Tää onnea on

26.7. Televisiossa ja radiossa on esitetty tänään onnellisuusuutisia. On tehty tutkimuksia ja todettu, että suomalainen on yllättävän onnellinen. "Yllättävän" on oma lisäykseni, sillä olen saanut meistä kuvan, ettemme ole kauhean onnellisia, vaan enemmän valittajakansaa, joka kadehtii isompiaan.

Meillä on esikuvia, kuten Ruotsi ja Amerikka, ja Venäjää taas suvaitsemme historiallisista syistä ja vanhan politiikan  innoittamina.  Vain Viroon suhtaudumme hieman alentuvasti, kuin pikkuveljeen, mitättömään sukulaiseen, jota ei tarvitse ottaa tosissaan. Suvaitsemme heitä, haemme halvat viinat ja silikonit Tallinnasta, voita emme enää hae mutta kylpylöissä käymme hoidattamassa vaivojamme. Muita Baltian maita ei meille ole olemassa, tai no, Praha on kiva kaupunki ja ehkä Pietari, koska siellä on Eremitaasi. Latvia, tai jokin Liettua taikka Lätti, ugri-osastoa, neverbeen.

Emme taida huomata, että Viro on hilpaissut ohitsemme jo ainakin muodissa, naisten kauneudessa ja euroviisuissa, jossa sen kappale saa paremmat pisteet kuin omamme, jota ennakkotilastot veikkaavat voittajaksi.

27.7. Tänään suren edelleen vanhan ranskalaispapin kuolemaa. Tai en sure, sillä en tuntenut häntä. Kauhistelen, järkytyn uudestaan hengenmiehen kohtaloa. Kurkku viilletty auki nunnien edessä. Murhaaja on syyrialais-eurooppalainen  Adel Kermiche, 19-vuotias, äiti professori, sisko lääkäri. Enon mukaan hirmuteon tekijä oli tavallinen nuori, koulua käynyt, ystäviä ja kavereita oli. Mielisairasta hänestä ei taida saada yksikään päivystävä dosentti. Mutta se voidaan toki sanoa, että  teolla ei toki ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eihän rauhanuskonto käske vääräuskoisia tappamaan. Eikä saa antaa pelolle valtaa, sillä se lisää terrorismia.

En toisaalta ihmettele itse näitä nuorten muslimien ääritekoja enkä radikalisoitumisia, sillä he elävät kahden vastakkaisen kulttuurin puristuksessa. Tiukan ja vanhoillisen islamin uskontopiirissä kasvanut ei voi olla täysin tasapainossa eurooppalaisen humaaniuden ja suvaitsevuuden keskellä eläessään. Koulussa ja kaveripiireissä on vapaat arvot. Ristiriita on oikeastaan mahdoton, eikä siitä juuri ole puhuttu tai kirjoitettu. Herkän mielen täytyy olla kovassa paineessa, kun se, mikä on Euroopassa ihmisoikeus, voikin olla omassa kulttuurissa vakavasti otettava synti, jonkinlainen virhe tai rikokseen verrattava asia.

On liiankin helppoa selittää näitä tekoja rasismilla. Tällainen kuittaaminen säästää ihmiset enemmältä ajattelulta ja asiaan paneutumiselta. Vika voi olla kodinkin asenteissa, sillä kyse lienee yksinkertaisesti maailmojen erilaisuudesta. Taustalla voi olla myös se merkittävä kuvio, että nuoren ei ehkä sallita omaksua uusia arvoja ja olevan samanlainen kuin eurooppalaiset kaverinsa. Nuori haluaa nimenomaan sulautua joukkoon: "Olen saksalainen. Saksalainen!" huusi Münchenin nuori joukkosurmaaja allahu akbarinsa lisäksi. Jos sulautuminen muihin ei onnistu, radikalisoituminen on mahdollista.

Lopuksi -  en vieläkään ymmärrä, miksi selkeästi vanhakantaisen ja ihmisoikeuksia polkevan kulttuurin piiristä tulijoilta ei edellytetä tasa-arvoisten ihmisoikeuksien eurooppalaista omaksumista. Mikä tässä olisi väärin? Millä tavalla se olisi pois heidän oman kulttuurinsa parhaista arvoista?

Meiltä puuttuu yksi puolue. Sivistyneitten ja rauhallisten tolkun ihmisten ihmisoikeuspuolue, arvopuolue. Kaikille roduille ja ihonväreille, kaikille sukupuolille ja kaikenikäisille, myös vanhuksille. Ohjelma olisi valmiina paperille pantavaksi.

Vaan sitä odotellessa - koetetaan saadaan Ruotsi kiinni. Alussa mainitun tutkimuksen mukaan se on nimittäin Suomen edellä onnellisuustilastossa. Olemmeko ikuisia perässähiihtäjiä? Toistetaan edelläkävijän virheetkin?