalla, lähellä erästä peltoa,jossa kasvaa hamppua, olen tehnyt vain aamuaskareeni. Niihin kuuluu (totta kai) hampaiden pesu, vähän piereskelyä, deotorantin suihkuttamista kainalokuoppiin, paahtoleivän syäminen ja klasillinen pontikkaa. (röyh) Sen jälkeen käyn syöttämässä elukat. Kananpojille heittelen auringonkukansiemeniä, lehmänpoikasille annan Nestlen "nam-nam kun maistuu kerniäidinmaitokorviketta", Penille heitän luun kuin femman (se sanoo "hau hau" ja kissa, jolle annan kastemadon sanoo "nau nou nau"). Onneksi bo-käärmeeni on hiljaa, tuijottaa vain minua omilla lasisilla silmillään. Sitä pitää syöttää vain joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Satunnaiset ohikulkijat ovat sille maistuneet, ainakin toistaiseksi. Tulevastahan kukaan ei tiedä, vaikka jotkut - ennustelijaeukot - väittävät toista. Heidät pitäisi pistää mikroaaltouuniin ja polttaa pilalle. Jos ihmiselle nimittäin tulee ripuli, esimerkiksi kun nukkuu ja näkee autuaalisia unia, kädet kiltisti peiton päällä, niin kyllä se on jonkun muun syy kuin hänen! - Olen nimittäin niin paljon tutkinut biologiaa että nykyisin biologia tuijottaa minua, takaisin. (Senkin sisäsiistit formicidaet.)

    Äh, Ps., älkää antako minun häiritä. Keskustelu valokuvista, ja meidän menneisyydestämme (johon ehkä kohta mahdollisesti varmasti itsekin meibi osallistun), on tärkeämpää! On, on.


    VastaaPoista
  32. Annetaanpas, mielellään. Tarinasi häiritsee, siis tervetuloa! Olen samaa mieltä siitä, että nukkuva ihminen on viaton mahdolliseen ripulointiinsa ja ainakin piereskelyyn.

    Joskus en ihmettele, että täällä ei ole kauhean paljon naisia. Heitä on eniten muodin ja lifestylen parissa, jossa ei piereskellä kuin suljetussa vessassa, joka on kaakeloitu grafiitinharmain ja luunvärisin laatoin.

    VastaaPoista
  33. Mitähän tähän Freud sanoisi? (kuvittelee) "Ai naiset? No, joo. Heillähän on aina pieru piilotettuna hameenhelmoihinsa. Kuin kantopommi."

    (ja lähtee ryypiskelemään kantakapakkaansa "bai Egon" Holba Premium Pivovar Holba olutta. - Joka on muuten pirun hyvää, olueksi.)

    VastaaPoista
  34. Isäsi muistuttaa jotakin 30-luvun kirjailijaa... no, sanotaan vaikka Orwellia, vaikka ei se ehkä Orwell ollut, vaan ehkä suomalainen, Vaaskivi... Ei se ole hänkään...

    Niin, mihin ihminen muka juuriaan tarvitsee, kysyy emäntämme, varmaan hieman polemisoivasti.

    Samaan mihin puut ja kasvitkin: juurtumiseen ja kasvamiseen.

    Toistan taas vanhan viisauteni (joka ärsytti Mummoa), että ihminen joka torjuu ja häpeää syntyperäänsä ja kotiseutuaan, ei ole mistään kotoisin.

    Kansainvälisyys ei tarkoita isänmaattomuutta. Vain rappeutuneiden länsimaiden vieraantunut intelligentsia leikkii olevansa vapaa kansallisista tunnesiteistä - suuressa maailmassa ne määräävät kaiken, kuten Krimilläkin juuri näemme.

    VastaaPoista
  35. Lätkistynyt intglenssia juuri lönksyy mum mm. villaa ja ärskettyy kun vapaa on onkivempe. Älkää öliskö. Maailma on suuri, suurempi kuin hauta, äläkääpäs väitelkö. Sitä paitsi sikuris salapais poksi pam. Mun isani, miks tunne häntä en, oli sotamies 18008-09. Hän tiens tiesi ja ampui sinne vaan. Samperi. Jos puut sais itse päättää, ne kasvaisivat ylöalaisin, olen tästä aivan varma, koska olen jutellut heidän kanssaan. puut, puut, puut! tutti fruttia vaan

    http://www.youtube.com/watch?v=j20_6WwF59Y

    VastaaPoista
  36. Tässä on toinen, parempi ja selvempi kuva isästä, eräästä vanhemmasta kuvablogistani. Luulen, että tässä kuvassa näkyy sielu, jos ihmisellä semmoinen on.

    Joskus minun tuli mieleeni Martti Haavio joistain isän kuvista, lähinnä hiuksiston osalta. Miehillä oli kauheat hiusmallit, ihan holtittomat, alhaalta singlatut, ylhäältä pitkät otsakiehkurat.

    VastaaPoista
  37. Minä juon nyt vain Pipovaarin Huberin Holbaa Moccamasterin läpi suodatettuna, se sopii minulle parhaiten. Mikis taisi hävitä pokerikoneeseen neljäkymppiä ja löysi nyt pakastimesta sinne jääneen vaniljatuutin.

    Ukrainan tilanteen mahdollisesti uudelleen kärjistyessä ja Venäjän vastaisten pakotteiden käynnistyessä, mielenkiintoista on seurata, miten suomalaiset äänenpainot muuttuvat. Pakotteet kun suistaisivat meidät taloudelliseen syöksyyn. Käyvätkö yleisiksi kommentit: "Nyt Ukraina kyllä sortui turhaan kärjistämiseen ja provokaatioon, Venäjän toimia täytyy pakosti ymmärtää..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalaisten on aina pakko ymmärtää mitä Venäjällä tapahtuu. Esim. austraalialaisilla ei samanlaista pakkoa ole. Miksikökähän? Siksikö, että austraaliassa on kenquroita? - Vähän epäilen.

      Poista
  38. Spekulaationi oli oikeasti aivan turha, Saksa ei Veli Venäjää ala boikotoimaan, jollei ole aivan pakko. Ja mikäs sille pakon tekisi.

    VastaaPoista
  39. Tuo kuvan isä on sen englantilaisen vakoilijan näköinen, en tarkoita Kim Philbya vaan sen kaveria. Joka ei ole Alan Turing. (Vaikka näköinen hän hänenkin kanssaan on.) - Kuvasta näkee, vaikkei tarkkaan sitä katso, että kyse on älykkäästä ja kyvykkäästä (joskin kieltämättä kompleksikaasta) ihmisestä.

    Kiva, että teki kumminkin mukuloita.

    VastaaPoista
  40. No tuo uusi kuva isästäsi tuo mieleen että hän tunsi Olavi Paavolaisen. Ehkä läheisestikin? (Paavolainen Olavi oli hyvin merkittävä kulttuurivaikuttaja. Kuten Uuno Kailas. Ja Kaarlo Sarkia. Tai Tshaikovski.)

    VastaaPoista
  41. Etkä nyt saa loukkaantua, iines rukka (ja tiedän että et loukkaannukkaan). Jos itse saisin itseni määritellä, valokuvan tai peilin avulla, olisin mielelläni edes bi-seksualisti. Mutta... no. (katsoo varmuuden vuoksi uudestaan passikuvaa) Em mä usko että kukaan jätkä musta tykkäis?! (onneksi) Onneksi naisia on paljon helpompi höynäyttää. (tartte muuta kuin näyttää pankkisaldonsa) Sitä paitsi diggaan naisista, enemmän. (ne on niin... polveilevia, jotenkin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa mistäs minun pitäisi loukkaantua? En huomaa mitään sellaista. Minusta tuntuu, että jos minä olisin bi-seksuaali, olisin aika hajalla identiteettini kanssa. siis sen, kuka ja mikä minä olen ja mitä haluan. Kyllä minulle riittää yksi seksuaalisuusidentitetti, sillä muutoin olen sitä mieltä, että seksi on suuresti ylimainostettu asia. Oikeasti ihan kunnon yhdyntä kestää keskimäärin kolme minuuttia. Repikää siitä, armaat keskustelijat.

      Rikulla on Moccamaster. Minullepa kävi köpelösti, kun ostin juuri hiljakkoin uuden kahvinkeittimen. Muistin nimittäin niin, että se paras kahvikone on Melita, ja kun näin sellaisen tarjouksessa kaupassa, ostin sen, 59 eurolla. Huomasin sitten, että Moccamasterhan se laadukkain kone olikin eikä mikään Melita. Haluan nimittäin juoda kahvini tulikuumana, ja tavalliset kahvinkeittimet keittävät haaleaa kahvia. Nyt harmittaa, kun tuo kestää varmaan monta vuotta, enkä toki poisheitä ostamaani.

      Poista
  42. Tässä siskonmakkarasopan juuri valmistuttua, oli taas aikaa.Iines,kaipasit(ko)kokemuksia,tarinoita ,muistoja lapsuuden "kultamailta"?Minun lapsuuteni oli,ainakin muistojen mukaan,ihan onnellinen.Tai ainakin melkein.Muistan laulut:musikaalisävelmät,iskelmät,virret.Isä ja äiti olivat mukana työväentalon iltamaohjelmissa,joissa esitettiin siihen aikaan musikaaleja.Opin Mustalaisruhtinattaren sanat ja sävelet ja päivän iskelmät.Siinä sivussa uskovaisen Anna-tädin opettamat virret ja hänen siskontyttönsä,toisen Anna-tädin,laulamat helluntalaislaulut.Pyhäkoulua kävin,kuten kaikki muutkin kylän lapset ja sainkin ahkerasti lampaat ym.leimat vihkooni.Rantasalmen kirkossa muistan pyhäkoulujuhlissa siskoni kanssa laulaneemme jotain tuolien päällä.Taisimme olla niin pieniä silloin.Kun äiti kuoli,tuli kyläkoulumme nuoresta opettajapariskunnasta minulle tärkeitä ihmisiä.Siellä heidän olohuoneensa lattialla piirtelin ja kirjoittelin tarinoita,sekä tutustuin kirjojen ihmeelliseen maailmaan.Toki olin sitä ennenkin saanut omalta perheeltä lahjaksi kirjoja,mutta silloin kaikki todella muuttui.Sadut ja tarinat veivät minut aivan uusiin ja ihmeellisiin maailmoihin,joissa kaikki aina lopulta muuttui hyväksi.No,elämä myöhemmin opetti,että kaikki ei mene kuin sadussa,mutta usko siihen,että lopulta ihminen selviää vaikka mistä,tai ainakin melkein tai sinne päin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettajat olivat ennen jonkinlaisia hyväntekijöitä, tiedän. He kantoivat huolta lapsista työn ulkopuolellakin. Minäkin kävin opettajani luona, kun hän sai vauvan, kaverini Mallun kanssa. Katsoimme vauvan perään, ja opettaja tarjosi meille herkkusuille aina mehua ja jotain piparia tai pullaa.

      Me olimme kyllä aika kieroja, hävettää sinun kauniin muistelosi rinnalla. Me nimittäin opetimme opettajan tyttöä sanomaan "pillu". Hoimme että sano pillu, sano pillu. Ja pikkutaapero kiljaisi sieltä lattiatasosta niin että opettajakin kuuli: LULLU! Teimme Mallun kanssa muitakin hävyttömyyksiä, mutta ei niistä nyt enempää. Mallusta tuli kasvatustieteiden tohtori ja minustakin siis opettaja. Että näin me kasvattajat.

      Poista
    2. Muistelosta tuli ehkäpä kauniinpi siksi,että sillä hetkellä mielessä olivat vain ne kauniit kuvat.Niitä on paljon,mutta onko sitten niin,että "aika kultaa muistot"?Paljon ikävää ja yksinäisyyden kokemustakin lapsuuteen liittyy.Äidin kuoleman yli oli vaikea päästä.Mutta mielikuvitusmaailma pelasti minut silloin,kuten usein elämäni vuosien varrella myöhemminkin.Olen sillä tavalla ikäänkuin skitsofreenikko ollut koko ikäni,että pystyn elämään kahdessa "maailmassa"samaan aikaan .Ja se,joka auttaa minua tämän reaalimaailman vaikeuksien keskellä on juuri tämä mielikuvitus-ja unimaailma.No,diagnoosia en ole saanut,koska lääkitys (=musiikki,kirjat,elokuvat etc.)on kohdallaan.:)

      Poista
  43. Minä muuten, tämäkin on totta, kävelin itsekseni maantietä pitkin. Olin ehkä 13 -v, tai korkeintaan 14 -v. vanha. Siinä oli kilometritolppa, graniitista veistetty, ja sen päällä istui tyttö. (Suurin piirtein minun ikäiseni.) Kun tulin hänen kohdalleen niin tyttö sanoi "haluatko pillua?". Hitsi, säikähdin äärimmäisen suunnattomasti, ja lähdin juoksemaan kamalaa vauhtia... onneksi sinne päin, minne muutenkin olin menossa.

    Tytöt,
    minä en ymmä miksi haluatte kiusata meitä!

    http://www.youtube.com/watch?v=Wv6wnzQGWPE

    No (huokaisee itsekseen helpoituksesta) nykyisen olen jonkin verran kyynisempi. Jos minulle tuollainen ehdotus (todennäköisesti ei) tehtäisiin niin ensimmäiseksi kysyisin että otatko myös suih... (Toiset kun ottaa, toiset taas ei. Eikä sitä amatööribiologikaan etukäteen osaa sanoa, kuka mitenkin.)

    VastaaPoista
  44. Minulla on mukavia naiskokemuksia, jo pienestä pitäen.
    Muistan... olin (jälleen kerran; no, ihmiselle tapahtuu tiettynä ikänä paljon asioita) n. 5 -v. vanha. Olin tullut linikkalan kansakoulun pihalta ulos ja katselin peltoa, oli elokuuta. Sitten siihen pompahti jostain tyttö, samanikäinen kuin minä, ja ensimmäiseksi se heitti mekon pois päältään. Eikä sillä kyllä muuta vaatetusta ollutkaan. Sitten minäkin - ujommin tosin - riisuin polvihousuni + alushousuni + teepaidan. Sitten se tyttö otti mua kädestä, nauroi suu auki, ja lähdettiin kävelemään sinne viljapeltoon. Minua jännitti, tai siis hävetti, ja vasta kun sain pöksyt takaisin jalkoihini, kuvittelin että... En tiedä, mitä.

    Te kuvittelette että näin unta. Tämä ei ollut unta. Sitä paitsi otin myöhemmin (yli 2kymppisenä) selville kuka tuo tyttö oli. Googlettaa ei siihen aikaan voinut, mutta... Liisa K* hän oli. (Emme myöhemmin toisiamme ole tavanneet. Joka on harmi, tai sitten ei.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan tämän peltotarinan, olet kertonut sen ennenkin. Ei sen tarvitse olla unta. Lapsikin voi kokea nautintoa, kun kehoa hipelöi jokin, vaikka viljapelto. Peltohan on kuin meri, siellä voi uida.

      Toisaalta lapsilla on myös aivan viattomia seksuaalisia tuntemuksia, tästä on lukuisia esimerkkejä kirjallisuudessa ja tarinoissa.Minullakin on lapsuuden leikeissä sattunut, että muuan Marja-Liisa, se armoton tarinankertojatyttö, alkoi hingata itseään etupepusta ja sanoi että kokeilkaa muutkin, tää tekee kamalan hyvää. Se oli viatonta, ei seksiä, seksuaalisuutta ehkä.

      Poista
  45. Santoksessa, se on Sao Paulon satamakaupunki, Brasiliassa (veljeni Markun mukaan maailman toiseksipahin satamakaupunki; pahempi kuulema oli Venetzuelan Caracas. (Markku oli enemmän seilannut meriä kuin minä.) Istuin siellä yhdessä satamakapakassa, oli aamupäivä vasta, olin yksin. Tai oli baaritiskillä yks kamalan iso rokonarpinen mies. Menin juttelemaan hänen kanssa. Ensin puhuimme englantia, kumpikin yhtä huonosti, sitten espanjaa - hän paljon paremmin kuin minä, sitten aloimme puhua ruotsia!... Hän oli, voihan kauhistus, Gällivaarasta kotoisin. Oli kiva jutella, hän ädinkielellään ja minä toisella kotimaisellani, mutta sitten meille tuli riita... ei, älkää peljästykö, en minä uuvuta teitä kertomalla mitä tapahtui... se on niin pitkä juttu. Äkkiä vaan hän löi tyhjän kolmenvartin backardipullon tiskiä vasten ja tyrkkäsi sen tyngän kurkkuani vasten ja kähisi "ai kiljuu juu". Ei se mikään vitsi ollut, verta tuli kamalasti, mun piti koko ajan nostaa leukaa ylöspäin kun se pullonreunat painoi mun kurkkua. Mitään en sanonut, mitään en tehnyt, mutta sitten meidän silmät kohtasi toisemme... ja mää hymyilin hänelle. Se... katsoi minua hämmästyneenä, alkoi sitten itsekin hymyillä; heitti sen pullon jämän kapakan nurkkaan ja alkoi rutistella mua: "mi amigo, mi amigo"... Kyllä se mulle sopi. (Tosin kaulastani tuli niin paljon verta että piti ottaa t-paita pois päältä ja tehdä siitä kaulahuivi.) Siinä me sitten istuttiin, baaritiskillä kahdestaan, ja se tarjos mulle cerveezaa... koska olin hänen paras ystävänsä, kuulema. (Minä vaan välillä kiristin sitä kaulahuiviani että veri ei olisi niin kamalasti pulpunnut. Eikä se, vähän ajan kuluttua, enää pulpunnutkaan.)

    Paljo jätän kertomatta. En halua ikävystää teitä, tai itseäni. Tämä Ville Haapasalon kirja on nimeltään jotain että "Ette kyllä usko..." Vittu, kyllä mulle alle 2-kymppisenä tapahtui paljon sellaisia juttua että en usko itekään, mutta (hengittää syvään) on niistä dokumentteja, että on pakko.

    Ps. Kun huomenna ja ylihuomenna juttelette tärkeimmistä asioista, en häiritse teitä.

    VastaaPoista
  46. Kyllä ilmeisesti lapset jo melko pieninä tietävät, mikä hyvää tekee. Minulla oli 7-vuotiaana samanikäinen naisystävä ja kävimme usein yhdessä uimassa - ihan kahdestaan, ei me muita huolittu. Kun noustiin vedestä, otettiin uikkarit, tai minä otin uikkarit ja nainen uimapuvun pois päältä ja menimme huovalle. Sitten kierimme niin kauan, että jäimme huovan sisään vastakkain. Kiva käärö siitä tuli ja äkkiä siinä lämpeni. Peijuuni sentään, miten mukavalta sen tuntui. Opettelimme pussaamaankin.
    Katsoin sen toisenkin kuvan Iineksen isästä ja minusta hänellä on sielukkaat kasvot. Hän vaan taisi olla niitä ihmisiä, joille ei jostain syystä oikein mikään onnistu. Kun vastoinkäymisten ja tappioiden kierre lähtee liikkeelle sitä on vaikea pysäyttää. Murhe vie viinaan ja viina tuo lisää murhetta. Ja jos on herkkäsieluinen ja heikkotahtoinen, ei siinä muuta tarvita. Minulla oli sukulaistäti, oikein lempeä, herkkä ja hiljainen ihminen, jolle koko elämänsä ajan kävi jotenkin huonosti. Kun hänen miehensä (aika lurjus, muuten) kuoli, tuli haudan reunalle miehen toinen hoito kahden lapsen kanssa. Eikä täti Kaarina ollut tiennyt koko asiasta mitään. Kun hän itse kuoli, ei tilillä ollut rahaa edes hautajaiskahveihin. Isäni maksoi ne kekkerit, joissa oli melko vaisu tunnelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eero Järnefeltillä on mielenkiintoinen maalaus leikkivistä lapsistaan. Joskus mietin, mitä hän haluaa kuvata tällä taulullaan.

      Poista
    2. Minulla ei ollut siskoa, siis lapsena, koin sen harmillisena asiana. Eräs J:, jonka koko nimeä en viitsi sanoa koska hän on julkkis, kertoi kerran minulle että hän yllätti siskonsa, kaikki olivat alle kymmenen vanhoja, lypsämässä kahta naapurinpoikaa. (Pojat olivat sillä lailla nelinkontin, ja alasti, kikkeleineen, kuin siis lehmät).

      Poista
  47. Ei minusta elämä sen takia ainakaan pilalle ole mennyt, tai mene, ettei mitään ns.:sti "saa aikaiseksi". Voihan elämä silti olla kamalan hyvää. Ja mitä pahaa siinä että välillä juo viinaa? - Ihmiset ovat toisilleen joskus ilkeitä. Se on ikävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monen muun mielestä valitettavasti se on elämän ja miehen mitta, mitä hän saa aikaiseksi ja miten hän perheensä elättää. Miehellä on kyllä kovat paineet. Joskin on naisellakin. Elämässä rasittavinta on muiden odotukset. "Mitähän ne meistä ajattelee?" "Mitä ihmisetkin sanoo?"

      Poista
  48. Minä mietin nyt mikä olisi sellaista mitä en - hölösuu - ennen olisi jo kertonut? Ensisuudelmani? Jaa.

    Oli teinikonva. Muistaakseni olin 12 -v. Vanhan puolen voimistelusaliin oli ripusteltu kaikenlaisia palloja ja muuta rekvisiittaa, siis kreppipareita. Minulla oli kummallinen puku päällä, teryleenihousut ja valkoinen paita ja kraka; koko ajan meinasin kuristautua. Sitä paitsi olin hirveän ujo. Kun tanssit alkoi - alkoi soimaan

    http://www.youtube.com/watch?v=hVPPe-xjVds

    Menin hyvin kyyryyn, ettei kukaan näkisi minua. Eikä kukaan onneksi minua nähnytkään. Mutta kun menin ulos tupakalle - salaa tietysti, koska se oli ankarasti kiellettyä - niin käytävällä minua vastaan tuli Aisha. (Hän oli naapuriluokalta. Ikäiseni. Paitsi tytöthän 12 -v. ovat vanhempia kuin samanikäiset pojat. Se on tiettyä se.) Sen kummemmin mitään sanomatta hän otti minua kädestä ja vei minut ruokalan keittiöön; tyhjähän se tietysti oli kun oli lauantai-ilta. Siellä, kiiltelevien tyhjien isojen perunkattiloiden ääressä hän väänsi päätäni semmoiseen asentoon että sai suudeltua mua... kielensäkin (joka oli kamalan vikkelä) hän työnsi suuhuni. En minä osannut muuta kuin pidättää henkeäni... niin kauan, että nenästäni purskahti räkää. Aisha vaan nauroi. Mutta sitten keittiöön syttyivät valot, ovensuussa seisoi Linnea Lehtinen, hän oli luokanvalvojani, ja hän sanoi heti että "kaksi tuntia jälki-istuntoa". Sanoi hän jotain muutakin, en muista mitä, koska olin erittäin huumaantunut edelleenkin; koko ajan tunsin aishan kielen suussani... Aikuiset ovat tyhmiä, eivät ne ymmärrä mitään, miks niistä on tullut... no. Tommosia?

    Voi harmi.

    VastaaPoista
  49. Linja-autollakin mentiin kerran Forssasta Helsinkiin, koko luokka, meille oli tilattu liput Kansallisteatteriin. "Tuntematon Potilas" oli näytäntö. (Josta muistan että siinä oli ainakin Tarmo Manni. Se louskutteli leukojaan.) Aishan kanssa me istuttiin bussin takapenkillä, viltin alla, ja sillä oli yhtä vilkkaat (pienet) sormet kuin mitä sen kielikin oli, ollut. Joo. Eikä kukaan tällä kertaa tullut sanomaan että tunti tai puolitoista tai kaksi tuntia jälki-istuntoa. Ei!

    Ps. Hän oli ensirakkauteni. Mutta... (syvä huokaus...) sekin päättyi sitten. Enkä sano mihin. Ellette välttämättä halua tietää. (toinen huokaus)

    VastaaPoista
  50. Kauhuikseni olen todennut, kuinka olen menettänyt kaikki alastonkietoutumiset lasna ollessa, sellaisia kokemuksia minulla ei ole. Lasketaanko se, että Lopen uimarannalla, Loppijärven rannassa olleessa pukukopissa minä olin se joka sai pukukoppien väliseen seinään poratusta, jumalattoman isosta tirkistysreiästä parhaat näkymät runsasmustakarvaiseen tuheroon, vaikka muut tönivät ja kljuivat: "anna mä katon ny!"

    Täytyihän sen naisen tietää ja huomata, ellei sitten ollut kuuromykkäsokea ja älyltään heikko. Saattoi tietysti olla, miksi se muuten minulle olisi näyttänyt.

    VastaaPoista
  51. Mikis: en minä ketään moiti, vaikka ei saisikaan mitään ns. aikaiseksi. Eikä se aina ole elämän tärkein asia. Tunnen muutamia rakastettavia henkilöitä, jotka eivät ole eläissään tehneet työtä, mutta ovat silti iloisia ja välittömiä ja seurallisia sekä suuria musiikin ystäviä. Aina on talossa porukkaa ja tarjottavaa piisaa. Nämä yhteiskunnan ilopillerit jopa pukeutuvat kauniimmin kuin minä, ikuinen raataja. Toisaalta: onko sekään paha, että tykkää työnteosta, kaikenlaisesta puuhailusta? Minut on rakennettu sellaiseksi ja hyväksyn asian, tosin pitkin hampain.
    Mitä viinaan tulee, juon sitä itsekin tässä koneen äärellä. Viina on erinomainen elämän sulostuttaja, kunhan ei yritä sillä peittää murheitaan.

    Mutta nuo linjureiden peräpenkit ja huovat ja nuoruus! Teimme keskikoulussa viiden päivän luokkaretken bussilla ja koko ajan olimme Sirkan kaa vierekkäin viltin alla, kun Sirkan jalkoihin olisi muuten vetänyt. Oli siinä vikkeliä sormia puolin ja toisin. Kerran retken johtaja, opettajamme, kysyi, että miksi meillä molemmilla on niin kovin punaiset posket, kun tultiin Savonlinnaan. Sanoin, että nämä järvimaisemat varmaan panevat ihmettelemään isänmaamme kauneutta niin, että siinä vallan punastuu. "Niinpä niin", sanoi opettaja ja meni menojaan. Hän takuulla näki, että matkavaatetuksemme oli hiukan epäjärjestyksessä, eikä halunnut viedä asiaa pidemmälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, he. Vai matkavaatetuksenne... Minäkin, kun kukaan ei sitä kysynyt, vastaan omaan kysymykseeni: miksi suuri rakkauteni Aishaan loppui? No, se loppui sen takia kun tulin mustasukkaiseksi. No, miksi tulit mustasukkaiseksi? No, sen takia kun kuulin kun Olli - joka oli erittäin epämiellyttävä kolli-ihminen - kertoi että "aisha veti mut kuiviin niin että siämenet vaan sinkos kellarin seinään ja sen takille ja se oli kamalan vihanen kun tahriintu sen takki". Hölynpölyähän se oli, keksittyä kehumista, mutta sen sain tietää vasta myöhemmin. Sitä ennen olin ehtinyt pistää välit bänks Aishan kanssa. Harmillista, tavallaan... Koska, no, vasta sen jälkeen mä mustasukkaiseksi vasta hänestä tulinkin. Esimerkiksi - ja tätä en ole kehdannut tätä ennen kertoa kellekkään - mää kattelin Linikkalan kansakoulun puuliiterin seinänraosta kun kauhee mopedijengi ajoi Klemelään (seurakunnan nuorisokeskukseen) päin. Ja yhden mopedin tarakalla istui Aisha!

      Silloin sydämeni meni halki kuin Kookos... mikä se on. No, semmote iso pähkinä, kumminkin. - Ja sen jälkeen olen vain halunnut kostaa kaikille naisille mitä Aisha minulle teki. (keittiöpsykologiaa)

      Poista
    2. Minä nyt ihmettelen poikain matkafilttejä. En ole semmoisista kuullutkaan, vaikka monta luokkaretkeä minäkin tein. Kerran teimme jopa kahden päivän kiertoreissun, ensin alatietä Imatran Tainionkoskelle ja sieltä muistan opettajan sanoneen, että tuostya paikasta ryssä näkee Suomen puolelle, siellä se varmaan nytkin tarkkailee meitä. Tulimme sitten takaisin ylätietä Jyväskylän ja Tampereen kautta. Mutta ei silläkään matkalla ollut nyhtäkään filttiä kellään mukana, vaikka se oli bussimatka.

      Poista
    3. Minä nyt ihmettelen poikain matkafilttejä. En ole semmoisista kuullutkaan, vaikka monta luokkaretkeä minäkin tein. Kerran teimme jopa kahden päivän kiertoreissun, ensin alatietä Imatran Tainionkoskelle ja sieltä muistan opettajan sanoneen, että tuosta paikasta ryssä näkee Suomen puolelle, siellä se varmaan nytkin tarkkailee meitä. Tulimme sitten takaisin ylätietä Jyväskylän ja Tampereen kautta. Mutta ei silläkään matkalla ollut nyhtäkään filttiä kellään mukana, vaikka se oli bussimatka

      Poista
  52. Rakastan teitä, ihmiset.

    Mutta aina kun elämä käy liian vaikeaksi kestää, lähden Norjaan. (Inhoan norjalaisia yhtä paljon kuin haukkuvia koiria.) Tunturiylängöiltä - tai ei ne mitään tuntureita ole kun vuoria ne ovat - löydän sen mitä etsin: saa olla yksin. Rakastan hiljaisuutta, hiljaisuutta minä rakastan. (Joskus sen löytää Ahvenanmeren saaristostakin... mutta vähän aikaa vaan.) Lappi, utsjoesta ylöspäin, on sieluni maisemaa.

    VastaaPoista
  53. joopa, joo.

    kun kuusikymmentäluvulla siellä ensimmäisen kerran olimme, isän hilmann hyskyn kyydissä, köyhät norjalaiset lapset sorateitten vieressä ojensivat käsiään, niissä olin erilaisia näkinkenkiä. he halusivat myydä niitä rikkaille suomalaisille turisteille. vuoret olivat uhkaavia. lätkähdin niihin heti. ja aina kun aurinko meni vuorten taakse, tuli kylmä. voi helvetti, heinäkuussakin paleli. meillä oli teltta, aina heräsi kun joku isä/äiti/veli/tai minä kävi kusella. oikeasti ei kyllä nukkunut ollenkaan. aurinkokin vaan koko ajan pullotti. eli paahtoi... se oli jotain sellaista johon lätkähdin heti... en tiedä miksi. norja, ne vuoret ja hiljaisuus vuorien välissä, se koskettaa minua. minussa on jotain porojen geenejä, täytyy olla, koska kaipaan niitä maisemia. Enkä edes tiedä, miksi.

    VastaaPoista
  54. Luin jotain norjalaista kirjailijaa, en muista nimeä - kuuluisa hän oli; koin sen jotenkin pedofiilisena. No, olin itse 15 -v. (hymähtää pedofiliahaaveilleen) Voi että tunsin itseni kummalliseksi? No, vähän myöhemmin löysin Agnar Myklen. Ja aloin tietysti matkia häntä... yhtä huonolla menestyksellä. Sitten löysin Aksel Sandemosen. Enkä edes yrittänyt matkia häntä. (Jos pitäisi nimetä 3 suurta kirjailijaa, tämä olisi niistä se kolmas.) Mutta muuten Norja on hyvin vittumainen maa... eikä ole, tai on.

    Ennen Norja oli kauniimpi. Se oli kuin Liettua nykyisin, sen sisämaan kylät: likaisia puolialastomia lapsia jotka katselevat luumu- tai omenapuiden tai karviaismarjapensaiden takaa hävyttömän suurilla silmillään sinua, turisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli muuten Myklen rubiinikirja, ja isä oli siitä kovin otettu. Häntä selvästi kiehtoivat rohkeat ajatukset ja kirjat ja erotiikka. Pitkään hän tavasi Linnan sotilaastakin niitä persläpisutkauksia ja luki niitä äidille ääneen. Näin sain ensimmäiset kulttuurivaikutteeni jo lähes vauvana, kun minulle luettiin vaikka mitä sotilaiden hävyttömiä juttuja ja puolirivoja loruja. Sen lisäksi isä lauloi minulle tuutulauluksi Sinistä unta ja nukutti sylissään sekä lausui monenlaisia runoja.

      Poista
    2. 'vauva' on kiehtova sana. ja tuntuu suunnattoman kummalliselta ajatella että aikoinaan on ollut 'iines-vauva'. mutta niinhän on, ollut!

      (enkä minä nyt sitä tarkoita että olisit niin vanha ettei sinua voisi 'vauvana' kuvitella. vanhahan sinä et ole. minä ajattelen tätä asiaa aivan toiselta kantilta... olet niin vahva, ihmisenä, se ei vauvamaisuuteen sovi, semmote.)

      Poista
    3. Vahva ihmisenä? No ei semmoista voi täällä päätellä. en pidä itseäni vahvana, vaan ajattelen vain niin, että tuleen ei voi jäädä makaamaan, eteenpäin on mentävä. Minusta kaikkien pitäisi tehdä niin. Se on ihmisen osa.

      Poista
  55. En kaipaa kummallisuuksia, janoan aina uutta, tykkään tavallisesta.

    Hetkinen... Tämähän on kuin Ilkka Kanervan facebook-profiili..en minä nyt sentään niin alas meinaa vajota! tolkku se täytyy itsesäälissäkin olla!

    VastaaPoista
  56. Epilogi

    Voihan Vehnäleipä !

    Tarkoitan,
    että olisi vähemmälläkin pölinällä
    nämä pari viimepäivää
    viettää voinut.

    Anteeksi kaikilta kanssakärsijöiltäni !

    13.3 klo 8:59

    VastaaPoista
  57. Tietenkin olisit, mutta onneksi et viettänyt. Sinä tiedät varmaan, että tietyistä syistä johtuen minulla ei ole mitään pölinääkään vastaan. Sitä paitsi teikäläisen pölinöissä on särmää ja säkeniä, sanasi kipinöi kuin papatti. Jos olisit oppilaani, kirjoittaisin noin paperisi reunaan.

    VastaaPoista
  58. Jotta voisi luontevasti läyttää matkavilttiä, pitää olla sopivasti vammainen. Sirkalla oli kylmänarat jalat, niin hän opettajalle sanoi, ja minä taas olin (köh, köh) herkkä vilustumaan vedosta. Ja kun vilttejä oli yksi (minun) ja sairaita kaksi, oli luontevaa, että molemmat olimme sen suojassa. Ja takapenkillä, koska siellä arvioni mukaan veti vähiten. Kyllä muita sitten vitutti! Yksi tyttö kävi kantelemassa opettajalle, että "ne vaan vehtaa sielä viltin alla". Opettaja sanoi vaan, että "niin, niin" ja sormeili karttakirjaa.
    Saimme kuulla luokkatovereilta pitkään niistä punaisista poskista ja matkavaatteista, mutta me Sirkan kanssa vaan myhäilimme. Mehän tiesimme jotain, mitä nuo muut eivät tienneet. Itse asiassa tuo "koulukiusaaminen" vain kiihotti meitä.
    Kun Iinekselle jo pienenä luettiin Tuntematonta, varmaan muistat sen kohdan, kun eräs sankareista kesken kiljunjuonnin lähti tapaamaan tienteossa olleita naisia ja otti viltin mukaan. Kun kysyttiin, mitä hän sillä, mies vastasi siihen tapaan, että "ilman vilttiä sitä nyt kuka!"
    Persläpisutkaus muuten oli Pohjantähdessä, ei tuntemattomassa. Siinähän nuorelle parille sanottiin, että "ensi kesänä sinäkin kuljet persläpi käsivarrella" tai jotain sinne päin.
    Mutta kylläpä tuli muistoja mieleen Mikiksen Norjasta. Itse olin siellä perheen kanssa autolla vuonna 1954. Sen jälkeen olen käynyt siellä omin nokkineni yli 30 kertaa.
    Mutta silloin 50-luvulla Kilpisjärveltä Skibotniin kesti ajaa puli päivää. Kymmenen-kaksikymmentä kilomnetriä tunnissa ja usein piti pysähtyä katsomaan rotkoihin pudonneita saksalasia sotilasajoneuvoja. Kaikissa mutkissa oli puisia ristejä kertomassa, montako siinä kohdassa on kuollut. Tie oli aivan kauhea, kapea, mutkikas, sorapintainen ja monesti mutkissa rotkoon päin kallellaan. Mutta ne vuoret, ne vuoret!
    Meillekin myytiin tien varressa simpukankuoria, kuivattua kalaa, poronsarvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta haastat, Kolehmainen, ja kyllä minä sen tiedän että persläpi on Pohjantähden alla, kunhan lipsahti.

      Mutta siis on aika mielenkiintoinen kuvio tuo, millaisia geenejä sitä onkaan perinyt vanhemmiltaan. Nimittäin tunnistan itsessäni tuon kiinnostuksen hävyttömyyksiin, joka isälläkin oli. Sitä ei auta vaikka kuinka olisi ollut syntiä, lapsuudessa, mutta niin vaan se kiehtoi. Se on syvällä perimässäni, tiedän sen, että älkäät minua syyttäkö. Myös se huumorintaju, joka siihen kytkeytyy, on samassa geenissä.

      Poista
    2. Meillä muuten luokkaretkillä oli aina niin, että pojat olivat keskenään rellestämässä takapenkillä, paitsi Paavo, joka istui edempänä. Hän oli Vampulasta, joten se selittää kaiken. Ja tytöt istuivat sitten parhaat auton etuosassa opettajaa mielistelemässä ja keskinkertaiset tytöt keskiosassa ja takana, lähellä rellestäviä poikia.Ainutkaan tyttö ei mennyt sinne poikain väliin. Siksipä ihmettelenkin Kolen ja Mikiksen luokan rietastelevia tyttöjä. Noh, me olimme maalta ja kunnioitimme perusarvoja.

      Poista
    3. Kolehmainen haki sitä Tuntemattoman Sotilaan kohtausta, jossa juhlitaan Mannerheimin 75-vuotispäivää leikatulla konjakilla ja otetaan esiin "poika" eli kiljusammio. Rahikainen tekee lähtöä ja ottaa viltin:

      Rokka: Mitä hittoo sie tiet huoval?
      Rahikainen: Pitäähän sitä peti. Paljaalla moalla nyt kuka!

      Poista
  59. Ps. Nämä on niin kovin kivoja jutusteluja (siitä huolimatta itse esiinnyn niissä) että ei näitä voi jättää kesken(kaiken)!

    Ensimmäiseksi haluaisin 1.)
    huomauttaa että Aisha ei ollut millään lailla rietas tyttö. (Tyttö hän kyllä oli... se täytyy myöntää.) Hän kuului Tehtaan (Finnlaysson-Wahren) ylimmän johtoportaan katraaseen. Isänsä oli... no, enpäs sano, kuka. Aisha oli myös 10 oppilas, aineessa kun aineessa. Hän tosiaanpaneutui niihin asioihin jotka halusi oppia. Ja siellä viltin alla, lyttynokkaisen linja-auton takapenkillä, hän ilmeisesti - niillä kamalan vikkelillä pienonsoittajattaren sormillaan - halusi ehkä oppia lisää biologiasta? Semmoista, mitä Linnea Lehtinen (vanhapiika) ei tunnilla opettanut. - En tiedä. Mutta muistan, muistaakseni, että ei minulla mitään sitä vastaankaan ollut. (Ihan mielelläni olen välillä objekti. Myös teksteissä. Tai adribuutti. - Adjektiivina olemisesta en niin välitä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä minun on vaikea sulattaa. Että oikein sormileikkejä niin että poika punottaa. Miten voi lääninraja olla niin erottava, että sen toisella puolella näpräiltiin muutakin kuin kynää? Siis kai siinä ennen Forssaa oli lääninraja, sillä minä asuin siis Turun ja Porin läänissä. En keksi muuta selitystä kuin tuon lääninrajan selitykseksi tuohon nuorison erilaisuuteen. (Missä muuten Kolehmainen asui? Tätä en taida tietääkään. Miksi kuvittelen, että se olisi Savo?)

      Vai voisiko se johtua siitä, että Forssa oli kai vireä työläiskaupunki, ja minun pikkukaupunkini ei ollut edes kauppala vielä vaan uinuva maanviljelyskunta, jossa lehmiä saattoi nähdä koulun pihasta ja hevosia sidottuna toripuomiin. Meillä oli vain unelmia ja romantiikkaa, kun kuljettiin pitkin ainoaa kylänraittia, joka johti elokuvateatteriin. Mekin menimme Mallun kanssa kerran "iskulle", kävelimme sen raitin päästä päähän ja olimme pettyneitä, kun meitä ei iskettykään.

      Poista
    2. Olen minä myöhemmin seurustellut ihan oikeankin pianonsoittajattaren kanssa. Voi sitä sormien vilskettä ja melskettä! Kissakin, hänen ruuturaitainen kollikissa, jonka me aina ennen session alkua nostimme makuhuoneen vaatekaapin ylähyllylle - katseli meitä ihmeissään. Ja ihan varmaan, kyllä minä sen huomasin, oli kateellinen... Joensuussa. Mutta Kirsti oli kotoisin Paltamosta, Kainuusta. (Jossain Väinö Linnan kirjassa upseeri kysyy mistä hänen sotilaspalvelijansa on kotoisni, ja tämä vastaa: "Vitusta, herra luutnantti.". Hmnh.) - Niinhän me kaikki.

      Kirsti opetti tämän kaverin pimputtamaan pianoa:

      http://www.youtube.com/watch?v=VfPgLj4MlfQ

      Poista
    3. Toisaalta...

      oletteko nähneet elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia?" Minä olen... tai en ole aivan varma. Olin juuri silloin tavannut Kirstin, Joensuussa oli Kulttuuripäivät, tapahtui kaikenlaista, illalla menimme katsomaan tuota leffaa. Tai "katsomaan ja katsomaan" - kolmannen siemensyöksyni jälkeen olin aika uuvuksissa. (Eikä minulla ollut osaa eikä arpaa niihin. Kirstillä oli.Hän istui vieressäni.) - Oli ihan kiva että leffa - josta en kyllä paljoa muista - lopulta loppui. Mentiin Karelian terassille juomaan ginilonkeroa. - Aurinko laski Pieliseen. Näki, että kuului PLUMS.

      Poista
    4. Paltamossa, etenkin Melalahdessa ja Kivesjärvellä, kasvavat naiset oudon ihaniksi. Tunnen monia, yhden kanssa olin kihloissakin.

      Minullakin on bussimuistelo, tosin eteerisempi kuin veljillä: matkustimme teineinä onnikalla luokkaretkelle Turkuun ja takapenkillä istui kaksi tyttöäkin (tiedän sen siitä, että istuin heidän välissään), ja jossakin vaiheessa pitkää matkaa, Konginkankaalla varmaan, huomasin, että aina kun käännyin katsomaan taakse päin, käsivarteni hipaisi tytön rintaa, ihan kuin huomaamatta, ja sama juttu käännyin kummalle puolella tahansa. Miten he osasivatkin kääntyä aina samaan aikaan kuin minäkin, vieläkin ihmettelen.

      Siellä takana oli kauheasti mielenkiintoista katseltavaa, ja vaikka käännyin aina äärettömän hitaasti, toivoin että olisin kääntynyt vielä tuhat kertaa hitaammin. Se oli siihenastisen elämäni ihanin matka.

      Mikis biologiaa lukeneena voisi selittää, miten pieni hipaisu käsivarteen saa triljoonat hormonit sinkoilemaan seinähulluna?

      Poista
    5. Neuvostoliittolaisessa Tallinnassa minulla oli tyttöystävä jonka nimi oli Ly. Minusta se on ruma nimi. (Hänen sukunimensä oli vielä rumempi mutta se ei teille kuulu mikä se oli.) Kutsuin Lyytä Lilianiksi. Ja lauloin

      http://www.youtube.com/watch?v=4D6PH1fEcHk

      Tykkäsi. Ja Anttilan farkkuhameestakin hän tykkäsi. Ja Georg Otsilta ostetuista parfyymeista. Myös bulgaarialaisesta valkoviinistä. Ja minusta. Mutta etenkin vodkasta.

      Ps. Hänellä oli Taivo niminen poika. Voi että oli hurmaava mukula., n. 5 -v. Kun hän löysi eteisestä kenkäni - jotka olivat noin 2kymmentä numeroa liian suuret hänelle, hän tuli ne jalassa minun luo ja nauroi suu ammollaan. - Totisesti toivon että sille pojalle on tapahtunut hyviä asioita tässä elämässä, sen hän ansaitsisi. Mekin nimittäin, minä ja Ly, kaltoinkohtelimme häntä... meidän oli pakko pistää hänet välillä tuulikaappiin. Ai, miksi? No, siksi kun siinä kämpässä ei ollut muita huoneita. Ja halusimme, Ly ja minä, välillä "keskustella" keskenämme...

      Ps. En muuten koskaan ole nähnyt että nainen nappaa niin sirosti ja määrätietoisesti lasillisen raakaa vodkaa kuin hän, Ly. Siinä ei kauaa nokka tuhissut. Yritin matkia häntä... mutta seitsemännen mukin jälkeen täytyi tunnustaa että en pysty. Ihme akka, minäkin olin 3-kymppinen, hän oli siro kuin joku hyönteinen, HeinäSirkka. Em mä... emmä pärjännyt sille vodkanjuonnissa. Ja Taivo koputti eteisen ovea ja huusi jotain eestiksi...

      Hmnh.

      Poista
    6. Tapsan kysymykseen en osaa vastata. (Olenhan vain amatööribiologi.) Mutta olen pannut merkille sellaisen asian, että jos nainen taputtaa sinua olkapäähän, tai sepalauksen seudulle, se tuntuu erilaiselta.- Tosin tätä asiaa ei ole niin perusteellisesti tutkittu että siihen voisi vastata mitään bioloogisesti pätevää, mielestäni. (Voihan olla myös kymys myös psykoloogisista seikoista. Tai siitä että ko. maskuliini on allergisen herkkä. Voi hän myös tietysti olla hullu.)

      Poista
    7. Sanoisinpa minäkin naisena tähän sanasen, vaikken kysymykseen osaa vastata.

      Siis jos naisella alkaa hyrrätä, niin se ei tapahdu välttämättä kosketuksesta tai hipaisusta, vaan siitä ettei kosketa eikä hipaista vaan annetaan toisen odottaa. Se että vaikka on ihan sentin päässä toisesta ja katsoo, voi olla sähköisempää kuin se, että toinen hipelöitsee. Siinä on semmoista sähköä, että karvat nousevat pystyyn.

      Poista
    8. Ehkä se on aikuisilla naisilla ja miehillä noin, ettei tarvitse edes hipaista. Mutta me olimme viisitoistakesäisiä, emmekä olleet huomaavinamme niitä hipaisuja - juuri se, ettemme olleet huomaavinamme, teki siitä niin eroottista.

      Poista
    9. Muistan kyllä tämän teeskentelyn, minäkin, kun ei ollut vielä kokemusta. Ja kun pojat juttelivat kaikenlaista kamalaa. Tai ottivat kiinni ja muuta kauheaa mutta ihanaa.

      Poista
    10. Onhan se tietysti noinkin. Tai nimenomaan on noin. Jos sitä viistoistavuotiaana olisi köyrinyt, hiki hatussa toisen päällä (tai naisnäkökulmaisesti huivi märkänä alla) niin tuskin siinä kamalasti 'hipaisuja' olisi muistellut. Tai että miten fan sana futuuriksi taipuu. (Nimittäin jos oli ruotsinkielenkokeet seuraavana päivänä. - Aika usein oli.)

      Poista
    11. Hipaisut olivat tosiaan herkkua aikoinaan. Mutta opeteltiin sitä ruotsiakin. Rannikolle tuli Ruotsista laivojen tuomina tuhmia lehtiä ja muistan, muistanpa hyvinkin, että eräässä oli lause "bakis ska ha hakis". Sen merkitystä funtsittiin porukalla ja löytyihän se lopulta. Lehti taisi olla nimeltään "Piff". Lehdessä esiintyi myös usein sana "lår" ja vähän ihmeteltiin, ovatko ne jotenkin lår-faneja siellä meren toisella puolella. Mutta kun se lår sitten sattui omalle kohdalle, niin olipa kikkeli kovana. Vähän luulen, että opimme enemmän ruotsia noista tuhmista lehdistä kuin ruotsintunneilla. Niitä lehtien tekstejä nimittäin suomennettiin suurella tarmolla ja monistettiin sekä myytiin kielitaidottomille runkkareille. Ja monistus tehtiin koulun kopiokoneella, sellaisella käsin pyöritettävällä. Mutta niin vaan saatiin pornoa syrjäkyliin saakka. Kuten taisin jossain aiemmin mainita, ennen aikaan osattiin ottaa ilo irti siitä vähästä, mitä oli käytettävissä. Nythän jo alakoululaiset haukottelevat katsoessaan Redtuben lits-läts-esityksiä. Rippikouluun mennessä osaavat jo ottaa suihin, joka on tietysti hyvä noin ehkäisyn kannalta, jos on kortsut sattuneet jäämään sakastiin. Sekin on hyvä, että voi valmiiksi opetella homo- ja lesboakteja, ettei tarvitse sitten ihmetellä, kun tilanne tulee päälle.

      Poista
  60. Toiseksi haluaisin huomauttaa 2)
    pikkupoikana luin lehtien lääkäripalstoja. Ihan sen takia että halusin diagnosoida itselleni jonkun kamalan taudin. Esimerkiksi "neekerisankkerin". Muistan, ja tää on taas ihan totta, että yhdessä lehdessä nimimerkki "opiskelija" kysyi että "Olenkohan syönyt liikaa lakritsia kun peräreikäni on aivan musta?". (Oli siinä kysymyksessä jotain muutakin mitä en muista.) Lääkäri vastasi: "Kaikilla ihmisillä anusaukko on musta. Ei se johdu lakritsista. Mutta teinä keskittyisin enemmän opiskeluun."

    VastaaPoista
  61. Kolmanneksi haluaisin sanoa että 3)

    ... no nyt en kyllä muista, mitä.

    VastaaPoista
  62. "Siksipä ihmettelenkin Kolen ja Mikiksen luokan rietastelevia tyttöjä. Noh, me olimme maalta ja kunnioitimme perusarvoja."

    Rietastelevia? Jos huovan alla hiplaaminen on rietastelua, olen sitten Vladimir Lenin. Olen Pohjanmaalta, jossa tytöt ovat (tai ainakin olivat) tasa-arvoisia poikien kanssa. Hekin haluavat/halusivat oppia trigonometriaa, tähtitiedettä, kieliä, psykologiaa, biologiaa, anatomiaa. Juuri anatomian opiskelun tähden he mielellään tulivat poikien kanssa saman huovan alle. Nuoruudessani oli vanha öitsemis-perinne vielä voimissaan. Se tosiaan opetti anatomiaa ja myös itsehillintää. "Hillihte ittes", sanoi eräskin Marja-Liisa ja jatkoi "kai sulla on kortsuja mukana?"
    Pohjanmaalla on tapana sanoa, että "hyvää yritetähän, mutta priimaa vaan tuppaa tulemahan." Se pätee myös erotiikkaan.
    Näistä pohjalaisjutuista saa olla rauhassa toistakin mieltä. Monet tuntuvat olevan. Mutta Savoon minulla ei ole minkäänlaisia juuria. Voisin kertoa sieltä pari juttua, mutta sitten joku savolainen suuttuisi ja ilmiantaisi minut vihapuhepoliisille. Kukaan ei kestä itsestään vähemmän pilaa kuin savolainen, sen tiedän ja uskallan sanoa, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan.
    Vielä sitä opiskelusta. Mikiskin todisti, että hänen Aishansa halusi vain oppia ja norrutella vikkeliä soittajansormiaan. Mitä pahaa tai rietasta siinä muka on? Itse pidän opin halua suuressa arvossa. "Oppi orhin tiellä pitää", vai miten se hevosmiesten viisaus nyt menikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kole, Kole, huumorintaju hoi! Eihän kukaan voi tosissaan tarkoittaa rietastelevilla tytöillä riettautta ja haureutta, hitto soikoon.

      Nyt minua jopa vähän suututtaa, että sen vertaa minua ei vieläkään tunneta eikä osata lukea, että otetaan tuommoinen sanallinen leikinlasku totena. Eihän minulle ole olemassa riettautta, en tunne sanaa oikeassa käytössä! Se on selvää huumoria.

      Poista
  63. Kyllä sinut tunnetaan, enkä minä tosissani ollut. Kunhan pistelin vähän kirjaimia peräjälkeen. Tiedän, että tykkäisit, jos puhuisin tuohon viekoittelevaan korvaasi vähän tuhmia...
    Eiväthän nämä nuoruuden rietastelut mitään pornoa olleet. Ensin hiplattiin ja sitten nussittiin. Näinhän se menee Belgian Kongossakin, olen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva sitten, kun tunnetaan. Voi sitten jatkossakin paremmin irrotella sananvalinnallaan. Ja tuhmia kuuntelen sujuvasti korviani lotkauttamatta.

      Poista
  64. Olen asunut ympäri Suomea. Tai Pohjanmaalla en koskaa ole asunut. - Siksi pidänkin itseäni OnnenPekkana.

    Hra van Vaari! Ei Sinua kukaan väärin ymmärrä. Olet kamalan täsmällisen hauska kirjoittaja. (Hemmitätini - jos eläisi - sanoisi että "Kolehmaiselta tulee tekstiä kuin Turkin hihasta." - Hemmi-täti olikin harvinaisen fiksu, ihmiseksi.)

    VastaaPoista
  65. siis, jos minut ymmärretään taas väärin, sanon toisin sanoin, suoremmin: pidän suunnattoman paljon kolehmaisen huumorista, sen teksteistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen Kole-fani, viimeisen päälle. Niin herkullista tekstiä, että sen luettuaan on ravittu. Ja muidenkin täällä. On niin ihanaa, sanon tämän ilman sarvekasta ironiaa, että täällä ei hymistellä Aallon vaaseista ja retrosta tai vaikeista miessuhteista tai hyvistä elokuvista ja niiden maailmankuvasta, ainakaan usein. Ahh. Täällä kuhisee elämä, filttien alla ja monissa reissutarinoissa.

      Jostain syystä tässä yhteydessä mieleen nousee salaisista muistisopukoista vielä yksi muisto, menneen ajan rintaliivit. Ne olivat teräviä, suippokärkisiä. Huvitti kun katsoin, oliko se nyt Peter Peter haluan rakastaa -elokuvaa, Tea Istan terävät rinnat. Ei mitään pyöreyttä, vain terävä kohouma puseron alla. Liivit tehtiin torvimaisiksi suppiloiksi.

      Poista
    2. Tämäkin on pakko vielä lisätä: mMitä kaikkea naisen rinta onkaan saan ut kokea vuosisatojen ja vuosikymmenten saatossa. Sitä on nostettu, laskettu, litistetty, imetty, purtu, vanutettu, venytetty, ahdettu kuppiin, suppiloon. tötteröön, nostettu lautaselle ja tarjolle. Koskaan se ei ole saanut olla rauhassa oma itsensä. Rintaparka.

      Poista
    3. Tämäkin on pakko vielä lisätä: Mitä kaikkea naisen rinta onkaan saanut kokea vuosisatojen ja vuosikymmenten saatossa.

      Sitä on nostettu, laskettu, litistetty, imetty, purtu, vanutettu, venytetty, ahdettu kuppiin, suppiloon. tötteröön, nostettu lautaselle ja tarjolle. Koskaan se ei ole saanut olla rauhassa oma itsensä. Rintaparka.

      Poista
  66. ja iines tietää - katiskakorvineen - mitä mieltä minä hänestä olen. (enkä näiden yhdentoista vuoden aikana, kun hänet olen tuntenut, ole keksinyt syytä vaihtaa mielipidettäni) ... Ps. meinasin lisätä tähän "ikävä kyllä"... Mutta kun en minä sitä juuri tarkoita!

    pörrikäiseni !

    VastaaPoista
  67. Kolehmaisen hautajaisissa luetaan aikanaan omakirjoittamansa teksti, jossa kertoo panemisen olleen aika kivaa, "muutenkin elämässä oli mukavaa, mutta maksa saatanan Pera perikunnalle se kakskymppiä, jonka olet velkaa."

    Minä en kyllä uskaltaisi tulla mihinkään kokoontumiseen, kun turpaan tulisi, että loputkin voguestani lähtisi. Iines vielä huumorilla toteaisisi, että siitäs sait, lörppö! Mikis tuumaisi minun vaipumiseni olleen yllätys, mutta odotettu. Enkä pääsisi sanomaan sitä viimeistä sanaa, joka alati mielessäni pyörii: "Mitäs näistä, hurmalan häistä!"

    VastaaPoista
  68. Mikis on hyvä kehumaan. Se on muuten harvinainen taito, pankaapa merkille! Kiitän kauniista sanoistasi ja ajatuksesta, joka niiden takana huonosti peiteltynä piilee.
    Moni muukin on polvillaan kiittänyt luojaansa siitä, ettei ole joutunut Pohjanmaalle tai läheisiin tekemisiin pohjalaisten kanssa. Mikiksen tapaisia taiteilijasieluja kammottaisi jo pelkästään pohjalaisten alaston kaupallisuus. Minäkin myin jo rippikouluikäisenä viinaa rukouspäivinä ja välitin niitä pornotekstejä syrjäkyliin aika hyvää korvausta vastaan. Tupakkaa salakuljetettiin satojen kilojen erissä ja kun lasti oli myyty, lähdettiin porukalla Norjaan, kalatehtaan tyttöjä katsomaan. Autot olivat isoja, samoin puheet.
    Eikä mikään ole muuttunut. Ajelepa läpi Pohjanmaan ja näet enemmän lohkotiiltaloja ja amerikanrautoja kuin Detroitissa.
    Voihan helvetti! Tämä Iineksen alullepaneva ketju on herättänyt mieleeni enemmän muistoja kuin olisin voinut aavistaakaan. Sanoin unohtaneeni lapsuuteni ja nuoruuteni, mutta nythän muistini vyöryy kuin Kymijoki - anteeksi Kalajoki - työntäen jäälohkareiden seassa haikeita, huikeita, rankkoja ja ihania muistoja. Kiitän Iinestä tässä ihan julkisesti kirjoituksista, jotka saavat liikkeelle milloin mielikuvituksen, milloin muistin, tunteen tai jopa kikkelin. Tämä sinun joukkiosi osaa tyrkkiä toisistaan esiin ajatuksia, muistoja, mitä vaan, alustustesi innoittamina.
    Onko blogistaniassa toista näin vapaasti hersyttelevää ja pulppuilevaa keskusteluareenaa? Eihän täällä tiedettä tehdä eikä lausuta suuria viisauksia, mutta tekstin tekemisen ilo paistaa kauas. Itsekin teen joskus sormiharjoituksia täällä valmistautuessani jonkin hyvin maksetun tekstin tekemiseen. Se on sitä pohjalaista kaupallisuutta sekin. Joku saattaa luulla, että osallistun keskusteluun, kun tosisiassa panen vain konetta käyntiin.
    Mikiksen hemmi-täti sanoi kauniisti sanojen suoltajasta. Minun Naima-tätini taas sanoi, että Kolelta tulee tarinaa kuin apinalta paskaa. Pidin sitä kohteliaisuutena, sillä tietääkseni apinat paskantavat vain tarpeen tullen, ei milloinkaan huvikseen, herättääkseen huomiota. Minä olenkin kauhean vakava henkilö ja jos joskus sattumalta sanon jotain hauskaa, se on puhdas vahinko.
    Anteksi kirjoitusvirheet. Juon taas viskiä tehtyäni päivällä onnistuneen tekstikaupan. Kannattaa hiukan juhlistaa, kun vielä löytyy aiheita. Ei tätä enää kauan kestä. Iltarusko häämöttää jo.

    VastaaPoista
  69. Vielä pitää vähän jaksaa, kun Rikukin osallistui ja arvasi täsmälleen oikein. Olen nimittäin kirjoittanut oman nekrologini ja kuolinilmoitukseni valmiiksi. Sieltä ne löytyvät testamentin ja hautausohjeiden välistä. En halua matkata jäljettömyyteen jonkun surkean tekstin saattelemana. Olen ottanut hiukan mallia "Kahdentoista tuolin" Bender-Beyn ehdotelmasta, siinä on hyviä lähtökohtia. Muistotilaisuuteni ohjelman olen myös kirjoittanut valmiiksi ja määrännyt tarjoilun. Jälkeläiseni saavat kerrankin juopotella papan laskuun ja luvalla sydämensä pohjasta. Arkkurahat ovat tilillä ja pojalla on tilin numero tiedossa. Järjestettyäni tänä vuonna kahden lähisukulaisen hautajaiset, osaisin antaa arvoa valmiille rakkaan vainajan määräyksille. Eivät ne mitään ohjeita antaneet, rauha heidän sielulleen silti. Kaikki piti keksiä itse ajatellen lähinnä sukulaistätien tunteita. Näköjään moni pelkää tehdä testamenttia tai antaa hautausohjeita hyvissä ajoin. Luulee, että se jouduttaa kuolemaa. Onneksi näillä hautaamillani oli sentään hynää sen verran, ettei tarvinnut itse maksaa kuolinilmoituksia ja muistoateriaa.
    No, menipä morbidiksi. Vielä yksi, herra baarimikko (minä) ja sitten petiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen myös suunnitellut omat hautajaiseni jo hyvissä ajoin,kauan sitten.Niihin sisältyy hyvää ruokaa (ruokalista tosin on vielä tekemättä )ja juomaa sopivasti,punaviiniäkään unohtamatta.Mutta se tärkein:musiikkia täytyy olla!Eikä mitään virsiä,paitsi Kiitos sulle Jumalani.Sen virren sanoissa on jotain...On siellä yks Bruce Brinsteengin..

      Poista
    2. Gee unohtui,mutta väliäkö.Tuli tuohon aiempaan Piirpaukesuosikkiin yksi ylimääräinen ii,joten tasoissa ollaan.

      Poista
    3. Niin,unohtuihan myös yksi tärkeä "hautajaisvirsi",nimittäin Shostakovichin Secon Waltz.Sitähän sitä sitten ollaan tanssimassa.

      Poista
    4. ja taas katosi dee.Mulla on koneessa varmaan joku vika,vika....

      Poista
    5. Syysmyrsky, hyvät hautajaiset ja hyvät musiikkivalinnat. Minusta tärkeää omalla kohdallani olisi vain se, ettei minua haudattaisi maahan matojen syötäväksi, vaan tuhkattaisiin uuurnaan ja tuhkat heitettäisiin kimaltavaan mereen tai vaihtoehtoisesti hiljaisessa sateessa orastavan pellon tai niityn ylle, jos olisi kevät. Olisi hyvä, ettei jäisi mitään muistomerkkiä minnekään, vaan olisi vain haihtuva muisto sydämissä, vähän aikaa. Vaikka hauatausmailla on kiehtovaa kuljeskella, ne ovat surullisia paikkoja.

      Poista
    6. Viis konevioista, Syysmyrsky, pääasia että moottori yskii edes joten kuten! Eteenpäin, sanoi akka lumessa!

      Poista
  70. Tästä mulle tulee mieleen Riku Riemu. En tiedä miks, mutta tulee:

    http://www.stara.fi/2014/03/04/pikkupoika-huomasi-pianon/

    (Huom! huomatkaa tuo loppuhymy rikun pärställä!)

    VastaaPoista
  71. Tuo "Kaksitoista tuolia" on kyllä yksi hauskimpia kirjoja mitä ikinä olen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan kun tää kaksikko (ikuisessa rahapulassaan) keksi semmosenkin jutun - niillä oli vene ja sillä ne souteli jokea syvällä Venäjän maaseudulla - että ne antavat (pääsymaksua vastaan) shakkinäytöksen. Kyseessähän olisi... kuuleman mukaan, Maailman Paras Shakin Mestari. (Semmoisia reklaameja he kiinnittävät puhelintolppiin. Itte tehtyjä.) Venäläiset ovat ihan hulluna tuohon peliin, niinpä koko kylän väki osti (aika kalliit) pääsyliput ko. tapahtumaan. Ilja, tai oliko se Petrov, pelasi sitten kylän parasta kyntä.... eikun siis shakinpelaajaa vastaan. Eihän hän, siis tuo Ilja tai Petrov, pelistä tiennyt tuon taivaallista (tai kuten Hemmi-tätini olisi sanonut "palaneen puupennin vertaa"). Hän siirsi nappuloitaan ihan hölmösti... mutta mitä hölmömmin, sen ihastuneempia katsojat olivat. He tuuppivat kyymärpäillään toisiaan (autsch) ja huokaisivat ällistyneinä: "kaikesta näkee että on mestaripelaaja. amatööri ei noin huonoja siirtoja uskaltaisi tehdä". Hänen vastustajansakin, kun siirrot siirto siirrolta kävivät vain entistä älyttömimmiksi, alkoi hikoilla vodkaa. Eikä oikein tiennyt mitä olisi tehnyt? Luuli tietysti että niihin kätkeytyi jokin erittäin näppärä ja kammottava ansa joka kohta laukeaa ja tekee hänestä kyläläisten silmissä naurettavan idiootin... No, siitä nyt ei siis ollut kyse. Ja lopulta kyläläisillekin paljastui karu totuus että heitä huijataan. Ja tää kaksikko sai juosta kamalaa vauhtia joelle jossa heidän veneensä heitä odotti. Pääsivät. Vaikka pahanilkiset maalaiset heittelivätkin heitä rannalta käsin kivillä ja kaikenmaailman juureksilla. - No, kassalipas oli kumminkin veneessä. - Ja kun jokea seilasi muutaman mutkan eteen päin, siellä odotti taas uudet Seikkailut. (Kuten Huckleberry Finnillekin kävi.)

      Poista
  72. Ja kenenköhän luvalla, ja miksi äitinsä antoi pojan tuota pianoa rimputella?. Minä kävin äsken kapakasta kellonaikaa kysymässä, en minä niihin muuten juuri eksy. Yksi jätkä kailotti ainakin viisitoista minuttia viereiseessä pöydässä, kuinka hän käyttää neekeri-nimitystä vain, koska on siihen jo lapsuudesaan oppinut, eikä sanontaan llity mitään muuta kuin musta ihonväri. Yritin Hesaria lukea, kailotukselta ei rauhaa saanut. - Alkoi vasta myöhemmin puhumaan, miksi niitä neekereitä oikeasti vihaa.

    Lopuksi kävin syömässä pyttipannua siihen suunnitellussa ravintolassa. Siellä yksi eestiläinen pariskunta riiteli koko ajan kun söin. Lähtiessäni tokaisin ovelta: "Neuvostoliton kaatuminen oli maailmanhistorian suurin onnettomuus!" - Joku pitää tokaisuani sikaimaisena, mutta Eesti, Eesti, en kaipaa sinne perkeleesti, kuvastaa tuntojani. Upotkaa sovjetit omaan itseenne. Galguta mägä mökköö, min ole eestiläine ja mun pääs on rrupi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riku, Riku, joskus sinä vielä saat köniisi. Ei tässä risaisessa maailmassa kannata huomautella vieraille öisin nakkikioskien läheisyydessä. En tiedä, onko pyttipannupaikka sitten vähän vaarattomampi paikka, ainakaan en muista kuulleeni öisistä draamoista niissä.

      Poista
    2. No, olihan se taas harvinaisen typerää minulta. Minulla on vielä taivalta tässä itseni kehittämisessä, mutta hieman olen laskeskellut, että tuossa reilun viidenkymmenen vuoden päästä alkaa jo olla havaittavaa edistystä tapahtunut.

      Poista
    3. Riskaabelia, ei typerää. Toisaalta on tietenkin niin, että suuurin osa ihmisistä on ihan normaaleja taviksia, mutta toisaalta väkivaltaisuus on lisääntynyt, ja kaikenmaailman lyhytpinnaisia huumetyyppejä on. Itse olen oppinut varomaan myös liiallista ystävällisyyttä tuntemattomia miehiä kohtaan sen yhden vakavan raiskausyrityksen jälkeen. Hymyilin vieraalle liian leveästi, ihan ystävällisyyttäni. Se jätti kyllä jäljen ikuiseen muistiini, niin pelottava tilanne se oli ja sen miehen outo kiiltävä katse

      Poista
  73. Minua on pari, kolme kertaa yritetty tuikata tikarilla, kun en antanut rahaa vieraan maan suuren kaupungin kadulla. Asialla olivat huumehemmot, jotka todella tarvitsevat sen piikkinsä ihan pian ja ovat valmiit tekemään sen eteen mitä vain.
    Oma kikkani on pitää aina taskussa paikallista valuuttaa noin viiden euron arvosta pieninä seteleinä ja kolikkoina. Kun rahaa pyydetään ja silmissä on huumeen hehku, annan oitis, vieläpä hymyellen pienen setelin. Yleensä se riittää. Jos vaaditaan lisää, kaivan kolikot esiin ja "vahingossa" pudotan ne kadulle. Hemmo syöksyy salamana perään keräämään niitä ja matka voi jatkua.
    Kannattaa myös aina katsella eteenpäin melko kauas ja havainnoida mahdolliset huumeiset puukkomiehet. Jos siltä tuntuu, nopea siirtyminen kadun vastakkaiselle puolelle on hyvä keino säilyttää terveytensä ja rahansa.
    Virolaisille en menisi vittuilemaan. Saattavat olla lyhytpinnaisia, kun ruvetaan sovjettia kehumaan. Vähän sama kun menisi nurmolaiseen baariin, hyppäisi pöydälle ja huutaisi, että kaikki painijat on homoja. Kuopiossa sen voisi tehdä ihan vapaasti ja väki vielä taputtaisi ja hurraisi tuolle havainnolle. On hyvä olla selvillä, mikä kussakin maassa ja kaupungissa on pyhää ja loukkaamatonta. Luulen, ettei Iineksen kotinurkilla kannata pystybaarissa mennä huutelemaan hävyttömyyksiä kepusta ja kepulaisista.

    VastaaPoista
  74. Hautajaisia täällä vaan suunnitellaan, omia vielä, sillä aikaa kun minä aloitin mökkikauden. Viime vuonna samaan aikaan hiihtelin mökkijärveni jäällä ja lunta oli metritolkulla - nyt ei rippustakaan ja sää muutenkin kuin toukokuussa. Maailmankirjat on sekaisin, sotaa se tietää.

    Minäpä olen pohjalainen, vieläpä pohjoispohjalainen, kymmenen virran maasta. Mutta en yhtään pahapäinen, pikemminkin hyväpäinen.

    Totta puhuen olen itsekin valinnut muistovärssyn kuolinilmoitukseeni. Ettei sitten tarvitse haudassa hävetä.

    VastaaPoista
  75. Pohjanmaa nousee taas. Kohta on koko maassa suurinta muotia tehdä itse omat kuolinilmoituksensa. Kuuminta hottia, sanoisi Välikummun Mirjami. Ja arvatkaa, kuka ne parhaat värssyt kuitenkin tekee? No Tapsa ja minä. Ei tamperelainen osaa, se ostaa tekstin meiltä ja sanoo sitä omakseen. Ja taas ostetaan meidän mökeille vaikka uusi 120 jalan risteilijä.

    VastaaPoista
  76. Ps. Tuo haudassa häpeäminen on liki pahinta, mitä pohjoispohjalaiselle voi sattua. Tämä vaan tiedoksi, kun olen meinaan ollut.

    VastaaPoista
  77. Haudassa häpeäminen - se käy kyllä lounaissuomalaiseltakin. Vakka-Suomen rukoilevaisilla mailla siivotaan jäljet etukäteen hyvin, ja hautajaisissa tarjotaan tavan takaa vainajan leipomia pikkuleipiä, ja muukin serveeraus on vainajan määräämää.

    Viimeksi olin sukulaismiehen hautajaisissa, ja vainaja oli kepulaissuvun mustalammas, rapajuoppo, monesti ojanpohjilta lähes yhdeksänkymppisen äitimuorinsa vinttikammariin kannettu. Naispappi puhui haudalla kauniisti ja pitkään. Muisteli hyvää poikaa, joka oli äitinsä uskollisena tukena ja turvana isossa talossa viimeiseen asti. Joskus jää miettimään, onko väärissä hautajaisissa.

    VastaaPoista
  78. Harmi etten tänne älynnyt aiemmin tulla, jotakin perin tuttua oli näissä, muistoissasi vaikka elinkin lapsuuteni maaseudun junttilassa. Minulla on Muisti, olen siis lapsuusystävien ja sukulaistenkin 1960-luvun arkimuisti, muistan ihmisiä ja tapahtumia valokuvan tarkasti. Se saattoi johtua omasta kummallisesta lapsuudestani, joka ei taas kuulu tähän ollenkaan. Tuli vain tuosta muistamisesta mieleen.

    VastaaPoista
  79. Mustis, maaseudun junttilassahan minäkin, pitäjän keskustassa tosin, kirkonkylässä, josta tuli myöhemmin kauppala, sitten kaupunki.

    Muisti on kummallinen asia. Sitä muistaa sellaistakin, mitä ei tiedä muistavansa. Kun ottaa jonkin lapsuusmuiston ja alkaa kirjoittaa siitä vaikka tarinaa, muistaakin koko ajan lisää yksityiskohtia. On siis jonkinlainen passiivinen muistivaranto, joka elpyy, kun sitä pöyhii.

    Eeva Kilpi on kirjoittanut jossain, että kun hän kirjoitti Evakkoa, hän lojui pitkällään ja miettiessään yksityiskohtaa alkoi muistaa lisää. Saman ilmiön siis tunnistan itsessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäksi, vaikka asia ei tietenkään ainakaan Iineksen kohdalla ole ajankohtainen vielä vuosikymmeniin, jos silloinkaan, niin sanovat ihmisen alkavan vanhetessaan muistaa tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa asioita. Voi siinä jotain perää ollakin.

      Poista
  80. Tämä on järkeenkäypää ja ainakin osaksi totta, Tapsa.

    Nimittäin prosessi voi johtua siitä, että vanhemmalla ihmisellä on enemmän muistoja ja perspektiiviä asioille. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän elämää on takanapäin, sitä enemmän alkaa tehdä synteesiä elämästään.,.

    Nuori katsoo eteenpäin, koska elämä on siellä ja elämässä on kiireitä ja suunnitelmia. Taaksepäin on vielä lyhyt matka. Elämän jatko on loputon ja kiinnostavampi kuin mennyt lyhyt matka.

    VastaaPoista