Sopimattomia kohteita

Minulla ei ole tietoa  Eemeli Jaakkolan lukkarinrakkauksista, mutta itse tunnen erityistä hinkua puolustaa niitä, jotka nousevat massojen oikeutetun raivon kohteeksi ja joita kukaan muu henkisesti aktiivista väestönosasta ja eliitistä ei puolusta. He ovat huonoista huonoimpia, tuomituista tuomituimpia, sellin tai kuoleman ansainneita elukoita, joilta saa repiä silmätkin päästä.

Muuan kommentoija kysyi minulta sopivasti, kun olin jo aloittamassa tätä aihetta, että onko minusta "kehkeytymässä kunnon oikeistolaisten arvojen, työnantajien ja miljardöörien omaisuuksien suojelija ja puolustaja."  

Voin kertoa kaikille, että tämä sopimattomien kohteitten puolustushaluni heräsi tammikuussa 2002, kun ruotsalainen kurdi murhasi tyttärensä, Fadime Sahindalin, joka oli seurustellut ruotsalaisen pojan kanssa. Fadime murhattiin, vaikka poikaystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa. 

Syntyi ennennäkemätön ja raivoisa kohu, myös Suomessa ja silloisessa somessa. Helsingin Sanomien nettikeskustelussa vertasin isän tekoa antiikin tragedioiden onnettomiin ja traagisiin perhesurmiin,  ja sain tragediaesitykselläni raivokkaat kommentoijat kimppuuni. 

Katsoin tapahtumaa vieraan kulttuurin kannalta, mutta se oli silloin virhe. Jollain tasolla olin tyytyväinen nostamaani raivoon, ikään kuin olisin onnistunut harhauttamaan hyökkääjät uhrin kimpusta hetkeksi pois minun kimppuuni.  Tuntui että pidättelin vellovien höyrypäiden raivoa paikoillaan. Tietenkin tuomitsin murhan muiden lailla, mutta en sanonut sitä ääneen. Orastava yritykseni ymmärtää vieraan kulttuurin syvintä olemusta teilattiin yksimielisesti. En saanut tilaisuutta jatkaa dialogia massojen huudon keskellä.

Olen puolustanut blogissani myös rikkaita ja hyväosaisia, oikeistoa, olen kiittänyt Björn Wahlroosia miljoonaluokan verojenmaksusta, olen puolustanut Laura Huhtasaarta, Matti Vanhasta, Susanna Koskea; olen puolustanut metookähmintää, Susan Ruususta, ministeri Tanja Karpelaa, Aku Louhimiestä ja monia muita hylkiöitä, joita ei ole ollut trendikästä 
puolustaa.    

Kaikista näistä seuraa maineen ja imagonmenetystä, saa rasistinleimoja bloginsa kylkeen. Vaikka konsanaan en ole ilmaissut halveksivani tai pitäväni ketään ihmistä toistaan huonompana. Filantropiani - sallitteko? - vain  menee niin pitkälle, että minusta luokattominkin ihminen on ihminen, vertaiseni.  Niitä taas, joita kaikki puolustavat, en välitä puolustaa, koska heillä on jo tuki. Lisäksi olen havainnut, että moni ratsastaa aallonharjalla tukemassa  siellä, missä älymystön trendit menevät.

Lopuksi puolustan vielä eliitin kiusaksi Juha Sipilää. Harvoin meillä erotaan, kun on epäonnistuttu. Sipilä teki senkin. Ja kääntyihän se talouslaivakin monen tappiovuoden jälkeen nousuun. Että sulkaa vaan Sipilän hattuun. 

Tiesittekö muuten, että lukkarinrakkaus on suora käännös ruotsin sanasta klockarkärlek, joka on  väärinkäännös ranskalaisesta termistä amour de clocher, nurkkapatriotismi, nurkkakuntaisuus?  Ranskan clocherhan tarkoittaa kellotapulia tai kotiseutua. Muutoin lukkarinrakkaus tarkoittaa erityistä rakkautta, jopa liiallista. Lukkari taas on vanhentunut ilmaisu nykyisestä kanttorista.

Summa summarum. Tunnen lukkarinrakkautta - tiedän että se on liiallista eikä varmaan aina objektiivistakaan - hylkiöitä kohtaan. Matti Nykäsestäkin olen aina tykännyt. Vaan nythän häntä saa taas kehua.