Nuppi kaakkoon eli Helsingin ihmeisiin

"Terveisiä Helsingistä. Kävin siellä eilen katsomassa Kansallisteatterin uudisversion Nummisuutareista. Lupasin aiemmin syksyllä  sanoa Tapsalle siitä sanasen jossain muodossa, ja katson nyt, kirjoitanko siitä jotakin omaan juttuunsa.  Ellei tule takkia, purskautan painavan mielipiteeni kommentissa ulos. Voi olla, että kirjoitan vain onnettomasta bussivessakäynnistäni, ja näytelmä jää sivurooliin. Ette te kumminkaan sitä käy katsomassa, kun luulette, että se on tylsää kamaa. Ei ole, siinä vedetään kamaa nenän kautta, Eskokin."   

Ensin ajattelin kirjoittaa jutun painopistealueena teatterinkin jo vallannut äänisaaste ja meluturmio. Kuvaksi olin katsonut Michael Sowan Their Master's Voicen. Vaan ei siitä mitään olisi tullut. Ei teistä kukaan kuitenkaan ole näytelmää katsonut ettekä näin ollen osaa kuvitella sitä infernoa, joka oli lyyhistää minut jo ensi rytinässä, kun näyttämölle pelmahti maaninen turkkamainen horkkaryhmä vapisemaan sinänsä hauskoissa asennoissa, joita eri puolilla maailmaa tapaa uskonnollisissa rykelmissä. Kukaan muu ei näyttänyt hätkähtävän sitä, että musiikki pauhasi kautta näytelmän täysillä niin että koko Kansallisteatteri tärisi ja minun oli pakko panna sormea korvaan, huom. vain toista, koska en halunnut olla ilonpilaaja.

Olen lukenut kaikki näytelmän julkiset nettiarvioinnit,  eikä yhdessäkään mainita sanaakaan äänentoiston volyymista. Eikö kukaan muu kuin minä hätkähdä enää selkeästi meteliksi luettavaa pauhua ja huutoa esityksissä? En suostu uskomaan, että väki Nummisuutareissa esiintyisi todellisuudessa sillä intensiteetillä ja volyymilla, jolla nyt koko näytelmä putkautettiin ulos. Olen kuvitellut, että äänisuunnittelijoiden tehtävänä on tuottaa ääni kuuluviin eikä pyrkiä ensisijaisesti ottamaan laitteista kaikkia tehoja irti. Kun nupit ovat kaakossa ja siihen päälle vielä huudetaan repliikit, ei tulos äänisuunnittelun osalta voi olla hyvä.

Muutoinhan Janne Reinikaisen ohjaus oli kiinnostava, ja esityksen visuaalinen anti näyttävää, jopa kaunista. Myös näyttelijäntyö oli kauttaaltaan kelpoisaa, ja Aku Hirviniemi oli mainio Esko, parhaita, mitä on nähty. Jos Eskossa joku näkee persulaisen, hän näkee omia kliseitään, joihin ohjaaja tosin osoitti suuntaa näytelmän käsikirjoitusta muuttaessaan. Nythän Eskosta tehtiin murhamies, jonka oma perhekin hylkäsi. Mitään sovitusta ei tapahtunut, ei anteeksiantoa, vaikka elävänä haudattu ruumis nousi ylös haudastaan. Esko haihtui jonnekin pois, olemattomiin ja syrjäytymään, kieli- ja viestintätaidottomana, siis ilmeisenä persukliseenä. Morsian Kreetan vihitty sulhanenhan oli ulkomaalainen, ja Esko oli häissä aivan pihalla muiden puhuessa englantia englanninkielisen musiikin soidessa taustalla. Esko veti viivaakin nenäänsä tietämättä mitä teki. Sivistyneet osasivat viivanvedon ja kielen ja olivat kansainvälisiä.

Minulle persuteema jäi päälleliimatuksi, vaikka kriitikot sitä kilvan ylistivät. Myöskään Reinikaisen näkemys komedian kääntämisestä lopussa tragediaksi ei mennyt  minun veriini. Olo jäi tyhjäksi ilman katharsista, anteeksiantoa ja sovitusta,  jotka Reinikainen oli pyyhkinyt näytelmästä pois. Kliseepersu sai mitä ansaitsi, murhaajan leiman, vaikkei ketään murhannutkaan.

Näytelmästä jäi hämmentävä olo. Voima ja volyymi oli tavallaan  huumaavaa materiaalia, silmien eteen aukeavat kuvat olivat lumoavan kauniita, sovitus virkistävän uusi, näyttelijäntyö hyvää, mutta se helvetillinen meteli ja tekoistutukset juoneen. Yhtä hyvin joku muu voisi ohjata Eskosta syrjäytyneen punavihersokean anarkomarkon. Eläkööt siis kaikki näkemykset. Kunhan vaan emme tapa niistä ainuttakaan.


Kotimatkalla jatkoin tutustumista uusiin sovituksiin. Kävin nimittäin bussivessassa. Se oli hirveä käynti, vieläkin hävettää.

Vessakoppi oli takaoven vieressä ja sinne laskeuduttiin kuin kellariin. Vastapäätä eriötä istui lihava vanha mies, joka katseli röyhkeästi, kun ronklasin ovea auki. Koppi oli pimeänä ja se oli alle neliön kokoinen ja vissiin korkuinenkin. Missään ei näkynyt valokatkaisijaa. Hamuilin  nuppeja, mutta mitään ei tapahtunut, en saanut valoa päälle. Niinpä vedin oven raolleen, ja itseni piiloon ukon katseilta. Päätin pissiä pimeässä siinä ahtaassa suljetussa tilassa, jossa tuli toisella kädellä pitää ovea auki-kiinni ja toisella kuoria sukkahousuja alas ja nostaa pytyn kansi. Olallani roikkui lisäksi heiluva laukku. Sain tarpeeni toimitetuksi, mutta lorina kuului taatusti kyttäävän ukon korviin, koska ovessa oli rako valoa varten. Kun sain  ähellettyä sukkahousut ylös käännyin vetääkseni pöntön. Mikään nuppi ei toiminut ja pontössä oli todisteet.

Oli pakko raottaa ovea enemmän ja kohtasin heti ukon katseen. Painelin edelleen hikisenä nuppeja, mutta en saanut vettä tulemaan, vaikka poljin jo jalallanikin yhtä vipua lattiarajassa. Ukko jatkoi tyynesti oveen päin tuijottamistaan. Luovutin pöntön herran haltuun.

Koetin sitten pestä kädet, mutta vipstaaki ei toiminut ja päätin jättää rikospaikan likaisin käsin ennen kuin tukehdun sinne. No, en sitten tietenkään saanut oveakaan kiinni, vaan monen rynkäyksen jälkeen se jäi hieman raolleen. Ukko hengitti raskaasti ja vahtasi, kun nousin punaisena ylös rappuja paikalleni ikään kuin muina miehinä. Kun pääsin istumaan paikalleni, huomasin, että auton etuosan ilmoitustaululla paloi koko ajan WC varattu -ilmoitus. Tämäkin vielä. Kunnes seuraavassa töyssyssä kopin ovi lennähti apposen auki ja minä kiirehdin  sulkemaan sitä. Kopeloin jotakin sisäpuolelta ja paiskasin oven kiinni. Valomerkki sammui. Vielä jännitin sitä, kuka menee seuraavaksi sinne vessaan, jossa oli haiseva vastalause pöntössä.  Että oli antoisa reissu, josta muuten mainitsen vielä, että kohtasin Narinkkatorilla elämäni ensimmäisen romanikerjäläisen. Sattui vielä niin, että kerjäläisnainen juoksi itkien perääni ja töpsytti ryppyistä paperiliinapakkausta eteeni, ostettavaksi. Pysähdyin ja katselin mykistyneenä sitä itkua, kunnes minut tempaistiin jatkamaan matkaa. Kyllä maailma on suuri ja ihmeellinen.

(Valokuva Iines 31.10.2015)