Paras on vaan valssata

Joulun aika alkaa itsenäisyyspäivästä. Ennen riemuja on ihanaa saada rypeä kunnolla lapsuuden traumapisteissä ja muistaa, kuinka isä juovuspäissään pysähtyi ja teki hievahtamatta kunniaa, kun Porilaisten marssi soi radiosta. Syytä marssin soitolle en muista, vaan vain seisahtuneen hetken. Se oli kauheaa, ja olin kai vaivautunut ja odotin, koska isä laukeaa. Joka tapauksessa saan kyyneleet silmiini, kun sytytän sinivalkoiset kynttilät ja kuuntelen Jääkärimarssia tai vaihtoehtoisesti Oginskin kaihoisaa Poloneesia, jossa jätetään jäähyväiset isänmaalle. Oikeastaan luulen kyllä, että mieluiten kuuntelen haikean valssin ja itken nautinnollisesti, vähän ranteet auki.

Vaivautunut olen siinäkin valokuvassa, jossa istun sankarihautausmaan kivirappusilla. Pidän silmiäni kiinni ja kämmenteni välissä nököttää ruhjoutunut sinikellokimppu. Yhdestä on varsi poikki, muut alakuloisina. Istun selkä suorana, mikä oli epätyypillistä minua, sillä tapanani  oli ilmeisesti painaa hartiat kumaraan. Itse en tätä tiedä, mutta lapsuuttani halkoo alati raikuva komennus korvissani: seiso suorana  ja ota mallia siskosta. Sisko keikistelee kuvassa söpön ekstroverttina ja äiti hymyilee katsoen kaukaisuuteen.                

Silloin joskus valokuvattiin vain ihmisiä. Paitsi joku rikas saattoi kuvata matkakohteita. Kun sain jostain kameran teini-iässä, kuvasin meren tyrskyjä, lehmän katsetta ja heinässeiväsasetelman, horsmia vastavaloon ja puita ylöspäin. Ystävissäni kuvasin heidän fritsujaan, tupakanpolttoa ja salaa napattuja ilmeitä, usein unelmoivia.

Yleensä tuolloin tytöt haaveilivat, eivät seurustelleet, paitsi yksi Raija, jolla oli poikaystävä. Soitimme Raijalle pilapuheluja isän asianajopuhelimesta ja röhisimme miehen äänellä. Käskimme Raijan tulla Tuoppi-baariin. Mieleen ei tullut, että meidät olisi voitu saada selville. Ei silloin edes ollut puhelinhäirikköjä, muita kuin minä ja Mallu, se sama tyttö, jonka kanssa harjoitimme myös pienimuotoista varkaustoimintaa, joka käsitti lähinnä tikkunekkuja ja suklaapatukoita. Tosin Mallu oli haka myös sormusalalla, jolla hän toimi itsenäisesti. Kokoelma, jonka hän jakoi luokan tytöille, oli peräisin läheisen kemikalion rihkamaosastolta.

Syntilistallemme kuului vielä läheisen vuokratalon hyyskän lattialle ja seinille kakkaaminen. Tästä olen kertonut aiemmin, joten en nyt toista sitä, miten juttu päättyi. Molemmat me kuitenkin päädyimme kasvatusalalle, ja Mallu peräti korkealle pallille, minä rivikasvattajaksi.

Joka tapauksessa pahojen tekojemme ja isäni juoppouden tähden pelkäsin lapsena sitä raamatullista uhkausta, että "pahat tekonne kostetaan teille kolmannessa ja neljännessä polvessa". Laskin mielessäni, että sen täytyi olla Akseli-papan isä tai isoisä, jonka syntejä minä nyt maksan. Jotain ne olivat tehneet, kun Akselistakin tuli semmoinen petturi, että piti julkista sivuvaimoa puolisonsa rinnalla. Mieleeni ei tullut, että syntisäkki ja minun kaikkien kärsimysteni aiheuttaja olisi mummu tai mummunmummu.

Taisin tajuta hyvin varhain kyseisen uhkauksen olennaisen sisällön: ette te kuitenkaan mitään mahda pahuudellenne. Samaan aikaan kun maksatte velkaa, teette sitä itse lisää. Kärsimys ei maailmasta lopu, koska synnitöntä ei löydy. Paras on vaan valssata.